Aki Linnanahde: ”Rohkein tekoni on ollut ryhtyä 25-vuotiaana uusperheen isäksi”
Aki Linnanahteesta tuli nuorena neljän lapsen isä, ja hän otti homman alusta asti tosissaan. Rohkeus tarkoittaa Akin elämässä aivan muuta kuin äärikokemusten etsimistä.
Radion aamujuontajan työssä Aki Linnanahde pitää yllä kepeää tunnelmaa.
Aki Linnanahteesta tuli nuorena neljän lapsen isä, ja hän otti homman alusta asti tosissaan. Rohkeus tarkoittaa Akin elämässä aivan muuta kuin äärikokemusten etsimistä.
”Nelikymppisenä nuoruuden mustavalkoisuus on jäänyt ja värikarttaani on ilmestynyt enemmän sävyjä. Harvoihin asioihin on enää varma mielipide. Olen muuttunut joko tai -tyypistä toisaalta ja toisaalta -ihmiseksi.
Nuorena olin valtavan tiukka itselleni ja vaadin sitä myös muilta. Ensimmäisessä kesäduunipaikassa Postin lajittelukeskuksessa minulle oli kunnia-asia selvittää koko postikärry ennen kotiinlähtöä. Hälytyskeskuksen päivystäjän työtä monet pitivät rankkana ja pyrkivät välillä laiskottelemaan. Itse ajattelin, että mieluummin käytän työaikani tekemiseen kuin yritän päästä mahdollisimman vähällä.
”Etenin jo varhain esimiestehtäviin ja olin aika surkea pomo.”
Etenin jo varhain esimiestehtäviin ja olin aika surkea pomo. En ymmärtänyt, että ihmisillä on erilaisia vahvuuksia. Ihmettelin, miksi kaikki eivät paina duunia samanlaisella draivilla kuin minä. Miksi joku ei vastaa työmeiliin iltakymmenen jälkeen?
Minulla on aina ollut intohimo tarinankertomiseen. Vanhempani olivat toimittajia – isä Ylellä, äiti Talouselämässä – ja vietin usein aikaa heidän työpaikoillaan. Nauhoitin jo pienenä omia radio-ohjelmia ja kirjoitin sanomalehteä. Suuri unelmani oli päästä juontamaan aamuradiota ja kirjoittaa kirja. Ne toteutuivat. Lisäksi olen saanut tehdä paljon muuta: televisio-ohjelmia, podcasteja, dokumentteja.
Olen yhä kunnianhimoinen, mutta samanlaista pyrkyä kuin nuorena minulla ei enää ole. On ollut helpottavaa tajuta oma keskinkertaisuutensa. Se tuo armollisuutta itseä ja muita kohtaan.
Olen ihan ylpeästi keski-ikäinen. En nuorenakaan potenut fomoa, paitsi jäämisen pelkoa, mutta nykyään olen ihan surkea käymään missään vapaa-ajalla. Työmenojakin karsin niin paljon kuin suinkin. Toimin sen mukaan, mitä keho ja mieli sanovat. Jos oli tarkoitus mennä kuntosalille, mutta ei huvitakaan, en mene. Mieluummin jään sohvalle viltin alle.”
”Pelko näkyi kasvoillani ja kuului äänessäni”
”Luojan kiitos, en ole luonteeltani lainkaan rämäpää. En etsi äärikokemuksia. Rohkeuteni on näkynyt esimerkiksi siinä, että aloin tehdä elämäkertaa Jere Karalahdesta ilman aikaisempaa kirjoittajakokemusta. Luotin siihen, että pystyn ja pärjään.
Rohkeutena voi pitää myös suorien lähetysten juontamista. Ensimmäiseni tein työharjoittelussa Ylen aikaisella 2001. Vedin kolmen vartin mittaisen keskusteluohjelman aiheesta uraani maaperässä, haastateltavana Säteilyturvakeskuksen johtaja. Se oli kuin hyppy kylmään veteen. Yritin luovia niin, etten jää kiinni tietämättömyydestä. Nykyään minulla on jo pokkaa sanoa suoraan, jos en jotakin käsiteltävää asiaa täysin ymmärrä.
Silloin tällöin kameran edessä tapahtuu odottamattomia kommelluksia. Vuonna 2012 juonsimme Elina Kottosen kanssa Kultainen Venla -gaalan, jossa paikalla oli Suomen taatusti kriittisin yleisö, tv-alan gurut eturivissä. Avausjuontoa tehdessä kävi ilmi, että prompterin teksti oli väärän juonnon kohdalla. Latelimme jotakin ulkomuistista. Pahempaa oli edessä. Yleisön keskellä seistessäni henkselini repesivät ja juhlapuvun housut putosivat nilkkoihin. Paukutin juonnon tyynesti loppuun ja nostin vasta sitten housut ylös.
Työssä olen valmis ottamaan hallittuja riskejä. Linnanahteen energianmurros -YouTube-sarjan eräässä jaksossa hyppäsin helikopterista laskuvarjolla 2,5 kilometrin korkeudesta. Ja minullahan on siis ankara korkean paikan kammo. Luhangassa nousin tuulivoimalan 130-metrisen tornin huipulle tekemään asiantuntijahaastattelun. Pelko näkyi kasvoillani ja kuului äänessäni.
Jotkut saavat tällaisista voimanponnistuksista adrenaliininhuuruisen euforiavyöryn ja alkavat haluta sitä lisää. Itse ajattelin, että ei koskaan enää! Minulla ei ole mitään tarvetta testata rajojani valloittamalla vuorenhuippuja tai juoksemalla maratoneja.
Ehkä rohkeinta, mitä olen elämässäni tehnyt, oli ryhtyä 25-vuotiaana kolmilapsisen uusperheen isäksi.”
”Kotona minulla on aina ollut man cave”
”Tapasin tulevan vaimoni porvoolaisessa yökerhossa kohta parikymmentä vuotta sitten. Sitä ennen minulla oli ollut vain yksi pitkä parisuhde. Illan aikana selvisi, että Jonnalla oli 7-, 6- ja 3-vuotiaat lapset. En siitä hätkähtänyt, olen aina ollut lapsirakas.
Ei aikaakaan, kun jo kannoin tavarani 24-neliöisestä haagalaisyksiöstä omakotitaloon Sipooseen. Kun nyt ajattelen tuolloista itseäni, niin olinhan minä aika raakile. Naapurusto oli varsin keski-ikäistä, ja yritin itsekin näyttää ikäistäni vanhemmalta. Farkut vaihtuivat siistimpiin housuihin ja kauluspaitoihin.
Lapsilla on biologinen isä, mutta aika nopeasti he alkoivat kutsua myös minua isäksi. Uskon tenavien vaistonneen, että tämä kaveri on tosissaan. Töiden jälkeen lähdin kuskaamaan heitä harrastuksiin ja lauantaiaamuna kahdeksalta olin jäähallilla auttamassa pukeutumaan lätkävarusteisiin.
”Kasvattamisen velvollisuuden otin välillä turhankin vakavasti.”
Saimme joukon jatkoksi yhteisen tyttären, joka täyttää ensi vuoden alussa 18. En ole koskaan erotellut lapsiamme, jokaista olen rakastanut kuin omaani. Tein heti sen päätöksen, että aikani ja palkkapussini jaetaan kaikille tasapuolisesti. Kasvatusvelvollisuuden otin välillä turhankin vakavasti, hammaspesuissa ja nukkumaanmenoajoissa ei joustettu. Nyt ajattelen, että vartti sinne tai tänne.
Muksut olivat niin fiksuja ja kilttejä, että yhteenottoja tuli tosi vähän edes murrosiässä. Parhaillaan opettelen olemaan aikuisten lasten vanhempi. Minulla on yhä vahva halu päsmäröidä ja pitää kaikki ohjat käsissäni. Mutta on vain pakko hyväksyä, että työni on tehty ja jälkikasvu päättää itse arvoistaan, ajankäytöstään ja kumppaneistaan.
No, yhteen vävyvalintaan olen saattanut vähän vaikuttaa. Tutustuin freestylelaskija Pekka Hyysaloon työn kautta, ja meistä tuli hyvät frendit. Seitsemisen vuotta sitten olimme Pekan kanssa syömässä, kun hän tunnusti alkaneensa seurustella tyttäreni Ennan kanssa. Olin toki saanut asiasta jo vihiä, mutta otin tilanteesta kaiken irti ja annoin hänen selittää juurta jaksaen. He ovat edelleen yhdessä.
Sosiaalisen työn vastapainoksi tarvitsen yksinoloa. Pienestä asti olen saanut ajan hyvin kulumaan itsekseni. Ison perheen keskellä eläessä olen opetellut ottamaan oman tilani. Kuntosalille ja lenkille lähden mielelläni yksin. Kotona minulla on aina ollut man cave, oma huone, jossa on telkkari ja jääkaappi ja jossa voin rauhassa katsoa urheilua.”
”Minua on ajanut tarve näyttää äidille”
”Olen elänyt naisten keskellä. Lapsuudenperheeseeni kuului vanhempien lisäksi kaksi isosiskoa äidin puolelta sekä isänäiti, nykyisessä perheessäni on vaimon lisäksi kolme tytärtä ja yksi poika. Jopa koiramme on naaras.
Äitini oli uranainen, määrätietoinen ja mielipiteissään radikaali. Mummo piti huolta kodista ja minusta, olin oikea mummon kultapoika. Leivät voideltiin valmiiksi ja maito kaadettiin lasiin, keittiöön minulla ei ollut asiaa. Ehkä siksi en edelleenkään osaa kokata mitään siskonmakkarasoppaa vaativampaa.
Mummo oli myös kiitollinen yleisö kaikelle tekemiselleni, sain hänen jakamattoman huomionsa. Se on varmasti vaikuttanut itsetunnon kehittymiseen niin, etten ole pelännyt esiintymistä. Onneksi mummo ehti ennen kuolemaansa nähdä, että pääsin radioon töihin. Hän kuunteli joka ikisen ohjelmani.
Halu olla esillä ei kuitenkaan ole se voima, mikä minua on ajanut eteenpäin. Luulen, että minulla on ollut alitajuinen tarve näyttää äidille. Hän jaksoi aika pitkään ihmetellä, koska oikein alan lukea yliopiston pääsykokeisiin. Olen perheessäni ainoa, jolla ei ole korkeakoulusivistystä. Halusin osoittaa hänelle, että ilmankin voi pärjätä. Vielä kun minut vuonna 2006 Radio Cityssä työskennellessäni valittiin Vuoden radiojuontajaksi, äiti kyseli, milloin aion hakea Yleisradioon. Ei hän mitään pahaa tarkoita. Luultavasti kyse on siitä, että hänen sukupolvelleen ei ole luontevaa hehkuttaa lastensa saavutuksia. Toisaalta, jos äiti kehuu, voin olla varma siitä, että hän myös tarkoittaa sitä.
Omassa perheessäni vaimo on pyörittänyt kotia. Se on ollut yhteinen, tietoinen valinta. Olen voinut kokeilla monenlaisia töitä ilman, että on tarvinnut miettiä, mitä tänään laitetaan lapsille ruoaksi. Sen sijaan olen ollut vahvasti mukana lasten harrastuksissa.
Koska olen tällainen harteikas kalju jätkä, minut mielletään usein machomieheksi. En tunnista siitä itseäni. Olen vahvasti tasa-arvon kannattaja. Miesten ja naisten aivoissa on eroavaisuuksia, ja niitä pitää kunnioittaa. Mutta se ei estä sitä, että mies voi olla hyvä sairaanhoitaja ja nainen ajaa taitavasti rekkaa. Meilläkin vaimo on se, joka tarttuu vasaraan. Minä kirjoitan mieluummin kirjoja.
On mahtavaa, ettei minun tarvitse enää esittää lapsille kaikkitietävää aikuista. Voin myöntää, että on paljon asioita, joista en tiedä hevonpaskaa. Toivon, että minusta välittyy heille kokonainen kuva kaikkine heikkouksineni ja epävarmuuksineni.”
”Perusvireeltäni olen vakavahenkinen”
”Aamuradiolähetyksen tulee kuulostaa kepeältä ja viihdyttävältä. Juontojen välissä saatan pitää työparilleni Minna Kuukalle synkän monologin sähkön ja bensan hinnan nousun seurauksista. Osaan heittää vitsiä, mutta perusvireeltäni olen vakavahenkinen. Viime vuosien rajut maailmanpoliittiset tilanteet ovat korostaneet tätä piirrettä.
”Isän kuolema kolme vuotta sitten kirkasti elämän ainutlaatuisuuden.”
Myös yksityiselämässä on ollut vakavia käänteitä. Muutama vuosi sitten vaimoni sai aivoinfarktin. Se säikäytti, sillä hän oli elänyt terveellisesti eikä sairaus varoittanut millään lailla etukäteen. Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut: vaimo on pystynyt palaamaan työelämään, vaikka ei työkyky ihan entisensä ole. Haluankin mahdollistaa sen, ettei hänen tarvitse tehdä enempää kuin hyvältä tuntuu.
Isän kuolema kolme vuotta sitten kirkasti elämän ainutlaatuisuuden: olemme täällä vain hetken. Kannattaa miettiä, mitä haluaa tehdä ja kenen kanssa. Olenkin tietoisesti vähentänyt työntekoa ja viettänyt enemmän aikaa läheisten seurassa.
Meillä oli isän kanssa aina hieman muodolliset välit. Hän oli erittäin sivistynyt mies, loistava ajattelija ja keskustelija. Mutta hän ei ollut sellainen faija, jonka kanssa lähdetään kalaan tai kaljalle. Kanssakäymisemme olikin usein juuri keskustelua. Mietin jo nyt haikeana, kenen kanssa spekuloin seuraavien vaalien gallupeja ja lopputulosta, kun isälle ei enää voi soittaa.
Isän lähtö tapahtui äkkiä. Juuri ennen 70-vuotispäiväänsä hän sai sairauskohtauksen ja joutui sairaalaan. Siellä kävimme viimeiset keskustelut ja totesimme, ettei kummallakaan ollut jäänyt mitään hampaankoloon. Isä halusi ehdottomasti, että syntymäpäivät pidetään, vaikkei hän itse pääse paikalle. Juhlien jälkeen matkustimme perheen kanssa lomalle Espanjaan. Kun suruviesti saapui, lähdin saman tien takaisin Suomeen äidin tueksi.
”79-vuotiaana leskenä äiti ei ruvennut etsiskelemään hautapaikkaa – vaan kesäpaikkaa.”
Neljän tunnin yölennon ajan sain olla omissa ajatuksissani. Tuijottelin pilvien päältä keskikesän vaalenevaa taivasta, kuulokkeissa soi Samuli Edelmannin tulkitsema Väliaikainen. Ennen koneeseen astumista olin ehtinyt nähdä kännykän uutisvirrassa otsikon: Toimittaja Matti Linnanahde on kuollut. Arvasin, mitä olisi odotettavissa perille päästyäni.
Puhelin alkoi soida heti laskeuduttuani, tiedotusvälineet halusivat kommenttia. Toimittajana tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta surutyötä se rumba kyllä häiritsi. Päätin jättää vastaamatta puheluihin.
Ikävien asioiden keskellä minulla ei ole tapana lamaantua, vaan alan toimia. Läheisen kuolema aiheuttaa paljon järjestelyjä, ja halusin auttaa siinä. Äiti on surussaan pystynyt katsomaan myös eteenpäin. 79-vuotiaana leskenä hän ei suinkaan ruvennut etsiskelemään itselleen hautapaikkaa – vaan kesäpaikkaa. Äiti osti pitkään haaveilemansa mökin ja on nauttinut siitä valtavasti. Tuota samaa asennetta toivon löytyvän itsestänikin.”
Juttu on julkaistu Annan numerossa 33/2022.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous