Nykyisessä suhteessaan hyvin voiva Maria Veitola: ”Olen kokenut rajua henkistä väkivaltaa parisuhteissani”

Mustasukkaisuutta, mitätöintiä ja ystävistä eristämistä. Nuorena Maria Veitola kävi läpi parisuhteita, joissa hän ei osannut pitää puoliaan. – On hurjaa, miten nopeasti epänormaalit asiat muuttuvat normaaleiksi, hän sanoo.

”Olen 46-vuotias nainen ja iloitsen siitä, että olen terve. Kehoni toimii, ja voin tehdä, mitä haluan. Siksi olen aina yhtä ällistynyt, kun joku alkaa kommentoida ulkonäköäni. Siis oikeasti, mitä väliä!

Minusta on käsittämätöntä, että ihmisiä kiinnostaa, minkä muotoiset jonkun naisen rinnat ovat. Tai että joku miettii omia selluliittejaan.

Itse asiassa on aika karua, miten olen oppinut arvostamaan kehoani. Isäni sairasti vaikeaa nivelreumaa, ja veljeni joutui 20-vuotiaana onnettomuuteen. Olen nähnyt läheltä, millaista on, kun keho hajoaa, ja kärsimyksen, jonka hajoaminen aiheuttaa.

Ajatukseni eivät pyöri ulkonäköni ympärillä, enkä juurikaan peilaile. Minulla on muuta tekemistä. Kuvia itsestäni julkaisen spontaanisti. Laitan usein Instagramiin valokuvan, kun olen juuri herännyt. Sillä tavalla olen halunnut näyttää, että tällainen on 46-vuotias nainen juuri heränneenä, tukka pystyssä ja tyynyn kuva naamassa.

Minua huolestuttaa Instagramin naiskuva. Instassa on palattu kotirouva- ja edustusvaimoelämään, joka on kuin 1950-luvulta. Nainen sisustaa upealla tavalla kotiaan ja vaihtaa tekstiilejä vuodenaikojen mukaan; loihtii uskomattomia brunsseja; keikistelee jatkuvasti vaihtuvissa vaatteissaan ja käsilaukuissaan kivoissa asennoissa ympäri maailmaa. Miten voi olla, että tuollaista elämäntyyliä ja naiskuvaa esitetään tavoiteltavana? Eihän kukaan normaali töissä käyvä nainen ehdi elää noin. Ei ihme, että Instagram aiheuttaa erityisesti nuorille naisille velkaantumista ja itsetunto-ongelmia.

Kuvia tehtailevat naiset puolustautuvat sanomalla, että tämä on totista työtä, pitkin päivää valmistan brunsseja ja otan niistä kuvia. Mutta voisiko naisen työ olla jotakin muuta kuin esittää kaunista kodinhengetärtä? Kunpa useampi meistä vaikuttajista käyttäisi ääntään niin, että näkyisi jotkin muutkin arvot kuin se, että naisella pitää olla koko ajan upeaa.”

Hiljenemisestä ja vaikenemisesta

”Olen lopettanut Twitterin aktiivisen käytön. Minusta Suomen Twitter on aika elitistinen paikka, jossa lähinnä toimittajat, yritysjohtajat ja poliitikot keskustelevat keskenään.

Siellä on myös ihan järkyttävää naisvihaa. Jokaisen feministisen ulostuloni jälkeen feedini täyttyi ihan hirveästä haukkumisesta: ”suvakkihuora, vitun ruma ämmä painu vittuun” tai ”suvakkihuora, joka pitäisi perseraiskata”.

Meille toimittajille jankutetaan, että Twitter on hyvä työväline, mutta entä jos menisin Radio Helsingin toimitukseen ja joku tulisi päivittäin huutamaan tuolla tavalla? Ei, en vain halunnut enää altistaa itseäni sille vihalle.

Näin naisia hiljennetään julkisessa keskustelussa ihan konkreettisesti. Yleensä menen tulta päin mutta Twitteristä luovuin. Voin paremmin ilman sitä.

Kannatan sananvapautta, mutta mielipiteet pitäisi pystyä sanomaan omalla nimellä ja kasvoilla.

Aina sanotaan, että pitää kestää julkisuuden varjopuolet, mutta jatkuva solvatuksi ja uhatuksi tuleminen eivät voi kuulua mihinkään ammattiin.

Välillä olen julkaissut vihaviestejä. Pari kertaa vuodessa olen halunnut näyttää muille, että vihapuhe on totta. En ole halunnut jäädä yksin vihan kanssa.”

Rajoista ja rajattomuudesta

”Olen kokenut rajua henkistä väkivaltaa muutamassa nuoruuden parisuhteessani. Minua on haukuttu ja paneteltu. Minua on vähätelty ja minulle tärkeitä asioita on mitätöity. Esimerkiksi yhtenä päivänä roskikseen oli heitetty rakkaimmat levyni.

Mustasukkaisena minua on tultu vastaan työpaikalle tai jonnekin, missä olen ollut viettämässä vapaa-aikaa. Minut on talutettu kädestä pitäen pois, jotta en juttelisi muiden kanssa. Olen ollut tilanteissa, joissa olen vain vilkaissut jotakuta toista, ja saanut sen jälkeen hirveän ryöpytyksen siitä, että flirttailen muille. Minua on uhattu jatkuvasti jättämisellä, mikä on manipulointia. Minulle on sanottu, että rakkaat ystäväni eivät tee minulle hyvää. Minut on eristetty ystävistäni, eikä minulle ole välitetty heidän viestejään. Sellainen on toisen pään sekoittamista: ihmiset, joihin eniten luottaa, ovat muka pahoja.

Ai miten se vaikutti minuun? Yritin pienentää itseäni, jotta kumppanini olisi ollut minulle lempeämpi. Mikään ei kuitenkaan riittänyt: mitä pienemmäksi menin, sitä enemmän minua nälvittiin. Muut kumppanit tajusin onneksi jättää nopeasti, kun huomasin, että minua yritettiin laittaa häkkiin.

Itse asiassa on aika kiinnostavaa, miten pienillä teoilla ihmiseltä voi riistää vapauden. Usein sovimme, että teen illalla ruokaa, mutta tämä henkilö ei ilmaantunut paikalle. Hän vain hävisi mutta sitoi minut samalla kotiin odottamaan. Kun lähdin etsimään häntä huolissani ja kun lopulta löysin hänet, sain kuulla kunniani: miksi kyttäsin häntä?

En syytä itseäni siitä, että olen antanut itseäni kohdeltavan noin. Olin nuori enkä vielä tiennyt, mitä tarkoittaa, kun kaksi ihmistä kunnioittaa toisiaan ja luottaa toisiinsa. Enkä osaa olla vihainen toiselle osapuolellekaan, koska hän voi todella huonosti ja purki sen minuun ja päihteisiin.

Jälkikäteen olen miettinyt, että on hurjaa, miten nopeasti epänormaalit asiat muuttuvat normaaleiksi. Vasta kolmekymppisenä terapiassa aloin tiedostaa, mikä on normaalia. Tajusin, että minulla oli ollut tapana ajatella, että en viitsi kuormittaa toista tarpeillani tai tunteillani. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin sanonut että, hei, en voi hyvin tässä suhteessa. Vaikenin, jotta en rasittaisi toista.

Nuorena sitä vasta alkaa harjoitella parisuhteita. Tai itse asiassa olen sitä mieltä, että kukaan ei koskaan osaa parisuhdetta täydellisesti. Se on jatkuvaa luottamuksen ja avoimuuden harjoittelua, samoin kuin ihmissuhteet ylipäätään.

Aiemmin olin täysin rajaton. Olin kamalan kiltti enkä ymmärtänyt, miten tärkeää on huolehtia rajoistaan.

En osaa mennä kauhean syvälle siihen, miksi omien rajojen vetäminen oli minulle niin vaikeaa. Johtuuko se kasvatuksesta vai onko se ehkä syntymäominaisuus? Mene ja tiedä. Isä kyllä oli perheessämme auktoriteetti, ja hänen sairautensa vaikutti koko perheen elämään. Isä johti perhettä, ja me toimimme kuten hän halusi. Ehkä minulle ei syntynyt kunnolla kuvaa siitä, mitä haluan ja mitkä ovat minun tapani toimia.

Isäni sairauden ja veljeni onnettomuuden takia kadotin tunteen siitä, että elämä kantaa. Sekin on eräänlaista rajattomuutta, kun ajattelee, että huonosti tässä käy kuitenkin. Mitä väliä.

Nykyisin osaan huolehtia paremmin rajoistani parisuhteessani. Minusta suurinta rakkautta on se, että antaa toisen olla oma itsensä. Molempien on saatava omaa tilaa ja toteuttaa itseään. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta odotan, että kumppanini on aina minun puolellani – tässä asiassa en voisi tehdä kompromissia.

Välillä parisuhde menee kilpailuksi, ja niin se menee joskus meilläkin. Kun on kuukauden tyhjentänyt joka kerta tiskikoneen, on vaikea ajatella, että annanpa tässä nyt vähän tilaa toiselle. ”

Yhteisön odotuksista ja omasta kokemuksesta

”Nykyisin sukupuoliroolit ovat oudon tiukkoja ja vanhanaikaisia. Tytöt ja pojat puetaan erilaisiin vaatteisiin, ja heillä on erilaiset lelut ja leikit.

1970-luvulla, kun oli lapsi, sukupuoliroolit eivät olleet näin ahtaita. Me pukeuduimme tasaraitapaitoihin ja tummansinisiin vaatteisiin. Kotonani ei ollut miesten ja naisten hommia. Veljeni ja minä jaoimme kotityöt, molemmat moppasivat lattioita, vaihtoivat autonrenkaita tai lähtivät tukkisavotalle. En koskaan ajatellut, että jotkin asiat olisivat sopivampia miehille, jotkin naisille.

Kun aloitin työelämän, yllätyin huomatessani, että naiset eivät olleetkaan tasa-arvoisia miesten kanssa. Siihen aikaan media-alalla suurin osa esimiehistä oli miehiä.

En osaa sanoa, miten erilaisia miehet ja naiset loppujen lopuksi ovat, ja inhoan stereotypioita. Sen olen kuitenkin huomannut, että naiset ovat parempia multitaskaamaan kuin miehet, mutta minusta tuntuu, että se on pakon sanelema juttu.

Hoidan yhtä aikaa useampaa työprojektia, lapsen kaverisynttäreitä, remonttia, kun taas mieheni keskittyy yhteen asiaan kerrallaan. Ja kun hän tulee töistä kotiin, hän ottaa sohvalla nokoset, naps, tuosta vain. Minä en siihen pysty, sata asiaa hyrrää mielessäni. Olen miehelleni vähän kateellinen. Hänellä on pokkaa ottaa itselleen aikaa ja tilaa.

Oikeastaan sukupuoli on minulle yhdentekevä. Minulla on esimerkiksi aina ollut kavereina eri sukupuolisia ihmisiä. Olen myös ihastunut ja tuntenut seksuaalista vetovoimaa ihmisiin sukupuolesta riippumatta, mutta en halua määritellä seksuaalisuuttani. Eroottisesti minua vetää puoleen itsevarmuus. Onhan se kiinnostavaa, kun toinen osoittaa kunnioittavasti ja arvostavasti kokevansa intohimoa ja halua minua kohtaan.”

Vastuusta ja  vastuuttomuudesta

”Olen käynyt nuorempana läpi raskaudenkeskeytyksen. Tunnen myös useita naisia, joille se on tehty. Abortista on vaikea puhua yksityisessä luottamuksellisessa tilanteessa, saati että siitä voitaisiin puhua julkisesti omalla nimellä. Aborttiin liittyvät stigma ja häpeä ovat niin kauheita, ja nainen joutuu kantamaan sen kaiken yksinään. Se on sietämätöntä.

