Susanna etsi isän kuoltua tarkoitusta elämälleen – ”Tänään löysin sen”, hän totesi järisyttävässä kaukopuhelussa
Susanna Ojanperä, 41, etsi pitkään tarkoitusta elämälleen. Tänä keväänä hän löysi sen Ghanasta.
Oma hevonen ja ratsastusharrastus tuovat Susanna Ojanperän viikkoihin tarvittua nollausta.
Susanna Ojanperä, 41, etsi pitkään tarkoitusta elämälleen. Tänä keväänä hän löysi sen Ghanasta.
Elämäni muuttui täysin, kun olin 20. Eräänä toukokuun päivänä sain kuulla, että isä sairastaa parantumatonta syöpää. Mitään ei ollut tehtävissä, ja aikaa oli vähän. Muutaman kuukauden päästä isä kuoli. Jäimme kolmisin äidin ja siskoni kanssa.
En ole tähän päivään mennessä selviytynyt isän menetyksestä, mutta pala palalta olen oppinut elämään sen kanssa. Matkani ei ole ollut helppo.
”Tajusin, että kaikki voidaan ottaa meiltä pois koska vain.”
Isän poismeno muutti täysin käsitykseni elämästä. Olin saanut elää onnellisen lapsuuden ja railakkaan, huolettoman teini-iän. Nyt tajusin, että kaikki voidaan ottaa meiltä pois koska vain, sormia napsauttamalla. Siksi elämä pitäisi elää niin, että sillä on merkitys.
Minussa nousi voimakas elämännälkä. Muistutin itselleni joka päivä, että loppu voi tulla milloin vain. Aloin myös metsästää oman elämäni merkitystä. Vaistosin, että haluaisin tehdä jotain suurta. Mitä se voisi olla? Sitä oli vaikea hahmottaa.
”Huomasin, miten orpojen lasten tarinat alkoivat elää minussa”
Isän kuolemasta oli kulunut 17 vuotta, kun matkustin vuonna 2019 Ruotsiin tapaamaan ystäviäni. Heidän luonaan tutustuin Anelka Tsakleen, ghanalaiseen ex-futisammattilaiseen, joka oli jäänyt asumaan Ruotsiin peliuransa jälkeen. Hän oli perustanut jalkapalloakatemian orvoille lapsille Ghanaan.
Hänen tarinansa inspiroi minua. Vaistosin Anelkassa jotain samaa kuin itsessäni: vahvan persoonan, ihmisen, joka haluaa tehdä muutoksen. Juttelimme koko illan.
Palasin Suomeen. Aloimme soitella Anelkan kanssa. Hän kertoi aina, miten auttamistyö Ghanassa edistyi. Huomasin, miten orpojen lasten tarinat alkoivat elää minussa.
Jossain kohtaa päässäni syttyi lamppu: Olisiko tässä se merkitys, jota olin etsinyt elämääni? Voisinko Anelkan kautta löytää tarpeeksi konkreettisen reitin, jolla voisin vaikuttaa jonkun elämään?
Huomasin itsessäni uuden rohkeuden. Vaikka en tiennyt tarkalleen, mitä olin yrittämässä ja onnistuisinko yrityksessäni vai en, ajattelin, että minulla ei ole mitään menetettävää. Voisin yhtä hyvin yrittää.
Ensimmäisenä perustin hyväntekeväisyysyhdistyksen. Olen perheetön, joten pystyin laittamaan kaiken vapaa-aikani projektiin. Ystäväni lähtivät mukaan.
Viime lokakuussa käynnistin keräyksen. Lähetin Facebookiin viestin, jossa kerroin kerääväni vaatteita, leluja ja jalkapallotarvikkeita köyhille lapsille Ghanaan. Jännitin, saisiko idea vastakaikua. Pelkoni oli turha. Ensin ystäväni toivat minulle tavaraa. Sitten täysin tuntemattomat ihmiset alkoivat tuoda minulle lahjoituksia.
