Tiina Weckström ei usko pitkään kiinteään parisuhteeseen: ”Moni on enemmän tai vähemmän kulissi”

Ura, mies, poika ja tyttö, omakotitalo ja koira. Näytti siltä, että nuoren Tiina Weckströmin täydellinen käsikirjoitus toteutuu, mutta kuinkas sitten kävikään.

Näyttelijä Tiina Weckström on pukeutunut Kom-teatterin Nukkekoti-näytelmässä siniseen miesten pukuun ja pitkään beesiin villaulsteriin. Hänen esittämänsä lyhyttukkainen juristi voisi olla yhtä hyvin mies kuin nainen, mutta Tiina ajattelee tämän olevan nainen.

– Miehen puku edustaa minulle tässä vain valtaa. En oikein pidä siitä, että sukupuolirooleja vaihdetaan tai häivytetään perusteettomasti. Mies puettuna naiseksi kääntyy helposti farssiksi, ja jos esittäisin tässä miestä, olisi vaara, että älykkyyttä pidettäisiin miehisenä ominaisuutena.

Viime vuosina Tiina on saanut esittää monia älykkäitä, ankaria ja usein hiukan androgyynisiäkin rooleja.

– Löydän niistä ehkä jotain omasta isästäni, ja tässä iässä kantti riittää jo isäsuhteenkin käsittelyyn.

Tiina Weckström kasvoi isän ankaran katseen alla

”Vartuin Helsingin keskustassa akateemisessa kulttuuriperheessä. Isä oli lääkäri ja näyttelijä ja äiti ruotsinkielenopettaja. Isä oli mukana perustamassa Intiimiteatteria, ja hän esiintyi monissa elokuvissakin, mutta keskittyi myöhemmin lääkärintyöhön. Lapsena minulta kysyttiin usein, että oletko Pertti Weckströmin tytär.

Aikuisena olen saanut kuulla äidistäni, Eilasta. Hän oli opettajana Kallion lukiossa, ja monet hänen entiset oppilaansa muistavat häntä lämpimästi.

Isä oli komea ja hurmaava ja minulle erityisen rakas. Kasvattajana hän oli kuitenkin ankara, ja minä tein kaikkeni, että olisin ollut hänelle kylliksi. Esiinnyin mielelläni jo lapsena, teatteri tuntui taianomaiselta, ja päätin varhain, että minusta tulee näyttelijä. Tanssin balettia ja pääsin Luotsikadulla samassa pihapiirissä asuvan Raiku Kempin kautta Radioteatterin lastenohjelmiin.

Yritin ansaita isäni hyväksynnän, mutta en saanut häneltä rohkaisua uravalintaani. Hän päinvastoin antoi ymmärtää, etten ole tarpeeksi lahjakas. Itsetuntoni oli todella huono, ja ajattelin, että pikkusisareni oli kaunis ja näkyvä, minä olin vain kalpea olmi siinä vierellä.

Teatterikouluunkin pyrin isältä salaa, koska pelkäsin, mitä hän sanoisi. Kun pääsin, senkin jälkeen isällä oli vaikeuksia kannustaa minua. Muistan, kuinka kerran leikkautin hiukseni yhtä roolia varten ja isä sanoi, että hiuksillako sinä luulet näytteleväsi.

Nuorena jännitin ja pelkäsin esiintymistä valtavasti, mutta sikäli isän alistava kasvatusmetodi toimi, että yritin aina parhaani. Joskus treenasin ja lämmittelin niin rankasti, että olin jo ihan loppu, kun esitys alkoi. Olen ollut tosi ankara itselleni, ja minun on ollut vaikea olla tyytyväinen työhöni.

Elämäni helpottui, kun muutin parikymppisenä Tampereelle ja Helsinki-keskeisyys sekä isän varjo jäivät kauemmaksi.

En puhunut isän kanssa välejämme täysin selväksi, mutta vanhemmiten hänestä tuli lempeä ja hän jutteli mielellään teatterista. Kun sain Jussi-patsaan Tulennielijä-elokuvasta, hän järjesti sen kunniaksi jopa juhlat.

Äiti keräsi lehtileikkeitä urastani, ja kun tutkin niitä, tajuan, että olen saanut tehdä tosi paljon erilaisia rooleja. Itsetuntoni on iän myötä parantunut, ja huomaan, että joissakin rooleissa selvisin jo aika hyvin.

Kun isä kuoli vuonna 2010, olin juuri muuttanut takaisin Helsinkiin ollakseni lähempänä häntä ja äitiä. Isän viimeiset sanat minulle olivat: ’Onnea uuteen kotiin.’ Ehkä hän jo arvosti minua, vaikkei osannutkaan sitä sanoa.

Olen mielessäni antanut hänelle anteeksi. Hän oli vanhan kansan kasvattaja, joka uskoi, että sisu ja ahkeruus lisääntyvät lannistamalla.”

Näytteleminen meni kaiken muun ohi

”Nuorena laadin aikatauluja sekä tarkkoja suunnitelmia, mitä missäkin iässä ja vaiheessa teen.

Oli selvää, että haluan näyttelijäksi, suorastaan tähdeksi. Käsikirjoitukseeni kuului myös, että minulla olisi mies ja kaksi lasta, koira ja omakotitalo, koko paketti pian kasassa.

Olin 27, kun Valpuri syntyi, ja Artun sain kolmekymppisenä. Silti taisin olla liian nuori, sillä minulla oli kova kunnianhimo, ja näytteleminen meni kaiken muun ohi. Kun lapset olivat pieniä, suoritin koko ajan ja yritin juosta asioita kiinni.

Tein kaksiosaista työvuoroa kuusi päivää viikossa, ensin harjoitukset, sitten kotiin ja taas illaksi teatteriin.

Sain kiitosta töistäni, ja jo alle nelikymppisenä unelmani oli tavallaan toteutunut. Silti en ollut tyytyväinen, vaan putosin jonkinlaiseen tyhjiöön enkä oikein tiennyt, mitä maalia kohti halusin mennä.

Ystäväni muistelee, kuinka kuulemma 35-vuotiaana katsoin seksikkääseen rooliasuun tälläytynyttä itseäni peilistä ja sanoin: ’Aioin tähdeksi, tulin vanhaksi.’ Ajattelin todellakin, että tämä oli nyt tässä, olen ihan passé ja elämä on oikeastaan ohi.

Nyt, yli kaksikymmentä vuotta ja yhtä avioeroa sekä muutamaa päättynyttä suhdetta myöhemmin olen hyväksynyt, että suunnitelmat eivät toteudu eikä elämään kannata laatia liian tarkkoja käsikirjoituksia.

Avioero on aina pettymys, ja tunsin syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta. Tytär asui eron jälkeen luonani ja poika jäi isänsä uuden perheen kanssa meidän vanhaan kotiimme. Järjestely ei ollut helppo, ja itkin monta ikävän itkua, mutta vähitellen elämäni asettui uuteen uomaan.

Lapsistani kasvoi kuitenkin kelpo aikuisia, ja nyt tyttärelläni on kaksi teini-ikäistä lasta.”

Tiina Weckströmin lomaromanssi muuntui narsistipainajaiseksi

”Reilut kymmenen vuotta sitten minulla oli lyhyt lomaromanssi kreikkalaisen miehen kanssa. Hän oli hurmaava ja hauska, ja uskoin vilpittömästi hänen rehellisyyteensä. Kun palasin Suomeen, hän alkoi lähetellä viestejä ja vakuutella rakkauttaan. Nautin huomionosoituksista, ja tuntui mukavalta, kun joku oli heti aamulla kiinnostunut, kuinka voin. Kun hän pyysi minua luokseen, päätin mennä.

Perillä kaikki muuttui. Hänestä tuli ilkeä, hän alkoi sanella, millaisia vaatteita sain käyttää, eivätkä mitkään lupaukset pitäneet. Petyin, päätin palata kotiin ja huokasin helpotuksesta.

Enpä arvannut, että siitä painajainen vasta alkoi. Hän pommitti minua puheluilla ja uhkaavilla viesteillä, enkä voinut vaihtaa numeroa, sillä freelancerina minun pitää olla tavoitettavissa. Välillä hän soitti eri numeroista, ja toisinaan erehdyin vastaamaan, sillä äitini oli tuohon aikaan hoitokodissa, enkä voinut tietää, kuka soittaa.

Sitkeää häiriköintiä jatkui vuoden verran, ja hän onnistui rikkomaan minut pahasti. Tuntui, etten osaa yhtään mitään, en edes pukeutua. Aloin uskoa olevani paitsi hölmö, myös tyhmä ja ruma. Hakeuduin lopulta terapiaan, ja se pelasti minut. Tajusin, etten ollut syyllinen vaan narsistin uhri.

Terapeutti kertoi, että juuri näin narsistinen ihminen toimii. Ensin hän hurmaa, ja kun uhri on kiinni, paljastuu toinen puoli.

