Julkkikset

Mart Sander on virolainen superjulkkis, joka tienasi Suomessa käsittämättömän määrän rahaa taiteella: ”Yleisö on rakastettuni” 

Mart Sander tunnetaan Virossa lähes kaikkien taidemuotojen taitajana. Muut rakastajat tulevat ja menevät, rakkaus yleisöön pysyy aina vain.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sara Pihlaja

– Olen aina halunnut elää menneisyydessä.

Mart Sander tunnetaan Virossa lähes kaikkien taidemuotojen taitajana. Muut rakastajat tulevat ja menevät, rakkaus yleisöön pysyy aina vain.

Kuin astuisi aikakoneesta menneisyyteen.

Tallinnalaisen kerrostaloasunnon olohuonetta hallitsevat muhkea funkkistyylinen nahkasohva ja mahonkipuinen ruokailuryhmä. Nurkassa seisoo kookas marmoripatsas, pöydillä on koristeellisia kynttelikköjä ja erilaisia taide-esineitä. Puukuorisessa pikkutelevisiossa soivat vanhat iskelmät. Epätodellista, teatterinomaista tunnelmaa korostavat ikkunoiden eteen vedetyt paksut uutimet.

Huoneiston isäntä Mart Sander istahtaa flyygelin ääreen, jonka kannelle on ryhmitelty joukko ranskalaisesta hattukaupasta hankittuja kauniita vanhoja porsliinipäitä. Haalistuneissa farkuissaan ja ruutupaidassaan mies itse näyttää varsin nykyaikaiselta. Mutta ulkomuodon ei pidä antaa hämätä.

Päänsä sisällä Mart elää 1930-lukua, koska ”se nyt vaan oli visuaalisesti täydellistä aikaa”. Vaatteet, kampaukset, huonekalut, autot – kaikki oli kaunista. Ikävä kyllä, vuosikymmen päättyi rumasti toiseen maailmansotaan.

– Olen aina halunnut elää menneisyydessä, kaikki taiteeni tapahtuu siellä. On merkillistä, että olen sen avulla saavuttanut suosiota ja niin moni muu on halunnut matkata kanssani menneisiin aikoihin, hän sanoo.

Erikoisinta tässä oudossa olohuoneessa ovat seinille kahteen riviin ripustetut kultaraamiset vanhat muotokuvat. Sukulaisiako? Ei, korkeintaan sukulaissieluja. Taulut on hankittu huutokaupoista ja antiikkiliikkeistä. Joskus Mart huvittelee kuvittelemalla näiden tuntemattomien ihmisten elämäntarinoita.

On hänen omakin tarinansa melkoinen.

Nuori Mart Sander halusi loistaa lavalla

Suomessa Mart Sander muistetaan vuoden 1991 Iskelmäprinssi-elokuvan miespääosasta ja suositun Modern Fox -yhtyeen solistina. Virossa hän on kaikkien tuntema supertähti: muusikko, kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja, joka on juontanut Tantsud tähtedega eli Tanssii tähtien kanssa ja Bum­tsiBum -ohjelmia. Tv-ura alkoi jo seitsenvuotiaana, jolloin hänet poimittiin kirjoja käsittelevään lastenohjelmaan.

Martin asuinkumppani on Kisu, ent. Isabella. Nimi vaihtui, kun paljastui, että se onkin poika. Kuva: Sara Pihlaja
Martin asuinkumppani on Kisu, ent. Isabella. Nimi vaihtui, kun paljastui, että se onkin poika. 

Oli alusta asti selvää, että Martista tulisi muusikko. Hän opiskeli valtion musiikkikoulussa instrumenttinaan viulu, joka vaihtui myöhemmin pianoon. Oppilaiden korkein päämäärä oli päästä jonakin päivänä Estonia-sinfoniaorkesterin jäseneksi. Martia tavoite ei tyydyttänyt. Orkesterihan esiintyi montussa – ja hän halusi loistaa lavalla.

Kepeitä 1930-luvun iskelmiä soittava Modern Fox perustettiin, kun Mart oli 17. Neuvostomielisessä nuorisolehdessä paheksuttiin, mitä sanomaa näin tyhjänpäiväisellä musiikilla voisi muka olla. Suosio repesi, kun yhtye voitti Moskovassa järjestetyn neuvostonuorten estraditaiteen kilpailun itsensä Alla Pugatsovan päätöksellä. Siitä alkoi valloitusretki viihteen maailmassa.

”Käänsin katseita Tallinnan kaduilla, ja varmaan minua pidettiin vähän hulluna”

Mart puhuu kaunista, vivahteikasta suomea hienoisella korostuksella. Kielen hän oppi lapsena monen tallinnalaisen tavoin Suomen televisiosta. Unohtumattomimman vaikutuksen teinipoikaan teki Kivikasvojen humoristinen kauhumusikaali Lepakkolinna.

– Se on ollut suuri vaikuttajani. Alitajuntaani on jäänyt kuvia ja repliikkejä, joita olen tietämättäni lainannut töissäni. Alan juuri kuvata Pärnussa hieman samanhenkistä elokuvaa The Sixth Secret.

Martin lapsuudenkoti sijaitsi Sakala-kadulla, kivenheiton päässä nykyisestä asunnosta. Kolmihenkinen perhe asui 1864 rakennetussa puutalossa alle 30-neliöi­sessä yksiössä, josta oli erotettu ainoalle lapselle oma tila. Siellä hän viihtyikin hyvin. Pikku-Mart loukkaantui, kun kyläreissuilla aikuiset kehottivat häntä menemään leikkimään muiden lasten kanssa. Leikkimään? Lasten kanssa? Eivätkö he tajunneet, että hän oli kääpiö – pienikokoinen aikuinen?

Mart ei piitannut leluista. Hän sanoo oppineensa lukemaan kaksivuotiaana ja kahlanneensa kodin kirjahyllyn läpi jo ennen kouluikää.

– En välittänyt lastenkirjoista, mutta jos olin sairas, äiti luki minulle ääneen Peppi Pitkätossua ja Nils Holgerssonia. Yksi omista suosikeistani oli Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Olin kiinnostunut historiasta ja suuri antiikin ajan ihailija.

Isä työskenteli paperitehtaalla, äiti oli valtion muotitalon suunnittelija. Äidin työpaikalla Mart pääsi aistimaan samankaltaista tunnelmaa, jonka kuvitteli vallitsevan teatterin takahuoneissa. Oli kimaltavia kankaita, pitsejä ja paljetteja. Kerran paikalle osui estraditaiteilija Heidy Tamme. Lähestyä ujo poika ei tähteä uskaltanut, mutta kähvelsi palan tämän pinkkiä pukukangasta ja säilytti sitä aarteenaan.

– En usko inspiraatioon, uskon motivaatioon. Kuva: Sara Pihlaja
– En usko inspiraatioon, uskon motivaatioon. 

Äiti ompeli aina myös Martin vaatteet. Edes pikkupoikana hän ei suostunut pukemaan ylleen tavanomaisia lastentamineita, vaan halusi, että asuissa on hyvä leikkaus, napit ja vyö. Teininä hän sonnustautui usein valkoiseen kokopukuun, jossa oli 1930-luvun tyyliin leveät olkapäät ja slimmattu uuma.

– Käänsin katseita Tallinnan kaduilla, ja varmaan minua pidettiin vähän hulluna. Tuolloin en pystynyt vielä taiteen keinoin näyttämään muille, mitä olen ja mitä rakastan. Se piti tehdä vaatteilla.

Lapsuutensa Neuvosto-Virosta Mart muistaa pelon ilmapiirin

Ei, ei alkoholia tänään! Mart torjuu tarjoilijan kysymyksen ruokajuomasta. Tai no, jos sittenkin yksi. Eteen kannetaan saviruukku, jossa on sekoitus talon yrtti- ja hunajaolutta. Olemme siirtyneet Tallinnan vanhankaupungin sydämeen Olde Hansaan, jonka omistaa Martin suomalainen ystävä, Auri Hakomaa.

