Minna Kuukan kolumni: Olen asunut koko ikäni kerrostalossa, enkä muuta haluaisi
Olin kerrostalolapsi, josta kasvoi kerrostaloaikuinen. Elämän äänet ympärillä tuovat minulle turvallisen olon, Minna Kuukka kirjoittaa.
Olin kerrostalolapsi, josta kasvoi kerrostaloaikuinen. Elämän äänet ympärillä tuovat minulle turvallisen olon, Minna Kuukka kirjoittaa.
Avain roikkuu kaulassa jykevässä, harmaassa puuvillanyörissä. Abloy, jolla pääsee rappuun, ja kun alaovelta kiipeää lasiovien jälkeen yhdet kierreportaat kerrokseen, se käy myös kotioveen. Saman kerroksen toisen oven takana asuu Tomppa ja perheensä. Usein leikitään pihalla, mutta välillä myös kuikitaan parvekkeen väliseinän sivusta toistemme puolille. Yläkerran kiva setä harrastaa kalastusta ja tuo välillä saalista meillekin. Ja ylimmässä kerroksessa on täti, joka on mukana tärkeissä asioissa: politiikassa ja semmoisissa.
Viereisessä talossa asuu paras kaverini Anna, heillä käyn usein. Joskus pyöräillään kadun päässä olevalle kioskille, jos saadaan jätskirahaa, ja usein pelataan talojen edessä olevalla nurmikolla isolla porukalla jalkapalloa. Samassa talossa kuin Anna asuu äkeä setä, joka ei lapsista perusta. Häntä yritetään välttää tai sitten joskus vakoillaan: seurataan niin, ettei mies huomaa.
Olin kerrostalolapsi, josta kasvoi kerrostaloaikuinen. En ole koskaan asunut omakotitalossa enkä osaa sellaiseen kaivata. Lapsuuden kerrostalokoti on edelleen olemassa, ja siellä asuu isäni vaimonsa kanssa. Sama Abloy on nyt avaimenperässä, kierreportaat ovat kutistuneet eikä talon kellarikäytävä ole enää se pelottava tunneli, johon mentiin kummituksia uhmaten hortoilemaan. Naapureiden ovissa on jäljellä vielä jokunen minullekin tuttu nimi.
Olen aina jakanut seiniä toisten kanssa, ja naapurionni on ollut myötä. Ei kokemuksia ikävistä kanssaeläjistä, joiden tapa olla olisi uhannut omaani.
Toki korttelipiha kaikuu: lapset hihkuvat hiekkalaatikolla, pallo pomppii, viikonloppuna joku tamppaa mattoja tai raollaan olevasta ikkunasta kuuluu musiikkia. Rapussa liikutaan, hissi kilahtaa, jossain suljetaan ovi voimalla. Arkeni ääniä, jotka yhtä aikaa kuulen ja ohitan. Täällä, ihan vieressä, asuu muitakin, ja minun maailmassani se tuntuu turvalliselta ja normaalilta.
”Kumpaa sinä pelkäät – melua vai rauhaa?” Jos pitää valita, niin ehkä kuitenkin jälkimmäistä.
Kesällä lomahiljainen kerrostalo tuntuu oudolta.
Lue myös Kotiliesi.fi: Anna-Erikan kotona kasvaa 250 huonekasvia: ”Välillä mieheni kysyy, onko näitä pakko olla näin paljon”
Aamutöihin lähtiessäni yritän sulkea oven pehmeästi, mutta kuuluuhan meiltäkin.
Koira on urahdellut, aikoinaan kaksosvauvat itkeneet – toisen polven kerrostalolaiset. Mökillä ihmettelivät pieninä, miten ovesta pääsee suoraan pihalle – ei hissiä, ei rappukäytävää.
Tottuivat sunnuntaisin kulkemaan kylpytakeissaan pihan poikki saunavuoroon. Suhtautuvat lumentuloon samalla kerrostaloasujan huolettomuudella kuin me vanhempansakin: pian pihaan pörrää huoltoyhtiön pikkutraktori puskemaan hankeen väylät kulkea. Eivät osaa miettiä ruohonleikkuuta eivätkä syksyn lehtiä sadevesikourussa.
Meidänkin lapset nuorempina leikkivät korttelin muksujen kanssa piilosta pusikoissa ja kertoivat naapuritalon vihaisesta sedästä. Kaava toistui.
Tällaista asumisen tapaa moni kavahtaa, ymmärrän hyvin – onneksi olemme erilaisia.
Kerrostalossa nimittäin vääjäämättä on mukana muidenkin elämässä. Kiikutetaan roskia yhtä aikaa, osutaan pyykkitupaan ja kellariin, noteerataan matkallelähdöt, kun tavataan ovella. Välttämättä ei tunneta nimeltä, mutta nenätuntumalla tiedetään, että jollakulla on tänään pizzapäivä.
Kerran nainen itki rappukäytävässä ääneen. Isänsä, alakerran ystävällinen, pyörätuolissa istunut herra oli löytynyt kotoaan kuolleena. Toin naiselle vettä, nenäliinoja ja puristin tiukasti kädestä. Seurasin parvekkeelta, miten pihakeinun ympäri juosseet lapset väistivät paikalta hitaasti lipuvaa ruumisautoa.
Kerrostaloelämä päättyi ja jatkui samaan aikaan.
Kolmessa nykyisessä kerrostalossa asutussa vuodessa on alakerran nauravasilmäisestä pikkupojasta tullut reipas 5-vuotias. Hän pysähtyy pyörällään parvekkeen alle ja huikkaa: ”Oon menossa ekoihin futistreeneihin!”
En tiedä, onko hänellä vielä omaa avainta, mutta tämän hänkin ehkä joskus muistaa.
Rappukäytävän ja pyörätelineet takapihalla. Ekat futistreenit, joista innoissaan huuteli kakkoskerroksen hassulle tädille. Sille, joka kesäisin aina nyppi tai kasteli parvekkeella kukkiaan.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 23/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous