Julkkikset

Johanna Pakonen tunnistaa korona-ajan alakulon: ”Pienet rutiinit pitävät minut järjissäni”

Korona-aika vei Johanna Pakoselta tulot, niin kuin monelta muultakin artistilta. Alakuloa vastaan Johanna kamppailee pitämällä kiinni omista pienistä rutiineistaan. – Ne pitävät minut järjissäni.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Arki on minulle uutta, koska en ole tottunut olemaan kotona näin paljon, Johanna sanoo.

Korona-aika vei Johanna Pakoselta tulot, niin kuin monelta muultakin artistilta. Alakuloa vastaan Johanna kamppailee pitämällä kiinni omista pienistä rutiineistaan. – Ne pitävät minut järjissäni.

Takana on 25 vuoden ura ja yli 2 miljoonaa ajettua kilometriä. Johanna Pakonen lähti tien päälle suoraan lukiosta. Ura laulajana vei hänet tangokuningattareksi vuonna 2002 ja sen jälkeen tanssiravintoloiden suosikiksi kautta maan.

Vuosien aikana alaa ravisteltiin. Levymyynnit hyytyivät ja artistit ansaitsivat leipänsä enimmäkseen keikkailemalla. Se Johannalta luonnistui, olihan hän nimenomaan esiintyjä. Tulot eivät päätä huimanneet, mutta niillä tuli toimeen.

Nyt 44-vuotiaana Johanna Pakonen pohtii kuumeisesti, millä muulla kuin viihdealalla hän voisi pärjätä. Hän on työtön työnhakija, koska yleisötilaisuuksien järjestäminen on kielletty. Johanna on hakenut useita avoimia työpaikkoja kotiseudullaan Oulussa.

– Olen hakenut jopa parkkipirkoksi. Laitoin CV:hen, että minulla on C-luokan ajokortti, pystyn itsenäiseen työskentelyyn ja toimimaan ryhmässä, minulla on kielitaitoa ja kokemusta asiakaspalvelusta. En päässyt edes haastatteluun, Johanna kertoo.

Edessä saattaa olla vaikeita ratkaisuja. Pitääkö oma koti laittaa myyntiin?

Lyhennysvapaata lainoille, tukea Whatsapp-ryhmään

Johanna ja hänen 8-vuotias tyttärensä Nelli asuvat Oulussa 1980-luvulla rakennetussa rivitalossa. Olohuoneen valtavat, koko seinän laajuiset ikkunat kehystävät terassilta avautuvan näkymän tauluksi, jonka tunnelma vaihtelee vuodenaikojen mukaan.

Nyt terassi on lumen peitossa, niin kuin se oli 13 kuukautta aiemminkin. Viime vuoden helmikuussa Johanna jäi Omenapuu-orkesterinsa kanssa talvilomalle. Viimeinen keikka oli lauantaina 8.2. Joensuun Kimmelissä. SM-avantouintien jatkoilla juhlakansa viihtyi yökerhon ahtaalla tanssilattialla myöhäiseen iltaan.

Sunnuntaina yhtyeen jäsenet lähtivät kukin perheidensä luo eri puolille Suomea. Oli sovittu, että jokainen viettäisi talvi­loman tahollaan ja Lapin-kier­tueella sitten taas nähtäisiin.

Rukan-keikan piti olla 14.3.2020. Suomi siirtyi poikkeusaikaan torstaina 12.3. Koronavirus oli leviämässä. Kansalaiset hamstrasivat vessapaperia, säilykkeitä ja ruisleipää. Yli 500 ihmisen yleisötilaisuudet kiellettiin ja harrastukset pantiin jäihin.

Lappiin ei lähdettykään. Sen sijaan Johanna istui kotonaan Oulussa ja näppäili tieto­konettaan. Jotenkin hänen pitäisi selvitä laskuista, vaikka hänellä ei ollut lainkaan tuloja. Johannalla oli oma yritys, jonka kautta hän teki artistin työtään. Edellisenä vuonna yritykselle oli kertynyt tappiota 13 tuhatta euroa. Näytti siltä, että vuoden 2020 tuloksesta voisi tulla vieläkin heikompi.