Minua harmitti paitsi se, että menin lankaan, myös se, että mitään rakkautta ei ollut, oli vain julmaa peliä.”

”Ei ole mitään järkeä tavoitella kumppania hinnalla millä hyvänsä”

”Olen aina ollut herkkä ihastumaan ja nauttinut rakastumisen tunteesta. Höynäytetyksi tuleminen jätti arven, mutta toisaalta se myös kasvatti minua.

Nuorena kuvittelin tavoittelevani yhtä ja oikeaa, mutta vanhemmiten olen myöntänyt itselleni, että suhteita tulee ja menee. Voin seurustella, mutta ei ole mitään järkeä tavoitella kumppania hinnalla millä hyvänsä. Oikeastaan en edes usko pitkään kiinteään parisuhteeseen, liian moni niistä on enemmän tai vähemmän kulissi. Olen elänyt jo monta hyvää vuotta enimmäkseen yksin ja alan tottua siihen.

Minulla on sukujuuria Mäntyharjulla, jossa minulla oli pitkään pieni kuivan maan torppa. Korona-ajan alussa myin torppani ja ostin lähellä olevan, 110 vuotta vanhan apteekkarin talon. Se on lähellä rantaa, ja nyt minulla on tilaa sekä sisällä että ulkona, se vapauttaa päätä. Nautin siitä, että se on vain minun.”

”Join viinin, poltin viimeiset tupakkani enkä ostanut enää koskaan lisää”

”Minulla on aina ollut laaja ääniala, pystyn puhumaan ja laulamaan korkealta ja matalalta. Tämä ominaisuus on onnekseni säilynyt, ja ääneni on jopa parantunut viime vuosina.

Olin kova tyttö tupakoimaan ja yritin pitkään luopua paheestani. Olin useitakin jaksoja polttamatta, esimerkiksi raskauksien ja imetysten ajan, mutta aloitin aina uudestaan.

Esimerkiksi Hella W -elokuvassa tupakka savusi koko ajan. Elokuvissa käytetään yleensä yrttitupakoita, mutta ne eivät sopineet minulle. Saan niistä migreenin, joten poltin kuvauksissa oikeaa tupakkaa. Ääneni kesti, mutta yskin usein.

Vihdoin, kymmenisen vuotta sitten, eräs lääkäri onnistui puhumaan minulle järkeä. Hän sanoi, että polta vain, mutta ääni vaurioituu koko ajan ja astmaattiset oireet sekä sitkeä yskä tulevat pahenemaan.

Tuon puhuttelun jälkeen menin kotiin ja istahdin keittiön pöydän ääreen. Otin esille puoli pulloa roseeviiniä sekä viinilasin ja asettelin tupakka-askissani jäljellä olevat savukkeet pöydälle siistiin riviin. Niitä oli muistaakseni yhdeksän kappaletta.

Join viinin, poltin viimeiset tupakkani enkä ostanut enää koskaan lisää. Ensimmäinen viikko oli täyttä kidutusta, ja seuraavakin viikko oli tuskaa, mutta sitten alkoi helpottaa.

Joskus näen unta, jossa poltan. Kun aamulla herään, kauhistun, että eihän se ollut totta. En ole polttanut enää yhtään savuketta.”

Tiina Weckström: ”Tyttäreni on hyvin tarkka siitä, kuinka puhun ulkonäöstä lapsenlapsilleni”

”Kun lopetin tupakoinnin, sain muutaman lisäkilon, mutta sääreni ovat edelleen melko sorjat, ja olen sinut vanhenevan kroppani kanssa.

Äitini oli kaunis ja sopusuhtainen, ja minulla on hoikan ihmisen geenit, lapsena olin pikemminkin luikero kuin pyöreä. Silti laihdutin nuorena paljonkin, sillä ajan ihanteena olivat langanlaihat mallit, kuten Twiggy. Teatterikouluaikana myös muun muassa kuivaharjasin sääriä, ettei vain tulisi selluliittia.

Mitään vakavia sairauksia minulla ei ole onneksi ollut, mutta fysiikka muistuttaa ikävuosista, vaikka mieli onkin ajoittain tuskin rippikoulussa. Elämänkokemus auttaa, ja onneksi myös ihmisten asenteet ovat muuttuneet suvaitsevaisemmiksi. Tyttäreni on hyvin tarkka siitä, kuinka puhun ulkonäöstä lapsenlapsilleni.

Nykyään hiukseni ovat lyhyet, mutta enimmän osan elämästäni olen ollut pitkätukkainen. Usein naiset muuttavat kampausta elämäntilanteen mukaan, minulle riittää värjäys. Silloin tällöin yritän kasvattaa hieman pidempää mallia, mutta väsyn yleensä nopeasti, lyhyt tukka on niin kätevä.

Olen oppinut lukemaan kehoani. Osaan varoa migreeniä ja vältän kirkkaiden valojen lisäksi stressiä sekä liian tiukkoja aikatauluja.”

”On lohdullista ajatella, että poisnukkuneet ovat yhä jossain”

”Minulla on monia vanhempia ystäviä, ja tunnistan olevani elämänkaareni loppupuolella. Olen menettänyt läheisiäni ja pohtinut paljon tulevaa vanhuutta. Äiti sairastui pian isän kuoleman jälkeen Alzheimerin tautiin ja hiipui hitaasti pois. Hän ei ollut ahdistunut eikä aggressiivinen, mutta sairaus oli raskasta meille lapsille. Kun äiti vuonna 2021 kuoli, lopulliseen lähtöön liittyi pieni helpotuksen tunne. Vanhat ihmiset kuolevat, hitaasti tai nopeammin.

Kuolema tarkoittaa, että kaikki loppuu, mutta olen myös aika lapsenuskoinen. On lohdullista ajatella, että poisnukkuneet ovat yhä jossain, en tiedä missä, enkä halua sitä sen enempää miettiä. Elämän ja kuoleman arvoitus on vähän kuin avaruus. Onko äärettömyydellä jokin reuna? Ei siihen ole olemassa vastausta.

Olen kohdannut ihmisiä, joille vanheneminen on niin vaikeaa, että he tuntuvat miltei kadottavan identiteettinsä. Sellainen en haluaisi olla. En pelkää kuolemaa enkä halua ennakoida tulevaa liiaksi, vaan yritän ikääntyä iloisesti.”

”En ole vanha vaan kauan elänyt”

”Ikäiseni kollega, joka sairastui vakavasti, neuvoi ottamaan varhennetun puolikkaan vanhuuseläkkeen kuusikymppisenä. Pienikin säännöllinen tulo antaa turvan ja vapauden, eikä ole tarvetta ahmia liikaa töitä. Sen tein ja otin oikeankin eläkkeen heti, kun se oli mahdollista. Nyt 67-vuo­tiaana jatkan edelleen töitä, mutta keho kiittää, kun voin ihan luvan kanssa hellittää ja myöntää, ettei jaksa eikä aina tarvitsekaan.

On ihanaa, että työtä on tarjolla, mutta tässä iässä pitää uskaltaa myös vetäytyä. Kaikkeen ei tarvitse ehtiä, eikä enää haittaa, vaikka jäisi pois kuvasta.

En kirjoita päiväkirjaa, mutta ideoin ja teen paljon merkintöjä almanakkaan. Käyn tulevia tekemisiäni kriittisesti läpi, ja jos viikot näyttävät liian täysiltä, karsin jotakin ja varaan aikaa myös elämän hämmästelyyn.

Esityspäivinä en halua hötkyillä, vaan teen työni rauhassa. Syön ajoissa ennen esitystä ja saavun teatterille niin, että ehdin venytellä, hiljentyä ja käydä tarvittaessa tekstiä läpi.

Työskentelen paljon itseäni nuorempien kanssa ja huomaan iän lähinnä siitä, että olen ehtinyt tehdä niin paljon kaikkea.

Siteeraan itseäni viisaampaa ja sanon, etten ole vanha vaan kauan elänyt. Tämä on oikein hyvä kohta, ja olen juuri oikean ikäinen, minulla on kokemukseni ja monta ikkunaa vielä auki.

Päällimmäisenä on juuri nyt semmoinen olo, että tätä olen odottanut koko ikäni. Olen halunnut tulla kokeneeksi ja kauan eläneeksi ja nyt sitten olen sellainen. Vaikka en saisi enää yhtään roolia, olen jo voiton puolella.”

---

---

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Julkkikset

   Raija Pelli saa tyttäreltään kuittailua säästäväisyydestä: ”Vanhemmiten olen ruvennut visukintuksi”

2. Ihmiset

   Selkäkipu pilasi Elenan elämän, kunnes apu löytyi yllättävästä paikasta: ”Haa, päihitinpäs lääkärit!”

3. Ihmiset

   Sirpa Pietikäinen podcastissa: "Naiset ovat parhaissa vuosissaan yli 50-vuotiaina"