Juha Itkosen kolumni: Jon Bon Jovista tuli traaginen hahmo, johon samastun uudella tavalla
Uudessa dokumentissa rocktähti Jon Bon Jovi ei halua jäädä eläkkeelle, vaikka katsoja näkee, että kannattaisi. Huomaan taas ihailevani vanhaa idoliani – kylläkin eri syystä kuin teininä, Juha Itkonen kirjoittaa.
Uudessa dokumentissa rocktähti Jon Bon Jovi ei halua jäädä eläkkeelle, vaikka katsoja näkee, että kannattaisi. Huomaan taas ihailevani vanhaa idoliani – kylläkin eri syystä kuin teininä, Juha Itkonen kirjoittaa.
Ostin Bon Jovin Slippery When Wet -levyn syksyllä 1986 Levy ja kasetti -nimisestä kaupasta. Aiemmin olin ostanut samasta liikkeestä jo kaksi Dingon rintanappia ja W.A.S.P.-yhtyeen hihamerkin, jota en kuitenkaan rohjennut kiinnittää takkiini. Tuskin äiti olisi suostunut sitä ompelemaankaan.
Äiti sen sijaan auttoi Bon Jovin sanoitusten kanssa. You Give Love a Bad Name avautui ainakin otsikkotasolla, mutta Livin’ on a Prayer oli hankalampi. Äiti selitti nimen minulle aluksi väärin, sillä hän luuli kirjoitusasun olevan Leaving on a Prayer. Joidenkin kappaleiden sisältöä äiti oli vastahakoinen suomentamaan, minkä ymmärrän nyt, kun osaan itse tulkita niiden 11-vuotiaalle vielä melko huonosti sopivan maailmankuvan.
Slippery When Wet oli maailman paras levy. Kaksi vuotta myöhemmin riensin heti ilmestymispäivänä ostamaan myös New Jerseyn. Ei valittamista siinäkään.
Kun Bon Jovi sitten kesällä 1996 esiintyi Helsingissä, minä ja bändikaverini olimme stadionilla hanttihommissa purkamassa lavaa. Brittipop-päissämme pidimme keikkaa jokseenkin naurettavana. Se ei tahtonut millään loppuakaan, emme päässeet töihin. Minulle ja Bon Joville oli tullut musiikillisia erimielisyyksiä, joita emme sen jälkeenkään ole pystyneet ratkomaan.
Lue myös Kotiliesi.fi: Savikiekosta suoratoistoon – kuuntelitko sinä musiikkia levarilta vai mankalta?
Yhtenä iltana saatuani lapset nukkumaan alan silti katsella tuoretta dokumenttisarjaa Thank You Goodnight – The Bon Jovi Story.
Jään saman tien koukkuun. 70-luvulta en ehtinyt juuri kerätä muistikuvia, mutta 80-luvun loppu on mielessäni jo kokonaisena maailmana. Vaikka vietin sen eri piireissä ja toisenlaisissa touhuissa kuin Bon Jovin pojat, se on yhtä lailla kadonnut meiltä kaikilta. Heidän kultainen nuoruutensa, oma viaton lapsuuteni, vielä optimistinen ja tulevaisuuteen uskova ihmiskunta – aika on pyyhkinyt pois tämän kaiken.
Arkistomateriaali on erinomaista, mutta poikkeuksellisen musiikkidokumentista tekee nykyhetken taso. Keväällä 2022 pandemia on hellittämässä otettaan ja Bon Jovikin pääsee tien päälle. Pitkään odotetusta areenakiertueesta tulee kuitenkin tuskien taival. Jon Bon Jovin lauluääni ei ole kunnossa, eikä nyt puhuta mistään pienestä karheudesta, sitä tuskin enää edes on. Yhtye auttaa parhaansa mukaan, mutta vaikeaa se on, varsinkin kun hitit aikanaan on tuutattu korkealta ja kovaa.
Jon ei sitä paitsi ole tottunut olemaan autettavana. Bändinsä ja yrityksensä johtaja etsii vimmatusti ratkaisua melkoisen ihmisjoukon elinkeinoa uhkaavaan ongelmaan. Hierontaa, kuntoilua, vitamiineja, akupunktiota, lasersäteitä – hän kokeilee kaikkea. Kun kevätkiertue on taisteltu loppuun, hän päättää pelata viimeisen korttinsa ja menee äänihuulten leikkaukseen. Se ei onnistu toivotulla tavalla.
Yhä uudelleen Jon vakuuttaa olevansa valmis lopettamaan. Matka on ollut hieno ja perintö arvokas. Vain sataprosenttinen suoritus riittää, 90-prosenttisella hän vetäytyy hyvillä mielin parrasvaloista.
Siltä ei kuitenkaan vaikuta. Näemme harmaatukkaisen, kevyttoppatakissaan ja lippalakissaan vaivatta ikätoveriensa joukkoon sulautuvan amerikkalaisen miehen. Hymy on vaisu ja silmät surulliset. Mies kaivelee kellaristaan vanhoja demonauhoja, joiden kuunteleminen turruttaa kivun hetkeksi mutta myös viiltää entistäkin syvemmältä.
Dokumenttia voisi luonnehtia surumieliseksi, mutta oikeastaan se on traaginen. Katsojina tiedämme, mitä päähenkilön pitäisi tehdä. Lakkaa kiusaamasta itseäsi Jon! Käytä jäljellä olevat vuotesi vaikka golfiin, olet osasi tehnyt, eikä 80-luku kuitenkaan enää palaa. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
Samaan aikaan ymmärrämme. Itse asiassa huomaan taas ihailevani lapsuuden idoliani – en enää kertosäkeistä enkä lennokkaasta Amerikan-meiningistä vaan siitä, että hän on laskenut maailmalle näin raakaa tavaraa ja antaa yleisölleen eväitä oman kuolevaisuutensa käsittelyyn.
Globaalin rocktähden toimenkuvassa on erityispiirteensä, mutta samastuminen onnistuu silti. Ajatus tärkeimmän työkalunsa menettämisestä on kauhistuttava kenelle tahansa. Eläkkeelle jääminen voi olla kova paikka, vaikka ammattiin ei kuuluisikaan miljoonien ihmisten ihailua. Mitä taas tulee vuosikymmenten vierimiseen, aikahan kohtelee kaikkia järkähtämättömän tasapuolisesti. Korkeisiin säveliin yltäminen käy työläämmäksi, kun vuosirenkaita kertyy.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 22/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous