– Olen ammatiltani lähihoitaja, mikä on auttanut ratkaisuani, Helen Kajander sanoo. – Hoitotyötä saa miltei mistä päin Suomea tahansa.
– Olen ammatiltani lähihoitaja, mikä on auttanut ratkaisuani, Helen Kajander sanoo. – Hoitotyötä saa miltei mistä päin Suomea tahansa.
Ihmissuhteet

Parantaako maallemuutto elämänlaatua? Yksin maalle muuttaneet naiset kertovat, mikä kaikki muuttui maaseudulla

Helen Kajander, Heli Mäenpää, Susanna Palmi ja Maylis Spiik ovat tehneet sen, mistä moni suomalainen haaveilee: he ovat muuttaneet maaseudulle. Elämä on nyt hyvää, eikä yksin asuminen pelota.
Teksti: Asta Leppä Kuvat: Suvi Elo ja Sara Pihlaja

”Suukotan taloni seiniä”

Lähihoitaja Helen Kajander, 55, muutti neljä vuotta sitten Kemiöön.

”Pyöritin aikoinaan ajatusta yhteiskunnan ulkopuolella asumisesta – että eläisin aivan omavaraisesti. Minulla olisi aurinko- ja tuulisähköä, tuottaisin oman ruokani. Olen vegaani, en tarvitse lihaa tai maitotuotteita. Munia syön, mutta ne ovat omasta tarhastani. Tuon kukon nimi on muuten Jussi, se on vähän reppana, kun ikäneidot kanat eivät oikein arvosta sitä.

Asuin ennen Paraisten keskustassa, avioeron jälkeen vähän aikaa kerrostalossakin lasten kanssa. Kerrostaloasuminen ei sopinut luonteelleni yhtään. Se, että joutui kitkuttamaan erikseen hissillä ulos, että rappukäytävässä kolisteltiin ja itsekin piti varoa elämisen ääniä.

Maalla minusta ei tullut omavaraista, mutta aika itsenäinen kuitenkin. Kännykässäkin minulla on prepaid-liittymä. Matkustelua inhoan. Vain pari kertaa vuodessa käyn kauempana, teatterissa ja ystävän luona Hankasalmella. Muutama yö poissa kotoa, ja jo ahdistaa, vaikka ystäväkin asuu maalla.

Tässä Kemiön mökissä minua viehätti se, ettei sitä ollut pilattu laminaateilla ja gyproc-levyillä. Se on alkuperäiskunnossa oleva talo, jossa on vankka kivijalka. En ole edes juuri remontoinut sitä, osa huonekaluistakin on edellisen omistajan. Mitä turhaa heittämään pois kelpo tavaraa.

Tunnen silti vahvasti, että talo on omani ja että kuulun tänne. Joskus oikein suukotan seiniäni, mikä naurattaa varsinkin siskoani. Äitini oli täällä muutama päivä sitten puolukassa. Työnsin sormet pihamultaan ja sanoin, että katsos, minähän olen ihan juurtunut tänne.

Naapurissa asuu isäntämies, joka auttaa minua esimerkiksi lumen auraamisessa. Vaikka olemme aika eri puuta, olemme hyvät naapurit. Tuo turvallisuuden tunnetta, että hän huristelee tuolla traktorillaan.

Olen silti aika peloton. Suhtaudun elämään niin, että tulee mitä tulee – minä en voi hallita kaikkea. Jos sairastun, niin sairastun. En halua, että minua hoidetaan hinnalla millä hyvänsä.

Elän ympäristöni kanssa sovussa. Kerran pihallani oli susi, joka nuoli rauhassa tas suaan. En minä sitäkään pelännyt.”

Lue lisää: Poliisina toiminut Annukka Cederlöf muutti maalle ja irtisanoutui: ”Haluan toteuttaa haaveitani nyt, koska huomenna voi olla myöhäistä”

”Halusin pelastaa ja rakastaa koiria”

– Monet mielipiteeni ovat varmaankin erilaiset kuin muilla täällä asuvilla, Heli Mäenpää sanoo ympärillään rescue-koirat Leika ja Lucky. – Mutta kun keskittyy kaikkia yhdistäviin asioihin, syntyy ystävyyttä.

– Monet mielipiteeni ovat varmaankin erilaiset kuin muilla täällä asuvilla, Heli Mäenpää sanoo ympärillään rescue-koirat Leika ja Lucky. – Mutta kun keskittyy kaikkia yhdistäviin asioihin, syntyy ystävyyttä.

Markkinointiasiantuntija Heli Mäenpää, 51, muutti vuosi sitten Lahnajärvelle.

”Muutin tänne stadista, Kallion Toiselta linjalta. En voi sanoa, ettenkö olisi nauttinut myös kaupunkielämästä. Sosiaalinen elämäni oli vilkasta, olin jatkuvasti tuli hännän alla. Olen uraorientoitunut ihminen, hoidan taiteilijoiden ja yritysten markkinointia ja brändäystä. Pidän luentoja, opetan ja paljon muuta.

Minulla on kesämökki Karjalohjalla. Huomasin viihtyväni siellä yhä pidempiä aikoja.

Yhtä ja toista muutakin alkoi tapahtua. Lopetin ensinnäkin röökinpolton. Kolmekymmentä vuotta olin vetänyt toista askia tupakkaa päivässä. Vegaaniksi olin ryhtynyt jo vuosia aiemmin. Vähensin niin ikään alkoholin kulutustani, joka oli ollut kiinteä osa sosiaalista elämääni. Tyyliin: skumppaa näyttelyn avajaisissa, oluelle töiden jälkeen, viiniä dinnerillä – ja sitten baariin.

Nyt kerään metsästä pakurikääpää ja teen vuorenkilven lehdistä siperianteetä. Juon sitä joka aamu mukillisen.

Ostin tämän talon vajaa vuosi sitten Lahnajärveltä – ja vaikkei tämä nyt ihan skutsissa ole, niin kuitenkin niin, että iltaisin on säkkipimeää. Ainut katuvalo on täällä minun pihallani. Iltaisin taivas tiukkuaa tähtiä, joita ei kaupungissa tietenkään näe. Ja portaat menevät alas järvelle. Käyn siellä aamu-uinnilla. Kun on oikein pimeää, kuljen otsalamppu otsalla.

Suurin syy tänne muuttooni olivat silti rescue-koirani. Tarkoituksenani on tarjota sairaille ja vanhoille katukoirille viimeinen paikka tulla rakastetuksi ennen kuin ne siirtyvät niin sanotusti sateenkaarisillalle. Olen myös niin itsekäs, että haluan nauttia niiden vastarakkaudesta. Siksi en perusta suurta koiratarhaa, vaan koirat ovat perhettäni. Elän niiden ehdoilla.

Olen tätä nykyä aika eri ihminen kuin kaupunkiaikoinani – vaikken missään nimessä ole hylännyt kaupunkia, haluan yhä taidetta ja kulttuuria elämääni. Mutta en esimerkiksi ostele enää designvaatteita ja kenkiä niin kuin ennen. Nautin myös siitä, että saan elää omien aikataulujeni mukaan.

Olen siirtynyt kohinasta kohti hiljaisuutta.”

”Elän sielunmaisemassani”

– Nyt tyttäreni näkee, mistä ruoka tulee – kylvimme yhdessä keväällä perunat ja vähän aikaa sitten nostimme sadon, Susanna Palmi kertoo.

– Nyt tyttäreni näkee, mistä ruoka tulee – kylvimme yhdessä keväällä perunat ja vähän aikaa sitten nostimme sadon, Susanna Palmi kertoo.

Seurakuntamestari Susanna Palmi, 37, muutti kolmisen vuotta sitten Ylöjärven Kuruun.

”En koskaan kyllästy näkymään ikkunasta. Avautuva maisema on sielunmaisemani, ja ikkuna talon kaunein taulu. Tänäänkin syysusva höyrysi järvellä ja nouseva aurinko paistoi kullankarvaisena.

Asuin lapsuuteni Ylöjärven taajamassa, mutta kesät vietimme täällä Aureen rannalla. Minulla on kaksi isoveljeä, ja uimme ja seikkailimme metsissä. Hiihtolomalla meillä oli tapana laskea minisuksilla alas järvelle. Kerrankin lensin niin lujaa vatsalleni, että minulta lähti hetkeksi taju. Villieläimiä näkyi ja näkyy yhä, minulla on jopa kokemus karhun läheisyydestä. Tiesitkö, että kun karhu nousee takajaloilleen ja haistelee, sen sieraimista kuuluu vihellys?

Aina syksyllä kaupunkiin lähtiessämme olin allapäin.

Sittemmin elämä vei opiskelijaksi Jyväskylään ja työelämään Tampereelle. Tampereella asuin liki keskustassa.

En silti halua vastakkainasettelua maaseudun ja kaupungin välille – ymmärrän, että lapsuutensa kaupungissa viettäneen sielunmaisema on eri kuin minun. Itsekin lähden yhä mieluusti Tampereelle elokuviin tai teatteriin. Olen kuitenkin kaupungissa kuin toinen ihminen. Sykkeeni kohoaa, olen taistele tai pakene -moodissa. Kaipaan heti kohta hiljaisuuteen.

Muutin maalle, koska olin ajautunut arvokriisiin. Työskentelin päivähoitoalalla, jossa kiire oli valtava. En kyennyt enää tekemään työtäni niin hyvin kuin olisin halunnut.

Vanhempani olivat muuttaneet jo aiemmin suvun maille, joten minäkin päätin rakentaa tänne oman talon. Minulla on kilpahiihtäjätausta, ja sitä kautta olen oppinut periksiantamattomuutta.

Sain viran täkäläisestä seurakunnasta.

Sain myös lapsen. Tyttäreni Ronja on nyt kaksivuotias. Asumme tässä kukkulan laella kahdestaan.

Yritän elää mahdollisimman ekologisesti. Minulla on kasvimaa, josta saamme juurekset ja yrtit – pidän myös kanoja. Lihan käyn ostamassa luomutilalta. Ostan vain tarpeeseen ja kierrätän.

Mutta tässäkään asiassa en halua olla fanaattinen. Teen sen, minkä yksi ihminen pystyy. Suurten asioiden murehtiminen on turhaa, koska en voi niille tämän enempää.”

”Asun saaristossa lopun elämääni”

– Hiljaisuus on minulle tärkeää, juristina Lounais-Suomen poliisilaitoksessa toiminut Maylis Spiik sanoo. – Kaupungissa jo ohi ajava hälytysajoneuvo vei ajatukset työhön.

– Hiljaisuus on minulle tärkeää, juristina Lounais-Suomen poliisilaitoksessa toiminut Maylis Spiik sanoo. – Kaupungissa jo ohi ajava hälytysajoneuvo vei ajatukset työhön.

Eläkeläinen Maylis Spiik, 71, muutti kymmenen vuotta sitten Nauvoon.

”Ostin tämän punaisen tupani vuosi ennen kuin jäin eläkkeelle Lounais-Suomen poliisilaitokselta. Kollegat pitivät minua täysin höyrähtäneenä, kun ilmoitin muuttavani Nauvoon. Yksi kysyi minulta kauhuissaan, onko tie perille edes valaistu. Toinen epäili, etten kestäisi täällä vuottakaan.

Monet kysyivät, eikö minua pelota.

Miksi ihmeessä pelottaisi?

Täällä on kaikki, mitä tarvitsen. On kauppa, kulttuuria, mukava punttisali. Netin kautta pidän yhteyttä kavereihini ja miesystävääni, joka asuu Marokossa. Mitä enemmän vuosia on kulunut, sitä haluttomampi olen lähtemään edes päiväseltään kaupunkiin. Ja kun vihdoin lähden, tunnen olevani ihan rönttöinen – en osaa enää laittautua kaupunkilaisleidin lookiin.

Tunsin tänne muutettuani saapuneeni jollakin tavoin kotiin. Ensinnäkin puhun ruotsia – oli hätkähdyttävää kuulla sitä ykskaks joka puolella ja voida asioida ruotsiksi. Minua viehätti myös täkäläinen huumori. Kuten että mikä on saaristolaisten nimitys muskeliveneelle. Tupperware.

Toiseksi olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät täällä. Talvet perheemme asui aivan Turun ydinkeskustassa, nykyisen Stockmannin vieressä. Kun nyt kävelen vanhoilla kulmillani, ne tuntuvat ihan vierailta – niin paljon katukuva on vuosien varrella muuttunut. Tänne tulo oli kuin paluu juurille.

Ensimmäinen talveni täällä oli poikkeuksellisen luminen. Lunta riitti, pihaportinkin sai auki vain hivuttamalla. Meri jäätyi kauttaaltaan. Sittemmin talvet ovat olleet pimeitä ja kosteita. Jääkin on usein pelkkä vellova loskakerros.

Silti luonto on minulle kaikki kaikessa. Käyn koiran kanssa kävelyllä rannalla. Meri on joka päivä vähän erilainen. Milloin musteenmusta, milloin vihreä, milloin taas kullalta kimalteleva.

Joskus iltaisin kuulen, kuinka vastapäisen kallion luolissa supikoirat haukkuvat.

En aio lähteä täältä enää ikinä pois.”

X