Ihmiset

Kun isommat pojat kerääntyivät ringiksi Harri-Pekka Pietikäisen ympärille, hän ei yrittänytkään puolustautua

Kun pelko rajoittaa elämää, moni asia voi jäädä kokematta. Siihen kirjailija Harri-Pekka Pietikäinen ei enää suostu. Hänet pelkoa suurempi uteliaisuus on vienyt haihäkkiin, maan uumeniin ja merkityksellisiin ihmissuhteisiin.

Teksti:
Maria Mäkelä 
Kuvat:
Sampo Korhonen, Harri-Pekka Pietikäisen Kotialbumi

Lohjan Karjalohjalla sijaitsevan Torholan luolan kellariin kirjailija ja päätoimittaja Harri-Pekka Pietikäinen kaipaa säännöllisesti. Siellä hän kokee rauhaa.

Kun pelko rajoittaa elämää, moni asia voi jäädä kokematta. Siihen kirjailija Harri-Pekka Pietikäinen ei enää suostu. Hänet pelkoa suurempi uteliaisuus on vienyt haihäkkiin, maan uumeniin ja merkityksellisiin ihmissuhteisiin.

Kannessa luki Aku Ankka, mutta oikeasti VHS-kasetin sisällä oli 1970-luvun kauhuklassikko, Tappajahai. Kun vanhemmat lähtivät kauppaan, ala-asteikäinen Harri-Pekka Pietikäinen sujautti usein videon nauhuriin. Valkohai kiehtoi häntä suunnattomasti.

– Jälkikäteen olen ymmärtänyt katsoneeni elokuvan aivan liian nuorena ja aivan liian monta kertaa. Se jätti voimakkaan jäljen alitajuntaan, Harri-Pekka sanoo.

Ihmisiä saalistavaksi hirviöksi leimattu hai sai pienen Harri-Pekan pelkäämään uima-altaiden syviä päätyjä ja mökkijärven sameaa vettä. Yhä tänä päivänä tummassa vedessä uiminen herättää hänessä turvattomuutta.

Vaikka järki tietää, ettei Päijänteessä ui valkohai, hermosto muistaa 30 vuotta aiemmin syntyneen pelon.

Kun media- ja markkinointialalla pitkään työskennellyt Harri-Pekka alkoi seitsemän vuotta sitten kirjoittaa kirjaa valkohaista, lähtökohta oli tieteellinen. Vasta kirjan valmistuttua hän oivalsi, että oikeastaan hän olikin kirjoittanut pelostaan.

Pari vuotta sitten hän kirjoitti Suomen luolien kulttuuriperimästä ja huomasi jälleen kirjoittaneensa pelosta, omasta ahtaan paikan kammostaan.

Nyt työn alla on lokakuussa ilmestyvä kirja, joka kertoo peloista, tällä kertaa ihan suoraan. Kirja pohjautuu Hidasta elämää -mediassa julkaistuun Toipuva arkajalka -nimiseen blogiin, jossa Harri-Pekka on käsitellyt pelkojaan.

– Minua kiehtoo suuresti se, kuinka pelot rajoittavat elämäämme, niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallisestikin. Aloin miettiä, että onko sen todella pakko olla niin.

Pelko pitää saada kehosta pois

Olet liian herkkä. Eetosta toisteltiin Harri-Pekalle lapsuudessa niin, että hän alkoi muodostaa sen perusteella identiteettiään. Pikkupojan vilkas mielikuvitus tarjosi loputtomasti viihdykettä mutta myös loihti pimeään metsään mörköjä.

– Minut luokiteltiin araksi ja herkäksi lapseksi. Rivien välistä oli kuultavissa, että ominaisuuksissa oli jotakin negatiivista.

Harri-Pekka 7-vuotiaana saariretkellä Päijänteellä. – Lapsena minua kannustettiin käyttämään mielikuvitustani. Myös isä osallistui leikkeihini.
Harri-Pekka 7-vuotiaana saariretkellä Päijänteellä. – Lapsena minua kannustettiin käyttämään mielikuvitustani. Myös isä osallistui leikkeihini.

Koulussa Harri-Pekka alistui suosiolla uhkaavissa tilanteissa, mutta sekään ei aina riittänyt. Kun isommat pojat erään kerran kerääntyivät ringiksi hänen ympärilleen, hän ei yrittänytkään puolustautua.

Iskut tekivät kipeää hetken, mutta kauhu jäi kehoon aikuisikään asti.

– Jossain vaiheessa hiffasin, että pelko pitää saada kehosta ulos. Aloitin nyrkkeilyharrastuksen, jossa altistin itseäni fyysiselle uhalle ja opetin kehoani reagoimaan siihen.

Se toimi. Aina kun kaveri nosti hanskansa, vanha kauhu nousi pintaan. Mutta tällä kertaa Harri-Pekka ei lamaantunut: hän oppi väistämään ja lyömään takaisin.

– Oli tärkeää saada kokemus siitä, että pystyn selviytymään silloinkin, kun pelottaa.

Puhumisen ohella Harri-Pekka tarvitsee pelkojensa kampittamiseen kehoaan. Luolailun lisäksi hän on harrastanut muun muassa nyrkkeilyä ja opettelee parhaillaan vapaasukellusta.
Puhumisen ohella Harri-Pekka tarvitsee pelkojensa kampittamiseen kehoaan. Luolailun lisäksi hän on harrastanut muun muassa nyrkkeilyä ja opettelee parhaillaan vapaasukellusta.

Samankaltainen tunne yllätti maan alla, kun Harri-Pekka muutama vuosi sitten aloitti luolailuharrastuksen. Luolat tarinoineen olivat kiehtoneet häntä lapsesta saakka, mutta ajatus ahtaisiin loukkoihin änkeytymisestä tuntui pitkään mahdottomalta.

Oli tehtävä päätös; kuunnellako kehon paniikkiviestiä vai toteuttaako haave luolien tutkimisesta.

Harri-Pekka valitsi jälkimmäisen. Kolmella ensimmäisellä kerralla hän kääntyi pois kuilun suulta, neljännellä laskeutui alas. Nyt luolakäyntejä on takana reilusti yli sata. Yksi Harri-Pekan lempipaikoista on Lohjalla sijaitsevan Torholan luolan kellari.

– Nykyään en saa edes adrenaliiniryöpsähdystä luolaan menosta. Alhaalla kellarissa tunnen vain rauhaa.

Vaikka pelolla ei ole juurikaan tekemistä järjen kanssa, juuri järkeilyllä Harri-Pekka on itsensä vaikeisiin paikkoihin psyykannut. Hän tietää, ettei Suomessa ole tapahtunut vakavia luolaonnettomuuksia vuosikymmeniin, eivätkä luolat sorru noin vain ilman syytä.

Faktat rauhoittavat häntä.

– Miksi pelkäisin luolan sortuvan niskaani, mutta kuitenkin autoilen tai menen kotiini? Niissä molemmissa riski onnettomuuksiin on moninkertainen.

Yksi periaate on, ettei Harri-Pekka koskaan ryömi paikkaan, josta ei tiedä entuudestaan mitään. Yhden kerran hän on toiminut periaatettaan vastaan. Tuolloin hän kömpi liian ahtaaseen väliin ja juuttui kiinni.

– Alkuun tuli paniikin häivähdys, mutta nopeasti järki otti vallan ja tiesin, kuinka pääsisin irti. Oli kiehtovaa, kuinka oikeassa vaaranpaikassa selviytymisvietit nousivat pintaan.

Harri-Pekka Pietikäinen ei anna pelkojen rajoittaa elämäänsä

Pelon tehtävä on pitää meidät hengissä. Tunteena siinä ei ole mitään väärää tai väisteltävää, Harri-Pekka sanoo.

– Mutta jostain syystä pelkäämme myös asioita, jotka eivät ole meille oikeasti vaaraksi. Kun pelko alkaa rajoittaa elämää, moni asia voi jäädä kokematta. En halua jättää matkaa väliin siksi, että lentäminen pelottaa tai jättää tutustumatta uuteen ihmiseen siksi, että pelkään torjuntaa.

Luolailuun liittyy liukastumisen ja kaatumisen kaltaisia riskejä. Aina luolaan mennessään Harri-Pekka ilmoittaa kohteensa koordinaatit kaverilleen ja kuittaa, kun on taas ulkona.
Luolailuun liittyy liukastumisen ja kaatumisen kaltaisia riskejä. Aina luolaan mennessään Harri-Pekka ilmoittaa kohteensa koordinaatit kaverilleen ja kuittaa, kun on taas ulkona.

