Buddhalainen ajatus auttoi Dianaa selviytymään lapsettomuudesta: ”Aina, kun huolehdin ja hoivaan muita, olen äiti”
Diana Saxberg, 43, on saanut asua eri puolilla maailmaa, mutta vasta viisi vuotta sitten hän tunsi tulleensa kotiin.
Diana Saxberg asuu suuren osan vuotta saaressa, ja työmatkat taittuvat veneellä. – Elämän kauneus tulee esiin, kun saan suunnata veneen kohti saaristoa, auringonlaskua ja kallioisia rantoja.
Diana Saxberg, 43, on saanut asua eri puolilla maailmaa, mutta vasta viisi vuotta sitten hän tunsi tulleensa kotiin.
Minun on helppo olla kiintymättä mihinkään materiaan. Luulen, että tämä on peruja siitä, kun lähdin Neuvosto-Virosta kahdeksanvuotiaana. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin vaihdoin maata ilman isoja matkatavaroita.
Äiti oli aloittanut sairaanhoitajana Helsingissä pari kuukautta aikaisemmin. Suomessa oli hoitajapula, ja hänelle oli tarjottu täältä paikkaa. Äiti halusi pois vaikeasta avioliitostaan. Eräänä päivänä hän ajoi kotipihamme leikkipaikan viereen ja pakkasi minut ja kaksoissiskoni autoon. Sitten hän ajoi meidät Suomeen. Isäämme emme enää tämän jälkeen useasti nähneet.
Vaikka osasin kielen, törmäsin Suomessa aivan mielettömän kovaan rasismiin. Minua ja siskoani koulukiusattiin rankasti. Ehkä osittain tästä syystä äiti lähetti meidät 13-vuotiaina adventistien sisäoppilaitokseen Varsinais-Suomeen.
”Jäin itkemään sisäoppilaitokseen äitini ajaessa pois”
En olisi halunnut lähteä. Olin turvallisuushakuinen lapsi, joka rakasti olla kotona. Olikin yksi elämäni järkyttävimmistä kokemuksista, kun jäin itkemään sisäoppilaitokseen äitini ajaessa pois.
Kuusi vuotta tuntui kuin vankilalta. Kirjoitusten jälkeen muutin Helsingin keskustaan ja järjestelin elämäni itsenäisesti. Sisälläni oli myrsky ja uho. Etsin itseäni. Tärkeä askel oli, kun vaihdoin maistraatissa uskonnokseni buddhalaisuuden. Olin alkanut käydä meditaatioilloissa ja joogatunneilla.
26-vuotiaana päätin spontaanisti, että muuttaisin joksikin aikaa Intiaan. Myin autoni ja tavarani ja ostin itselleni lentolipun. Intiassa aloin ensimmäisen kerran tehdä joogaharjoituksia itsenäisesti ja tajusin vasta, mistä siinä oikein on kyse. Matkustelin ja lueskelin Dalai Laman Onnellisuuden taitoa. Työskentelin myös vapaaehtoisena eläinsairaalassa.
Kun palasin Suomeen, huomasin olevani ihan toinen ihminen kuin lähtiessäni. Suhteeni itseeni oli muuttunut: olin oppinut rakastamaan itseäni, ja sisäinen aurinkoni loisti kirkkaana.
Aloin metsästää henkisiä kokemuksia ja matkustin ympäri maailmaa. Kerran Balilla tutustuin kivaan aussipoikaan. Pian hän pyysi minut vieraaksi kotiinsa Australiaan. Menin, ja seuraavana aamuna poika yllätti minut kosimalla. Vaikka olin tullut vain matkalaukun kanssa, jäin Perthiin kahdeksaksi vuodeksi.
Ostimme talon surffikylästä. Puolisoni oli töissä kaivoksessa, ja olin paljon yksin. Täytin elämäni löytökoirien hoitamisella ja joogatunneilla. Aloin myös opiskella joogaopettajaksi. Tunsin, että se oli kutsumukseni. 32-vuotiaana perustin oman joogakoulun, ja bisneksestä tuli heti menestys.
”Ilman joogayhteisön tukea en olisi jaksanut jatkuvia pettymyksiä.”
Samaan aikaan kamppailin kuitenkin toisen asian kanssa: toivoimme mieheni kanssa lasta ja kävimme IVF-hoidoissa. Ilman joogayhteisön tukea en olisi jaksanut jatkuvia pettymyksiä. ”Tiedäthän, että olet äiti meille kaikille”, eräs oppilaani sanoi. Se lohdutti.
”Yhden kerran tulin raskaaksi”
Yhden kerran tulin raskaaksi. Valitettavasti 14. raskausviikon ultra toi kuitenkin huonoja uutisia: sikiön sydänääniä ei enää kuulunut. Siinä kohtaa puolisoni sydän särkyi. Hän oli haaveillut omasta perheestä jo pikkupojasta asti.
Jatkoimme vielä hoidoissa, mutta suhteemme alkoi hiljalleen karista. Eräänä päivänä mieheni sanoi, ettemme voisi enää jatkaa yhdessä, koska välillämme oli liikaa surua ja tuskaa. Olin samaa mieltä.
Lapsettomuudesta selviytymisessä minua auttoi buddhalainen ajatus, että kaikki kärsimykset ovat meille myös opettajia. Aloin ymmärtää äitiyden uudella tavalla. Lapsettomuus ei tarkoita sitä, ettei olisi äiti, vaan jokaisessa naisessa on äitiyttä. Aina, kun huolehdin ja hoivaan muita, olen äiti. Kun ohjaan lempeällä äänellä oppilaitani meditaatioon, olen äiti.
Vain vuorokausi siitä, kun olin avannut Australian-ystävieni painostamana Tinder-tilin, suljin sen: olin tavannut Tinderissä Johnnyn. Hänen kohtaamisensa tuntui johdatukselta. Olin jo pitkään haaveillut paluusta Suomeen – kaipasin perhettäni. Visualisoin usein, miten asuisin saaressa Suomenlahdella. Ja kuinka ollakaan: Johnny oli Sipoon saariston poikia.
”Tunsin heti, miten vahva yhteys välillämme oli.”
Aloimme puhua puhelimessa monta tuntia päivässä. Parissa kuukaudessa olimme niin rakastuneita, että varasin 10 päivän matkan Helsinkiin. Johnny tuli minua vastaan lentokentälle, ja tunsin heti, miten vahva yhteys välillämme oli.
”Tältäkö se tuntuu, kun kaikki unelmat ovat toteutuneet?”
Seuraavana päivänä sain kutsun hänen sukunsa joulupöytään, ja muutama päivä siitä kaikki oli jo selvää: muuttaisin Johnnyn luokse Suomeen. Palasin Australiaan vain sulkemaan elämäni siellä. Luovuin omakotitalostani laguunin rannalla ja pidin valtavan pihakirppiksen. Halusin muuttaa taas samalla tavalla kuin aina ennenkin: matkalaukun ja parin kirja- ja muistolaatikon kanssa.
”Tältäkö se tuntuu, kun kaikki unelmat ovat toteutuneet?” mieheni kysyi minulta tällä viikolla. Melkein viisi vuotta on mennyt, ja onnemme on täyteläistä ja suurta. Kumpikin tuntee olevansa aidosti tyytyväinen elämäänsä.
Olen löytänyt kotini Sipoon saaristosta. Saari on kuin minä: introvertti tarkkailija, joka on vähän erillään muista. Rakastan sitä, miten päivät rytmittyvät samoina toistuvien askareiden ympärille – vesi nousee kaivosta, suihkuna toimivat vati ja kauha, tupa lämmitetään takalla.
Sekin tuntuu onnekkaalta, että saan elää lähellä vanhempiani ja siskojani. Myös työunelmani ovat toteutuneet: minulla on taas oma joogastudio ja järjestän joogaretriittejä ympäri maailmaa. Oppilaani ovatkin minulle kuin toinen perhe.
Joka aamu minulla on sama rutiini: otan kahvin mukaani ja menen istumaan laiturille. Rakastan lahdelle avautuvaa maisemaa. Olen vain siinä ja aistin. Näen jo itseni ja puolisoni istumassa samalla laiturilla käsi kädessä vanhoina. Hopeiset hiukseni hulmuavat tuulessa.
Juttu on julkaistu Annan numerossa 27/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous