Burleskitanssijoiden matkassa – tasseleita ja strippausta vai vahvan naisen hehkua?

Pelkkää rintojen paljastelua ja tasseleiden heilutusta – vai sittenkin jotain syvällisempää? Lähdimme burleskiklubille testaamaan ennakkoluulojamme ja ottamaan selvää, mikä siinä burleskissa nyt on niin hienoa.

Alussa oli ihmetys, jonka burleski herätti minussa ja tuttavapiirini naisissa. Mikä siinä on niin hienoa? Miksi itseään pitää nousta esittelemään lavalle, riisua muiden edessä, ketkutella ja hetkutella, sanoi yksi. Miten se eroaa stripteasesta, miehiselle katseelle tarkoitetusta keikistelystä, naisvartalon ja naisen seksuaalisuuden esineellistämisestä, kysyi toinen. Minä en ainakaan vatsaani ja allejani näyttäisi julkisesti kuin uimahallin saunassa, kauhisteli kolmas.

Kukaan meistä ei ollut burleskia lavalla nähnyt, vaan mielikuvamme perustuivat pitkälti eri medioissa näkemiimme juttuihin ja valokuviin, joissa lähes alastomat, reippaasti meikatut naiset pyörittävät tasseleitaan. Ristiriitaista kyllä, jutuissa burleskin harrastajat kertovat voimaantumisestaan ja burleskin feministisistä puolista. Niitä on vähän vaikea uskoa. Epäilyttää – eikä vaan tajua.

Mielikuvani burleskista ovat vahvoja, mutta perin hataralla pohjalla. Mitä jos menisi itse katsomaan? Mukaani ennakkoluuloja testaamaan saan kaltaiseni viisikymppisen naisen, ystäväni Helena ”Hellu” Seppäsen.

”Ihmiset menevät lukkoon, kun kerron harrastavani burleskia”

Joulukuisena iltana hipsimme helsinkiläiseen ravintola Dubrovnikiin, jossa vietetään suomalaisen burleskin voimahahmon Bettie Blackheartin eli Petra Innasen juontamaa ja tuottamaa kuukausittaista Tähtisumu-klubia. Etukäteen olimme miettineet, miten iltaan pitäisi pukeutua. Erottuuko liikaa muista, jos silmissä ei ole viiden sentin irtoripsiä tai tukassa kukkaa? Päädymme siihen, että ripsari ja huulipuna riittää.

Pelkomme osoittautuu turhaksi. Yleisö on monenkirjavaa: jollakin on ne irtoripset, toisella höyhenpuuhka kaulassa, mutta suurin osa on pukeutunut kuin tavalliseen baari-iltaan. Tunnelma on hilpeä, odottava ja hyväntuulinen, porukka ystävällisen oloista.

Kurkistan takahuoneeseen, jossa käy iloinen kuhina, kun illan 12 esiintyjää valmistelee itseään edustuskuntoon. Korjataan irronneita tekoripsiä, liimataan tasseleita tupeeliimalla rinnanpäihin, vedetään kaverin korsettia kiinni, nauretaan ja pölistään.

Pöydät ja naulakot pursuavat vaatteita, laukkuja ja rekvisiittaa: korkokenkiä, meikkilaukkuja, tupeeteippiä, hiuskoristeita, meikkejä, höyhenpuuhkia, glitteriä.

Illan teemana on elokuva, ja hississä kolme Charlien enkeliä tarkastelee lookiaan. Hissin ovella on pönkkä, joka estää sitä nousemasta muihin kerroksiin – muuta peiliä ei kapeassa tilassa ole.

Yksi enkeleistä eli Vivid Vamps -ryhmästä tervehtii minua iloisesti. Hän on vanha tuttavani lähes kolmenkymmenen vuoden takaa, burleskinimeltään Masha de Bordeaux.

– Ihmiset menevät lukkoon, kun kerron harrastavani burleskia. He eivät osaa käsitellä sitä, vaan ovat että öööö. Näen, mitä he ajattelevat: että sinähän olet 54-vuotias, sinähän olet lihava! Silloin ajattelen, että sä olet nyt vielä tuossa vaiheessa, harmi sulle, Masha kertoo.

Masha nousi burleskilavalle ensimmäistä kertaa 46-vuotiaana.

– Minulla oli silloin töissä todella kusipäinen all male panel -johtoryhmä. Se tunne, mikä minulla oli maanantaina keikan jälkeen mennä heidän eteensä! Ensiesiintyminen oli henkinen benjihyppy, jonka jälkeen tuntui, ettei kukaan voi minulle enää yhtään mitään.

Paljastan Mashalle kummastelevani sitä, mikä merkitys tasseleiden pyörittämisellä ja riisuutumisella burleskissa oikein on.

– Minä hurraan sille, että ihminen ylittää siinä itsensä. Siinä ihminen on täysin paljas… Mikä on alastomampi kuin alaston? Siinä ei ole enää mitään, mitä voisi peittää. Mua alkaa itkettää, enkä mä voi nyt itkeä, Masha sanoo ja vilkaisee kelloaan.

– Tretton minuter, hän kajauttaa tiedoksi muille. H-hetki lähestyy.

Masha huikkaa vielä, että tärkeintä burleskissa on vapautuminen ja täydellinen hyväksyminen, jonka yleisö aina antaa.

– Tämä vie mukanaan. Odota vaan, pian sinullakin on sulka päässä ja alat katsella glittereitä!

Burleski on voimaa, hehkua ja iloa

Sali on tupaten täynnä, kun Bettie Blackheart, 48, astuu mustassa, alas asti ulottuvassa sifonkimekossa ja valkoisessa, isoin hopeisin sulin koristellussa peruu- kissaan lavalle ja toivottaa yleisön tervetulleeksi.

– Mutta voi, en kestä, klubin megakantis Satu ei olekaan paikalla! Onneksi on pahvihahmo. Näin someaikakaudella voi saada kivasti huomiota – jos seksi ei riitä – tuomalla pahvihahmon edustamaan baariin, Petra naurattaa yleisöä.

Aplodit irtoavat myös Bettien ilmoittaessa, että Full of Love – pakomatka pakastimesta -elokuva on saanut lisäesityksiä Helsingissä. Dokumentti kertoo ohjaajansa Iina Terhon omasta burleskimatkasta, mutta Petra on siinä vahvasti mukana.

– Siinä on paljon katsottavaa, muun muassa kohtaus minusta saunassa. Ajatelkaa, jos ostaa dvd:n, kuvan voi myös pysäyttää!

Petra näki burleskia ensi kertaa New Yorkissa 15 vuotta sitten. Kokemus käänsi kuvataiteilijan ja kuvataideopettajan elämän ylösalaisin, ja hänen elämäntehtäväkseen tuli burleskin juurruttaminen Suomeen. Nyt harrastajia on tuhansia. Petra tuotti kymmenen vuotta myös burleskifestivaalia, joka nousi alan arvostetuimpien joukkoon.

Bettie on esiintynyt ympäri maailmaa New Yorkista Moskovaan. Tänään hän on illan elokuvateemaa mukaillen vain ”Hollywood-henkilö” ja illan juontaja eikä esiinny itse.

Tai miten sen nyt ottaa. Jokainen juonto on oma stand up -keikkansa, jossa Bettie saa yleisön ulvomaan tai puhkeamaan lämpimään, vapauttavaan nauruun.

Ensimmäisenä esiintyy Vivid Vamps. Satiinimekkoihin pukeutuneet naiset keimailevat ja osoittelevat sormipyssyjään Charlien enkeleiden tunnusmusiikkiin ja aloituskuviin perustuvassa showssaan. Yleisö elää mukana, ja meitä Hellun kanssa hymyilyttää.

Vaikka etukäteen ajatus ikäisistämme naisista burleskilavalla tuntui vähän oudolta ja korniltakin, totuus on kaikkea muuta. Kun vaatteet ja lopulta rintsikatkin putoavat ja kolmet rinnat pyörittävät tasseleita yhtä aikaa, tunnelma riehaantuu, ja me Hellun kanssa nauramme ääneen.

Esitykset seuraavat toisiaan. Inspiraatiota on saatu muun muassa Psykosta, Lumiukosta ja Harry Pottereista. Kaikissa ei – yllätys, yllätys – nähdä paljasta pintaa. Dragista ammentava Dracula riisuu vain viittansa, ja seksuaalisuuteen heräävät brittiläiset koulupojat paitansa ja sukkansa.

Lavalla nähdään paljon kimallusta ja naisellisia ihanuuksia, mutta myös aamutakkeja, Reino-tohvelit, jouluvillapaita ja suihkuverho. Huumoria on esityksistä jokaisessa, toisissa enemmän kuin toisissa.

Illan päätteeksi Hellu ja minä summaamme kokemaamme. Olomme on kohottunut ja hyväntuulinen: oli ihanaa nauraa niin paljon. Pidimme molemmat eniten esityksistä, joissa näytettiin asioiden hupaisuus. Nautimme myös klubin sallivasta ja esiintyjiä kannustavasta atmosfääristä. Olimme yhtä mieltä siitä, että rinnat ja tasselit eivät ennakko-oletustemme vastaisesti olleet ollenkaan pääasia. Sitä oli sen sijaan esiintyjien voima, vapautuneisuus, hehku ja ennen kaikkea ilo. Ihan mahtavaa, kuinka jotkut voivat olla niin sinut itsensä kanssa, ihastelemme. Millaista kehonkuvan mylläystä ja itsetunnon kohotusta se vaatisikaan, että itse pystyisimme samaan.

Kannatti tulla, ehdottomasti.

”Tasseleiden pyöritys ei ole niinkään seksikästä vaan hysteeristä ja kreisiä”

Pari viikkoa myöhemmin soitan kerrostalon ovikelloa Helsingin Töölössä. Bettie Blackheart eli kotioloissa Petra avaa oven asuntoon, jonka ihasteluun ja ällistelyyn hän tuntuu tottuneen. Mannerheimintiellä sijaitseva lukaali on kokonaistaideteos, joka muodostuu monesta pienemmästä taideteoksesta.

Burleskin ohella Petra on kuvataiteilija, jonka teokset käsittelevät usein ahtaita sukupuolirooleja ja -odotuksia. Kuvataideakatemiaan hänet hyväksyttiin poikkeuksellisesti jo 16-vuotiaana.

Myös Petran mies Epe Tenhunen esiintyy burleskilavoilla – eikä muuten ole ainoa mies lajissaan. Kaikesta näkyy, ketkä täällä asuvat. Lähes kaikki seinäpinta-ala on peitetty maalauksilla, kehystetyillä valokuvilla, julisteilla ja postikorteilla, joista useilla on jotain tekemistä burleskin kanssa. Esillä on useita burleskimuotokuvia Petrasta ja Epestä erilaisissa tyyleissä ja tunnelmissa.

Keittiötä ja olohuonetta jakaa sermi, jossa on suurennos Kalle-lehden vuonna 1953 julkaiseman Punainen mylly -jutun kuvasta.

– Helsingissä oli silloin todella kunnianhimoista, hyvin lähellä burleskia olevaa tanssiteatteria, jota silloin kutsuttiin nakubaletiksi, historiaankin perehtynyt Petra kertoo.

Istuudumme keittiöön teekuppien ääreen. Vaikka olenkin jo hyvää vauhtia kääntämässä kelkkaani burleskin suhteen, haluan vielä vähän inttää.

Rinnat ja tasselit. En oikein vieläkään ymmärrä, miksi ne ovat burleskissa niin tärkeitä. Miksi yleisö puhkesi aina valtaviin aplodeihin ne nähdessään?

– Minusta tasseleiden pyöritys ei ole niinkään seksikästä vaan hysteeristä ja kreisiä. Että tädää! Tässä minä olen! Rintoihin latautuu valtavasti merkityksiä – somessa nänni ei saa näkyä vieläkään. Ehkä se on vastaiskua sillekin, ettei naiskeho saisi hyllyä tai hytkyä missään.

Petra on opettanut tuhansia naisia pyörittämään tasseleita suosituissa burleski- ja polttaripajoissa.

– Tunneilla kuuluu kiljahteluja että oo, uu, tää on hauskaa! Kun sitä tekee ryhmässä, se on aika voimaannuttavaa. Joku on tuntien jälkeen perunut rintojensuurennusleikkauksen, ja joku on nauranut ensimmäistä kertaa katsoessaan itseään peilistä vähissä vaatteissa.

Burleski ei miellytä kaikkia – ja se on ihan ok

Petra huoahtaa kuullessaan seuraavan kysymyksen.

– Minulta on kysytty tuhat kertaa, onko burleski strippausta. No onhan se. Jos strip on riisua ja tease on kiusoitella, burleskissa kiusoittelua on ehkä enemmän, samoin kuin mielikuvituksellisia elementtejä. Strippaus on stereotyyppiselle miehen katseelle suunnattua viihdettä. Burleski on suunnattu kaikille.

– Burleskissa käsitellään ihmisyyttä laajalla skaalalla. Siihen kuuluu se, että ihminen on seksuaalinen olento, ja sitä ei haluta peittää. Muttei myöskään seksualisoida tai kahlita tiettyihin normeihin tai muotteihin.

Yksi vahva normi, jota vastaan burleski taistelee, on se, että vanhenevan ja rapistuvan naisen pitäisi piilottaa kehonsa ja seksuaalisuutensa muiden katseilta.

– Olen keskustellut siitä paljon kahdeksankymppisten naisten kanssa. He ovat kertoneet, etteivät ne ajatukset ja unelmat mihinkään häviä. Kroppa ei ehkä enää jaksa riehaantua ja tanssia villisti pöydällä, mutta ei se tarkoita, etteikö sitä voisi vielä haluta. Naiset vain helposti pannaan mummorooliin ja hyssytellään hiljaisiksi.

Petra muistelee Las Vegasissa näkemäänsä kahdeksankymppistä burleskilegendaa Toni Ellingiä.

– Hän köpötteli lavalle ihan mummona sinisessä takissa. Yhtäkkiä musiikki muuttui ja sen mukana Toni itse – mielettömäksi, räjähtäväksi väittämäksi siitä, että olen yhä nainen enkä halua peittää sitä.

Siitä päästäänkin seuraavaan ennakkoluuloon, jonka mukaan burleski on vain vanhojen, lihavien, rumien ja tatuoitujen naisten touhua.

– Se kertoo ihmisen omasta maailmasta, katseesta ja silmistä, siitä mitä hän haluaa nähdä, Petra sanoo.

Hänestä burleskissa on kivaakin se, että se ei miellytä kaikkia.

– Siinä voi tehdä jotain sellaista, joka ei ole haaleaa vaan voi tuntua vähän vaaralliselta tai villiltä. Itse suunnittelen klubi-illat aina niin, että niissä on jokaiselle jotakin. Ihmiset katsovat esityksiä kukin omalla tavallaan ja tykkäävät tai eivät, eihän taide tai elokuvakaan aina miellytä kaikkia. Kun tekee jotain luovaa, katsoja ja kokija näkee sen oman elämänsä ja kokemustensa kautta.

Vielä yksi kysymys. Kuinka Petra lavakarismansa rakentaa?

– Kyse on asenteesta. Kuvankauniit nuoret naiset sanovat minulle polttaripajoissa, että helppohan sinun on, kun sä oot tuollainen. Kysyn, että anteeksi millainen? Äitienne ikäinen, kolme kertaa teitä painavampi – minulla ei ole mitään erikoisominaisuuksia tai sellaista, mitä heillä ei olisi. Meillä on kaikilla vapaus omaan kehoomme ja valta olla sellaisia kuin olemme. Se kaikki on korvien välissä.

Lavalla Petra ei mieti tekevänsä kehopolitiikkaa tai muuttavansa maailmaa esiintymisellään, mutta se ajatus on taustalla aina hänen rakentaessaan esityksiään.

– Vaikka minulla on itseironiaa, lavalla en koskaan dissaa tai väheksy itseäni tai vartaloani, vaan olen mikä olen, tämmöinen. Hyppään rotkoon joka kerta. Kun väitän, että olen jumalatar, eläydyn rooliini täysillä, en aristele enkä peräänny enkä häpeile. Silloin myös yleisössä joku voi tuntea saman voiman. Se on se lahja, jonka haluan yleisölle antaa.

Hienoja hetkiä on 12 vuoteen mahtunut monia, mutta yksi on ylitse muiden.

– Kun vuonna 2008 katsoin ensimmäisten burleskifestivaalien tanssivaa yleisöä, olin tosi onnellinen. Tuntui, että unelmani luoda ja tuoda Pedro Almodóvarin elokuvien surrealistinen tunnelma, fantasia ja salaisuuksien taikamaailma Suomeen oli toteutunut. Elämä on niin valtavan lyhyt, että iloa ja naurua ei kannata itseltään kieltää.

Naiseuden ilo esille

Kotimatkalla ratikkapysäkin lasi heijastaa minusta kuvan myssyssäni, toppatakissani ja tasapohjakengissäni. Miksi kaikki tämä ankeus? Kun vaihtoehtojakin olisi.

Burleskilavalle en nouse koskaan, mutta naiseuden ilon voisin vielä viisikymppisenäkin itsestäni kaivaa esiin.

Kiitos, Petra.