Mato Valtonen, 68, menetti koko omaisuutensa kolmesti, mutta rakkaudessa on ollut onnea: ”Ansku nai miljonäärin, siinä vain oli miinus edessä”
Menestys on sitä, että kotiin on kiva mennä, sanoo Mato Valtonen.
Mato Valtonen on muusikko, puhuja ja kirjailija, minkä lisäksi hän on muun muassa näytellyt Kaurismäen veljesten elokuvissa, vetänyt radioshow’ta ja purjehtinut Hjallis Harkimon veneen miehistössä.
Menestys on sitä, että kotiin on kiva mennä, sanoo Mato Valtonen.
Tapahtui eräässä helsinkiläisravintolassa noin 30 vuotta sitten: Pariskunta istui kauniisti katetun pöydän ääressä, musiikki soi, kynttilä oli juuri sytytetty. Kesken kaiken pöytään iskeytyivät tuntemattoman tatuoidut kyynärvarret ja kuului ilahtunut: ”Mato saatana.” Sillä tavoin keskeytyi eräskin hääpäivän ilta, jota muusikko Markku ”Mato” Valtonen ja hänen vaimonsa Anna-Marja olivat lähteneet viettämään.
Tuolloin Sleepy Sleepers- ja Leningrad Cowboys -yhtyeissä vaikuttaneen Maton tunsivat kaikki.
Tänään saamme puhua helsinkiläisessä ravintolassa 50-vuotisen monitoimiuran tehneen miehen elämän huipuista ja laskuista kaikessa rauhassa. Tatuoituja kyynärvarsia ei näy.
– Nykyään minua ei enää häiriköidä. Kukaan alle kolmevitonen ei tunnista minua, Mato naurahtaa.
Helsingin Sanomien taannoisessa haastattelussa Mato, 68, totesi, että jos hänen elämänsä olisi lento, kapteeni olisi jo kuuluttanut laskeutumisvalmistelujen alkaneen. Kun mies nyt alkaa puhua elämänsä merkkipaaluista, silmistä näkee, että vaikka korkeutta on ehkä laskettu, vielä ei olla lähimainkaan perillä.
Mitä enemmän älyttömyyksiä, sitä suurempaa suosiota
Rakkaus rock ’n’ rolliin syttyi 1960-luvun lopussa, ja sen jälkeen kaikki muu oli pitkään yhdentekevää. Bänditouhujen jalkoihin jäivät niin koulut kuin tyttöystävätkin. Varsinainen nousukiito alkoi, kun Mato pyydettiin vuonna 1974 perustetun rock-yhtye Sleepy Sleepersin roudariksi.
Sleepy-elämäntyyliin kuului laittaa kaikki läskiksi: mitään ei voinut tehdä niin kuin normaalit ihmiset tekevät, todetaan Maton elämäkerrassa Hullunrohkea monitoimielämä. Hyvä show oli hetkittäin tärkeämpää kuin musiikki: lavalle roudattiin ruumisarkkuja, rullatuoleja ja rintaliivejä.
Mato on aina ollut visionääri, keksijä, isä lukemattomien ideoiden takana. Hän sanoo olleensa onnekas, että kohdalle sattui nuorena bändi, jossa hän pystyi toteuttamaan itseään.
– Olimme valtakunnan hulluja, jotka saivat elää kepposilla ja härskillä huumorilla. Mitä enemmän älyttömyyksiä keksimme, sitä suuremmaksi suosio kasvoi.
Sama henki jatkui vuonna 1987 perustetussa Leningrad Cowboys -yhtyeessä. Eräs hullu idea poiki hetken, jonka Mato listaa yhdeksi elämänsä parhaista.
1990-luvun alkupuolella Leningrad Cowboys oli keikkabussissa jossain päin Saksaa, kun Marjarannan Jore pisti mankkaan venäläisen Puna-armeijan kuoron c-kasetin. Koko bändi oli liekeissä: ai jumalauta, näiden kanssa kun pääsis tekeen rokkia! Siitä se ajatus sitten lähti.
