Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Suomi on vauvavihaajien maa

Suomalainen yhteiskunta tukee vanhemmuutta rahallisesti ja lainsäädännöllisesti. Silti asenteet laahaavat perässä. Surullisimmillaan lasten vieroksuminen näkyy silloin, kun tuoreiden vanhempien ystäväpiiri kaikkoaa, kirjoittaa Laura Honkasalo.
24.1.2019 Teksti: Laura Honkasalo

Kun täytin 21 vuotta, minua harmitti kovasti, etten ollut vielä äiti. Olin aina halunnut olla nuori äiti ja tavoitteena oli ”ainakin” viisi lasta. Vauvakuume heräsi noin viisivuotiaana, kun sain pikkusiskon. (Pikkuveljen syntyminen aiemmin ei herättänyt mitään helliä tunteita, vaan pelkkää murhanhimoa.)

Kun on aina potenut vauvakuumetta, tuntuu vaikealta käsittää, miksi sitä ei joillekin tule koskaan tai miksi jotkut jopa inhoavat lapsia. Paremmin ymmärrän, että tahaton lapsettomuus voi saada jopa ajattelemaan itsemurhaa. Viimeisintä romaaniani Vie minut jonnekin varten tutkin sekä veloja (vapaaehtoisesti lapsettomia) että miesten vauvakuumetta. Miesten vauvakuume on edelleen katveeseen jäävä asia. Nainen voi puida vauvakuumettaan ystävättärien kanssa loputtomiin, mutta miesten saunaillassa ei usein avauduta siitä, että oma vauva olisi ihana.

Suomalaisten lisääntymishaluttomuuteen on esitetty monenlaisia syitä. Yksi syy on varmasti se, että ihmisillä ei ole mitään omakohtaista kosketusta pikkulapsiarkeen. Suomessa kukin ikäryhmä elää tiukasti omassa karsinassaan. Koulussa ja opiskellessa ollaan samanikäisten kesken, lasten harrastuksissakin ikäluokat ovat usein omissa ryhmissään. Suomalaiset perheet ovat pieniä, tiiviitä yksiköitä. Entisajan monilapsisissa perheissä ihmisen eri ikäkaudet tulivat lapsille tutuiksi. Isossa perheessä oppii myös, miten paljon iloa lapset tuovat.

Olin viidentoista, kun nuorin siskoni syntyi. Vauva oli mielestäni ihaninta ikinä. Hän herätti halun ruveta lastentarhanopettajaksi tai lapsipsykologiksi. Vuosien kuluessa urahaaveet muuttuivat: jos minulla olisi kotona viisi lasta, olisiko lastentarhanopettajan ammatti sittenkään paras? Rakkaus lapsia kohtaan kuitenkin pysyi. Teini-ikäisestä asti olin usein lapsenvahtina. Pienin sisko sai vapaata päiväkodista, kun vietin kokonaisia päiviä hänen kanssaan.

Siksi olen ollut ällistynyt, kun moni ystäväni on kertonut, ettei ollut pidellyt vauvaa sylissä ennen kuin sai oman lapsen – vaipanvaihdosta puhumattakaan. Heiltä oli jäänyt kokematta paljon ihanuuksia. Kun olin yhdentoista, keskimmäinen siskoni oli vuoden vanha. Hän tapasi tepastella luokseni, kun luin sängyssä kirjaa, ja kaivautui muitta mutkitta kainalooni oman kirjansa kanssa. Sitten juteltiin kirjan kuvista – minä suomeksi ja sisko taaperokielellä. Koska olin niin paljon vanhempi, olin palvottu isosisko.

Suomalainen yhteiskunta on erittäin lapsivihamielinen. Jos vaunujen kanssa uskaltautuu julkisiin liikennevälineisiin, saa kuulla, että lapsen kanssa pitäisi pysyä kotona kunnes hän täyttää viisikymmentä. Kahvilaan ei saisi mennä vauvan kanssa, koska hän voi rääkyä, puhumattakaan siitä, että vanhemmat voisivat ruokailla ravintolassa lasten kanssa. Lapset ovat meluisia, sottaisia ja kaoottisia, heillä ei ole sijaa aikuisten maailmassa. Lapsiperheet ruokailkoot hampurilaispaikoissa ja ABC:llä. Suomalainen lapsiviha on kylmäävää. Miten lapset voivat oppia ravintolakäytöstä, tai mitään muutakaan, jos heitä ei saa viedä paikkoihin, joissa on aikuisia?

En ole koskaan kuullut monilapsisissa perheissä kasvaneiden valittavan siitä, että sisaruksia olisi ollut liikaa. Omia toiveita lapsiluvun suhteen jouduin tarkistamaan esikoiseni myötä. Hän oli villi ja vilkas poika, joka nukkui yöt pienissä pätkissä kaksi ja puolivuotiaaksi. Päätin, että kolme lasta olisi hyvä luku. Lopulta sain kaksi. Kyllä, arki kahden villin vipeltäjän kanssa oli välillä rankkaa mutta myös ihanaa. Lasten luovuus ja kekseliäisyys eivät tunne rajoja. Energisyys ja elämänilo olivat loputtomia. Välillä kotonamme riehui viisi pikkupoikaa, kun kavereita oli kylässä. Koti meni mullin mallin ainakin kerran päivässä, eikä sisustus ollut täydellinen. Kävimme myös näyttelyissä, kahviloissa ja ulkona syömässä. Oman kokemukseni mukaan maahanmuuttajataustaisten yrittäjien ravintoloissa lapsikin oli tervetullut asiakas, suomalainen yrittäjä taas katsoi usein nenänvartta pitkin.

Suomalainen yhteiskunta tukee vanhemmuutta rahallisesti ja lainsäädännöllisesti. Silti asenteet laahaavat perässä. Surullisimmillaan lasten vieroksuminen näkyy silloin, kun tuoreiden vanhempien ystäväpiiri kaikkoaa. Kotona vauvaa hoitava vanhempi voi jäädä ihan yksin.

Monissa nettikeskusteluissa tosin sanotaan, että erityisen vihamielisesti lapsiin suhtautuvat helsinkiläiset. Pohjois-Suomessa tai vaikkapa Etelä-Karjalassa suhtautuminen on lämmintä. Eniten lapsia on kuitenkin Helsingissä. Tässä on parannuksen paikka!

Lue myös

Suosittelemme