Anne Flinkkilän kolumni: Koulukaveri muisti minusta asioita, joita itse en muista lainkaan – ja se on pelottavaa
Hyvä muisti on ollut supervoimani, mutta koulukaveri muisti silti elämästäni aivan eri asioita kuin minä itse. Tämä panee miettimään, voiko ihminen valita, mitä muistaa tai unohtaa, Anne Flinkkilä kirjoittaa.
Hyvä muisti on ollut supervoimani, mutta koulukaveri muisti silti elämästäni aivan eri asioita kuin minä itse. Tämä panee miettimään, voiko ihminen valita, mitä muistaa tai unohtaa, Anne Flinkkilä kirjoittaa.
Muistatko, kysyi koulutoverini luokkakokouksessa. Muistatko, miten hauskaa oli, kun opettaja ei huomannut kaapin päälle nostettua luokan kevyintä poikaa? En muistanut – ja seikkailin kaverini muistoissa hämmentävän värikkäästi muutenkin. Se tuntui aika pelottavalta, ihan kuin olisin elänyt aivan toista elämää, jonka itse muistan.
Tämähän on ihan tavallista, voisi ajatella. Mutta ei minulle. Hyvä muisti on aina ollut supervoimani. Muistan ihmiset, nimet ja puheet. Toimin vuosikausia rakkaalle kollegalleni muistiapuna. Keitäs meillä silloin olikaan vieraana ohjelmassa ja olinko minäkin mukana. Olen mielestäni elävä arkisto.
Muistaminen on ajankohtaista etenkin kesällä, kun on paljon juhlia, luokkakokouksia, serkkujuhlia, synttäreitä. Viime kesänä kotiseurakuntani järjesti 50 vuotta sitten ripille päässeiden juhlan. Muistatko Anne? Onneksi muistin, miten rippileiriltä tupakkaa ostamaan karanneet pojat pantiin tyhjentämään ulkohuussin alustaa. Tupakat takavarikoitiin, eikä me kiltit tytötkään sitten saatu röökiä.
Lue myös Kotiliesi.fi: Huono muisti nuorella – milloin työikäisen kannattaa huolestua muistin pätkimisestä?
Muisti ja muistaminen on aina kiehtonut minua.
Appeni sairasti Alzheimerin tautia. Muistin mureneminen oli kamalaa seurattavaa, mutta samalla oudon kiehtovaa. Mikä on ihmisen ydintä, vai ovatko muistin mustat aukot vain sattumaa ja neurologiaa? Appeni oli terveinä vuosinaan äkkiväärä pohjalainen, mutta muistin huvetessa hänestä tuli lempeä ja kiltti. Jäin miettimään, oliko kovuus vain kuorta, ja kun aivot hiljenivät, tulikin esiin se aito ihminen. Mutta niin kuin kirjailija Hanna Jensen sanoo: kun on tuntenut yhden muistisairaan, on tuntenut vain sen yhden. Jokaisen sairaus on erilainen.
Tänä päivänä puhutaan torjutuista muistoista. Että traumaattiset asiat kätketään mielen syvyyksiin eikä anneta niiden tulla pintaan. Mutta voiko ihminen päättää, että unohtaa? En ole opiskellut psykologiaa, mutta ansioituneena keittiöterapeuttina en oikein usko, että voi. Lapsuuden varjoilla on taipumus tavoittaa ihminen aikuisena ja viimeistään eläkeiässä, näin on viisaasti sanonut lasten psykoterapeutti Mirjam Kalland. Hän itse joutui lapsena olemaan sairaalassa pitkiä aikoja, eikä vanhempia ajan tapaan päästetty lähelle. Aikuisena hän ihmetteli toistuvia painajaisiaan, joissa oli hätää, kaltereita ja pimeitä huoneita. Solmut alkoivat aueta, kun linkki lapsuuden kokemuksiin löytyi.
Mutta entä jos ne muistot ovat niin hirveitä, että vain unohtamalla voi jatkaa elämäänsä?
Tommi Kinnusen uusin teos Kaarna on häikäisevän hurja tarina, joka etenee vääjäämättä mustista mustimpaan alkupisteeseen. On jatkosota, Sallassa eletään Neuvostoliiton rajan tuntumassa, eivätkä Suomen viranomaiset ota tosissaan partisaanien uhkaa. Naiset ja lapset yrittävät elää elämäänsä politiikan varjossa. Ja kun se pahin tapahtuu, vallanpitäjät vaikenevat.
”Jos menneitä ei voi ajatella menemättä rikki, pitää keskittyä unohtamaan”, sanoo kirjan keskeinen henkilö Laina. Muistotkin ovat kahden kerroksen väkeä. Laina olisi halunnut muistella sodan aikaa samalla tavalla kuin tupaan kokoontuvat miehet. Ryyppäämällä, itkemällä, tappelemalla. Mutta niihin seuroihin häntä ei huolittu, koska naisten sotaa ei noteerattu.
Puhutaan kansakunnan muistista. Mutta mikä se oikein on? Voittajien historiaa, miesten historiaa? Pimentoon jäävät raiskatut naiset, tapetut lapset, sielun haavat. Siksi Kinnusen tarinat ovat tärkeitä. Että muistaisimme.
Mutta nyt täytyy hengittää pari kertaa sisään ja ulos. Miten ihmeessä päädyin näin vakavaksi, kun piti kirjoittaa hassunhauska luokkakokousmuistelo? Ehkä siksi, että usein kepeyden alla on syviä pohjavirtoja. Miksi se yksi kaveri teki itsemurhan, miksi toisen koulukaverin lapsi sairastui ja kuoli? Usein kun ilta etenee, ollaankin perimmäisten kysymysten äärellä. Sielun haavojen äärellä.
Tänä kesänä on edessä paritkin muistelujuhlat. Muistatko, Anne?
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 24/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous