Viihde

Lue Annan suosittu jatkis nyt yhtenäisenä tarinana! Ulla-Maija Paavilaisen Kuin muuttolinnut on lämminhenkinen kertomus arkisista unelmista

Toimittaja-kirjailija Ulla-Maija Paavilaisen Kuin muuttolinnut kertoo arkisista unelmista, ystävyydestä ja toisen kierroksen rakkaudesta. Lämminhenkinen tarina on julkaistu aiemmin Annassa jatkokertomuksena, ja se on juuri ilmestynyt myös romaanina.
Teksti: Ulla-Maija Paavilainen Kuvat: Tinka Lindroth

On kevättalvi vuonna 2020, kun Satu ja Manu muuttavat Sadun vanhaan kotitaloon ja etsivät uutta suuntaa elämälleen. Sattuma, muistot ja kaikin puolin poikkeuksellinen kevät johdattavat heidät suuntaan, jota kumpikaan ei olisi osannut aavistaa.

”Täältä meidän ei tarvitse lähteä minnekään moneen kuukauteen. Luultavasti ei vuosiin.”

Satu nyökkäsi, vaikkei Manu sitä huomannut. Mies oli kietonut käsivartensa Sadun hartioitten ympärille ja rutisti rohkaisevasti.

Satu katsoi taloa heidän edessään. Keltainen maali oli hilseillyt melkein kokonaan pois, mutta nurkkalaudat olivat pysyneet valkeina. Punatiilikaton reunan alta kuuluisi kesäisin lintujen sirkutusta. Kun hän viimeksi oli nähnyt harmaitten portaitten pielessä kasvavan juhannusruusun, se oli ollut hillitty pensas. Nyt se oli vuosien myötä riehaantunut niin, että se paljailla käsivarsillaan melkein peitti askelmat. Muutaman kuukauden kuluttua nurmikko työntäisi heinää ja ryhmyoksaiset omenapuut pukkaisivat viinimarjan kokoisia vihreitä raakileita.

Hän muisti vielä, minkä puun hedelmät olivat makeimmat, missä kypsyi niin happamia, että omenan haukkaaminen nosti vedet silmiin.

Tässä talossa hän kasvoi lapsuutensa ja nuoruutensa. Tuosta vajasta hän hyppäsi polkupyörälleen ja viipotti koulumatkansa aina lukion loppuun asti. Tuohon pihalle, omenapuiden alle, he kattoivat äidin kanssa hänen ylioppilaskahvinsa. Isäkin tuli paikalle vaikka oli muuttanut jo vuosia sitten toiselle paikkakunnalle. Isä oli pysynyt koko juhlien ajan selvänä ja taputellut Satua selkään: ”Kyllä minä olen sinusta ylpeä. Tällaisella miehellä noin lahjakas tyttö.”

Isä oli kuollut kauan sitten, eikä Satu häntä ihmeemmin ikävöinyt. Äiti oli muutama vuosi sitten muuttanut Espanjaan uuden puolisonsa kanssa. Alkuaikoina hän oli palannut kesäisin muuttolintuna Suomeen ja asunut vanhaa kotitaloaan, mutta kyllästynyt sitten maksamaan kiinteistöveroa ja talvisia sähkölaskuja peruslämmityksestä. Satu sai – tai joutui ottamaan – talon ennakkoperintönä.

Ei Satukaan talossa ollut jaksanut käydä. Rakennus oli henkitoreissaan pihisevällä paikkakunnalla sijaitseva riippa, jolla kukaan ei tehnyt mitään. Olisikin ollut kartano kaupungin liepeillä. Sellaisen olisi voinut myydä jollekin varakkaalle pörssimiljonäärille tai vaikka perustaa bed and breakfastin tai ottaa Airbnb-vieraita. Mutta ei. Tällaisia hiukan mummonmökkiä suurempia rakennuksia oli maa väärällään, ja kaikki halusivat päästä niistä eroon.

*

Nyt Satu ja Manu seisoivat pihalla, koska Manu oli innostunut ideastaan. Heidän oli pakko puolittaa kulut, kaupunkiasuntoa ei ollut enää varaa eikä mieltä pitää.

Satu oli saanut syksyllä töistä potkut, tai hienommin sanottuna hänen työpaikallaan oli tapahtunut uudelleenjärjestelyjä ja tehostamista, kun ylikansallinen jätti oli ostanut terveysalan yrityksen, jonka talousosastolla Satu oli työskennellyt. Tehostaminen vain sattui osumaan lähes viisikymppisiin naisiin. Ikärasismista ei tietenkään ollut kysymys, sellaisen ajatuksen johtaja kumosi pöyristyneenä. Osa naisista oli jopa esittänyt helpottunutta: nyt olisi aikaa huolehtia lapsenlapsista. Sadulla ei ollut lapsenlapsia, kun ei ollut lapsiakaan. Hänen nuoruuden avioliittonsa oli päättynyt eroon ihan niin kuin äidilläkin ja aivan samasta syystä eli miehen alkoholismin takia.

Hän oli vannonut, ettei koskaan, koskaan enää menisi naimisiin. Hän järjesti elämänsä selkeäksi kokonaisuudeksi, jossa vallitsivat järkkymättömät säännöt. Hän nukkui seitsemän ja puolen tunnin yöunia kesäisin ohutolkaimisessa yöpaidassa, talvisin flanellipyjamassa. Hän söi aamuisin yhden keitetyn kananmunan saadakseen proteiinia, lautasellisen kaurapuuroa hiilihydraattien takia, lisäsi siihen pakastimiaan mustikoita, vahvisti beetaglukaanimäärää ja maapallon selviytymistä kauramaidolla, jota lisäsi myös kahviinsa, nappasi pillerin monivitamiinia ja toisen pelkkää deetä.

Hän matkusti töihin bussilla ja joutui usein paluumatkalla seisomaan keskikäytävällä märkien takinselkien ja peittelemättömien aivastusten keskellä. Hän kuunteli korvanapeista välillä Iskelmäradiota ja toivoi, ettei kukaan koskaan saisi tietää sitä.