Miten toimia tilanteessa, jollaista ei ole osannut ennakoida, ei niin yhtään? Johannasta vaikutti siltä, että monen kollegan ensireaktio oli jäätyminen. Johanna pysytteli rauhallisena. Oli otettava selvää asioista. Oli laitettava viestiä pankkiin ja Kelaan. Tangokuninkaallisten yhteisessä Whatsapp-ryhmässä Johanna yritti tukea muita jakamalla tietoa, jota hän haali.

Huhtikuussa valtiovalta tuli vastaan: yrittäjät voisivat hakea työmarkkinatukea, mikäli yritystoiminta oli lakannut pandemian aiheuttamien rajoitusten vuoksi. Pankista Johanna sai lyhennysvapaata asuntolainalle, samoin autolainalle.

Näin hän pärjäisi vähän aikaa. Ei kai tätä poikkeustilannetta kovin kauan jatkuisi? Ei auttanut kuin odotella ja ihmetellä.

Ilman arjen turvaverkkoa

Samassa rytäkässä maaliskuussa koululaiset jäivät kotiin. Ekaluokkalaiselle Nellille etäkoulu tarkoitti sitä, että hän sai opettajalta päivittäin tiedon läksyistä. Kavereita ei voinut nähdä eikä tanssitunneille päässyt. Äiti siis toimi opettajana, virikkeiden keksijänä ja leikkikaverina.

Äiti ja tytär olivat jääneet kahdestaan neljän seinän sisälle. Tavallisesti Johanna Pakonen olisi ollut tien päällä kolmesta viiteen päivään viikossa ja lasta olisivat hoitaneet tämän isovanhemmat. Uudessa tilanteessa Johanna ei voinut nojautua vanhempiinsa: Johannan isä ei päässyt kotoaan Iisalmesta heidän luokseen ja Johannan äiti puolisoineen taas oli Kana­rialla juuri rajoitusten alkaessa. Kun lomalaiset pääsivät kotiin, he olivat karanteenissa.

Turvaverkkoa ei ollut. Johannaa väsytti. Lapsen kanssa tuli jatkuvasti kähinää.

Toisaalta oli hyviäkin hetkiä: Johanna ja Nelli rakensivat terassille lumibaarin. Siinä he pitivät välituntia etäkoulusta, joivat kaakaota ja söivät pullaa.

Kesällä Johanna hankki pihalle muovisen uima-altaan. Nelli pääsi lotraamaan vedellä ja leikkimään barbeilla. Muutamaa kaveriakin uskalsi jo pyytää kylään. Virisi toivo paremmasta. Keikkakalenterissa oli syyskuulle kymmenen merkintää.

Elokuussa Johanna Pakonen oli Selviytyjät Suomi -tv-ohjelman kuvauksissa Haaparannan lähellä. Kotiin hän palasi kipeänä, kuumeilua jatkui viikkoja. Koskaan ei selvinnyt, minkä taudin hän oli saanut. Korona kuitenkin suljettiin pois vaihtoehdoista.

Parannuttuaan Johanna ilmoittautui mukaan lentopalloporukkaan ja nautti. Sosiaalista kontaktia aikuisten kesken oli muuten hänen arjessaan aivan liian vähän, kun töihin ei päässyt. Syyskuun kymmenestä keikasta oli toteutunut vain kolme.

Lokakuussa Johannaa pyydettiin mukaan uudistamaan oululaista tanssiravintolaa. Avajaiset olisivat joulukuussa. Odotukset olivat korkealla: Johanna opiskeli kassajärjestelmiä, suunnitteli konseptia ja teki soitto­listoja. Hän ei ollut ravintolan palkkalistoilla vaan laskuttaisi työstään yrittäjänä, kunhan ravintola saataisiin avattua.

Marraskuussa harrastukset kiellettiin. Joulukuussa ei juhlittu avajaisia. Tammikuussa koronatilanne kehittyi huonompaan suuntaan. Maaliskuussa ravintoloihin määrättiin ensin tanssikielto, sittemmin ravintolat suljettiin.

Artistin ensimmäinen varasuunnitelma ravintola-alalle siirtymisestä eli ”plan B” oli romuttunut. Pitäisi keksiä suunnitelmat C, D ja E. Jos nekään riittäisivät.

Johanna Pakonen: ”Onneksi olen sukanvarteenkerääjä”

– Osaamiseni perustuu joko ravintola-alaan tai viihdealaan. Olen myös tanssinopettaja. Ja laulunopettaja, Johanna sanoo.

– Helmikuussa vielä ajattelin, että kyllä tää tästä. Mutta ei tää tästä.

Johanna istuu syömässä aamiaista kotonaan, Nelli on koulussa. Haastattelu tehdään etäyhteydellä, ja aikaa meillä on siihen saakka, kun lapsi pääsee koulusta puolilta päivin. Vanhemman näkökulmasta tokaluokkalaisen koulupäivät ovat lyhyitä. Omat asiat pitäisi ehtiä hoitaa muutaman aamupäivän tunnin aikana.

Alavireisyys valtasi Johannan syksyllä ja on yhä hänen seuranaan.

– Ei oo mittään, mitä odottaa, hän tiivistää.

– Keikkakalenteri alkaisi juhannukselta – mutta alkaako se, jos rajoitukset ovat voimassa kesäkuun loppuun asti?

Videoyhteyden kuvassa Johannan selän takana näkyy valkoisella ja mustalla sisustettu, luonnonvaloa tulviva olohuone. Tähän kotiin Johanna ja Nelli muuttivat kuusi vuotta sitten, kun Johanna erosi Nellin isästä.

Oma koti on se, johon Johanna alkoi säästää jo nuorena, kun pääsi lauluhommiin.

– Yksinhuoltajan lapsena aloin tienata omaa rahaa jo varhain. Olen aina säästänyt määrätietoisesti, jotta jonain päivänä voisin ostaa jotain omaa.

”Jos minun pitäisi luopua tästä kodista, jota varten olen koko elämäni työskennellyt, en tiedä, mitä tekisin.”

Vuosien aikana asuntoja on ostettu ja myyty, ja joka kerta on jäänyt pieni pesämuna seuraavaa varten. Omasta mielestään Johanna rakensi turvallisen elämän.

– Tienasin juuri sen verran, että sain maksettua asuntolainan, autolainan, vastikkeen ja ruoat pöytään. Ja vielä jäi aikaa olla lapsen kanssa ja huolehtia hänestä.

Ja sitten tuli tilanne, että pitikin elää säästöillä. Onnistuuhan se, ainakin jonkin aikaa.

– Onneksi olen sukanvarteenkerääjä. Olen aina repinyt jotakin säästöön, vaikka miten pienistä tuloista. Mutta tämä tilanne on jatkunut jo 13 kuukautta. Se on kohtuutonta.

Millaisen tuloksen Johannan firma sitten lopulta teki viime vuonna?

– En uskalla edes sanoa. Onhan se lasku edellisvuodesta ollut melkoinen.

Nyt Johannan tilanne on se, että hän sai pankista vielä puoli vuotta lyhennysvapaata asuntolainalle ja maksaa siitä siis pelkkiä korkoja. Työmarkkinatuesta jää käteen verojen jälkeen 538 euroa kuussa. Autolainalle hän ei enää saanut lyhennys­vapaata vaan lainaa pitäisi alkaa maksella pois.

– Jos minun pitäisi luopua tästä kodista, jota varten olen koko elämäni työskennellyt, en tiedä, mitä tekisin. Muuttaisinko vuokralle? Mistä saisin vuokrarahat? Ei se ole vaihtoehto minulle.

Johannan asunnossa on myös hänen yrityksensä toimitilat: keittiön yläpuolella parvella on työhuone sekä varasto, joka on iso vaatehuone ilta­pukuineen ja esiintymisasuineen. Jos hän muuttaisi lapsensa kanssa pienempään asuntoon, yritykselle pitäisi vuokrata lisää tilaa nykyisen tekniikkavaraston lisäksi.

Vaikka Johanna onkin kiitollinen työmarkkinatuesta, se ei ole hänen mielestään riittävä kor­vaus elannon menettämisestä sulkutoimien vuoksi.

– Haluan nostaa näitä epäkohtia esiin koko alan puolesta. On väärin, että kulttuurialan toiminta estetään eikä kompensaatiota tarjota.

Johanna vertaa tilannetta siihen, että kokonainen tehdas suljetaan ja tehtaan työntekijä jää työttömäksi. Kuinka moni silloin sanoo hänelle, että sellaista se nyt vain on – hanki oikeita töitä? Luultavasti melko harva. Johannan mukaan juuri tuollaisia kommentteja kulttuurialalla työskentelevä saa kuulla.

– Mitä minulta odotetaan kaikessa tässä epävarmuudessa, joka aiheuttaa uupumusta, alavireisyyttä ja väsymystä – että pystyn vielä hakemaan ihan minkä vain alan töitä? Vaikka minulla ei olisi muille aloille koulutusta? Eihän soittimiakaan tuosta vain soitella.

Johanna on kouluttautunut nimenomaan musiikkialalle, samoin tanssissa hänellä on pitkä tausta. Kun Johanna on aiemmin tuonut epäkohtia esiin, hänen ammattiaan on väheksytty.

– Moni ajattelee, että kuka vain voi laulaa, soittaa tai tanssia. Ei ymmärretä sitä, miten paljon työtä tällä alalla pysyminen on vaatinut. Parhaina työvuosina olin 320 vuorokautta tien päällä ja lopun ajan treenasin, Johanna lataa.

Lue myös: Johanna Pakonen on joutunut kestämään koko uransa ajan ulkonäön arvostelua: ”Keho on asia, joka ei kuulu kenellekään muulle”

Kävelylenkki on päivän kohokohta

M-sana. Se on tullut esiin puheissa ystävien ja kollegoiden kanssa. Sitä on ilmassa, ja Johannaa se huolestuttaa. Yhteiskunnan maksettavaksi on tulossa iso lasku.

Masennus on kuitenkin Johannan mielestä liian vahva sana kuvaamaan hänen omaa tilannettaan. Alavireisyys vaikuttaa silti siihen, miten hän jaksaa hoitaa arjen askareita. Aiemmin hän oli tarkka siisteydestä, nyt imurointikertojen välillä voi olla pari viikkoa.

– Ja välillä tekee tiukkaa lähteä kauppaan.

Ajatukset pitää keskittää kauppareissuun jo muutamaa päivää ennen. Johanna tekee koko viikon ruokaostokset Prismassa aina tiettynä viikonpäivänä ja kellonaikana.

– Minulla on pieniä omia rutiinejani, jotka pitävät minut järjissäni.

Yksi rakkaimmista rutiineista on tunnin kävelylenkki kerran päivässä Oulujoen rantaan.

– Jokivarsi on siitä ihana, ettei siellä ole liikenteen hälyä eikä juuri vastaantulijoitakaan. Kävelylenkki on minulle päivän kohokohta. Yleensä käyn tähän aikaan päivästä, nytkin aurinko paistaa!

Välillä Johanna käyttää kävelylenkin tär­keän puhelun puhumiseen. Syksystä saakka hän on kolmen viikon välein päässyt keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, välillä paikan päällä, välillä puhelimessa.

– Se tuntuu vähän siltä kuin tapaisi ystävän, jolle on lupa puhua rankoistakin asioista. Kannustan ehdottomasti muitakin vaatimaan ja hakemaan jutteluseuraa. Ulkopuoliselle on usein helpompi puhua kuin läheisille.

Ystävien kanssa puhuminen on jäänyt Facetime-puheluihin. Johanna pyrkii noudattamaan rajoituksia ja tekemään osaltaan kaikkensa, jotta koronatilanne helpottaisi. Miesystäväänsä hän on sentään tavannut.

– Viimeksi meillä oli kahdenkeskistä aikaa talvilomalla, kun Nelli oli isänsä luona. Nyt kun reissutyöni ei kuormita tätä suhdetta, meillä on yhteistä aikaa enemmän kuin ennen.

Suhde alkoi puolitoista vuotta sitten.

– Nellin näkökulmasta minulla on nyt isin jälkeen jo toinen kumppani. Lapsi suhtautuu asiaan rennosti. Olen miesvoittoisella alalla ja minulla on paljon miespuolisia ystäviä, joten tässä ei ole hänelle mitään kummallista.

Johannan ura laulajana lähti käyntiin heti lukion jälkeen, mutta se vaati kovaa työntekoa. – Mitään en kadu. Varmasti halusinkin juuri sellaisen nuoruuden, Johanna sanoo.
Johannan ura laulajana lähti käyntiin heti lukion jälkeen, mutta se vaati kovaa työntekoa. – Mitään en kadu. Varmasti halusinkin juuri sellaisen nuoruuden, Johanna sanoo.

Johanna Pakonen: ”En ole jäänyt vellomaan suruun”

– Kun on ollut vaikeita aikoja ja menetyksiä, en ole jäänyt vellomaan suruun. Olen aina yrittänyt kohdistaa katseeni eteenpäin, Johanna sanoo.

Vuonna 2010 Johanna menetti synnytyksessä esikoisensa, kaksospojat. Kahden vuoden päästä syntyi Nelli. Avioero tuli, kun lapsi oli kolmevuotias. Kaiken tuon jälkeen Johannalla oli mielessään kirkkaana yksi asia.

– Tavoitteeni oli se, että kun täytän 40, haluan elää seesteistä ja onnellista elämää. Se oli ainut toiveeni.

Pian on viisi vuotta siitä, kun tuo 40-vuotispäivä koitti. Siinä vaiheessa Johanna oli palannut kotikaupunkiinsa Ouluun 20 vuoden jälkeen.

– Tämä kaupunki tuntui tosi turvalliselta paikalta. Meillä oli tämä ihana koti ja pärjäsimme hyvin kahdestaan Nellin kanssa. Silloin ymmärsin jotain.

Johanna kietoo vaalean torkkupeiton tiukemmin harteilleen. Hän on siirtynyt ruokailupöydän äärestä takan eteen nojatuoliin istumaan. Joka aamu hän sytyttää takkaan tulen, koska sähkölämmityksen käyttäminen tulisi turhan kalliiksi. Takkatulen loimussa hänellä on tapana hörppiä aamukahviaan, jalassaan kahdet villasukat. Lattiat ovat talviaikaan kylmät.

– En koskaan saanut idyllistä ydinperhettä, josta olin haaveillut ikäni. Mutta pystyin hyväksymään sen, että minäkin olen vain ihminen ja olen joutunut tekemään valintoja.

”En oikeastaan odota enää mitään, menen vain päivä kerrallaan.”

Entä tulevaisuus? Mitä häämöttää vaikkapa vuoden päässä?

– En oikeastaan odota enää mitään, menen vain päivä kerrallaan. Herään aamulla seitsemältä lämmittämään takkaa ja illalla menen nukkumaan Nellin kanssa yhtä aikaa kahdeksan yhdeksän maissa, Johanna sanoo.

– Toivon, että vuoden päästä olen joko voittanut lotossa tai keksinyt jonkin muun suunnitelman, jotta meillä olisi tämä ihana koti edelleen tässä. Toivon, että olisimme terveitä ja että minulla olisi töitä. Ne ovat toiveita, mutta en odota enää mitään.

Johannasta tuntuu, että iän myötä hänestä on tullut entistäkin rauhallisempi. Järkähtämätön.

– Olen kuin kallio keskellä merta ja kaikki muut ovat aaltoja ympärilläni. Välillä on tyyntä ja aallot liplattavat kivasti minua vasten. Välillä tulee tyrskyjä, kun muut hyörivät ja pyörivät. Ja minä pysyn paikallani, Johanna miettii.

– Mitä tahansa elämä eteeni tuokaan, se ei saa minua muserrettua.

Kohti hyviä aikoja

Puhelimen soittoääni herättää Johannan mietteistään. Nelli on jo tulossa koulusta kotiin. Tänään olisi ollut äidin kauppapäivä, mutta se jäi nyt väliin haastattelun vuoksi.

– Kyllä me pärjätään. Tein viime viikon­loppuna monta Aino-jäätelörasiallista makaronilaatikkoa pakkaseen, Johanna sanoo ja hymyilee.

Johanna asu: Valkoinen neule ja hame Gina Tricot. Farkkuliivi H&M. Valkoiset tennarit Vamsko. Sormukset Kappahl.

X