Minna Lindgren Annassa
Minna Lindgrenin rinnassa on tärkeä viesti: DNR tarkoittaa ”Do not resuscitate” eli ”Älkää elvyttäkö”.
Julkkikset

Minna Lindgren, 58, odottaa uteliaana villejä ja vapaita seniorivuosia, mutta yhdestä asiasta hän ei haaveile: ”En voi asettaa unelmiani muiden varaan”

Kirjailija ja kaupunginvaltuutettu Minna Lindgren, 58, uskoo, että noin kymmenen vuoden kuluttua hänellä on luvassa elämänvaihe, josta teinit voivat vain unelmoida.
Teksti: Piia Sainio Kuvat: Sampo Korhonen

Leijonien sukua tuo kissa. Pörhöinen kullanvaalea turkki kehystää sen katsetta kuin komea kauluri. Farinelli istuu ylväänä keskellä olohuonetta, hievahtamatta, ja näyttää viestivän kuvaajalle, että tässä minä olen. Otetaanko niitä kuvia? Nuorempi kissa, Kleopatra, seuraa tilannetta vähän kauempana.

Varsinainen kuvattava, Farinellin emäntä, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kirjailija Minna Lindgren, 58, kertoo, että Farinellilla on tapana katsella joskus yksinään telkkaria – mutta ainoastaan silloin, kun siellä menee Leijonakuningas-elokuva. Sen se on katsonut jo kolme kertaa. Miten osuva harrastus tälle olohuoneen kingille!

Juuri tällaista huumoria Minna Lindgren ujuttaa myös kirjoihinsa. Silti niiden aiheet eivät ole kevyimmästä päästä. Uusimmassa, Armon Annelissa, tavataan muun muassa Pavarotti, uljas sonni, joka ei millään suostu kuolemaan, sekä Romeo, apaattinen kääpiöparta-agama, jolle edes lempisalaatti ei maistu. Monesti päähenkilön, eläinlääkäri Anneli Kaulimon tapaamat eläinten omistajat kaipaisivat enemmän apua kuin lemmikkinsä, mutta eivät sitä saa, koska terveysasema on siirretty jonnekin kauemmas.

Teos käsittelee nykyihmisen suhdetta eläimiin ja toisaalta elämän rajallisuuteen. Keskiössä on ristiriita. Eläinlääkärin perustyöhön kuuluu eutanasia eli eläimen armahtaminen kärsimyksistään, kun taas ihmisiä hoitavien lääkärien tehtävä on pitkittää elämää.

Näin Minna Lindgren asian tiivistää istuessaan kuvattavana keskellä olohuonettaan:

– Eläimen ei pidä kärsiä, mutta kyllä mummo saa kärsiä.

Minna Lindgren: ”Vanhusten huumorissa on aina itseironiaa”

Elämän suuret kysymykset nousivat Minnan teosten keskiöön alun perin sattumalta. Työuraansa hän teki pitkään musiikkitoimittajana. Nelikymppisenä hän jätti vakituisen työnsä Yleisradiossa ja aloitti työt vapaana toimittajana, ajatteli että voisi kirjoittaa muustakin kuin musiikista. Ensimmäinen julkaistu lehtijuttu koski oman isän kuolemaa. Palautevyörystä Minna Lindgren päätteli, että vanhuudesta voisi kirjoittaa enemmänkin.

Vuonna 2012 syntyi Kuolema Ehtoolehdossa -seikkailuromaani, jonka sankareita ovat yli yhdeksänkymppiset palvelukodin asukkaat. Ehtoolehtoja tuli kaksi lisää, ja niiden jälkeenkin Minna on käsitellyt teoksissaan ikäkautta, jota monesti vanhuudeksi kutsutaan.

– Lapsesta lähtien minua ovat kiinnostaneet vanhukset osana elämää, kirjailija kertoo.

Omista isovanhemmistaan hän on tavannut vain äidinäidin, mutta laajassa suvussa oli Minnan lapsuudessa ”kaikennäköisiä harmaapäitä”.

– He olivat sosiaalisia, virkeitä, huumorintajuisia vanhuksia, joita ei koskaan kohdeltu velvollisuutena. Näin heissä henkistä vapautumista.

Isoäitinsä hän muistaa höpsöttelevästä huumorista.

– Hän oli varmasti kauhean vaikea äiti mutta hirveän hauska mummo. Kutsuimme häntä puujalkamummoksi, koska hänen oikea jalkansa oli amputoitu polven yläpuolelta. Hän oli jäänyt nuorena tyttönä raitiovaunun alle.

Mummo rakasti tanssimista ja opetti Minnankin tanssimaan, puujalastaan ja kepistä huolimatta. Vasta aikuisena Minna tuli ajatelleeksi tragediaa, jonka mummo oli kohdannut: rakkautta tanssiin ja jalan menettämistä. Mummo ei ollut koskaan katkera, vaan utelias ja asioista kiinnostuva.

– Huumori on terapiaa, selviytymiskeino, Minna sanoo.

– Kokemukseni vanhusten huumorista on, että siinä on aina itseironiaa. Hitaasti vanhukseksi muuttuminen on elämää rajoittavaa. Sitä on helpompi sietää, jos itsensä pystyy näkemään vähänkin koomisena.

”Eivät 70-vuotiaat ole mitään vanhuksia!”

Sanalla vanhus on aina ollut Minnalle positiivinen kaiku. Helsingin kunnanvaltuuston sote-työryhmän kokouksissa is­tuessaan hän ei kuitenkaan sitä sanaa käytä. Siellä puhutaan ikääntyneistä.

– 65–85-vuotiaana ihmisellä on kaikki se, josta hän teini-ikäisenä haaveili.

– 65–85-vuotiaana ihmisellä on kaikki se, josta hän teini-ikäisenä haaveili.

– Vaikka minä en ole käyttänyt sanaa vanhus missään muussa kuin ihailevassa merkityksessä, minun pitää ymmärtää, että jollekin muulle se on loukkaava termi. Ja siksi en saa käyttää sitä.

Erityisen loukkaavaa Minnan mielestä on se, että tässä yhteiskunnassa kutsutaan vanhuksiksi ihmisiä, jotka eivät vielä ole vanhuksia. Esimerkkinä hän mainitsee pandemian alun, jolloin nuoret ministerit kehottivat yli 70-vuotiaita vanhuksia pysymään kotona.

– Eivät 70-vuotiaat ole mitään vanhuksia! Meillä on nykyään eläkkeen alkamisen ja vanhuuden välissä uusi elämänvaihe, koska elämme terveempinä pidempään.

– Se elämänvaihe ei ole vanhuus, ja se pitäisi kaikkien ymmärtää, Minna sanoo tuohtumusta äänessään.

– Ylivoimainen enemmistö 70-vuotiaista on terveitä ja liikuntakykyisiä. Siinä iässä ihminen voi olla jälleen vapaa kuin teini-ikäinen.

Mikähän sen elämänvaiheen nimi voisi olla? Englanniksi sitä kuvataan sanalla seenager. Sen taustalla ovat sanat senior ja teenager, se on siis seniorin ja teinin risteytys. Teniori, seini-ikäinen, senageri?

Ikäkauteen 65 ja 85 vuoden välillä kuuluu Minnan mukaan henkinen vapautuminen ja ymmärrys siitä, ettei ole mikään pakko olla samanlainen kuin on aiemmin ollut. Silloin ei tarvitse kysellä lapsiltaan lupaa siihen, mihin vaikkapa rahansa käyttää.

– 65–85-vuotiaana ihmisellä on kaikki se, josta hän teini-ikäisenä haaveili: Tilille tulee rahaa, vaikkei tee töitä. On oma kämppä ja oma auto. Eikä ikinä raskauden pelkoa.

Minna ottaa esimerkin Vihainen leski -kirjastaan. Siinä miehensä omaishoitajana toiminut Ulla-Riitta eli Ullis jää leskeksi 74-vuotiaana ja tekee vihdoin asioita siten kuin itse haluaa, ensimmäistä kertaa elämässään. Hän ei ole hauras vanhus, josta jonkun pitäisi huolehtia.

Omat lapset potkivat Minna Lindgrenin politiikkaan

Villit ja vapaat seniorivuodet ovat jotain, mitä Minna odottaa uteliaana. Mutta on tässä 58 vuoden iässäkin paljon plussaa.

– Ei ole minkäännäköisiä paineita tai tavoitteita työhön liittyen. Minun ei tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään.

Miehensä kanssa hän on ollut yhdessä yli 25 vuotta. Liitossa on tultu kohtaan, jossa aikaa vietetään paljon kahdestaan.

– Olen hirveän toiveikas sen suhteen, että meille tulee uusi nuoruus. Olemme aina viihtyneet yhdessä ja tehneet kivoja asioita, miksei se jatkuisi?

Kolmesta tyttärestä vain nuorin, lukiolainen, asuu vielä vanhempiensa kanssa. Luopumisena Minna ei tätä vaihetta silti näe.

– Vanhemman tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Mitä paremmin lasten oma elämä lähtee käyntiin, sen hienompaa.

Ja on tilanteessa kiistattomia etujakin.

– On kauhean mielenkiintoista, kun omat lapset ovat aikuisia ja rupeankin itse saamaan heiltä virikkeitä. Ei se mene niin, että minä syötän heille arvot ja totuuden.

Lapset ovat vaikuttaneet muun muassa siihen, että heidän äitinsä liittyi vihreisiin ja rupesi poliittisesti aktiiviseksi. Kaupunginvaltuustossa Minna istuu ensimmäistä syksyään.

– Lapset vähän niin kuin potkivat minua politiikkaan. Sanoivat, että tee jotain, äläkä vain saarnaa, Minna kertoo ja hymähtää ylpeän äidin lailla.

Tyttäret kannustivat äitiään myös ottamaan tatuoinnin pari vuotta sitten. Se on Minnan rinnassa, paidan alle piilotettuna. Kun hän avaa pari ylintä nappia, näkyville tulee kolme mustaa kirjainta, kuin suurella kirjoituskoneella painettuja. DNR. Do not resuscitate. Älkää elvyttäkö.

”Minä en ymmärrä elämän pitkittämistä”

Elvytyskielto eli elvyttämättäjättämispäätös tarkoittaa pidättäytymistä painelu-puhalluselvytyksestä silloin, kun potilas ei hyödy siitä. Muuta hoitoa saa antaa. Päätöksen voi tehdä potilas itse tai hoitava lääkäri. Esimerkiksi saattohoitopäätöksiin sisältyy elvytyskielto.

– Kun elvytyskiellon pistää tähän… Minna Lindgren sanoo ja koskettaa rintakehäänsä.

– Se tarkoittaa sitä, että jos joku olisi aikeissa elvyttää minua, hän avaisi ensimmäiseksi paidan ja toteaisi, että okei, ei saakaan.

Ennen tatuointistudioon lähtöä äiti ja tyttäret olivat puhuneet tatuoinnin merkityksestä. Suurin kysymys tyttärillä oli se, että jos äidille sattuisi jotain, eikö häntä saisi auttaa.

Saisi, toki. Mutta.

Elvytys on raju toimenpide, jossa on riskejä: sydämen käynnistyminen ei tarkoita sitä, että aivot olisivat entisellään.

– Lapseni tietävät, mikä on henkilökohtainen suhteeni kuolemaan ja elämän pitkittämiseen. Minulla on ankara hoitotahto. En halua pitkitettyä elämää, haluan hyvän elämän.

Ja siksi myös tuo tatuointi. Minna on terve ja hän haluaa elää, muttei millä hinnalla hyvänsä. Minna korostaa, että lääkäreiden velvollisuus on ylläpitää – ja siten pitkittää – elämää. Vastuu on siis asiak­kaalla.

– Emme me ole lääketieteen uhreja vaan meillä on itsemääräämisoikeus.

Minnan mielestä tilanne on tällä hetkellä ongelmallinen juuri potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta. Kirjailija kannattaa Terhokodin entisen ylilääkäri Juha Hännisen näkemyksiä siitä, että hyvästä saattohoidosta huolimatta toisinaan tarvitaan kuolinapua, jos ihminen sitä itse pyytää. Vaikka saattohoitoa siis kehitettäisiin, se ei poista tarvetta eutanasiakeskustelulle.

– Minä en ymmärrä elämän pitkittämistä. On hassua, että tämä kysymys liitetään niin usein uskontoon ja vedotaan siihen, että elämä on pyhä, sitä ei saa katkaista. Jos elämään ei saa puuttua, miksi sitä saa pidentää keinotekoisesti?

Luonnollinen suhtautuminen kuolemaan tulee lapsuudenkodin perintönä

Omaa kuolemaansa Minna ei pelkää. Hän sanoo aina ymmärtäneensä elämän rajallisuuden.

– Jos huomenna kuolisin, se ei olisi tragedia. Olenhan elänyt 58-vuotiaaksi, saanut kolme lasta ja monipuolisen työuran sekä hyvän avioliiton. Mutta jos saan elää vielä 30 vuotta, sehän se vasta jännittävää onkin.

Luonnollinen suhtautuminen kuolemaan tulee lapsuudenkodin perintönä. Kuolemasta puhuttiin vanhempien ja sisarusten kanssa, eikä sitä kammoksuttu. Minna ei koskaan oppinut käyttämään kiertoilmaisuja.

Aina läheisen menettäminen on surullista.

– Jokainen läheiseni kuolema on minulle suuri suru ja tragedia, muttei minun oma kuolemani ole. Sehän on minulle helppoa.

Minnan äiti eli 86-vuotiaaksi. Hän kuoli omaan sänkyynsä, elämänsä ensimmäiseen sydänkohtaukseen. Levysoittimessa soi Bach, kesken jäi Suomen Kuvalehti.

Äidillä oli vain yksi toive liittyen omiin hautajaisiinsa. Pitäkää hauskat juhlat!

Minna hymyilee. Äiti sai elää pitkään ja terveenä. Jos Minna saisi elää yhtä pitkään, hänellä olisi vielä jäljellä tuo mainittu 30 vuotta.

Suurempia suunnitelmia tulevalle ei ole, on vain toiveita. Yhden asian Minna sulkee pois toivelistaltaan.

– Isoäitiydestä en haaveile. En voi asettaa unelmiani muiden varaan. Olisi kammottavaa, että tyttärilläni olisi jokin velvollisuus täyttää minun elämäni viimeinen toive, hän sanoo vakavana.

Ja sitten kasvot heräävät jälleen hymyyn.

– Tyttäreni ovat hyvin ilmasto- ja väestötietoisia ja ajattelevat, että vain hullu tekee lapsia tähän maailmaan. Olen sanonut heille, että ymmärrän sen; minäkin ajattelin noin, kun olin teidän ikäisenne.

Kaksikymppisenä hän ei tosiaan halunnut lapsia. Mieli muuttui kolmikymppisenä, kun Minna tapasi nykyisen puolisonsa. Pari ehti saada kolme lasta, kahden vuoden välein. Nyt kun lapset ovat jo isoja, on hyvä, että kotona on kaksi kissaa, joita pitää sylissä.

– Lasten kanssa tottuu jatkuvaan hellyyteen ja läheisyyteen. Kun sellainen läheisyys vähitellen poistuu elämästä, jää iso aukko, Minna sanoo.

Juurikin sellainen muutaman kissan mentävä aukko.

X