Kun palasin iltaisin kotiin, minua odotti aina uusi tavarakassi. Tunne oli kuin pikkulapsena jouluna, mutta vielä parempi. Muutamassa kuukaudessa lahjoituksia oli niin paljon, etten meinannut enää mahtua asuntooni. Aloin järjestää rahteja Afrikkaan ja kieltäydyin uusista lahjoituksista.
Aloin myös valmistella kevään matkaani. Suunnitelmani oli, että lentäisin Ghanaan Anelkan kanssa ja veisimme lahjoitukset yhdessä perille. Käyttäisin kaikki kesälomaviikkoni Ghanan-matkaan.
Elämän tarkoitus löytyi Ghanasta
Istuessani lentokoneessa viime toukokuussa sisälläni oleva odotus oli niin valtava, että meinasin pakahtua. Viimeinkin pääsisin näkemään lapsia, joista olin kuullut niin paljon, ja viimeinkin pääsisin tekemään sitä konkreettista auttamista, josta olin unelmoinut.
Viihdyin uudessa maassa ensihetkistä alkaen. Olin vaikuttunut siitä, miten avoimesti ja ystävällisesti ihmiset ottivat minut vastaan. Reissun merkityksellisimmäksi päiväksi muodostui vierailu köyhissä kylissä Accran ulkopuolella. Tapasimme lapsia ja kyläläisiä ja toimitimme avustustavaraa perille Anelkan kanssa.
Kun pääsin illalla takaisin majapaikkaamme, soitin heti Suomeen: ”Äiti, sähän tiedät, että olen isän kuolemasta lähtien etsinyt, jotta löytäisin elämäni tarkoituksen. Tänään löysin sen.”
Meidän perheessä ei ole tapana jaella kehuja, mutta silloin äiti sanoi: ”Olen sinusta tosi ylpeä.” Hän tiesi, miten paljon olin tehnyt töitä projektin eteen. Myös sisko lähetti terveisiä. He ovat olleet isoimmat tukijoukkoni projektissani. Olen tosi kiitollinen heille.
”Tässä on se syy, miksi en koskaan saanut omia lapsia.”
Vietin monta päivää Anelkan akatemiassa ja juttelin lasten kanssa. Oli koskettavaa huomata, miten paljon pojille merkitsi se, kun joku aikuinen kuunteli heitä ja sanoi uskovansa heihin.
Jossain kohtaa sain oivalluksen omasta elämästäni. Tässä on se syy, miksi en koskaan saanut omia lapsia. Oli tarkoitettu, että voimavarani menisivät näiden lasten auttamiseen.
Reissun ollessa vielä kesken aloin suunnitella jo uutta projektia. Haluan olla mukana futisakatemian uuden asuntolan rakentamisessa ja haluan, että sinne tulee tilat myös tytöille.
”Heillä tuntui olevan aikaa tärkeille asioille”
Takaisin kotiin Seinäjoelle palasi eri Susanna. Kun ystävät kysyivät, millaista siellä oli, sanoin, että Ghana avasi silmäni. Vaikka kylien ihmisillä oli paljon vähemmän kuin meillä täällä Suomessa, heillä tuntui olevan aikaa tärkeille asioille. He olivat esimerkiksi paljon enemmän yhdessä toistensa kanssa kuin mitä meidän kulttuurissamme on tapana olla.
Näin oman elämäni uudesta perspektiivistä. Näin selvästi, miten olin juossut kello kaulassa koko aikuisuuteni. Kysyin itseltäni, miksi puurran oravanpyörässä yksin.
Tällä hetkellä työskentelen vuoropäällikkönä kaupan alalla. Vapaa-aikana hoidan hevosiani ja yhdistyksen asioita. Minulle ei ole ongelma, että päivät venyvät todella pitkiksi, mutta haluan muuttaa joitain asioita elämässäni. Haluan, että tulevaisuudessa minulla on enemmän aikaa oikeasti tärkeille ihmisille. Elämä on yhdessäoloa, ei yksinoloa.
Juttu on julkaistu Annan numerossa 29/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous