Juha Itkosen kolumni: Vaikka uskon positiiviseen ajatteluun, kyllä lokasanko kannattaa välillä tyhjentää
Kun aitajuoksija kertoi aitojen olevan perseestä, paheksuin häntä. Sitten ymmärsin, että myös romaanit ovat perseestä, mutta silti istun koneen ääreen, Juha Itkonen kirjoittaa.
Kun aitajuoksija kertoi aitojen olevan perseestä, paheksuin häntä. Sitten ymmärsin, että myös romaanit ovat perseestä, mutta silti istun koneen ääreen, Juha Itkonen kirjoittaa.
Aitajuoksija Tuomas Lehtonen edusti Suomea Münchenin EM-kisoissa kesäkuussa. Ennen alkueriin päättynyttä kilpailusuoritustaan Lehtonen ehti myöntää Ilta-Sanomille lennokkaan haastattelun, jonka ydinajatus kiteytyy sepporätymäiseen kolmen sanan sitaattiin: aidat ovat perseestä.
Selkäydinreaktioni oli penkkiurheilijamainen paheksunta. Mitä ihmettä maailmalla tekee 400 metrin aituri, joka ei edes halua juosta aitoja? Tule pois sieltä Tuomas, tuhlaamasta meidän veronmaksajien rahoja. Luuletko, että Viren, Vasala tai Väätäinen olisivat valittaneet?
Oma tuohtumukseni alkoi saman tien huvittaa. Tämä nuori mieshän antaa todella palaa, luultavasti kielenpää poskilihaksen tuntumassa mutta epäilemättä täydestä sydämestään. Tylsiä ja varovaisia urheilijahaastatteluja on maailmassa aivan riittämiin, joten mitäpä sitä itseään sensuroimaan.
Lue myös Kotiliesi.fi: Löytyykö työyhteisöstäsi laiskuri tai ärsyttävä hikipinko? Kollegan erilaista työmotivaatiota kannattaa opetella ymmärtämään, neuvoo psykologi
Lukiessani haastattelun uudestaan ymmärsin myös samastuvani. Aitoja en ole koskaan tosissani yrittänyt juosta, mutta ei tarvitse olla aitajuoksija pystyäkseen eläytymään tunnetilaan.
Lehtosen tapauksessa aidat ovat konkreettisia, niihin voi satuttaa itsensä. Mutta aita on myös metafora: mikä tahansa este etenemisen tiellä. Jos esteen yli ei pääse tyylikkäästi, matka joko katkeaa tai ainakin merkittävästi hidastuu.
Lisäksi jokainen, joka on joskus yrittänyt tosissaan juosta 400 metriä edes ilman aitoja, tietää matkan koettelevan henkistä kanttia. Maitohapot pakkautuvat jalkoihin, silmissä sumenee, mutta hidastaa ei saisi. Aidattu ratakierros on täydellinen vertauskuva mille tahansa vaikealle ja välillä suorastaan toivottomalta tuntuvalle hommalle.
Miksi sellaisiin puuhiin sitten kuitenkin vapaaehtoisesti hakeudumme? Täällä touhutaan koko ajan kaikenlaista merkillistä, hankalaa ja kaikkea muuta kuin välttämätöntä. Jotkut ammatikseen, useimmat ajanvietteeksi, mikä on oikeastaan vielä kummallisempaa.
Periaatteessahan ei kannattaisi tehdä mitään, jos ei ole pakko. Usein ei nykyään olekaan, sillä ihmislajin kollektiiviset ponnistelut ovat onnistuneesti tähdänneet elämämme kaikinpuoliseen helpottamiseen. Monet toivovat tekoälyn vapauttavan meidät vielä ajattelunkin taakasta.
Silti tuskin lakkaamme ajattelemasta. Veikkaan, että sadan vuoden päästäkin joku tällä planeetalla juoksee 400 metrin aitoja. Jokin ilmeinen ja ikuinen viehätys itsensä koettelemisessa, kiusaamisessa ja mahdollisesti ylittämisessä on.
Sitä paitsi vaikka noin yleisesti uskonkin enemmän positiivisen ajattelun voimaan, kyllä lokasanko kannattaa aina välillä Lehtosen tapaan myös tyhjentää. On nimittäin täysin mahdollista sekä rakastaa työtään että välillä intohimoisesti vihata sitä, toimenkuvasta riippumatta. Osansa manaaminen on omanlaistaan psyykkausta, joka oikein annosteltuna toimii.
Tässä hengessä muokkasin oman versioni aitajuoksija Lehtosen virkistävästä purkauksesta. Otin pieniä vapauksia, mutta pyrin olemaan mahdollisimman uskollinen alkuperäistekstin (jonka halutessanne löydätte helposti verkosta) omaperäisille sanavalinnoille. Siispä olkaa hyvä, kirjailijan tilitys tulee tässä:
”Romaanit ovat perseestä. Niiden tekeminen on kauhean pelottavaa. Ne painavatkin niin jumalattomasti, helvetin raskasta raahata mukanaan jotain kuvitteellista maailmaa. Sitten pitäisi jaksaa kirjoittaakin, ja samalla on kaiken maailman meininkiä.
Kirjoittaminen on muutenkin ihan perseestä, ja viimeinen asia, jonka haluaa, on kirjoittaa romaani. Silti meille on pantu tällainen tehtävä. Suurimmassa osassa romaanikäsiksistä annan 30–40 prosentin todennäköisyyden päästä viimeiseen pisteeseen asti. Tuntuu, että on suurempi todennäköisyys masentua ja lakata kirjoittamasta saman tien.
Kun kirjoittaa jossain työhuoneellaan ihan perseessä keskellä Helsinkiä, siellä vain miettii omaa surkeaa oloa siitä, kun joutuu istumaan kahdeksan tuntia siellä. Seinäkello tikittää. Siellä ei ole ketään muuta kirjoittamassa, kaikki muut kirjoittavat omissa loukoissaan. Motivaatio on silloin alhaalla.
Aivoihin sattuu aivan saatanasti, mutta pakko on yrittää. On sanottu vain, että kyllä sinä siihen pystyt. Vedän lautasellisen kaurapuuroa aamupalaksi, ja sitten istutaan koneen ääreen.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 27/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous