Maarit Hurmerinta elää 68-vuotiaana yhä ruuhkavuosia.
Maarit elää 68-vuotiaana yhä ruuhkavuosia.
Julkkikset

Maarit Hurmerinta on kolmen hyvin eri-ikäisen lapsen isoäiti: ”Kun tyttärenpoikani syntyi keskosena ulkomailla, koin sanoinkuvaamatonta huolta”

Vanheneminen on kulkua luopumisen kautta uuteen, Maarit Hurmerinta on huomannut. Ihaninta juuri nyt on kolmen lapsen, Valtterin, Fionan ja Noan isovanhemmuus.
Teksti: Terhi Harper Kuvat: Liisa Valonen ja Maarit Hurmerinnan kotialbumi

Laulaja ja muusikko Maarit Hurmerinnalla on voimallinen viha-rakkaussuhde vastikään isosta urheiluketjuliikkeestä hankkimaansa ruotsalaiseen kuntopyörään. Se on aiempaa pyörää trimmatumpi versio, joka ilmoittaa käyttäjälleen paljon muutakin kuin poljetut kilometrit ja kulutetut kalorit.

Kuntopyöräily ei lukeudu laisinkaan Maaritin lempiharrastuksiin, mutta joka ilta hän polkee sitkeästi tunnin kotonaan Vantaan Hiekkaharjussa ja kuuntelee samalla äänikirjaa. Vaikka ikääntyminen täytyy hyväksyä luonnollisena osana elämän kulkua, samaan aikaan Maarit haluaa taistella sitä vastaan aktiivisesti.

– Huomaan ristiriitaa henkisen ja fyysisen ikäni välillä. Keho ei aina ehdi perässä, kun mieli laukkaa edellä ja haluaa ottaa elämästä irti kaikkea kaunista ja iloa tuottavaa. Toisaalta näinhän sen kuulukin mennä. Haluan säilyttää lapsenomaisen innostukseni ja uteliaisuuteni maailmaa kohtaan.

Maarit Hurmerinta 3-vuotiaana mekossaan ja poninhännässään. Laulajan ammatti oli unelmana pienestä saakka.

Maarit 3-vuotiaana mekossaan ja poninhännässään. Laulajan ammatti oli unelmana pienestä saakka.

”Tunsin Hiekkaharjusta melkein kaikki”

”Olen sydämeltäni vantaalainen ja asunut Itä-Vantaan Hiekkaharjussa koko ikäni. Lasken joskus leikkiä siitä, että en ole päässyt elämässäni kovin pitkälle – ainakaan maantieteellisesti. Vuonna 1994 meille myönnettiin mieheni Samin kanssa kotikaupunkimme nimeä kantava palkintokin.

Kun lapseni Samuli ja Janna olivat pieniä, tunsin Hiekkaharjusta melkein kaikki. Kauppareissuillamme lapset tuskailivat, että ”Äiti, minkä takia sun täytyy aina moikata joka ikistä ihmistä!” Nyt ajat ovat muuttuneet, kun väki on vaihtunut. Asumisen ja elämisen vapaus on minulle tärkeää. Uskon, että suurin syy viihtymiseemme Hiekkaharjussa piilee omakotitalomme rauhallisessa sijainnissa.

Muusikon vuorokausirytmini poikkeaa tavanomaisesta; tarvitsen tilan soittaa ja treenata rauhassa siihen kellonaikaan, kun itseä huvittaa. Omakotitalossa ei myöskään tarvitse miettiä aamuviideltä keikalta palatessa, herääkö joku naapurissa suihkuveden lorinaan. Korona-aikana elämisen rytmi on lähentynyt valtavirtaa, mikä on välillä tuntunut oudoltakin.”

Vuonna 1973 Maarit julkaisi ensimmäisen omaa nimeään kantavan sooloalbuminsa. Promootiokuvat otettiin Helsingin Tähtitorninmäellä.

Vuonna 1973 Maarit julkaisi ensimmäisen omaa nimeään kantavan sooloalbuminsa. Promootiokuvat otettiin Helsingin Tähtitorninmäellä.

Maarit Finnvoxin studiolla vuonna 1975.

Maarit Finnvoxin studiolla vuonna 1975.

”Vanheneminen täytyy vain hyväksyä”

”En ole aikaisemmin potenut ikäkriisejä. Viime aikoina olen kuitenkin havahtunut ajatukseen, että hitto, kuinka vanha minusta on tullut! Vanheneminen täytyy vain hyväksyä, vaikka joskus se herättääkin minussa pelkoa esimerkiksi siitä, että sairastuisin vakavasti.

En kuitenkaan jää pelkoihini makaamaan. Sen sijaan istahdan pianon ääreen soittamaan ja laulamaan. Olen huomannut, että se on maailman parasta lääkettä sielulle.

Ikääntyminen tuntuu kehossa. En ole enää vuosiin ollut se notkea nainen, joka aikoinaan taipui leikiten siltakaatoihin.

Herkkäuninen olen sen sijaan ollut aina. Uni ei meinaa illalla tulla, jos seuraavana päivänä olen matkustamassa jonnekin tai edessä on esimerkiksi haastattelu aamu-tv-ohjelmassa.

Herkkäunisuus on vaikuttanut myös niin, että haluan käynnistyä päivään hitaasti ja rauhassa. En puhu mitään kenenkään kanssa, ennen kuin olen saanut aamukahvini.

Vanhemmiten olen huomannut, että jotkut äitini piirteet puskevat minussa esille. Nyt se tuntuu minusta hyvältä, sillä olen oppinut arvostamaan äitini rohkeutta ja omintakeisuutta. Lapsena oli usein toisin. Joskus häpesinkin temperamenttista ja suurieleistä äitiäni. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta, kun hän astui huoneeseen. Päätin jo varhain, että minusta ei ainakaan tule isona yhtä kovaäänistä – äidin aivastuskin tuntui ohjelmanumerolta. Toisin kävi. Noin kymmenen vanhana Janna ilmoitti minulle kerran keittiössä istuessamme, että aivastan samaan tyyliin kuin isoäiti.

Koen olevani herkkä, mutta minusta löytyy myös äitini temperamenttia ja mielenvahvuutta. Olen heittäytynyt, mennyt ja nähnyt vaivaa oman taiteeni eteen. Vaikka taiteilijana on välillä tuntunut siltä, että sisin on säpäleinä, minusta löytyy vahvuutta toteuttaa ne jutut, joihin uskon. Sanokoon kuka mitä tahansa.”

Maarit on aina halunnut nähdä asioissa niiden valoisan puolen. Arjen huumori voi joskus olla mustaakin, mutta pelastaa paljolta. – Mieluummin nauran kuin itken.

Maarit on aina halunnut nähdä asioissa niiden valoisan puolen. Arjen huumori voi joskus olla mustaakin, mutta pelastaa paljolta. – Mieluummin nauran kuin itken.

”Luopuminen vanhasta kodista tuntuu pelottavalta”

”Vanhetessa joutuu luopumaan totutusta ja kulkemaan kohti uutta. Minulle tämä on konkretisoitunut yhteisessä taloprojektissamme puolisoni kanssa. Tähän saakka luopuminen vanhasta kodista on tuntunut niin pelottavalta, että olen tuskin uskaltanut puhua asiasta ääneen. Totuus kuitenkin on se, että tämänhetkinen asuminen kolmessa kerroksessa 1930-luvulla rakennetussa talossamme ei varsinaisesti kohota elämänlaatua. Portaissa ramppaaminen pyykkikorin kanssa käy työstä ja iso pihapiiri on työläs hoitaa.

Koska vanhan talon remontointi ei ole järkevää emmekä halua luopua paikasta, uusi talo on tarkoitus rakentaa vanhan tilalle. Olemme myös pohtineet, että tyttäreni rakentaisi oman kotinsa meidän talomme viereen.

Minua lämmittää ajatus siitä, että meitä asuisi kolme sukupolvea samalla tontilla.

Kun asiat mietityttävät, rentoudun kuuntelemalla äänikirjoja. Ne kuljettavat minut monenlaisiin maailmoihin. Voisin kulkea luurit päässä koko ajan ja touhuta samalla kotitöitä. Jostain kumman syystä minussa asuu edelleen perheenäiti-Maarit, joka ei pysty heittäytymään laiskana sohvalle lukemaan kirjaa. Vaihde on tainnut jäädä päälle ajalta, jolloin hoidin samaan aikaan kodin, työt ja lapset.

Elän vieläkin jonkinlaisissa ruuhkavuosissa. Sukupolvien ketju ei pääty minuun, vaan yhdeksänkymppinen anoppini on läsnä arjessamme. Muistutan usein itseäni siitä, että omasta jaksamisesta tulee pitää huolta. Minulle on myös tärkeää, että elämässä on välillä vähän hömpötystäkin, kuten uusia meikkejä ja ihania vaatteita.”

Esiintymässä Oulun Kuusisaaressa järjestetyillä Kuusrock-musiikkifestivaaleilla vuonna 1987.

Esiintymässä Oulun Kuusisaaressa järjestetyillä Kuusrock-musiikkifestivaaleilla vuonna 1987.

”Olen joutunut kovettamaan itseäni aika paljonkin”

”Vuonna 2015 minulle myönnettiin musiikin valtiopalkinto ensimmäisenä naispuolisena kevyen musiikin tekijänä. Olin aina ajatellut työni olevan itsessään niin palkitsevaa, etten ollut osannut kau­heasti kaivata muita tunnustuksia. Yllätyin, kuinka suurelta ja merkittävältä palkinnon saaminen loppujen lopuksi tuntuikin.

Suomalaisen musiikin eteen tekemäni työ oli huomattu, mikä oli hienoa. En yleensä ajattele asioiden olevan mies- tai naiskysymyksiä, mutta koin että palkinto oli samalla tunnustus myös muille kevyttä musiikkia säveltäville ja esittäville naisartisteille.

Uskon, että olen joutunut kovettamaan itseäni aika paljonkin selvitäkseni naisena miesvaltaisella alalla. Varsinkin urani alussa jouduin kuuntelemaan kaikenlaista ulkonäköönkin liittyvää arvostelua.

Toisaalta ajattelen olleeni onnekas. Olen pääasiassa saanut tehdä töitä huippulahjakkaiden muusikoiden kanssa, joilla on myös sydämen sivistystä. Olen kiitollinen siitä, että Love Records -levy-yhtiön perustajat Atte Blom ja Otto Donner valmensivat minua aikanaan viisaasti ammattiin.

Tässä iässä en enää pohdi ulkonäkö­asioita esiintyessäni. Kun musiikki ja tulkitseminen vievät mennessään, toisarvoista on se, miltä ihminen näyttää laulaes­saan suu ammollaan.”

Yhteistä matkaa puoliso Sami Hurmerinnan kanssa on kuljettu kohta 48 vuotta.

Yhteistä matkaa puoliso Sami Hurmerinnan kanssa on kuljettu kohta 48 vuotta.

”Muistan ikuisesti kätilön lohduttavat sanat”

”Parasta vanhenemisessa on isovanhemmuus. Saan olla läsnä parhaissa hetkissä, kun hoitovastuu ei ole kokoaikaista, kuten omien lasteni kanssa aikanaan.

Olen isoäiti kolmelle lapsenlapselleni, jotka kutsuvat minua mamiksi ja Maaritiksi. Vanhin heistä, pojanpoikani Valtteri, on jo kasvanut 21-vuotiaaksi nuorukaiseksi ja pojantyttäreni Fiona on 3-vuotias.

Jokin aika sitten katselin vanhoja valokuvia, joissa olemme Valtterin kanssa rakentaneet lumilinnoja ja sytyttäneet kaivamiimme lumionkaloihin kynttilöitä. Vielä tänäkin päivänä yhdessäolo nuorimpien lastenlasteni kanssa on ihanaa ja intensiivistä; luemme ja leikimme paljon.

Kaikki lapsenlapset ovat minulle hyvin läheisiä ja rakkaita. Vaikka meillä onkin ihan omat yhteiset juttumme, en halua isoäitinä päsmäröidä. Olen aina kunnioittanut omien lasteni ja heidän puolisoidensa omia periaatteita vanhempina.

Asumme tyttäreni Jannan kanssa lähekkäin. Näen viikoittain tyttärenpoikaani Noaa, joka saapui maailmaan keskosena kaksi ja puoli vuotta sitten Ranskassa.

Kun tapahtumat alkoivat vyöryä, koin sanoin kuvaamatonta huolta tyttärestäni ja lapsenlapsestani. Olin kaukana Suomessa enkä voinut tehdä muuta kuin rukoilla ja toivoa parasta.

Muistan ikuisesti Naistenklinikan kätilön lohduttavat sanat puhelimessa: ’Teidän ei tarvitse hätäillä. Tyttärenne on hyvässä sairaalassa ja vauva on kypsä syntymään’. Kun vihdoin sain Noan syliini, maailma pysähtyi. Hän näytti niin pieneltä ja ihanalta. Aloin spontaanisti hyräillä Noalle, joka availi silmiään rauhallisen oloisena ja jäi kuuntelemaan ääntäni.

Aika on vierähtänyt ensikohtaamisestamme nopeasti, ja Noasta on kuoriutunut mahtava persoona lastenlastemme katraassa.

Uskon, että äidit kantavat lapsiaan sydämessään loppuun saakka, vaikka nämä olisivatkin jo aikuisia. Myös isovanhempana minusta tuntuu juuri nyt erityisen pahalta ja käsittämättömältä, että vielä vuonna 2022 meidän lähellämme käydään raakalaismaista sotaa.

Kaikkien ihmisten pitäisi opetella tuntemaan myötätuntoa, joka tuntuu olevan nykypäivänä ihan hukassa. Jos osaisimme samastua toisen vaikeaan tilanteeseen tai iloisiin hetkiin, tämä maailma olisi hemmetin paljon parempi paikka.

Tämän ajatuksen olen halunnut välittää myös lapsilleni ja lastenlapsilleni. Pienimmille yritän olla näyttämättä omaa huoltani ja järkytystäni maailman tilanteesta. Haluan myöskin varjella heitä joutumasta kuulemaan tai näkemään kuvia sodan kauheuksista.”

Puutarhanhoito tuottaa Maaritille sekä iloa että hyötyliikuntaa. Gladiolus on säilynyt kokeilunhaluisen puutarhurin lempikukkana vuodesta toiseen.

Puutarhanhoito tuottaa Maaritille sekä iloa että hyötyliikuntaa. Gladiolus on säilynyt kokeilunhaluisen puutarhurin lempikukkana vuodesta toiseen.

”Kehoni jaksaa vielä touhuta ja tehdä”

”Olen kesäihminen. Rakastan lämpöä, valoa ja puutarhanhoitoa. Kokeilen innokkaasti uusia lajikkeita.

Viime kesänä kasvatin hulluna lempikukkiani gladioluksia. Iltaisin, kun hentoinen kaste oli jo laskeutunut puutarhaan, istuin ihailemassa näitä ylväitä liljoja.

Vanhassa kiinalaisessa sananlaskussa todetaan viisaasti, että mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään loppujen lopuksi ole niin tärkeää. Olen ottanut tämän myös omaksi ohjenuorakseni: jos en halua tai jaksa touhuta pihalla, annan asian olla potematta siitä huonoa omaatuntoa.

Puutarhan hoitaminen on erinomaista hyötyliikuntaa, ja olen iloinen siitä, että kehoni on vielä voimissaan. Se jaksaa vielä touhuta ja tehdä. Elämänlaatuni parani entisestään, kun minua läpi elämäni vaivannut kuriton sydämensykkeeni korjattiin ablaa­tiolla muutama vuosi sitten.”

Ruuhkavuosienkin keskellä Maarit haluaa pitää itsestään huolta. Taiteilijan sielua ruokkivat värit, tuoksut ja kokemukset.

Ruuhkavuosienkin keskellä Maarit haluaa pitää itsestään huolta. Taiteilijan sielua ruokkivat värit, tuoksut ja kokemukset.

”Kävin Roomassa joka vuosi 25 vuoden ajan”

”Kun muutaman vuoden ikäisenä tapailin pianosta ensimmäisiä sointuja, koin välittömästi musiikin avaavan oven johonkin näkymättömään. Tunsin, että olin löytänyt jotakin elämää suurempaa. Herkistyn ja henkistyn yhä edelleen, kun saan olla mukana tekemässä musiikkia.

Ammattini ei ole päästänyt minua helpolla. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja itsessäni asuvan intohimon ruokkimista, jota ilman ei synny inspiraatiota.

Minulla on ikuinen jano kaikkeen ympärillä olevaan; imen itseeni värejä, tuoksuja ja kokemuksia. Rakastan Roomaa, jossa olen käynyt ennen koronaa joka vuosi 25 vuoden ajan.

Uusi rakkauteni on Pariisi. Viimeksi siellä käydessäni istuin Sacre Coeur -kappelin portailla kaksi tuntia ja katselin, kuinka aurinko laski kattojen ylle.

Näitä matkojani olen kaivannut viime vuosien poikkeusaikoina. Elämänpiirin kutistuminen ei ole tuntunut helpolta.

Onneksi olen voinut edelleen samoilla luonnossa, johon rakastuin jo pikkutyttönä. Isäni vei minua metsäretkien lisäksi merelle ihan kummallisillakin itse rakentamillaan veneillä, jotka juuri ja juuri pysyivät pinnalla. Istuimme kaksin hiljaa lipuessamme kohti kalapaikkoja.

Yksi henkireikäni viime vuosina on ollut ystäväpariskuntamme kesäpaikka Etelä-Savossa. He tuntevat minut hyvin ja tietävät kaipuuni luontoon. Joskus herätän heissä hyväntahtoista huvittuneisuuttakin, kun makoilen selälläni laiturilla ja katselen valosaasteesta vapaata taivasta. Niissä hetkissä voin kokea olevani yhtä maailmankaikkeuden kanssa.”

X