Aivot täytyy pitää kirkkaina, sillä seuraavana päivänä on väitöskirjan esipuolustustilaisuus. Lukio jäi Martilta kesken. Hän valmistui ylioppilaaksi vasta kuusi vuotta sitten ja jatkoi suoraan maisteriopintoja Baltian elokuva-akatemiassa. Nyt tähtäimessä on siis tohtorinhattu.

Miksi akateeminen oppiarvo on niin tärkeä?

– Tähän asti olen tuntenut olevani vain onnekas harrastelija, jolla ei ole todellisia näyttöjä. Väitöskirjan jälkeen on.

Yksi ”onnekkaan harrastelijan” tuotoksista ilmestyi juuri suomalaisten kirjakauppojen hyllyille: Ilolinnut on romaanitrilogian ensimmäinen osa, joka sijoittuu 1940-luvun taitteen Tallinnaan. Suomennos on sievistelevä: alkukielellä kirjan nimi on Litsid eli huorat. Se on ollut myyntimenestys Virossa, ja Mart ohjasi tarinan pohjalta suositun tv-sarjan.

On selvää, että kirjailija sijoitti tapahtumat lempiaikakaudelleen, mutta miksi juuri ilotaloon?

– Se on metafora. Stalin sanoi aikoinaan, että pienet kansat ovat kapitalismin huoria. Toisen maailmansodan aikana kaksi isoa parittajaa, Neuvostoliitto ja Saksa, jakoi keskenään pienempiä valtioita. Niiden kansalaiset pakotettiin vannomaan rakkautta raiskaajilleen.

Lapsuutensa Neuvosto-Virosta Mart muistaa pelon ilmapiirin. Puhelimia kuunneltiin, ulkomailta tullut posti pengottiin. Kaikki tunsivat jonkun, joka oli viety Siperiaan. Mutta kaikkeen tottuu, hän sanoo. Siihenkin, että joutuu olemaan aina varuillaan ja vilkuilemaan olan yli.

– Koko ajan kuitenkin toivoimme ja uskoimme, että tämä vaihe on väliaikainen.

Ensimmäisen matkansa rautaesiripun toiselle puolelle Mart teki 1987, kuorovierailulle Savonlinnan oopperajuhlille. Ennen nousua Suomenlahden yli kuljettavaan Georg Otsiin hän kävi kuulusteltavana pahamaineisessa KGB:n päämajassa Pagari-kadulla. Matkalla mukana seurasivat päällystakit varmistamassa, ettei kukaan kuorolaisista loikkaa länteen.

Myös Modern Fox alkoi keikkailla Suomessa. Ei aikaakaan, kun ohjaaja Juha Tapaninen keksi Martin esiintymään tv-mainoksiin. Pitkänhuiskean kultakurkun avuilla myytiin muun muassa Fazerin suklaata ja Andiamon kenkiä. Iskelmäprinssi-elokuvan ansiosta maine kasvoi ja bändikiertueet kestivät viikkokausia.

Mieluummin kuin hotellissa Mart majaili levy-yhtiön toimistossa Helsingin Eirassa. Siellä oli kaksi verratonta vetonaulaa: videonauhuri ja monistuskone. Niillä hän kopioi yökaudet vuokraamiaan elokuvia ja vanhoja elokuvalehtiä.

Rahaakin tuli. Huippuvuosina Mart tienasi Suomessa summan, joka vastasi suunnilleen miljoonaa ruplaa.

– Se oli käsittämätön määrä rahaa! Vanhempieni kuukausipalkka oli tuolloin ehkä 120 ruplaa. Valitettavasti en ole koskaan osannut investoida mihinkään pysyvään, asuntoani lukuun ottamatta. Kaikki rahani ovat menneet taiteen tekemiseen.

Elokuussa 1991 Mart palasi Suomen-kiertueelta kotiin juuri parahultaisesti nähdäkseen, kuinka Leninin patsas nostettiin jalustaltaan kommunistisen puolueen päämajan edessä. Viimein kävi toteen se, mitä hän oli odottanut tapahtuvaksi koko ikänsä. Viro itsenäistyi.

– Olihan se ihana hetki. Se oli kuitenkin vain pieni askel pitkässä ketjussa. Olimme kuvitelleet, että kun vapaus koittaa, kaikki on heti niin kuin ennen. Mutta ei sosialismista voinut hypätä suoraan kukoistavaan kapitalismiin. Se vei vuosikausia.

”Seurusteluissani minulla on aina sama tunne kuin neuvostoaikana”

Koko aikuisikänsä Mart on asunut yksin, tai korkeintaan kissan kanssa. Hän ei piittaa parisuhteista.

– Seurusteluissani minulla on aina sama tunne kuin neuvostoaikana: tämä on vain väliaikaista. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista harhaluuloa, että rakkaus kestää ikuisesti.

Luettuaan koko nuoruutensa maailmankirjallisuutta Mart sanoo oppineensa rakkaudesta kaiken tietämisen arvoisen jo varhain. Siis teoriassa. Ja kun tietää tekniikan, voi kuvitella loput. Rakkautta ei tarvitse välttämättä itse kokea osatakseen näytellä tai kirjoittaa siitä.

– Nuorena luulin, että taiteilijana minun pitää elää jatkuvasti mielettömässä, onnettomassa rakkaussuhteessa. Mutta se, että itse tuntee jotakin, ei välity yleisölle. Kaikessa taiteessa pitää osata tekniikka: tietää, mitä keinoja käyttää.

Ei Mart toki tunteeton ole. Hän lukeutuu siihen koulukuntaan, jonka mukaan kärsimys ruokkii taidetta enemmän kuin onni.

– Kun on hyvä olo, sitä ei tarvitse purkaa mihinkään. Se vain eletään. Samoin hyvässä ihmissuhteessa voi puhua kaikesta ja jakaa kaikenlaiset tuntemukset, joten ei synny tarvetta tehdä taidetta.

Eli kannattaa varjella itsensä suurilta tunteilta, jos haluaa, että paukkuja riittää luovaan työhön?

– Juuri näin! Yleisö on ikuinen, kaikki muu on väliaikaista. Yleisö on minun rakastettuni, sille olen uskollinen. Kun annan kaikkeni, se palkitsee minut.

On Mart siis kokeillut seurusteluakin. Pisimmillään suhteet ovat kestäneet puolisen vuotta.

– Lopulta aina provosoin tilanteen sellaiseksi, että minut heitetään ulos. Silloin olen kuin häkistä päässyt tiikeri. Vaikka rakastuminen on ihanaa, jo suhteen alussa voin haistaa vapauden tuoksun sen päättyessä.

Ihastuttavan ihmisen osuessa kohdalle ei sukupuolella ole merkitystä. Muutoin kuin että miesten kanssa on Martin mukaan mutkattomampaa. Nainen näkee miehessä aina muutoskohteen, miehet hyväksyvät toisensa sellaisenaan.

Mutta entä perhe. Eikö Mart ole koskaan halunnut lapsia?

– Saattaa olla, että niitä jossakin onkin, hän sanoo arvoituksellisesti. Ja selventää sitten, että nuorena, suosion villien vuosien aikana tielle osui naisia, jotka ovat myöhemmin väittäneet häntä lapsensa isäksi. Yhtään virallistettua jälkeläistä ei kuitenkaan ole.

– En ole osannut kaivata perhe-elämää. Ihmettelen ja kunnioitan ihmisiä, jotka pystyvät yhdistämään taiteentekemisen ja lapsista huolehtimisen. En usko, että itse olisin kyennyt siihen. Nykyiselläänkin vuorokaudessa on liian vähän tunteja.

”Pahan pauloissa olen tuokion ajan kokenut itseni täysin voittamattomaksi”

Yksi pysyvä rakkaus sentään on. Rakkaus Jumalaan. Se ei Martin mukaan ole ekstaattinen, hurmokseen pyrkivä, vaan toimiva ja tasapainoinen suhde.

Kolmetoistavuotiaana Mart alkoi tuntea vahvaa vetoa katolilaisuuteen. Se ihmetytti hänen vanhempiaan, jotka kävivät kirkossa vain jouluna. Ei kai poikaa ole jotenkin aivopesty? Katolisen kirkon latinankielinen messu ja suitsukkeiden tuoksu tekivät syvän vaikutuksen. Hän tunsi saapuneensa kotiin.

Vakaumus on paitsi tunteen myös järjen ratkaisu. Mart lainaa fyysikko ja filosofi Pascalin ajatusta: Jos uskoo, ei menetä mitään, mutta voi voittaa kaiken. Jos ei usko, ei voita mitään, mutta saattaa menettää kaiken. Toisaalta usko on Martin mukaan kuin absoluuttinen sävelkorva: sen voi saada vain lahjana. Treenaamalla sitä ei voi kehittää.

Syntiä tulee yhä tehtyä, välillä tieten tahtoen. Olisi nimittäin aivan liian helppo olla siveä, jos ei synnistä mitään tietäisi.

– Minä tiedän. Tiedän myös, millaista on olla synnistä pois. Se on valinta.

Mart sanoo, että taivas ei juuri mainosta itseään. Etsivä ihminen saattaa koko ikänsä odottaa merkkiä Jumalalta, turhaan. Alakerran isäntä sen sijaan on taitava markkinoimaan itseään. Se houkuttelee puoleensa aktiivisesti ja kietoo huomaamatta verkkoihinsa.

– Pahan pauloissa olen tuokion ajan kokenut itseni täysin voittamattomaksi. Onneksi tajusin, että tämä on liian hyvää ollakseen totta. Puntaroin, onko hetkellinen voittamattomuuden tunne niin tärkeä, että olen valmis menettämään sen takia tulevaisuuteni. Onnistuin rimpuilemaan itseni irti.

”En usko inspiraatioon, uskon motivaatioon”

On käsittelemättä vielä yksi tämän kulttuurin moniottelijan lajeista. Poikkeamme Martin galleriaan, joka sijaitsee hänen kotitalonsa kivijalassa. Seinillä roikkuu paljon myös omaa tuotantoa. Kuvataide on ollut elämässä aina – jo ennen kuin hän oppi kirjoittamaan, laulamaan, soittamaan tai näyttelemään.

Kadriorgin taidemuseossa, jonne vanhemmat veivät poikaansa jo varhain, oli esillä upeita öljyvärimaalauksia. Sellaisia ei tietenkään ollut varaa ostaa kotiin. Niinpä kauneutta janoava Mart alkoi piirtää ja maalata itse.

– En usko inspiraatioon, uskon motivaatioon.

Teini-iän jälkeen maalaaminen jäi moneksi vuodeksi, kunnes viitisentoista vuotta sitten Mart tarttui uudestaan siveltimeen. Hän tekee pääasiassa muotokuvia, ”koska ihmiset ovat kiinnostavia”. Kovin tuottoisa bisnes se ei ole, sillä yleensä malliksi istahtaa ystäviä, jotka saavat kuvan lahjaksi. Mutta välillä joku rahamies tilaa puolisostaan potretin, josta Mart tekee aina hieman kohdettaan edustavamman.

– Jos minulla on taito muuttaa maailma edes hitusen kauniimmaksi, miksi en sitä tekisi.

Taiteilijaa huvittaa ajatus siitä, että parinsadan vuoden päästä hänen muotokuvansa roikkuvat kotien seinällä. Asukkaat kenties aprikoivat, keitä ne esittävät. Ja kuka mahtoi olla tämä taulun signeerannut Mart Sander?

X