Kesäkuussa 1993 Leningrad Cowboys esiintyi Helsingin Senaatintorilla 160-jäsenisen maailmankuulun Puna-armeijan kuoron kanssa. Katsojia oli paikalla todennäköisesti jopa 70 000, eivätkä läheskään kaikki halukkaat mahtuneet torille.
– Parasta siinä oli, että teimme jotain sellaista, jota kukaan ei osannut odottaa. Maailmalla lehdet kirjoittivat, ettei kylmä sota loppunut Berliinin muurin kaatumiseen vaan Senaatintorilla 12.6.1993.
Bändivuosilta jäänyt, niin sanottu luukut auki -asenne on kannatellut Matoa tähän päivään asti. Erityisen tärkeää se on ollut hänen yli 20 vuotta kestäneellä urallaan motivaatiopuhujana. Hän kiertää yrityksissä ja yhteisöissä puhumassa muutoksen tuomasta mahdollisuudesta. Ennen kaikkea hän haluaa herätellä luovuutta.
– Viestini on, että kaikki on mahdollista, kunhan vain alkaa tekemään. Jos liikaa miettii seurauksia, keksii varmasti syyn jättää tekemättä.
Mato Valtonen ajautui yhteiskunnan ulkopuolelle
1980-luvun alussa can do -asenne oli koetuksella. Ensin persiilleen meni eräs juhannusfestari, jota Mato oli ollut järjestämässä. Hän joutui myymään silloiseen kotikaupunkiinsa Lahteen juuri rakennuttamansa talon, jotta sai osuutensa velasta kuitattua.
Sitten Sliippareille mätkäistiin harkintavero, jota bändillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta maksaa. Tuolloin Mato ajautui vuosikausiksi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle.
– Velka tuntui niin mahdottomalta, ettei mua oikeastaan enää kiinnostanut koko asia. Ulosottomies hoiti kirjanpidon aika monta vuotta.
Vaikka raha-asioissa sakkasi, rakkaudessa oli onnea. Elämään tuli Ansku-vaimo, ja parin tyttäret syntyivät vuosina 1988 ja 1990. Isäksi tultuaan Mato ymmärsi, ettei näin voi jatkua. Hän otti yhteyttä lakimiehiin, jotka neuvottelivat maksuaikataulun. Sitten alettiin maksaa.
– Kymmenen vuotta siihen meni, mutta yhtenä päivänä velat oli maksettu. Pankinjohtaja kysyi, että haluaisitko luottokortin. Mä kysyin, että mikäs se on.
Ennen velkojen lopullista kuittaamista nuoren perheen talous ehti romahtaa vielä kertaalleen. Lamaa edeltäneessä asuntohuumassa Helsingin keskustasta ostetulla kodilla oli tarkoitus tehdä miljoonan markan voitot. Kun kupla puhkesi, asunto jäi myymättä. Tilalla oli jättimäinen velka, jota kasvatti 16 prosentin korko. Lopulta asunto myytiin hirveällä tappiolla.
– Ansku alkoi ymmärtää, että oli nainut miljonäärin, siinä vain oli miinusmerkki edessä. Mutta siitäkin selvittiin, alettiin vaan tekemään.
Vaikka Mato ei mielellään listaa asioita, joita elämä on hänelle opettanut, rahasotkut tekivät hänen kohdallaan tehtävänsä. Suosta nouseminen toi uskoa siihen, että kaikesta voi selvitä. Mutta vielä kirkkaampana mielessä on se, että ei ikinä enää.
– Lasten syntymien jälkeen en ole lähtenyt päättömyyksiin. Riskejä voi ottaa, mutta ei sellaisia, että kaikki menee.
Mato Valtosen kovimmat keikkamuistot
Ansku tiesi, mitä otti. Suhteen alkuvuosina, ja myös lasten syntymien jälkeen, oli itsestään selvää, että Mato kiersi bändeineen maailmaa.
– Se oli elämäntyöni. Ansku on alusta asti ymmärtänyt ja hyväksynyt sen. Hän ei ole koskaan yrittänyt muuttaa mua, ainakaan niin, että olisin sitä tajunnut.
Muusikkona Mato saattoi elää teini-ikäänsä pitkälti yli kolmekymppiseksi, isyydestä huolimatta. Tuohon aikaan häntä näkyi kotona joskus viikonkin kerrallaan, sitten meni kolme viikkoa tien päällä. Silloin syntyivät myös kovimmat keikkamuistot. Ne, jotka näin 30 vuotta myöhemminkin sytyttävät tuikkeen silmiin.
Vuonna 1994 Leningrad Cowboys esiintyi Puna-armeijan kuoron kanssa MTV Video Music Awardsien loppubileissä New Yorkissa. Yleisössä hillui maailman suurimpia staroja Madonnasta ja Michael Jacksonista The Rolling Stonesiin, monilla käsissään Suomesta lennätetyt yhtyeen nimikko-oluet.
Tom Jones tuli nykäisemään hihasta ja kysymään, missä on mies, joka uskalsi laulaa Delilah-biisin paremmin kuin hän itse.
– Laulajamme Joren elämän suurin tragedia lienee se, että hän oli juuri silloin vessassa.
Myös eräs Roskilden keikka on jäänyt mieleen. Keikka oli sunnuntai-illan ja festarin viimeinen. Satoi ja ukkonen jyrisi, mutta hetken koko 90 000 hengen yleisö oli Mato Valtosen kämmenellä. Olo oli kuin ylijumalalla.
– Kovin keikka festivaalin historiassa, tuli eräs päälliköistä sanomaan. The gig.
Vuoden 1998 lopussa Mato havahtui siihen, ettei ollut ikinä kotona. Se sai hänet tekemään elämänsä vaikeimman päätöksen. Hän jätti Leningrad Cowboysin ja kiertue-elämän voidakseen olla enemmän läsnä teini-ikää lähestyville lapsilleen.
Bändistä irtautuminen oli avioeroon verrattava prosessi, jota sulatellessa joutui käymään läpi monenlaisia tunteita. Olenko petturi, kun lähden? Miten he pärjäävät ilman minua, pärjäänkö minä ilman heitä?
– Bändi oli pitkään koko identiteettini. Mutta opin, että kaikesta muusta voin luopua paitsi perheestäni. Se on yli kaiken, tietysti.
Suhteet tyttäriin ovat muodostuneet läheisiksi, mistä Mato on onnellinen. Esikoinen asuu nykyään Espanjassa, kuopus Helsingissä. Yhteyttä pidetään pääosin perheen Whatsapp-ryhmän kautta.
– Olen tyytyväinen, että tyttäristä ei tarvitse olla huolissaan, eikä ole koskaan tarvinnut olla. Periaatteessa kai vanhemmat kasvattavat lapsista aikuisia. Meillä kävi päinvastoin; lapsemme kasvattivat minusta aikuisen.
It-kupla nosti taas loisteeseen, kunnes se puhkesi
– Jos aurinko paistaa, näen valon, en sen paljastamia pölypalloja.
Mato kokee, että synnyinlahjana saatu optimismi on kantanut häntä tiukkojen aikojen läpi. Asioiden hyvät puolet ovat aina löytyneet, toivoa ei ole helpolla horjutettu. Vuonna 2001 menivät kuitenkin yöunet.
Pari edeltävää vuotta Mato oli työskennellyt toimitus- ja tiedotusjohtajana aikansa edelläkävijässä, mobiilipalveluita kehittäneessä Wapit Oy:ssa, jota hän oli ollut myös perustamassa. Kansainvälisten sijoittajien avulla laajentuneen yrityksen arvo oli noussut nopeasti satoihin miljooniin, ja vauhti vaikutti kiihtyvän. Sitten it-kupla puhkesi ja osakkeiden arvo romahti.
Yrityksen 120 työntekijää menettivät työnsä, ja se piti Matoa hereillä öisin. Ahdistus hellitti vasta mielialalääkkeiden avulla.
– Lääkkeiden ansiosta pystyin taas jäsentelemään asioita. Ne auttoivat selviämään hengissä siitä ajasta.
Lääkitys ei sopinut yhteen alkoholin kanssa. Eräissä bileissä tuottaja Markus Selin kysyi Anskulta, että napsiiko miehesi jotain nappeja, kun hän käyttäytyy kännissä ääliömäisesti. Mato jätti lääkkeet eikä ole sen koommin niihin koskenut.
Kun Wapit Oy oli hakeutunut konkurssiin, Mato kirjoitti tapahtuneesta kirjan Noh, sano naakka ku nokka katkes. Kirjoittaminen oli puhdistava kokemus.
– Siinä piti käydä läpi koko juttu alusta loppuun, ja joka sanan piti olla totta. Tiesin, että kirjan lukisi 120 työnsä menettänyttä ihmistä.
Matoa on lohduttanut se, että kun firma kaatui, sen kirjanpito oli kunnossa eikä konkurssipesä jäänyt kenellekään velkaa. Myös henkilökunta tuki johdon päätöksiä. Olosuhteille ei vain voinut mitään.
Mato Valtonen laulaa keikkoja nyt harrastuspohjalta
Verenpaine on hiukan koholla, mutta muuten kunto on liki seitsemänkymppiseksi oikein hyvä. Se on pieni ihme. Mato on laskenut, että peräti kahdeksan Sleepy Sleepersin palkkalistoilla ollutta on aikojen saatossa kuollut alkoholiin juontuvista syistä. Hänet itsensä pelasti aikoinaan päätös alkaa ajaa keikkabussia. Se säästi monelta humalalta.
Toinen syy siihen, että mies ylipäänsä on ’läjässä’, on Maton arvion mukaan kuntosaliharjoittelu. Kiitos kuuluu Anskulle, joka pakotti miehensä salille kymmenen vuotta sitten. Rautaa Mato käy nostamassa pari kertaa viikossa, sunnuntai-illat menevät äijäjoogassa.
– Se on tosi hauskaa.
Sleepy Sleepers täyttää ensi vuonna 50 vuotta. Bändi on ollut jokusen vuoden telakalla, mutta jotain juhlavuoden kunniaksi varmasti keksitään, Mato lupaa.
Muuten musiikki on painunut miehen elämässä taka-alalle. Jore Marjarannan kanssa Mato heittää kymmenkunta bändikeikkaa vuoteen, harrastuspohjalta. Silloin tällöin täytyy käydä lavalla katsomassa, että vieläkö lähtee. Ja kyllähän se lähtee!
– Laulaessani lyön kaiken peliin. Keikan jälkeen olen ihan raatona hetken – sitten tulee olo, että jumalauta, vedettiin hyvin! Se tunne on täyttymys.
Adrenaliinipiikistä Mato ei ole valmis luopumaan. Se, mikä nuorena tuli bändin kanssa esiintyessä, tulee nykyään yritysluennoilta. Niitä hän aikoo jatkaa niin pitkään kuin jaksaa.
– Puhujakeikat pitävät minua elämässä kiinni ja pakottavat uudistumaan. Aina täytyy olla jokin asia, joka vie eteenpäin.
Puhumisen lisäksi Mato kirjoittaa: pöytälaatikossa on viisi keskeneräistä kirjaa, joista osa on jo varsin pitkällä.
Millä menestys mitataan? Sitä Mato on pohtinut elämässään paljon. Kolme kertaa omaisuutensa menettänyt ei mittaa sitä ainakaan rahalla. Tom Pöysti, ystävä ja puhujakollega, sanoi kerran jotain, joka painui Maton mieleen tulikirjaimin: menestys ilman iloa, tarkoitusta ja sydäntä on ennemminkin tragedia.
– Minun silmissäni menestys on myös sitä, että kotiin on aina kivaa mennä. En vaihtaisi sitä tunnetta rikkauksiin.
Tänään ennen kotiinpaluuta Mato on vielä menossa ideoimaan erästä hanketta. Niitä täytyy aina olla muutama työn alla.
– Asennekuolemaa pyrin välttämään. Katseeni kohdistuu aina nurkan taakse tai horisonttiin.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous