Kirjailija Salla Simukka on empaattinen ambivertti: ”Toisinaan olen lähes hukannut itseni, kun olen keskittynyt liikaa toiseen”

Samoin kuin kirjailija Salla Simukka nauttii itse valitusta yksinäisyydestä, hän nauttii valitsemastaan seurasta. Aika ajoin hän hakeutuu tietoisesti ihmisten ilmoille, jottei täysin erakoituisi. – Elämä olisi aika paljon yksitasoisempaa ja värittömämpää, jos en välillä poistuisi kuplastani.

Se on aina tähtihetki. Paluu reissusta hiljaiseen, tyhjään kotiin, jossa kukaan ei odota.

Salla Simukka vetää syvään keuhkoihin kodin tuoksua, kuuntelee lattian tuttuja narahduksia jalkojen alla. Sitten hän istuu olohuoneen sohvalle ja antaa katseen vaeltaa ulos erkkeri-ikkunasta. Maadoittuu. Tuntee, kuinka yksinäisyys syleilee kuin hellä rakastaja.

Kaikki nauttivat joskus yksin olemisesta, mutta harva tarvitsee sitä yhtä paljon kuin Salla. Hänelle se ei ole pakon sanelemaa, kivistävää eristyneisyyttä, vaan ihanaa luksusta.

– Läheisimmille ihmisille saatan sanoa kauneimpana kohteliaisuutena: Sinun kanssasi on melkein kuin olisin yksin.

Julkisuudessa Salla Simukka ei vaikuta sisäänpäin kääntyneeltä erakolta. Päinvastoin. Nuortenkirjasarjalla kansainväliseen menestykseen noussut kirjailija on sujuvasanainen esiintyjä, joka minglailee vaivattomasti kirjamessuilla ja cocktail-tilaisuuksissa.

– Mutta se, mikä näyttää ulospäin sujuvalta ja helpolta, ei tule ilman hintaa. Tällaisten tilaisuuksien jälkeen olen ihan poikki, hän tunnustaa.

Ei työaikoja, ei vahtivaa pomoa

Ei liene sopivampaa ammattia itsekseen viihtyvälle kuin kirjailija. Koska työyhteisöä ei ole, kirjailijan ei tarvitse tulla toimeen päivittäin monenlaisten ihmisten kanssa. Mutta omassa seurassa on syytä viihtyä. Intensiivisessä työvaiheessa Salla Simukan elämässä saattaa vierähtää viikko ilman, että hän puhuu kenenkään muun kuin lähikaupan kassan kanssa.

Kirjailijalla ei ole myöskään työaikoja vahtivaa pomoa. Siitä Salla ottaa kaiken irti. Hän heräilee usein vasta yhdeksän maissa kotonaan Tampereen Sorsapuiston laidalla, nauttii pitkän aamiaisen ja vaihtaa päälle mukavat lökövaatteet. Sitten hän siirtyy kahvikuppi kädessä työpaikalleen, kotona sijaitsevaan vaaleanpunaiseen työhuoneeseen.

Kirjoittaminen on sukeltamista oman pään sisälle, ja se on joskus yllättävän vaivalloista. Joka aamu on otettava haltuun tekeillä olevan romaanin miljöö ja henkilöhahmot sekä menneet ja tulevat tapahtumat.

– On kuin tekisi matkan ulkomaille: pakkaisi laukun, ajaisi lentokentälle, nousisi turvatarkastuksen kautta koneeseen ja laskeutuisi kohteeseen. Kun on viimein päässyt perille, sieltä ei haluaisi heti palata. Tämän edestakaisin matkan teen kuitenkin joka työpäivä, Salla sanoo.

”Jet lagista” toipumiseen hän tarvitsee yksinoloa ja hiljaisuutta.

Salla Simukan ura käynnistyi, kun hän lukiolaisena osallistui WSOY:n nuortenromaanikirjoituskilpailuun. Hänen kahden tytön rakkautta kuvaava tekstinsä pääsi jatkokehittelyyn. Kun enkelit katsovat muualle ilmestyi 2002, jolloin Salla oli 21-vuotias.

Sen jälkeen häneltä on julkaistu nuorten­romaaneja, lastenromaani ja suomennoksia. Tuoreimman teoksensa, aikuisten trillerin Kontakti, hän kirjoitti yhdessä kollegansa Siri Kolun kanssa kirjailijanimellä S/S Urst. Parhaiten Salla tunnetaan silti Lumikki-trilo­giasta, joka on käännetty yli 50 kielelle. Siitä on tekeillä tv-sarja Yhdysvalloissa. Menestys on kuljettanut häntä haastatteluihin, kouluvierailuille sekä kustantamojen järjestämiin tilaisuuksiin Suomessa ja ulkomailla.

– Isojen tapahtumien jälkeen allakkaan täytyy vetää pitkä viiva, jotta työkyky taas palautuu.

Lue myös: Menestyskirjailija Salla Simukka on kokenut vuosien varrella muodonmuutoksen – katso kuvista, miten erilainen hiustyyli vaikuttaa: ”Voisin vaikka ajaa pääni kaljuksi”

Syntymässä saatu

Milloin Salla Simukasta tuli tällainen yksinolija? Luultavasti jo kohdussa.

Salla kasvoi Tampereella perheen ainokaisena. Siskopuolia hän sai vasta 12-vuotiaana uusperheessä.

– En muista lapsenakaan kokeneeni yksinäisyyttä koskaan ikävänä asiana.

Kun alakouluikäinen Salla saapui koulusta kotiin, vanhemmat olivat vielä töissä. Tyttö keitti kaakaota, valmisti keon voileipiä ja istui tv:n ääreen katselemaan Bill Cosby Show’ta tai Lemmenlaivaa. Tai vetäytyi omaan huoneeseensa piirtelemään. Hän kuvitti keksimiensä tarinoiden henkilöitä, inhimillistettyjä eläinhahmoja, jotka olivat pukeutuneet keskiaikaisiin metsästysasuihin, pitkiin viittoihin ja hulmuaviin helmoihin.

Koulussa Sallaa, kympin tyttöä, pidettiin vähän outona. Onneksi hän ei ollut silmätikkuna yksin. Kaksi parasta ystävää jakoivat saman fantasiamaailman.

– Yläasteella, kun muut alkoivat kiinnostua seurustelusta ja bailaamisesta, me elimme omissa tarinoissamme. Meillä oli yhteinen fantasiaplaneetta, jossa oli eri maan­osia. Kerran välitunnilla keksimme, että planeetalla oli vielä yksi löytämätön manner, jossa asui sini-ihoisia ihmisiä. Maltoin tuskin odottaa, että pääsin kotiin piirtämään heitä.

Ilmaisutaidon lukiossa löytyi lisää hengenheimolaisia. Siellä muodostui useamman tytön ystäväpiiri, joka nimettiin itseironisesti Hanhilaumaksi. ”Hanhikset” pitävät yhä tiiviisti yhtä Whatsapp-ryhmässä ja tapaamisissa.

– He ovat enemmän kuin ystäviä – sisaria. Uskon, että nämä ihmiset pysyvät rinnallani, tapahtuipa mitä tahansa.

Läheiset ymmärtävät, jos Salla vastaa tapaamisehdotukseen, että valitettavasti hänen sosiaalisuuskiintiönsä on juuri nyt täynnä. Sillä silloin, kun Salla on paikalla, hän haluaa olla myös henkisesti läsnä.

Empaattinen ambivertti

Samoin kuin Salla Simukka nauttii itse valitusta yksinäisyydestä, hän nauttii valitsemastaan seurasta. Aika ajoin hän hakeutuu tietoisesti ihmisten ilmoille, jottei täysin erakoituisi.

– Elämä olisi aika paljon yksitasoisempaa ja värittömämpää, jos en välillä poistuisi kuplastani ja altistuisi muiden ihmisten kohtaamisille ja ajatuksille.

Jokaisen ihmisen persoonassa on pääväri. Niin Salla sen näkee. Jotkut ovat punaisia, jotkut sinisiä. Jonkun rytmi on kiihkeä, toisen verkkaisempi. Joku lähestyy asioita mustalla huumorilla, toisen puheessa ei ole sarkasmin häivääkään.

Kunkin ihmisen seurassa Salla etsii omasta paletistaan sävyn, joka sopii keskustelukumppanin väriin ja vahvistaa sitä. Se mahdollistaa syvällisen kohtaamisen. Tapaamisen jälkeen hän kuitenkin tarvitsee aikaa palata omimpaan väriinsä.

– Olen lapsesta saakka ollut empaattinen, ja minulle on luontaista virittyä toisen ihmisen taajuudelle. Se on parhaimmillaan äärimmäisen antoisaa, ja siitä saa energiaa. Mutta se myös syö voimavaroja. Toisinaan olen lähes hukannut itseni, kun olen keskittynyt liikaa toiseen.

Ihmiset jaetaan usein ekstrovertteihin, jotka tankkaavat energiaa muiden ihmisten seurasta, ja introvertteihin, jotka lataavat voimansa yksinäisyydessä. Salla ei samastu täysin kumpaankaan. Hän sanoo olevansa jotakin siltä väliltä, ambivertti.

– Jos olen tilaisuudessa, jossa on paljon väkeä, näen osallistujien tunteet kuin punaiset langat ilmassa ja seuraan niitä jatkuvasti silmäkulmastani. Siksi ihmisjoukossa oleminen on minulle raskasta.

Suljetun oven viesti

Yksin viihtyvänkin on mahdollista olla parisuhteessa. Salla Simukka oli yhdessä kirjailijakollegansa Karo Hämäläisen kanssa kymmenen vuotta, joista kuusi naimisissa.

– Kaltaiseni ihmisen kumppanin pitää ymmärtää, että oman tilan tarve ei tarkoita sitä, etten rakastaisi. On hyvä, jos toinen osaa lukea käyttäytymistäni. Harhaileva katse ja lyhenevät lauseet ovat merkkejä siitä, että haluan olla yksin. Suljettu ovi on jo aika vahva viesti.

Pariskunta erosi vuonna 2014. Pitkän yhteiselon jälkeen Sallasta oli aluksi outoa osallistua yksin tilaisuuksiin, joihin yleensä mennään seuralaisen kanssa. Olo tuntui paljaalta, kuin olisi yhtäkkiä ollut kaikkien katseiden kohteena.

Sittemmin Salla on tietoisesti opetellut tekemään asioita itsekseen. Käymään sunnuntaikävelyillä, museoissa, teatterissa ja muissa kulttuuririennoissa.

– Jos olen elokuvissa jonkun kanssa, aistin väistämättä toisen tuntemuksia. Huomasiko hän tuon vitsin? Liikuttuiko hän? On ihanaa imeytyä täysin elokuvan maailmaan ja miettiä sitä itsekseen jälkeenpäin. Kokemus on jopa intensiivisempi, kun sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa.

Baareissa Salla ei juuri käy yksinään, sillä hänellä ei ole aktiivista tarvetta tutustua uusiin ihmisiin.

– Jos haluan mennä drinkille, puhelimessani on paljon numeroita, joihin soittaa. Aina joku lähtee mukaan.

Yksi iso koetinkivi oli ensimmäinen lomamatka omassa seurassa. Se tapahtui vuosi eron jälkeen ja suuntautui Kreetalle. Illalla Salla suuntasi rantaravintolaan ja pyysi ”table for one”. Kohta edessä oli lasi viiniä ja lautasellinen paikallisia herkkuja, aurinko putosi kultapallona mereen.

– Yllättäen en edes kaivannut ketään. Tuumasin, että enköhän minä tästä selviä.

Ystäväpiireistä koostuvat perheet

Avioeron jälkeen Salla Simukka on asunut yksin. Silti hän ei halua kutsua itseään yksineläjäksi tai perheettömäksi. Pikemminkin hän on moniperheinen.

– Lapsuudenperheen lisäksi minulla on erilaisista ystäväpiireistä koostuvat perheet. ­Koen, että olen osa kaikkia niitä. Esimerkiksi juhlapyhiä minun ei koskaan tarvitse viettää yksin, ellen halua. On monta perhettä, joihin olen tervetullut.

Monena kesänä Hanhilauma-ryhmä puolisoineen ja lapsineen on vuokrannut viikoksi huvilan, jossa eletään yhteisöllisesti.

Salla on porukan ainoa lapseton sinkku, mutta se ei ole ongelma kenellekään.

– Äitiys ei ole koskaan ollut minulle tai ystävilleni määrittelevä piirre. Olen hyvin nuoresta asti ajatellut, että ehkä minä tulen olemaan lähipiirini lapsille se jännä täti, joka seikkailee maailmalla, kertoo hauskoja juttuja ja vie teatteriin.

Myös sinkkuuden kanssa Salla on sinut, vaikka ei hänellä ole mitään rakastumista vastaan. Sukupuolella ei silloin ole merkitystä. Jo lapsena Salla huomasi, että ihastumisen tunteet saattoivat kohdistua sekä poikiin että tyttöihin.

– Aluksi se oli tietysti hämmentävää, sillä minulla ei ollut samastumiskohteita. Kirjoissakin ihastumiset tapahtuivat vain tyttöjen ja poikien välillä. Siksi olen omiin nuortenkirjoihini kirjoittanut toisenlaisiakin suhteita.

Oman tilan ja ajan suhteen Salla ei ole halukas tekemään kompromisseja, vaikka elämäntilanne muuttuisi.

– Kyse ei ole itsekkyydestä. Minä vain tiedän voivani hyvin silloin, kun minulla on tarpeeksi omaa tilaa. Ja kun voin hyvin, pystyn olemaan toiselle se ihminen, joka haluan olla.

Sitä paitsi kaipaaminen ja ikävöinti ovat Sallalle luovuuden kannalta – ja muutenkin – hedelmällisiä tunteita. Hän oikein vaalii niitä.

– Toisen ihmisen ikävöinti on parasta maailmassa. Se on lahja, ei kirous. Syvältä kouraiseva kaipaus tekee yhdessäolosta intensiivisempää ja palkitsevampaa. Se muistuttaa elämän rajallisuudesta.

”Kirjan kanssa ei ole koskaan yksin”

Niin paljon kuin Salla Simukka yksinäisyydestä nauttiikin, on ollut joitakin ajanjaksoja, jolloin se on tuntunut raskaalta.

Salla on sairastanut kroonista suolistosairautta parikymppisestä asti. Lääkityksen avulla tauti saattaa pysyä passiivisessa tilassa pitkiäkin aikoja. Aktiivinen vaihe tarkoittaa sitä, että ruoansulatus menee täysin sekaisin ja vessassa on juostava jatkuvasti. Sellainen jakso oli viimeksi vuonna 2017, jolloin Salla vietti kuukauden päivät kodin seinien sisällä.

– Sairastaessa minulle konkretisoitui, että ihminen on pohjimmiltaan tosi yksin. Kaikki sairauteen liittyvät päätökset ja huolenaiheet on kannettava itse. Kukaan muu ei voi sitä tehdä.

Ystävät soittivat ja tarjoutuivat seuraksi. Mutta mieli oli niin matalalla, että Salla jaksoi pitää yhteyttä vain muutaman kanssa. Tärkeät ihmiset ymmärsivät sen ja malttoivat odottaa tervehtymistä.

Eniten lohtua Salla sai tuolloinkin kirjoista.

– Ne eivät olleet edes pakotie, vaan ikkuna jonnekin muualle. Kirjan kanssa ei ole koskaan yksin.