Ihmissuhteet

Ammattilaiset kertovat, mikä auttaa, kun läheinen kuolee: ”Ympäristön oletuksena tuntuu olevan, että suru käydään läpi ja sitten jatketaan eteenpäin”

Mikä auttaa surussa? Mistä voi saada tukea läheisen kuoltua? Kysyimme asiaa ammattilaisilta, jotka auttavat surevia. Tärkein viesti on, että yksin ei kannata jäädä.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Jonne Räsänen, Riikka Hurri

– Ennen ihmiset tukeutuivat vaikeuksissa enemmän toisiinsa. Kynnys pyytää ja ottaa vastaan apua toisilta on kasvanut. Toivoisin muutosta tähän. Kunpa useampi rohkaistuisi mukaan esimerkiksi sururyhmiin, sanoo pastori Katja Hero.

Mikä auttaa surussa? Mistä voi saada tukea läheisen kuoltua? Kysyimme asiaa ammattilaisilta, jotka auttavat surevia. Tärkein viesti on, että yksin ei kannata jäädä.

”Meidän pitäisi antaa enemmän tilaa surulle”

Sururyhmän vetäjä, pastori, kirjallisuus­terapiaohjaaja Katja Hero, 48, Tapiolan seurakunta, Espoo:

Kun kohtaan vainajan omaisia hautajaisissa, kerron heille sururyhmistä. Toiset kiinnostuvat, toisille sopii paremmin se, että he menevät esimerkiksi luontoon ja hoitavat siellä mieltään. Tarjoan myös mahdollisuutta kahdenkeskiseen jutteluun. Uskon, että ajatusten jakaminen tekee hyvää.

Sopiva hetki aloittaa sururyhmässä on yleensä aikaisintaan noin puoli vuotta menetyksen jälkeen. Sitä ennen voi olla liian raskasta ottaa vastaan toisten surutarinoita. Ryhmiin ilmoittautuu eri-ikäisiä. Osa on töissä, osa eläkkeellä. Naisia on enemmän kuin miehiä.

Muistutan aina aluksi, että kannattaa kertoa vain sen verran, mikä tuntuu hyvältä itsestä, ja että kaikki tunteet ovat sallittuja. Kuolemaan liittyy myös vaikeita tunteita. Esimerkiksi syyllisyys on melkein aina jossain muodossa läsnä.

Lue lisää: Lääkäri Pippa Laukka avoimena: ”Syytin itseäni äidin kuolemasta”

Surutyö saa kestää kauan

Moni tulee ryhmään hakemaan tilaa surulleen. Yhteiskunnan nopeatempoisuus on voinut saada heidät tuntemaan, että pitäisi päästä eteenpäin nopeammin kuin mieli sanoo. Ympäristön oletuksena tuntuu olevan, että suru käydään läpi ja sitten jatketaan eteenpäin.

Joku on voinut saada esimerkiksi perheenjäseneltään kommentin: ’Nyt vain ylös ja eteenpäin!’ Itse ajattelen niin, ettei suru ole menossakaan pois, vaan suru ja ilo ovat meissä aina. Välillä toinen on enemmän pinnalla kuin toinen.

Yritän saada ihmiset ajattelemaan, että suru on rakkautta. Vaikka toinen on kuollut, rakkaus jatkuu. Vielä jonkin aikaa sitten oli vallalla eetos, ettei kuolleesta saisi puhua, sillä sen ajateltiin hidastavan kuoleman yli pääsemistä.

Mutta eihän se niin ole: lähteneistä saa ja pitää puhua. Edesmennyt läheinen kulkee mukanamme koko elämämme ajan. Ei hänestä tarvitse luopua. Tämän oivaltaminen auttaa monia. Esimerkiksi vanhempansa menettäneille sanon, että elämän suurissa valinnoissa voi jatkossakin pohtia ääneen, mitä äiti tai isä olisi toivonut tässä kohtaa minulle.

Voimaa muista ihmisistä

Olen nähnyt ryhmissä, miten voimauttavaa voi olla, jos sureva löytää jotain samaa jonkun toisen surevan kokemuksesta. Ihmisille tekee hyvää huomata, että vaikka menetys on ainutkertainen ja oma, meissä on myös yhteistä. Silloin ei koe niin suurta yksinäisyyttä.

Ensimmäisissä kokoontumisissa ihminen saattaa olla vielä kriisivaiheessa. Hän ei ehkä näe, miten jaksaisi jatkaa elämää esimerkiksi yksin leskenä. Vähitellen hän alkaa integroida surukokemustaan osaksi elämäntarinaansa ja löytää tavan elää asian kanssa. En silti ehkä käyttäisi sanaa hyväksyminen – se on liian voimakas ilmaus. Edelleen ihminen voi ajatella, että läheisen lähtö oli epäreilu, mutta hän alkaa myös nähdä, että oma elämä jatkuu täällä toisten elävien kanssa ja heitä varten. Löytyy toivo.

Moni on kiitellyt sitä, että ryhmässä oma suru saa jonkinlaisen muodon. Sitä ennen se on ehkä ollut vain hahmoton paha olo. Erityisesti kirjallisuusterapeuttisiin sururyhmiini osallistuneet ihmiset ovat kertoneet, että heitä auttoi se, että suru sai sanat.

Noissa ryhmissä kirjoitamme omia tekstejä ja luemme runoja ja katkelmia. Esimerkiksi Tommi Kinnusen Pintti-romaanissa on hieno surukuvaus. Kirkon sururyhmässä on mahdollisuus käyttää myös hengellisiä tekstejä. Moni saa Raamatusta perspektiiviä ja toivoa suruunsa.

Kuolevaisuus ei unohdu

Kun elää näin lähellä kuolemantarinoita, itseltäni ei koskaan unohdu se, että lähtö voi tulla koska tahansa. Luulen, että siksi minulla on korostunut tarve rauhaan läheisteni kanssa. Haluan osoittaa sanoilla ja teoilla rakkautta jokaisena päivänä.

Työni on saanut minut huomaamaan myös kerta kerran jälkeen, ettei elämä ole oikeudenmukaista tai tasapuolista. Vaikka kaikki kokevat elämässään surua, toiset joutuvat kokemaan sitä tosi paljon enemmän kuin toiset. Sitä on vaikea hyväksyä.”

Surutyö liittyy hautajasten järjestelyyn

 – Kun ihmisille jää arvokas ja kaunis muisto hautajaisista, se kantaa heitä eteenpäin surussa, sanovat Sisko Autio (vas.) ja Mia Autio-Rönkä.
– Kun ihmisille jää arvokas ja kaunis muisto hautajaisista, se kantaa heitä eteenpäin surussa, sanovat Sisko Autio (vas.) ja Mia Autio-Rönkä.

Hautaustoimistoyrittäjä Sisko Autio, 62, ja yrityksen tuleva jatkaja Mia Autio-Rönkä, 35, Hautaustoimisto Autio, Helsinki:

Sisko:

”Hautajaisten järjestäminen kannattaa ajatella niin, että se on tärkeä osa omaa surutyötä. Kun ihmiset tulevat meille, puhumme paljon vainajasta: Mitkä olivat hänen lempikappaleitaan? Mikä oli hänen lempiruokansa?

Yksityiskohdilla on hautajaisissa vielä suurempi merkitys kuin joissain toisissa juhlissa. Omaiset kokevat, että he toteuttavat ikään kuin viimeisen palveluksen vainajalle. Autamme ihmisiä heidän surutyössään toteuttamalla heidän toiveensa pilkuntarkasti.

’Ihanaa, kun ette ole mitään Kalma-Almoja!’ eräs asiakas sanoi tullessaan sisään ovesta. Hän oli käynyt ensin toisessa toimistossa, jossa oli ollut hänen mielestään etäinen tunnelma ja liian tumma sisustus. Surevat ihmiset haluavat tulla kohdatuiksi ihan tavallisesti ilman erityiskohtelua. Iso osa työstämme on kuuntelua. Olemme empaattisesti läsnä, mutta terapeutteja emme ole.

Huolenpitäjänä

Opin ammattitaitoni isältäni. Hän oppi sen omalta isältään. Mian ukilla, isälläni oli tapana sanoa, että meidän tehtävämme on huolenpito. Suru saa usein pään sumuiseksi. Keskittymiskyky vähenee, ja asioita on vaikea muistaa. Ihmisiä helpottaa, kun sanomme heille, että me pidämme langat käsissämme. He saavat pohtia rauhassa yksityiskohtia. Haluamme, että heillä on turvallinen ja hyvä olo. Kaikki a­siat hoituvat.

Hautajaispäivänä huolenpito on myös sitä, että olemme paikalla kappelissa. Monesti ihmiset menevät vähän tolaltaan, kun he oikeasti näkevät arkun. Joku voi murtuakin. Silloin ohjaamme heidät istumaan omille paikoilleen. He saavat keskittyä täysin omaan oloonsa, me pidämme huolen muusta.”

Mia:

”Jotkut omaiset tulevat meille valmiin toivelistan kanssa. Vainaja on saattanut suunnitella jo e­läessään omat hautajaisensa. Tämä helpottaa omaisia, koska silloin poistuu se paine, että tuleeko juhlista vainajan näköiset.

Vainajan hyvästely voi helpottaa surijaa. Kun omaiset tulevat sopimaan asioista, tarjoamme heille aina myös mahdollisuuden vainajan katsomiseen. Moni kokee sen lohdullisena. Se toteutetaan kappelissa, kun vainaja on arkussa puettuna.

Omakohtainen kokemus opetti

Koin omakohtaisesti kolme vuotta sitten, miten tärkeää oli päästä vielä jättämään jäähyväiset. Kun isäni kuoli, sain jättää jäähyväiset ja kiittää häntä kaikesta. Se, että sain olla hänen vieressään, oli tosi merkityksellistä omalle surutyölleni. Kuolema konkretisoitui. Ymmärsin ja uskoin vasta silloin, että tapahtuma oli totta.

Isäni kuoli tapaturmaisesti ja täysin yllät­täen 59-vuotiaana. Kun kuoleman jälkeisinä kuukausina heräsin painajaisiin, joissa isä eli ja kaikki oli vain väärinkäsitystä, palasin aina mielessäni hyvästelyhetkeen. Sanoin itselleni: ’Ei, kyllä se on totta, näin isän silloin.’

Oma suruni oli hyvin syvää ensimmäisen vuoden. Selviytymisessäni auttoi se, että olin raskaana. Odotin toista poikaani, ja minun piti huolehtia omasta hyvinvoinnistani hänen takiaan.

Kun aloin muistaa yhteisiä hyviä hetkiä isän kanssa ja tuntea kiitollisuutta niistä, tiesin, että olin saanut takaisin uskoni elämään. Isän kuoleman epäoikeudenmukaisuus ei ollut myöskään enää päällimmäisenä mielessäni.

Oma kokemukseni on, että aika auttaa menetyksessä. Ensimmäisinä kuukausina sitä on vaikea uskoa, mutta niin se on.”

Surutyö voi saada uusia ulottuvuuksia itkuvirsikurssilla

Emilia Kallonen on ohjannut myös sururyhmiä ortodoksisessa seurakunnassa ja syöpäyhdistyksessä.– On viisautta työstää omaa suruaan.
Emilia Kallonen on ohjannut myös sururyhmiä ortodoksisessa seurakunnassa ja syöpäyhdistyksessä. – On viisautta työstää omaa suruaan.

Muusikko, itkuvirsiohjaaja, Äänellä itkijät ry:n puheenjohtaja Emilia Kallonen, 43, Joensuu:

Kun ihmiset tulevat itkuvirsikurssilleni, moni haluaa käsitellä läheisen menetystä. Suomessa on vain vähän paikkoja, joissa voi työstää omaa surua yhdessä muiden kanssa. Surutyöskentelyä voi tehdä toki seurakuntien ja potilasjärjestöjen sururyhmissä, mutta tarjontaa saisi laajentaa.

Moni jääkin yksin surunsa kanssa. Itkuvirsikursseillani ihmiset ovat kertoneet, miten heidät on ympäröinyt hiljaisuuden kehä sen jälkeen, kun he esimerkiksi ovat jääneet leskeksi. Heidän suruaan ei ole osattu kohdata. Läheisen menettäneet kaipaavat usein sitä, että heihin suhtauduttaisiin luontevasti ja että he saisivat näyttää kaikkia tunteitaan.

Itkuperinteen eli äänellä itkemisen viisaus on siinä, että itkiessä saa tuntea. Ja siinä, että itkuissa jaetut asiat tulevat myötäeletyiksi. Ehkä juuri siksi itkuvirsitraditio on säilynyt elävänä muinaisajoista näihin päiviin asti. Kurssilla ihminen saa kokemuksen, että hänen tunteensa ovat sallittuja ja tulevat nähdyiksi.

Mitä itkuvirsi on?

Itkuvirren voi ajatella ikään kuin omalla äänellä lähetetyksi kirjeeksi edesmenneelle ihmiselle. Moni haluaa purkaa itkuunsa asioita, jotka ovat jääneet kesken tai sanomatta. Esimerkiksi voi olla kipeä paikka, jos sattui olemaan juuri kuoleman hetkellä poissa rakkaan viereltä. Toisaalta usein itkuissa kuvataan myös rakkaita muistoja.

Viikonloppukurssilla kirjoitetaan tavallisesti ensin oma itkuruno, joka sitten itketään omalla äänellä. On merkityksellistä, että viesti ilmaistaan ääneen. Omat sanat heräävät silloin eloon ja tulevat eri tavalla todeksi itselle ja toisille kuin paperilla. Äänellä itkeminen ei ole varsinaista laulamista eikä puhettakaan. Se on eräänlaista huokauslaulua.

Milloin on sopiva aika tulla kurssille?

Sopiva aika tulla surun kanssa itkuvirsikurssille on aikaisintaan noin vuoden päästä menetyksestä. Silloin pahin kuohu on yleensä tasaantunut ja ihminen on saanut vähän etäisyyttä kuolemaan. Hän pystyy jo vuoropuheluun tunteidensa kanssa. Kurssilla lähdetään hakemaan omia sanoja surukokemukselle, esimerkiksi sille, minkälaisen ikävän vainaja jätti jälkeensä. Ei tyydytä sanomaan vain, että minulla on ikävä sinua, vaan puretaan tunne: Minkälainen läheiseni oli? Mikä meitä yhdisti tai edelleen yhdistää? Mitä emme voi enää tehdä yhdessä? Itkuvirsissä käytetään vertaus­kuvallista ja kunnioittavaa kieltä.

Moni on sanonut, että tunsi itkun aikana voimakkaan läheisyyden tunteen edesmenneen kanssa, ja se on tuntunut lohduttavalta. Tässäkin näkyy itkuvirsien viisaus: ihminen ei ole lopullisesti poissa, vaikka hän ei ole enää elävä.

Karjalaisessa perinteessä myös edesmenneet olivat osa sukuyhteisöä. Ajateltiin, että itkukieli oli kieltä, jota vainajat ymmärtävät. Itkuilla muisteltiin heitä ja kerrottiin heille kuulumisia – myös onnellisia asioita.

Surutyö on tärkeää, mutta sitä ei tarvitse tehdä yksin

Haluaisin herättää tähän päivään karjalaisen asenteen kuolemaa kohtaan: kuolema tunnustettiin osaksi elämää. Tämä elämänmyönteisyys meidän pitäisi löytää uudestaan. Meidän on usein helpompi puhua kuolemasta konkreettisten asioiden, kuten hoitotahdon tai testamentin kautta, mutta omista, kuolemaan liittyvistä tunteista on vaikea puhua.

Kun entisaikaan karjalaiskylässä joku kuoli, vanhat naiset tulivat välittömästi paikalle. Omaisten ei annettu olla yksin. Toivon, että olisimme menossa tätä kohti. Ettei ketään jätettäisi yksin kuoleman äärelle. Meidän pitää tukea toinen toisiamme. Jos pelottaa, ettei löydä oikeita sanoja kohdatessaan surevan, voi ajatella, että toinen ei kaipaakaan sanoja, vaan eleet ja läsnäolo riittävät.”

X