Harri-Pekka ei mielellään käytä sanaa rohkeus. Se kalskahtaa toksiselta, antaa supersankarimaisen kuvan siitä, että kaikki pelot pitäisi voittaa. Hänelle pelon vastakohtia ovat armollisuus ja hyväksyntä. Voittamisen sijaan hän puhuu pelkojen kohtaamisesta.

– Voin valita mennä kohti niitä asioita, joita pelkään. Kun onnistun siinä, luottamus selviytymiseen kasvaa.

Konkreettisista peloista on suhteellisen helppo saada niskalenkki, mutta hahmottomia, syvälle juurtuneita pelkoja voi joutua tonkimaan pitkään.

Harri-Pekka ei saata puhua peloista puhumatta samalla häpeästä. Molempien tunteiden ytimessä on pelko siitä, että tulee hylätyksi, joutuu lauman ulkopuolelle.

– Varhaisen historian aikana yhteisöstään eroon joutunut ihminen koki lähes varman kuoleman. Silloin pelko oli konkreettista, nykyään enemmän sosiaa­lista, mutta yhtä lailla totta.

Hylkäämisen pelkoon Harri-Pekka on siedättänyt itseään muun muassa sosiaalisessa mediassa, jossa hänellä on tapana jakaa ajatuksiaan avoimesti.

– Joka kerta päivityksen julkaiseminen pelottaa. Keitä kaikkia tämä mielipiteeni ottaa päähän, kuinka moni kyseenalaistaa sen vuoksi ammattitaitoni, tulenko julkisesti häpäistyksi?

Primitiiviseltä tuntuvasta kauhusta huolimatta Harri-Pekka heittää päivityksen matkaan. Hän pyrkii tekemään yhä enemmän valintoja, jotka eivät pohjaudu siihen, miltä hänestä tuntuu, vaan mitä hän haluaa. Se tarkoittaa, että epävarmuutta ja ahdistusta on opittava sietämään.

Palautetta on tullut vähän, mutta Harri-Pekka on tyytyväinen, jos onnistuu herättämään ajatuksia teksteillään.

– Haluan olla näkyvä somessa muun muassa siksi, että tulisimme kaikki hyväksytyiksi erilaisine tunteinemme.

Epävarmuudesta kumpuaa menettämisen pelko

Nuorena Harri-Pekka oli huono lähestymään naisia. Baari-iltoina oli tyypillistä, että hän näki tiskillä söpön naisen, mutta jätti pakkien pelossa lähestymättä. Jälkikäteen menetetty tilaisuus harmitti.

– Taustalla jylläsi epävarmuus siitä, olenko minä tarpeeksi. Pelkäsin tulla kohdatuksi omana itsenäni.

Sittemmin merkityksellisiä ihmissuhteita on ollut. Epävarmuudesta kumpuava menettämisen pelko on näkynyt suhteissa mustasukkaisuutena, jota hän on viimein oppinut jollakin tavoin käsittelemään. Avain on ollut pelon sanoittaminen.

– Saatan sanoa ääneen, että minussa herää epämiellyttäviä tunteita, kun viivyt myöhään juhlissa. Kyse ei ole siitä, että kumppanin pitäisi muuttaa käytöstään. Tärkeää on se, että saan kipeän asian ulos itsestäni.

Myös ihmissuhteisiin liittyvien ristiriitojen puimista Harri-Pekka saattaa stressata päiviä etukäteen. Silloin hän huomioi pelkonsa: Okei, nyt tuntuu tosi epämiellyttävältä. Mutta se on vain tunne. Menen sitä päin, mitään hätää ei ole.

Jos ylittää itsensä jollain elämänalueella, se heijastuu kaikkialle, Harri-Pekka uskoo.
Jos ylittää itsensä jollain elämänalueella, se heijastuu kaikkialle, Harri-Pekka uskoo.

– Luotan siihen, että toiset ihmiset haluavat minulle hyvää. Hyvin harvoin se osoittautuu virhearvioksi, ja silloinkin se on pieni hinta siitä, että lähtökohtaisesti uskon toisten vilpittömyyteen.

Harri-Pekka on työstänyt pelkojaan puhumalla niin terapiassa kuin ystävilleenkin.

– Päivittäisistä kuulumisista ja niihin kytkeytyvistä tunteista keskustellessa minulle on tärkeää tulla ennen kaikkea kuulluksi, ei analysoiduksi.

Erityisen merkittävältä tuntuu toisten miesten tuki. Harri-Pekka on osallistunut muun muassa pelkästään miehille tarkoitetuille viikonloppuretriiteille. Kun siellä kokoonnutaan yhteen, yksi puhuu ja muut kuuntelevat sanomatta sanaakaan. Siinä, osana piiriä, Harri-Pekka kokee tulevansa nähdyksi.

– Saatan jakaa vaikka jonkin häpeällisen muiston ja näen toisten nyökyttelevän ympärilläni. Tulee sellainen olo, että hei, nämä tyypit ymmärtävät. Hyväksynnän kokemus on tavattoman voimakas.

Retriiteillä Harri-Pekka riisuu harteiltaan roolinsa. Siellä hän ei ole päätoimittaja, kirjailija, isäkään. Hän on vain mies miesten joukossa, ja se on hirveän vapauttavaa.

Harri-Pekka Pietikäinen antaa lastensa kokeilla rajojaan

Kun Harri-Pekan lapset syntyivät, häneen asettui pysyvä luopumisen pelko. Silti hän teki tietoisen päätöksen olla vanhempi, joka ei varoittele jälkikasvuaan kaiken aikaa. Hän haluaa antaa lapsille tilaa kokeilla rajojaan; kiipeä vaan sinne puuhun, sukella pohjaan saakka!

– Kehoonsa oppii luottamaan vain tekemällä. Aina kun lapsi ylittää itsensä, hänen itsevarmuutensa kasvaa. Minun tehtäväni on olla siinä vieressä tukena.

Viime kesänä Harri-Pekan esikoinen pääsi ensimmäinen kerran huvipuistolaitteeseen, joka oli tarkoitettu yli 140-senttisille. Pelko ja uteliaisuus ottivat mittaa toisistaan siihen hetkeen, kun laite nytkähti liikkeelle.

– Oli mahtavaa seurata hänen jännityksensä vaihtuvan innostukseen. Silmistä näki, että jännää on, mutta mä selviän! Siihen fiilikseen minäkin tekemisissäni tähtään.

Peloista ei voi eikä tarvitse päästä kokonaan irti, Harri-Pekka uskoo. Tärkeintä on, että uteliaisuus elämää kohtaan on pelkoja suurempaa. Sellaisen asenteen hän haluaa välittää myös lapsilleen.

– Toivoisin, että he oppisivat tuntemaan maailman, joka on täynnä mahdollisuuksia, ei uhkia.

Tärkeä kohtaaminen

Vuonna 2016 Harri-Pekka matkusti Etelä-Afrikan kärjessä sijaitsevaan Gansbaaihin, jonka rannikolla järjestettiin haihäkkisukelluksia. Hän tahtoi päästä lähelle ihailemaansa eläintä – ja kohdata samalla lapsuutensa painajaisen.

Tehdessään tutkimustyötä valkohaikirjaansa varten Harri-Pekka matkusti moneen otteeseen Etelä-Afrikan Gansbaaihin.
Tehdessään tutkimustyötä valkohaikirjaansa varten Harri-Pekka matkusti moneen otteeseen Etelä-Afrikan Gansbaaihin.

Kun Harri-Pekka laski päänsä veden alle, Tappajahain tunnusmusiikki alkoi soida. Keho muisti kauhun, vaikka järki tiesi, ettei mitään vaaraa ollut. Hai olisi voinut repiä heiveröisen häkin hetkessä kappaleiksi, mutta se ei koskaan tuhlaisi energiaansa siihen.

Sitten tapahtui jotain.

Tuntui kova tärähdys, kuin juna olisi osunut häkkiin. Kun Harri-Pekka avasi silmänsä veden alla, hän huomasi tuijottavansa häkkiin epähuomiossa törmänneen viisimetrisen valkohain kitaan.

Se oli noin puolen metrin päässä hänen kasvoistaan, sahalaitaiset hampaat saattoi laskea vaivatta. Tummat nappisilmät olivat elokuvasta tutut, samoin suupielten virne.

Sitten hai kääntyi ja ui pois.

X