Keskustelu raskaudenkeskeytyksen ympärillä on todella sukupuolittunutta. Mies on ihan yhtä lailla vaikuttamassa raskauteen, silti tämä keskustelu ei koske heitä yhtään. Miehet voivat viisastella aborttilainsäädännöstä, mutta jos he joutuvat siihen tilanteeseen, häpeä ja stigma ei osu heihin.

Jotkut ovat sitä mieltä, että raskaudenkeskeytyksen tehnyt nainen on vastuuton, kun hän on saattanut itsensä siihen tilaan. Minä ajattelen, että abortin tekeminen on vastuun kantamista omasta elämästä, ehkä parisuhteesta, ehkä toisen ihmisen elämästä, ehkä jopa alkion mahdollisesta elämästä.

Haluan omalta osaltani rikkoa aborttiin liittyvää tabua ja viestittää ihmisille, että he eivät ole yksin. Meitä on vaikka kuinka monta, jotka ovat kokeneet saman. Toivon myös, että voisin avata keskustelua siihen suuntaan, että abortti on vastuullinen valinta.

Toinen asia, joka suututtaa, on keskustelu vauvakadosta. Poliitikot paasaavat, että lapsia pitää tehdä, mutta paasaamisen sijaan pitäisi pohtia, miksi ihmiset eivät tee lapsia. Minusta siihen vaikuttaa se, että elämä on nykyään kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja työelämässä vaaditaan tosi paljon. Lisäksi vanhemmuus on varsinkin naisille turvatonta ja vanhemmuuden paineet ja vaikutukset uraan osuvat naisiin.

Siksi jokaisella on oltava oikeus miettiä vapaaehtoista lapsettomuutta tai raskaudenkeskeytystä ilman syyllistämistä. Naiset eivät ole synnytyskoneita, ja meillä saa olla elämässä muitakin mahdollisuuksia kuin lasten tekeminen.

Meillä on yksi lapsi. Hänen kanssaan on aivan ihanaa. Olen nauttinut todella paljon hänen seurastaan, mutta ei ole ollut helppoa yhdistää kahden uraihmisen arkea, Helsingin keskustan korkeaa hintatasoa ja läsnä olevaa vanhemmuutta. Vauva-aika oli meille tosi rankkaa, koska meillä ei ollut eikä ole Helsingissä turvaverkkoa.

Lastenhoidon lisäksi ovat kotityöt ja erinäiset metatyöt eli lapsiperheen arjen organisoimiseen ja suunnittelemiseen liittyvä ajattelutyö, ja ne molemmat tutkimustenkin mukaan lankeavat naisille. Ja raskaus vaikeuttaa naisen asemaa työelämässä – omatkin työni loppuivat kuin seinään, kun kerroin olevani raskaana. Siitä koitunut epävarmuus vaikutti henkisesti siihen, miltä vanhemmuus tuntui.

Niinpä en ole haaveillut isommasta perheestä. Minä ja mieheni olemme priorisoineet parisuhdettamme ja perhettämme, emmekä ole halunneet ottaa riskiä ja katsoa, mitä toinen lapsi tekisi parisuhteellemme. En ole halunnut, että elämä muuttuu ruuhkavuosista selviytymiseksi. Näin on hyvä. Haluamme, että tämä juttu onnistuu.”

Juttu on julkaistu Annassa 42/2019.

Lue myös:

Nämä sanat Maria Veitola haluaa kuulla hakijalta työpaikkahaastattelussa: ”Jos kuulen, palkkaan heti”

Näin Maria Veitola opetteli puhumaan suoraan – ja aikoo opettaa saman taidon myös lapselleen: ”Yritän näyttää Taistolle avoimuuden mallia”

Maria Veitola avautuu nuoruutensa huumekokeiluista: ”Päihteet eivät tee hyvää psyykelle”