Reetta Meriläinen, 73, on eläkkeellä tarkka ajankäytöstään: ”Olen aina hymyillyt vinosti eläkeikäisille, jotka ovat hirmuisen kiireisiä”

Reetta Meriläinen jäi 12 vuotta sitten eläkkeelle Helsingin Sanomien päätoimittajan työstä. Toimettomaksi hän ei ole jäänyt. Mutta aina jos kalenteriin tulee uusi meno, jokin vanha saa väistyä.

Kokenut kollega pomppasi tuolilta ja repi jutun palasiksi. Se oli nuoren urheilutoimittajan – tuolloin nimeltään Reetta Pirhonen, sittemmin Meriläinen – ensimmäinen juttu ja se käsitteli Kumpulan maauimalassa pidettyjä ikäkausiuinteja.

Iltavuorosta vastaavan editoijan palaute itketti ja suututti, mutta Reetta toimi silloinkin luonteelleen tyypillisesti: meni ja kirjoitti hammasta purren jutun uudelleen. Ja itsekin ymmärsi, että siitä tuli ensimmäistä versiota kymmenen kertaa parempi.

Sellainen hän on aina ollut, sitkeä maratoonari, nopea oppimaan ja kykenevä katsomaan eteenpäin. Tällaisista ominaisuuksista on tehty nainen, joka sittemmin työskenteli Helsingin Sanomien päätoimittajana ja Sanomien toimittajakoulun johtajana.

Tuo hänen Tytön tie -elämäkerrassaan (2014) kertomansa tarina kuvaa osuvasti hänen elämänasennettaan ja myös omaan itseen ulottuvaa huumorintajuaan.

Kalenterin kanssa sama periaate kuin vaatehankinnoissa

Reetta Meriläinen, 73, jäi eläkkeelle vuonna 2011 palveltuaan isoa mediayhtiötä yli 40 vuoden ajan. Ratkaisu olisi ollut mahdollinen jo aiemmin, mutta viimeinen vuosi oli tärkeä asian kypsyttelyssä.

– Tuli vahvasti sellainen tunne, että olen urakkani tehnyt ja että on hyvä, kun toimituksen johdossa porukka vaihtuu. Jäin hyvillä mielin eläkkeelle, sillä minulla on realistinen käsitys omista rajoistani. En jäänyt kaipaamaan yhtään lehtiuudistusta enkä digiprojektia, mutta ihmisiä kyllä, Reetta sanoo kotonaan Helsingin Arabianrannassa.

Ikkunoista on avarat näkymät lintujen suosimalle merenlahdelle sekä kauemmas kaupungin itäisiin osiin. Reetta on aina viihtynyt veden äärellä ja halunnut nähdä pitkälle.

”Olen aina hymyillyt vinosti eläkeikäisille, jotka ovat hirmuisen kiireisiä. Eivätpä ole paljon oppineet, jos eläkkeelläkin kalenteri on täpötäynnä. Kun sitä vapaata on niin kovasti kaivannut!”

Kalenteri ei tyhjentynyt kokonaan, mutta sen hallinnoinnissa hän noudatti hyvän ystävänsä, psykologi Pirkko Lahden jo vuosia aiemmin antamaa neuvoa: sano ensimmäisen puolen vuoden ajan kaikille kysyjille ei.

– Olen aina hymyillyt vinosti eläkeikäisille, jotka ovat hirmuisen kiireisiä. Eivätpä ole paljon oppineet, jos eläkkeelläkin kalenteri on täpötäynnä. Kun sitä vapaata on niin kovasti kaivannut! Reetta sanoo.

Hän käyttää niin kalenterin kuin vaate­kaapin sisällössä samaa filosofiaa: jos hankkii jotain uutta, pitää lähteä saman verran entistä pois, tai mieluummin kaksi kertaa enemmän.

Lue myös: Psykologi Pirkko Lahti ja Kauko rakastivat toisiaan yli 40 vuotta – edes muistisairaus ei tullut pariskunnan väliin, mutta kuolema lopulta tuli: ”Hänen viimeiset sanansa olivat: Mä tykkään susta, nähdään”

Työ kehittyvien maiden naisten hyväksi jatkuu eläkkeelläkin

Ei Reetta silti mitenkään toimeton ole, kaukana siitä. Hänellä on useita luottamustehtäviä, esimerkiksi entistä työnantajaa lähellä olevissa säätiöissä. Omien arvojen mukaisia ovat myös tehtävät Kirkon Ulkomaanavussa ja sen siipien suojassa toimivassa Naisten Pankissa.

– Olin onneksi jo työaikana ollut aktiivisesti mukana Naisten Pankin toiminnassa aina ohjausryhmän puheenjohtajuutta myöten. Työ on jatkunut saumattomasti, ja juuri nyt vedän esimerkiksi kirjallisuuskiertueita, joiden teemana on ’kävele naiselle ammatti’, Reetta kertoo.

Naisten Pankin aktiivit – tällä hetkellä jäseniä on 3 500 – keräävät vuosittain 1,5 miljoonaa euroa kehittyvien maiden naisten hankkeisiin. Tukea on saanut jo 92 000 naista. Meikäläisittäin pienehkö raha, vaikkapa 30 tai 50 euroa, mahdollistaa esimerkiksi ompelukoneen tai oman uunin hankkimisen ja sitä kautta toimeentulon usein isolle perheelle.

Naisten Pankin työssä Reetta on matkustanut niin Liberiaan kuin Nepaliin. Työn merkityksellisyys on käsin kosketeltavaa.

– Olot näissä paikoissa muistuttavat lapsuuttani Pohjois-Karjalassa Polvijärvellä. Elämä sodan jälkeen maaseudulla oli hyvin samanlaista kuin köyhissä maissa nyt. Noudatetaan kohtuutta kaikessa ja aina korjataan ja paikataan se, mikä on mennyt rikki. Ihmisten elämänvoima on valtava, ja halu oppia ja kouluttautua on tavoitteista tärkein.

”Ei ole hyvä keskustella päivät pitkät vain itsensä kanssa”

Reetta on törmännyt myös varoittaviin esimerkkeihin siitä, mitä eläkkeelle jääminen voi tarkoittaa. Jos koko elämä on pyörinyt työn ympärillä, sen loppuminen voi pudottaa tyhjän päälle, jopa katkeroittaa.

– Kun työkaverit jäävät ja kutsuja ei enää tipahtele sähköpostiin, on helppoa käpertyä kotisohvalle ja jäädä siihen. Silloin on vaarana, että maailma alkaa supistua, ja se ei ole ihmiselle terveellistä, Reetta sanoo.

Hän puhuu toksisesta eli myrkyllisestä yksinolosta, joka alkaa nakertaa ihmistä.

– Ei ole hyvä keskustella päivät pitkät vain itsensä kanssa. Silloin alkaa helposti kerätä pientä ja isompaakin kiukkua aivan arkisista vastoinkäymisistä. Tulee nurjamieliseksi toisia ihmisiä kohtaan.

Kun pitää aistit auki ulospäin ja on kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä, pysyy positiivisena ja aktiivisena. Meriläinen lukee edelleen Helsingin Sanomia huolellisesti, nautiskellen lehdestä ja aamukahvista.

– Mutta viisi vuotta meni, ennen kuin opin lukemaan lehden ilman, että koko ajan annoin mielessäni palautetta. Se oli niin verissä päätoimittajavuosien aikana.

Aamu-tv:ssä Reetan näkee edelleen usein kommentoimassa urheilua Ylen Jälkihiki-ohjelmassa. Urheilutoimittajuus on ja pysyy Polvijärven tytössä.

Omaishoitajuuteen apua ylemmältä taholta – ”Tiesin, etten taistele yksin”

Kun Reetta oli ollut muutaman vuoden eläkkeellä, puolison terveys alkoi horjua. Huippuälykkään ja kolmea työtä yhtä aikaa tehneen miehen käytös alkoi muuttua, ja ongelmia tuli sekä muistin että motoriikan kanssa. Pekka Meriläinen sai diagnoosin aivoperäisestä rappeumasairaudesta vuonna 2014.

Tauti eteni vääjäämättä, ja Reetasta tuli puolisonsa omaishoitaja. Puoliso tarvitsi lopulta apua ihan kaikessa syömisestä pukemiseen. Pienikokoinen Reetta kehitteli keinoja nostaa 192-senttistä miestään – välillä vinssisysteemejä tehtailtiin pyyheliinoistakin.

Pikkuhiljaa Pekalta hävisi puhe kokonaan, mutta hän tunnisti loppuun saakka kaikki läheisensä ja pystyi nauttimaan kauneudesta, kuten Arabianrannan kodin ikkunoista näkyvästä iltaruskosta.

”Olihan se vähän hullun hommaa, mutta lapset ja minä halusimme tuottaa hänelle iloa niin pitkään kuin mahdollista.”

– Yritimme elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Olimme aina matkustelleet yhdessä ja rakastimme oopperaa. Ehdimme tehdä muun muassa unelmamatkan Vanuatulle ja vielä viimeisenä kesänä Savonlinnan oopperajuhlille ja Pekan lapsuudenkotiin Tuupovaaraan. Olihan se vähän hullun hommaa, mutta lapset ja minä halusimme tuottaa hänelle iloa niin pitkään kuin mahdollista.

Vaikeiden vaiheiden seuratessa toisiaan Reetta mietti välillä, että jaksanko vielä tämänkin ja päätti jaksaa. Hän oli luvannut Pekalle, että hoitaa häntä aina. Reetta ja Pekka olivat olleet yhdessä lukio­iästä saakka, 50 vuotta.

– Viimeisillä voimillani pyysin apua Jumalalta. Se auttoi, sillä tiesin etten taistele yksin, sain rukouksesta luottamusta ja voimaa.

Pekka kuoli lokakuussa 2019 keuhkokuumeeseen oltuaan lonkkamurtuman vuoksi sairaalassa kolme viikkoa. Kotona on edelleen Pekan nimi pyyhenaulakossa, ja Reetalla yhteisen elämän hyvät muistot.

Ylös syvyyksistä perheen, ystävien ja uskon avulla

Reetta arvelee pilke silmäkulmassaan, että viranomaiset ovat kehittäneet kuoleman ympärille paljon byrokratiaa, jotta asioiden hoitaminen veisi huomion surusta.

Hänelle lamaannus iski vuoden kuluttua Pekan kuolemasta.

– Elämästäni katosi keskipiste. Pyörin kotona ympyrää, ja elämä tuntui täydellisen tyhjältä. Makasin sohvalla ja ajattelin, että tähän voisin jäädä koko loppuelämäksi, Reetta kertoo.

Muutama kuukausi meni syvällä, mutta sitten hän ajatteli lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja luetteli mielessään syitä, miksi edelleen kannattaa elää. Myös usko antoi lohtua, samoin kuin keskustelut hyvien ystävien, kuten emeritapiispa Irja Askolan, kanssa.

Elämä on nyt hyvää ja täyteläistä, on sopivasti sosiaalista elämää ja vapaus tehdä omat valintansa. Reetta haaveilee, että jonain syksynä tai keväänä hän vuokraa talon Italiasta ja viipyy siellä kuukauden. Sitä varten hän on opiskellut kieltä jo monta vuotta.

Juttu on julkaistu Kotilääkärin numerossa 5/2023.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Julkkikset

   Piispa emerita Irja Askola muutti palvelukotiin: "Luopumisessa on kivun lisäksi kauneutta"

2. Julkkikset

   Psykologi Pirkko Lahti ja Kauko rakastivat toisiaan yli 40 vuotta – edes muistisairaus ei tullut pariskunnan väliin, mutta kuolema lopulta tuli: "Hänen viimeiset sanansa olivat: Mä tykkään susta, nähdään"

3. Julkkikset

   Äiti arvosteli omaishoitaja Hilkka Ahteen otteita tavalla, joka herätti: ”Ymmärsin, että hellyys on tärkeämpää kuin tehokkuus”