Tiistaisin töiden jälkeen hän kävi bodypumpissa ja torstaisin hathajoogassa. Perjantai-iltaisin hän saattoi käväistä työkavereittensa kanssa kahdella lasillisella kuivaa valkoviiniä. Sauvignon blanc oli nykyisin vaihtunut rieslingiin. Satu ei tiennyt siihen syytä, mutta niin asiat ja maku vain muuttuivat. Jos hän erehtyi juomaan kolme lasillista, hän kärsi koko seuraavan päivän päänsärystä ja huonosta omastatunnosta.

Helmikuisin työporukka söi ravintolassa blinejä ja lokakuussa simpukoita. Sunnuntaisin Satu katsoi Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa, mutta ei koskaan äänestänyt ketään, vaikka hänellä olikin aina oma suosikkipari.

Kunnes hän eräänä viikonloppuna taas kerran aloitti avoimen yliopiston italian kielen viikonloppukurssin. Hän ei ollut päättänyt, matkustaisiko kesällä Gardalle vai etelämmäksi Sisiliaan. Kummassa paikassa yksin matkustava nainen herättäisi vähemmän huomiota? Vai herättikö noin viisikymppinen nainen enää kenenkään huomiota, vaikka riisuisi itsensä alastomaksi Eduskuntatalon portailla?

*

”Scusa me, per favore.”

Hopeasankaisia silmälaseja käyttävä mies oli tullut hänen keskusteluparikseen.

Jo se oli kylliksi outoa, että keski-iän ylittänyt mies osallistui italian kielen kurssille, ja vielä oudompaa oli se, että mies kertoi olevansa burnoutista kärsivä matematiikan opettaja, joka ei enää haluaisi sen paremmin opettaa murrosikäisiä nuoria kuin olla tekemisissä matematiikan kanssa. Hän sanoi haluavansa elämäänsä jotain arvaamattomampaa, kokemuksia, joita ei voisi laskea todennäköisyyslaskennalla.

”Koska elämä on arvaamatonta, sitä ei voi loputtomiin laskelmoida. Yhtä hyvin voisin uskoa horoskooppeihin tai tarot-kortteihin”, mies sanoi Sadulle tuntien väliajalla, jolloin ei tarvinnut kerrata junien aikatauluja italiaksi ja yrittää ostaa menolippua Veronaan.

”Eivätkös nimenomaan murrosikäiset nuoret ole niitä kaikkein arvaamattomimpia?” Satu yritti.

Hänellä oli eväänä kolmioiksi leikattuja tonnikalaleipiä, joita hän tarjosi myös miehelle, jolla ei ollut eväänä mitään.

He alkoivat tavata miehen ehdotuksesta kurssin jälkeen kahviloissa. Alussa he juttelivat Italian-matkoistaan. Sitten cappuccinot jäähtyivät kupeissa, kun kumpikin kertasi elämäntarinaansa. Mies oli naimisissa, ja kun hän ensimmäisen kerran ojensi hoikat sormensa kahvilan pöydän yli ja tarttui Sadun käteen, Satu hätkähti, pelästyi miehen nimettömän kultaisen vihkisormuksen kiiltoa ja veti kätensä pois.

Hän oli tottunut ajattelemaan itseään ikuisena sinkkuna, joka ei enää koskisi miehiin. Hän näki yllään kukallisen, pesuissa virttyneen flanellipyjaman ja seuraavaksi hän näki miehen sormet työntämässä sivuun yöpaidan ohutta olkainta.

”Mä en halua rikkoa sun perhettäsi”, Satu yritti vielä huokaista, kun he kuukausien jälkeen olivat vihdoin päätyneet hänen kotiinsa lakanoille, jotka hän oli aamulla toiveikkaasti vaihtanut.

”Milla on jo aikuinen.”

Manu muistutti, ettei hänellä enää ollut alaikäisiä lapsia. Vaimostaan hän ei juuri puhunut. Kertoi vain, että avioliito oli kestänyt 25 vuotta. Vaimo oli koulutukseltaan oikeustieteilijä ja työskenteli virkamiehenä sosiaali- ja terveysministeriössä.

Satu oli googlannut vaimon. Kuvassa tämä seisoi yhdessä ministerin kanssa vastaanottamassa jotakin selvästi tärkeää paperia. Vaimon ilme oli ymmärtäväinen ja lempeä. Hänen jakkupukunsa ja ryhtinsä kertoivat, että kuntosalilla oli käyty useammin kuin kerran viikossa. Toinen googletulos kertoi, että vaimo harrasti triathlonia.

Satua ei huvittanut tietää naisesta enempää. Miksi tuollainen nainen ei riittänyt miehelle?

Vai riittikö Manu naiselle? Oliko pariskunta kasvanut erilleen kuten kliseissä?

Satu halusi miestä, mutta jokin syvässä istuva moraalisääntö kuiskutti, ettei mikään, mitä he olivat yhdessä tehneet ja nyt tekemässä, ollut sopivaa. Hän oli sentään kunnollinen ja kuuliainen sinkku, kerran eronnut ja haavansa nuollut eikä mikään seksipeto avionrikkoja.

”Mä olen ollut rikki. Mä olen tulossa ehjäksi”, mies sanoi, hamusi suullaan Sadun kaulaa, ja Satu unohti kaiken muun, senkin, että triathlonia harrastavalla oli varmasti litteämpi vatsa kuin hänellä, ja sen, että oli unohtanut vaihtaa jalkaansa seksikkäät stringit. Sillä ei ollut väliä, koska Manu osasi riisua myös mummokalsarit yhdellä käden liikkeellä.

*

Tuosta kaikesta oli jo kolme vuotta. Manu oli ollut päättäväinen. Hän oli edennyt konkreettisesti asioissa nopeammin kuin Sadun ajatukset.

Hän ei kertonut Sadulle, millaisia keskusteluja hänen oli pitänyt käydä oikeustieteilijävaimonsa kanssa, mutta puolessa vuodessa vaimosta oli tullut ex. Satu ja Manu vihittiin maistraatissa, todistajina vain kaksi Sadun nuorempaa työkaveria, jotka olivat innoissaan hänen siviilisäätynsä vaihtumisesta ja näkivät tapahtuneen huomattavasti romanttisempien verhojen läpi kuin Satu itse.

”Että joku voi löytää miehen kielikurssilta eikä Tinderistä!” he riemuitsivat ja ilmoittautuivat kiireesti kansalaisopiston syksyn tunneille.

Manu ei koskaan sanallakaan moittinut ex-vaimoaan eikä muutenkaan jakanut entisen avioliittonsa kokemuksia Sadun kanssa. Hän sanoi sulkeneensa sen oven takanaan. Hän oli toisaalta niin määrätietoinen, toisaalta hyvin romanttinen: osasi ulkoa lukemattomia rakkausrunoja ja Eino Leinon Hymyilevän Apollon alusta loppuun, sellaisetkin säkeistöt, joita Satu ei ollut koskaan kuullut.

”Kun aavehet mieltäsi ahdistaa, niin lemmi! – ja iloks ne vaihtuu!” Manu saattoi lausua, jos Satu tuli töistä uupuneena. Manu kaappasi hänet syliinsä ja kantoi sänkyyn.

Manu puhkui varmuutta, myös silloin, kun yt:t Sadun työpaikalla alkoivat.

”Kun yksi ovi sulkeutuu, tuhat muuta avautuu”, Manu toisteli, kun Satu keittiön pöydän ääressä peitti kasvot kämmeniinsä ja ajatteli, että mistään ei tule mitään.

”Työ raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hallitsee niin puhtaalla sydämellä”, Satu puolestaan nyyhkytti leinolaisittain. Kyllä hän oli puolisoaan tarkkaan kuunnellut ja oppinut lempirunon.

Hänen päässään vilistivät pankkitilin lohduttomat numerot, mutta Manu oli saanut numeroista kyllikseen. Nyt oli Manun mielestä loistava tilaisuus tehdä elämässä todellinen muutos, alkaa alusta.

Hän hakisi virkavapaata työstään opettajana, näin ensi alkuun. Kyllä he jotakin keksisivät, jotakin nykyistä parempaa. Kenties hän voisi sitten kokonaan irtisanoutua.

Satu tuijotti miestä epäuskoisena. Mitä ihmettä tämä haihatteli? Eihän heillä olisi varaa asua vuokrakolmiossaan edes miehen palkalla, saati silloin, kun kumpikaan heistä ei tienaisi. Tajusiko mies edes, millaisessa taloudellisessa tilanteessa koko maa oli, millaisen epävarmuuden tilassa oli koko maailma?

Kai elämässä sentään jokin turva pitäisi olla?

Mies katsoi häntä voitonriemuisena.

”Onhan sinulla talo”, hän sanoi.

”Sellainen röttelö. Sen myyminen ei meitä pitkään elättäisi. Jos kukaan sen erehtyisi edes ostamaan”, Satu nyyhkäisi.

Manu rykäisi, pitkitti vastaustaan.

”Entäs jos”, hän aloitti. ”Entäs jos me muutetaankin itse sinne?”

Satu yllättyi niin, että itku loppui siihen paikkaan.

”Oletko aivan seonnut? Ei ikinä. Mitä ihmettä me siellä tehtäisiin?”

*

Nyt haaleankeltainen talo tuijotti heitä ikkunoillaan, joita hiekanväriset verhot peittivät kuin kaihi.

Satu sipaisi hiuksiaan, lähes verhojen värisiä.

”Täältä me emme lähde pitkään aikaan minnekään”, Manu toisti.

Oli yhä melkein talvi, vaikkei kunnon talvea tänä vuonna ollut tullutkaan. Lumi oli vain käväissyt maassa ja sitten hylännyt sen kuin hädissään.

Manu ojensi kättään oikealle, suuntaan, jossa joskus oli ollut perunamaa.

”Minä rakennan sinulle tuohon huvimajan, sellaisen lasiseinäisen, joka on samalla kasvihuone.”

Mies muisti hyvin, miten Satu oli ihaillut sisustuslehdistä pieniä, valkeita ja koristeellisia piharakennuksia. Niihin oli kannettu sisälle pöytä, penkit, korituoleja ja tyynyjä, sisäseinustaa kehystivät tomaattikasvustot ja kehäkukkarivistöt, kattoa kierteli humalaköynnös. Kun sellaista kuvaa katsoi, aivan tunsi loppukesän tuoksut nenässään, mieli rauhoittui ja todellisuus unohtui.

Unohtui se, ettei ollut uudesta työpaikasta tietoakaan, ettei ehkä kelpaisi enää mihinkään.

Satu kääntyi suukottamaan Manun poskea. Missä hän olisi ilman miehen ikuista optimismia? Olkoon miten lapsellista ja liioiteltua tahansa, ainakin siitä tuli hetkeksi hyvä mieli. Manu oli joka tapauksessa hänen vuorensa, kallionsa, tukeva maa jalkojen alla, kun kaikki muu huojui.

Yhteiset vuodet avioliitossa olivat osoittaneet, että he täydensivät toisiaan ja olivat kuitenkin kovin samanlaisia. Kummankaan haaveet eivät olleet kivitalon kokoisia. Ihan tavallinen elämä riitti heille. Kun Satu oli tasoittamassa, työ ei ollut enää ahdistanut Manuakaan sairauslomalle asti.

Ainoa, mikä miestä suretti, oli Millan, oman tyttären asenne. Sen Manu oli arvioinut täydellisen väärin.

Milla oli aikuinen, mutta ei kyennyt sopeutumaan isänsä avioeroon ja uuteen liittoon. Ensityrmistyksensä jälkeen hän oli ilmoittanut, ettei halunnut olla missään tekemisissä Sadun eikä Manunkaan kanssa.

”Miten sä voit tehdä tämän äidille? Just kun teillä olisi ollut aikaa toisillenne? Miten sä voit tuhota mun kodin? Koko mun historian!” Milla oli huutanut Manulle kuin teinityttö.

Sen kaiken Manu oli kertonut Sadulle tultuaan kotiin tapaamisesta. Silloin Manu oli itkenyt.

”Ehkä se muuttuu. Kun aikaa kuluu, niin sen suhtautuminen muuttuu”, Satu yritti lohduttaa.

”Sä et tunne mun tytärtä. Se voi tehdä elämän mahdottomaksi sekä itselleen että muille”, Manu sanoi.

Milla soitti kerran myös Sadulle.

”Mä vihaan sua, saatanan akka”, Milla sanoi ja sulki puhelimen, ennen kuin Satu ehti edes kunnolla tajuta, kuka soitti.

Jotenkin helpotti se, että Milla oli muuttanut käytännössäkin etäämmäksi, pois maasta. Hän asui Pietarissa ja työskenteli suomalaisomistuksessa olevassa hotellissa. Viikonloppuisin hän piti venäjän kielen taitoisena suomalaisille kielikursseja. Sen Manu oli saanut kuulla opettajatoveriltaan, joka oli osallistunut kurssille.

”Voiko olla mitään nöyryyttävämpää?” Manu sanoi. ”Työtoveri kertoo, mitä mun lapselle kuuluu.”

Milla ei vastannut isänsä puheluihin eikä sähköposteihin. Satu ei edes tiennyt, oliko mies jo luopunut niiden lähettämisestä. Sadun mieltä kaihersi usein ajatus siitä, että Manu oli menettänyt tyttärensä oman rakkautensa takia. Ei niin kuulunut mennä. Mutta toisaalta: saattoiko kukaan seisoa toisen onnen tiellä, edes oma lapsi?

*

”Vai huvimajan. Mitäs siellä sitten huviteltaisiin?” Satu kysyi.

”Rakasteltaisiin tietysti”, Manu vastasi.

”Pitäisikö meidän kuitenkin ennen rakentamista ja rakastelemista kantaa tavarat taloon?” Satu ehdotti.

Pihalla seisoi heidän muutamalla tonnilla käytettynä ostamansa pakettiauto. Sellainen palvelisi maalla hyvin, Manu saisi kuljetettua sen avulla rakennustarvikkeita ja multaa.

Se kelpaisi hyvin tulevan kesän autoksi. Satu ei uskonut hetkeäkään, että he viipyisivät paikassa kesää pitempään. Hän oli alkanut heti hakea uusia työpaikkoja kaupungista. Manu palaisi virkavapaaltaan takaisin kouluun. Tämä etäisyys tekisi heille hyvää, antaisi tilaa ajatella.

Hän sovitti avaimen talon ulko-oven lukkoon. Eteisen ummehtunut ilma tulvahti vastaan. Lattialla lojui pari äidin kumisaappaita, muutama muoviämpäri ja tyhjä kukkaruukku, seinällä roikkui kalastajalangasta virkattu riippumatto. Nurkkaan nojasivat lattiaharja ja onki. Ikkunalaudoilla makasi sinne ammoin uuvahtaneita kärpäsiä. Kuluneen räsymaton oli Sadun muistin mukaan mummo joskus kutonut.

Kun yksi ovi sulkeutui, ei tuhatta totisesti avautunut tulevaisuuteen, vaan satoja menneeseen.

*

He tuulettivat, tomuttivat, kantoivat patjoja ja mattoja pihalle, pyyhkivät pöytiä ja ovia, purkivat laukkuja ja pahvilaatikoitaan. Vaikka Manu saattoi välillä haihatella ja romantisoida, hän oli onneksi käytännöllinen. Eihän siitä mitään olisi tullutkaan, jos mies olisi jäänyt vain seinänvierustalle aurinkoon unelmoimaan. Huhkiessa Sadunkin epävarmuus alkoi haihtua.

Kaupunkiasunnon huonekalut ja tarvikkeet he olivat laittaneet väliaikaisesti varastoon. Syksyllä sitten katsottaisiin, minne asetuttaisiin uudelleen. Kaikki järjestyisi, ihan niin kuin Manu sanoi.

He vaihtoivat sulakkeet sähkötauluun, ja kun vesipumppu oli herätelty, putkista alkoi syöksähdellä ruosteista vettä ja patterit alkoivat napsahdella. Aivan kuin taloa ei olisikaan jätetty yksinään selviytymään. Satu ei jaksanut muistaa, milloin äiti oli viimeksi viettänyt siellä kesänsä. Ainakaan Sadun uuden avioliiton jälkeen äitiä ei ollut enää näkynyt.

”Pitää varmaan käydä kylällä kaupassa, että saamme jotain syödäksemme”, Satu sanoi Manulle, kun he istuivat iltapäivällä pyöreän keittiönpöydän ääressä kahvikupit edessään.

Puuhatessa ei tullut kylmä, mutta paikoillaan istuessa tunsi, miten kitsaasti talo alkoi virota lämpimäksi.

”Sitten voitaisiin siivota rantasauna. Voisikohan sen laittaa jo tänään lämpiämään, vaikka nuohooja on tulossa vasta aamulla?” Ajatus saunomisesta pitkän päivän jälkeen houkutteli Satua.

Manu ei vastannut mitään, katseli vain hiljaa ikkunasta pihalle, jossa paljaat pajunoksat heiluivat virinneessä tuulessa. Miehen kahvikuppikin näytti koskemattomalta aivan kuin hänen intonsa olisi lopahtanut kesken kaiken.

”Onko jokin huonosti?” Satu kysyi ja kosketti miestä käsivarresta. Se tuntui sormiin kylmältä.

Manu hymyili, mutta hymy ei noussut silmiin asti.

”En tiedä, jotenkin väsähdin. Ehkä se oli pitkä ajomatka, kaikki pakkaaminen ja purkaminen.”

”Kaduttaako sinua?” Sadun oli pakko kysyä.

”Ei taatusti”, Manu yritti taas hymyä. ”Tämä on paras päätökseni aikoihin, siis sen jälkeen, kun ymmärsin kosia sinua. Tästä tulee sellainen onnen tupa.”

Manu kohotti vasenta nyrkkiään ja kilautti vihkisormustaan Sadun sormusta vasten. Se oli heidän lapsellinen tapansa, jollaista Satu olisi inhonnut, jos olisi nähnyt sen jonkun toisen pariskunnan tekemänä.

”Mene sinä lepäämään”, Satu ehdotti. ”Osaan kyllä ajaa tuota romua kirkonkylään, jos vain sinä ensin käännät sen menosuuntaan.”

Hän suunnitteli jo mielessään parkkeeraavansa pakettiauton kaupan pihalle niin, ettei hänen tarvitsisi peruuttaa kenenkään kyläläisen kiiltävän mersun kylkeen. Ainakin hänen nuoruudessaan naapurit olivat kilpailleet siitä, kenellä oli komein ja vahatuin auto.

*

Ennen lähtöään Satu ei malttanut olla pistäytymättä jokirannassa. Se tosin kasvoi tiheää lepikkoa, mutta Manu voisi muutamalla vesurin heilautuksella raivata heille kesäksi veteen mentävän polun ja rakentaa laiturin.

Saunan ovi oli kiinni vain puusalvalla. Tänne eivät vandaalit olleet löytäneet. Tosin Satu ei tiennyt, oliko kylässä enää rettelöinti-ikäistä nuorisoakaan.

Jos eteisessä oli tuoksunut ummehtuneelta, saunassa saattoi yhä erottaa savun ja mäntysuovan vivahteet. Vadit olivat kumollaan siten kuin äiti oli ne siihen käydessään jättänyt. Pukuhuoneesta Satu korjasi parin kuivuneen hiiren tai myyrän jäännökset.

Hän lakaisi kuistin vähäisestä lumesta ja syksyn jäljiltä kuivuneista lehdistä ja oksista ja jäi kurkkimaan puiden lomasta joelle.

Samalle rannalle oli näköjään noussut pyöröhirsinen rakennus. Joen toisella puolen lähellä järveä oli laituri, jollaista hän ei muistanut ennen nähneensä. Niin tämänkin joen varrelta olivat rantatontit kelvanneet. Mitähän niistä oli maksettu? Pitäisikö hänenkin laittaa koko paikka lihoiksi? Se olisi viisainta, kunhan olisi ensin puoli vuotta rauhoituttu ja mietitty tulevaa.

*

Kylällä ei ollut enää kolmea kyläkauppaa, vain yksi keskikokoinen market, jonka kyljessä kumara lippalakkipäinen mies nyhti rahoja pankkiautomaatista.

”Ei kuittia, ei kuittia, joko sitä kuittipaperiakin säästetään”, mies tuhisi itsekseen suomatta Satuun katsetta.

Marketissa Satu sen sijaan sai muutaman uteliaan silmäyksen, yritti nyökätä tervehdykseksi, mutta vastaantulevat kärryntyöntelijät käänsivät päänsä pois joko hienotunteisuuttaan tai esittääkseen pidättyväistä. Satu muisti kokemuksesta, ettei täällä ollut tapana suin päin syöksyä vieraan kanssa juttusille. Takanapäin kotioloissa kyllä ihmeteltiin, että mikähän sekin ennennäkemätön tyyppi mahtoi olla, tavalliselta muuten näytti, mutta ajoi sellaisella romutuskelpoisella Volkkarilla.

Satu osti valmiiksi siivutettua ruisleipää, samaa, mitä he söivät kaupungissa. Hän kasasi kärryyn perunoita, spagettia, oliiviöljyä, jauhelihaa. Hän mietti hetken kalliiden ja kalpeiden tomaattien äärellä, kunnes heitti nekin ostosten sekaan, löysi parmesanjuustoa ja päätti, että menköön samaan konkurssiin.

”Pastapäivä”, punatukkainen kassatyttö huomautti hänelle ja hymyili niin, että hammaskoru kimalsi. ”Kuulithan oikein?” tyttö varmisti ja naurahti varmuuden vuoksi ääneen.

”Kuulin”, Satu myönsi. Paskaa oli ollut ihan kylliksi talven mittaan.

”Ei puutu kuin tuoretta basilikaa”, hän jatkoi.

”Kakskytkolme euroa ja kolmekymmentä senttiä. Käy katsomassa Virpin taimessa ja kukassa, siellä taitaa olla yrttejä”, tyttö ehdotti.

Pihalla lippalakkimies oli häipynyt, mutta kolme mopopoikaa poltteli tupakkaa sen näköisinä, että jos meininki olisi tiedetty kotona, bensarahoja mopoon ei olisi tullut vähään aikaan.

*

Kyltissä luki mustalla pohjalla Virpin taimi&kukka&hautaus.

Siinäpä oli koko elämän kulku kolmella sanalla. Kaupan ulkopuolella olevalle kiveykselle oli levitelty muutamia puolimetrisiä tuijia.

Vaikka Sadun tontti oli täynnä karsimattomia puunvesoja, hän näki äkkiä silmissään Manun suunnitteleman huvimajan. Sinne veisi laatoitettu polku, jota reunustaisi tuijakuja. Jonakin päivänä. Jostakin pitäisi silti aloittaa. Hän aloittaisi tuijista.

Hän kiskaisi liikkeen oven auki, kello helisi. Takahuoneesta nappulaverhon välistä ilmestyi nainen, jonka tummat hiukset oli leikattu tasaiseksi polkkatukaksi. Naisella oli tasaraitainen paita, ja hän sanoi tasaisella äänellä: ”Satu.”

Kesti monta sekuntia ennen kuin Satu tajusi. Kukkakaupan omisti Virpi Hujanen – tai ainakin tämän sukunimi oli kouluaikoina ollut Hujanen.

He olivat olleet parhaat kaverit aina lukion loppuun asti. Sitten Virpi oli muuttanut Ruotsiin opiskelemaan fysioterapiaa tai osteopatiaa tai naprapatiaa tai what ever. He olivat kirjoitelleet muutaman kerran, kunnes kirjeenvaihto oli tyrehtynyt Sadun mentyä naimisiin. Hän ei ollut kuullut Virpistä mitään vuosikymmeniin. Osteopatia what ever oli vaihtunut jostakin syystä taimiin ja kukkiin.

”Virpivii, vipataa, vipelisko villisko vissassaa”, Satu sanoi.

”Satusaa, sapataa, sapelisko sallisko sassassaa”, Virpi vastasi.

Sitten he halasivat, lujaa.

”Miten…?” kumpikin aloitti yhtä aikaa, ja ennen kuin Satu ehti jatkaa, Virpi purskahti itkuun.

*

He istuivat vierekkäin liikkeen takorautaisilla tuoleilla. Virpi alkoi keriä auki historiaansa sellaisella vimmalla, että Sadun oli paikoin vaikea pysyä perässä.

Virpi oli opiskellut Tukholmassa, ja kyllä, hän oli mennyt siellä naimisiinkin, muuttanut sukunimensä, hänestä oli tullut Ekström, hänellä oli kaksi lasta, molemmat olivat muuttaneet hänen kanssaan Suomeen, kun Ekströmistä oli tullut ero, ja kyllä, hän oli eronnut kuten Satu. Hän palasi ensin Tampereelle, mutta lapset eivät viihtyneet siellä, joten he menivät Ruotsiin lukioon, jonka suoritettuaan toinen opiskeli nyt kemiaa ja toinen oli erikoistunut nuorisotyöhön. He olivat kunnollisia nuoria aikuisia.

Virpi opiskeli puutarhuriksi, perusti ensin kukkakaupan Tampereelle, kunnes tapasi Jaakon, jolla oli maansiirtotöitä tekevä yritys. Kun kotipaikkakunnan kukkakauppa oli tullut myyntiin seitsemän vuotta sitten– niin, juuri samana vuonna kuin Satu oli eronnut – Virpi oli muuttanut Jaakon kanssa takaisin kotikuntaansa. Jaakon firmalla oli paljon töitä. Yritys teki vaikka mitä, rakensi lomakyliä, mökkejä, kaikenlaista. Se oli ollut yksi asuntomessualueen pääurakoitsijoista. He tekivät yhteistyötä. Hän puutarhurina suunnitteli ja Jaakko toteutti, kunnes.

Virpi riippui kaksin käsin Sadun kaulassa.

”Jaakko kuoli viime elokuussa”, hän sai sanottua.

”Voi Virpivii, voi Vipelisko”, Sadun ääni tukahtui.

”Mä olen ollut niin yksin”, Virpin sanoista sai tuskin selvää.

”Mä olen nyt täällä. Me voidaan nähdä. Me voidaan jutella. Kaikesta taas. Ei sun tarvitse olla enää yksin”, Satu yritti lohduttaa.

*

Hän ajoi takaisin talolle mielenkuohun vallassa. Pari pinjaa kallisteli pakettiauton takaosassa. Basilikan ostamisen hän oli kokonaan unohtanut.

Miten sattumanvaraista elämä olikaan. Virpillä oli ollut kaikki mahdollinen, aviomies, lapset, perhe. Nyt hän itki suruaan ja yksinäisyyttään.

Miksi Satu murehti oman työpaikkansa menetystä ja taloudellista tilannettaan, kun hänellä oli sentään olemassa tärkein: Manu, rakkaus.

Kaikkea ei voinut saada. Hän ei koskaan saanut lapsia. Mutta oliko kaukana asuvista lapsista sen kummemmin iloa Virpille tai Manulle?

Sadulla oli mies, joka halusi rakentaa hänelle huvimajan ja lausui hänelle runoja, kilautti vihkisormusta kuin vannoisi valansa uudelleen, rakasti häntä sanoin ja teoin. Sellaista miestä ei ollut jokaisella, sellaisesta Sadun pitäisi olla kiitollinen.

Hänen asiansa olivat tarkemmin ajateltuna loistavasti. Mikä oli sen parempaa kuin vakaa ihmissuhde?

*

Pihaan ajettuaan hän tööttäsi pitkään, odotti, että Manu ilmestyisi rappusille tukka harittaen. Pistäytymiseksi tarkoitettu kauppareissu oli lopulta kestänyt kolme tuntia. Manu oli varmasti huolissaan, sillä Satu oli unohtanut puhelimensakin keittiön pöydälle.

Satu harppoi sisälle.

”Moi kulta, täältä tulee ruokalähetys ja uutisia”, hän kuulutti ovelta.

Vastausta ei kuulunut. Hän kävi läpi huoneet, keittiön ja kaksi kamaria, kurkisti vessaankin, muttei löytänyt ketään. Hän kiipesi pari porrasta vinttiin ja huikkasi, ei vastausta.

Manu oli varmasti mennyt rantaan, saunalle. Siitähän oli ollut puhetta.

Oudon tunteen vallassa hän juoksi polunpätkän alas. Saunan piipusta ei noussut savua, mutta saunakamarista kuului ääntä.

Satu repäisi oven auki. Manu makasi kylmässä saunakamarissa puupenkillä vatsaansa pidellen ja voihkien. Hänen vieressään oli pesuvati, jonka ylle hän kumartui.

”Oletko sinä kipeä?”

Miehen otsalla helmeili kylmä hiki.

”Valtavan paha olo”, hän sai sanottua, kunnes pahoinvointikohtaus taas yllätti hänet.

”Mitä me on syöty tänään? Olikohan se aamujogurtti pilaantunutta?” Satu huolehti.

Manu ei tavallisesti valittanut. Hän ei kärsinyt miesflunssista tai satunnaisista säryistä. Joskus hän oli pyörällä kaaduttuaan telonut jalkansa ruhjeille, mutta silloinkaan hän ei halunnut mennä terveyskeskukseen itseään paikkauttamaan. Hän kuului ihmisiin, jotka menivät lääkäriin vasta pää kainalossa.

”Kuule, pitäisikö soittaa ambulanssi?” hän sanoi nyt tuskan kiilto silmissään.

Siitä Satu tiesi, että tosi oli kysymyksessä. Manu oli sairas, sairastunut vakavasti ja äkillisesti eikä pysynyt enää jaloillaan.

*

Satu ei tiennyt ambulanssin numeroa. Hän näppäili vapisevin sormin Virpin hetki sitten lähettämän puhelinnumeron.

”Virpin taimi&kukka&hautaus”, hän kuuli ystävänsä vastaavan.

Samalla hän oli kuulevinaan Manun vasta tänään lausumat sanat: ”Täältä me emme lähde pitkään aikaan minnekään.”

”Virpi, mä tarvitsen apua, äkkiä”, hän sanoi.

Kauhea ajatus nousi Sadun mieleen. Olisiko heitä kohta kaksi surevaa leskeä?

Satu ja Manu ovat muuttaneet Sadun vanhaan kotitaloon pienelle paikkakunnalle pohtimaan elämänsä uutta suuntaa. Satu tapaa kouluaikaisen ystävänsä Virpin, jonka mies on kuollut. Kun Satu palaa takaisin talolle, hän löytää äkillisesti sairastuneen Manun.

Ambulanssi saapui puolen tunnin sisällä puhelinsoitosta. Jossakin tilanteessa se olisi ollut liian myöhään, ja nytkin Sadusta jokainen minuutti tuntui ikuisuudelta.

Virpi ehti paikalle ennen ambulanssia. Hänen hysteerisestä itkustaan kukkakaupassa ei ollut enää merkkiäkään. Hän ei panikoinut vaan kyseli Manulta järkeviä, kuten missä kohtaa pahin kipu tuntui, milloin se oli alkanut ja milloin mies oli viimeksi pystynyt syömään.

Sadun valtasi huono omatunto, kun Manu kertoi jättäneensä jo aamupalan väliin epämääräisen pahan olon takia. Miksei Satu ollut edes sitä havainnut, oli vain hotkinut oman jugurttinsa ja myslinsä? Miksi hän oli ollut niin keskittynyt muuttoon ja antanut Manun hoitaa yksin kaikki raskaimmat kantamukset?
Miksi hän ajatteli ensimmäisenä vain itseään?

Virpi sanoi, että Sadun olisi parempi tulla sairaalaan hänen autollaan kuin matkustaa ambulanssin kyydissä.

”Minä selviän kyllä”, Manu ähki, kun häntä siirrettiin paareille.

”Anteeksi, mä olen niin pahoillani, kun mä tällä tavalla”, mies jatkoi ikään kuin olisi sairastunut tarkoituksella ja sitä pitäisi pahoitella.

”Lopeta! Eihän kukaan sairastu tahallaan”, Virpi sanoi tomerasti.

Manun kasvot olivat kalmankalpeat, ja hänen vatsansa näytti turvonneelta.

*

Ajomatkalla sairaalaan Virpi piti Satua kädestä ja ohjasi rattia vasemmalla kädellään. Tätä samaa tietä he olivat aikoinaan kulkeneet bussilla lukioon, istuneet vierekkäin linja-auton takaosassa ja jutelleet, eivät tietenkään koulusta, vaan pojista ja bileistä. Heillä oli ollut sama ihastus, joka tietysti oli ylemmällä luokalla ja koko koulun pahis, varakkaan tehtailijan poika. Virpi oli onnistunut pääsemään pojan kainaloon.

Tutut maisemat vilahtelivat taas ohi, sillat, vielä jään peitossa uinuvat järvet, mäntymetsät, tienviitta tanssipaikalle. Sadusta tuntui epätodelliselta. Vain muutama tunti sitten hän oli ajanut tätä samaa tietä Manun kanssa kohti taloa mies tukenaan ja turvanaan, pää sekaisin suunnitelmista.

Välillä Manu oli lepuuttanut kättään rauhoittavasti Sadun käsivarrella.

Satu vilkaisi Virpin kättä. Oikeassa kädessä ei ollut sormuksia. Kämmenselän nahka oli kuroutunut merkillisesti kuin suuren palovamman jäljiltä. Vasemman käden nimettömässä kimalsi kaksi timanttisormusta, toisessa niistä oli yksi suuri kivi, toisessa kivet kulkivat ympäri korua muodostaen ikuisuuden ringin.

Silti Virpin puoliso oli kuollut. Satu katsoi omaan nimettömäänsä, jota ympäröi yksinkertainen kultainen kehä. Se oli ollut sormessa aivan liian vähän aikaa. Miksei yhteiselle elämälle annettu takuuta? Mikään ei ollut ikuista, ei vaikka sitä kuinka yrittäisi esineillä ja tavaralla todistella.

Kuin vaivihkaa Sadun silmät kulkivat Virpin ohimoon. Siinä se vuosikymmenien jälkeen näkyi yhä, lyhyt sentinmittainen vaalea arpi, lähellä silmäkulmaa. Juuri sen kokoinen, mikä syntyy, kun ohimo iskeytyy liikennemerkin terävään kulmaan. Arven alla oli toinen samanlainen, suurempi. Sitä Satu ei muistanut ennestään. Ne olivat kuin tarkoituksella piirrettyjä symmetrisiä meikkiviiruja.

Hän vaihtoi asentoa, nahkapenkki narahti alla. Auto oli kallis, juuri sellainen, jota naapurit täällä varmasti kadehtivat. Kojelaudan täytti vaikuttava näyttö, jolla nyt liikkui vain kellotaulun sekuntiviisari, vääjäämättä, mutta liian nopeasti. Auto tuoksui vielä uudelta, kenties sillä ei ollut ajettu paljon. Luultavasti Virpillä ja hänen miehellään oli useampia ajoneuvoja. Kaikenlaiset yhdentekevät ajatukset kiersivät Sadun mielessä, pyörivät yhden ainoan, ison, möhkälemäisen tosiasian ympärillä.

Sen, että ambulanssi kiidätti kovissa tuskissa voihkivaa Manua kohti aluesairaalaa.

”Onhan tuo sairaala luotettava?” Satu sai kysyttyä.

Virpi ei katsonut häneen.

”On se”, hän vain sanoi katse tiukasti tiessä ohittaessaan rämisevää lava-autoa.

”Haluaisitko sä kuunnella jotain musiikkia?” Virpi kysyi aivan kuin räminä olisi herättänyt hänet huomaamaan, että hiljaisuuden täytteeksi tarvittiin jotakin.

Vastausta odottamatta hän napautti näytön ruutua. Paikallisen radioaseman tunnus ilmestyi näkyviin, ja äkkiä Kirkan ääni tulvi autoon.

”Hetki lyö, viime hetki lyö!”

Virpi läimäytti ruutua uudelleen, ja ääni hiljeni.

”Tuota nyt ei ainakaan tarvittu. Anteeksi”, hän sai sanottua.

Sadulta pääsi hermostunut naurunpurskahdus. Ei tässä mitään hauskaa ollut, päinvastoin, hän oli lähellä sokkitilaa.

”Tragikoomista”, hän nikotteli. ”Ihan kuin elämä leikkisi meillä.”

”Mutta me ei leikitä elämällä”, Virpi sanoi ja painoi kaasua kuin sanojensa vastapainoksi.

Auto syöksähti eteenpäin. Se nieli tietä, jonka vartta kesäisin keskenkasvuisen lapsen korkuiset koiranputkirivistöt reunustaisivat vaahtopäinä kuin kermakiehkuroita olisi pursoteltu morsiuskakun ylle.

Satu muisti vielä, miten epävarmalla tavalla hän oli vihkimishetkellä sanonut ´tahdon´.

Nyt hänen teki mieli sanoa sana uudelleen, päästää se ilmoille, avata auton sivuikkuna ja huutaa niin, että heidän ohittamansa mopoilija suistuisi tienposkeen.

”Tahdon! Uskokaa minua. Tahdontahdontahdon!”

Mitään muuta hän ei tahtonut niin kuin että Manu selviäisi, parantuisi siitä, mikä häntä sitten vaivasikin ja palaisi taloon Sadun kanssa mahdollisimman nopeasti. Hän ei halunnut jäädä yksin, ei samalla tavalla kuin Virpi oli jäänyt.

*

Sairaalan pitkä käytävä oli reunustettu rivillä epämukavia tuoleja. Satu laski niitä kaikkiaan seitsemäntoista kappaletta. Pöydälle olivat muut hermostuneet odottajat heitelleet lehtiä, Kaksplussia ja Tekniikan Maailmoja. Niiden koirankorvista saattoi päätellä, että lukijat olivat olleet enimmäkseen joko pienten lasten äitejä tai heidän puolisoitaan.

Nyt Sadun ja Virpin lisäksi käytävän varrella istui vain farkkuihin sonnustautunut mies, joka selasi tarmokkaasti kännykkäänsä.

Jonoa ei kumma kyllä ollut. Manu oli otettu heti sisään akuutin vastaanotolle.

Jostakin huoneesta tuli ulos heitä iäkkäämpi nainen, jota nuori mies tarttui hartioista. Nainen itki pitkin nyyhkäyksin. Hän pystyi tuskin ottamaan askelta ja olisi lyyhistynyt lattialle ilman nuoren miehen tukea.

”Äiti. Mennään nyt vaan ulos, äiti”, mies sanoi.

Satu nielaisi. Oliko nainen juuri menettänyt puolisonsa?

”Haluatko juotavaa?”

Virpi kiirehti automaatille ja toi Sadulle mukillisen kylmää vettä.

”Hengitä syvään. Hengitä syvään etenkin uloshengityksellä ja laske samalla kahdeksaan. Se rauhoittaa”, Virpi sanoi.

”Nämä on niitä pahimpia paikkoja, joissa ihminen joutuu istumaan ja odottamaan. Mä tiedän. Eikä auta kuin odottaa”, hän jatkoi.

Satu katsoi Virpiä kiitollisena. Totta kai tämä tiesi, millaista oli istua sairaalan käytävällä odottamassa, että lääkäri tulisi kertomaan, mitä kaikkein läheisimmälle ihmiselle oli tapahtunut, kun mielessä samaan aikaan taistelivat toivo ja pelko. Toivo puolustautumassa pehmeällä kilvellään, pelko raatelemassa terävillä saksillaan.

Samassa Satu tajusi, ettei edes tiennyt, mihin sairauteen Virpin mies oli menehtynyt. Tämä oli kuitenkin ollut vielä varsin nuori, viettänyt viisikymppisiään pari vuotta sitten.

”Miten Jaakko, mihin sun mies?” hän sai sanottua.

Virpi puristi huulensa yhteen.

”Sydänkohtaus. Ihan yllättäen, ilman mitään ennakko-oireita. Massiivinen, mitään ei ollut tehtävissä.”

”Mä, mä otan osaa”, Satu änkytti.

Hän olisi halunnut kysyä lisää, milloin ja missä tilanteessa kohtaus oli tullut, oliko Virpi ollut paikalla, oliko hän osannut soittaa ambulanssin nopeasti niin kuin nyt, oliko yrittänyt elvyttää? Vai oliko mies menehtynyt työmaalleen, kesken harppauksensa, vai kavutessaan maansiirtokoneen päälle, vai pihamaalle autoonsa juuri ennen kotiintuloa, vai kenties yöllä, nukkuessaan, ei saanut enää henkeä, maailma musteni ympärillä, silmät täyttyivät tähdistä, kipu salpasi rinnan, sykki salamoina vasempaan käsivarteen?

Mutta hän ei saanut kysymyksiä huuliltaan vaan liittyi siihen suureen joukkoon, joka järkyttyi jo pelkästä ajatuksesta, että itselle tai omalle läheiselle voisi käydä samalla tavalla. Ehkä oli juuri parhaillaan käymässä pahin mahdollinen.

Sitten ovi avautui ja pitkä valkotakkinen mies kutsui heidät sisään.

”Rouva Rissanen?” hän kysyi ja katsoi suoraan Satua, ei erehtynyt naisesta, näki heti, kumpi heistä kahdesta näytti kärsivämmältä.

Satu nyökkäsi, ei oikaissut, että hän oli pitänyt naimisiin mennessään oman sukunimensä.

”Puolisoanne valmistellaan leikkaussaliin. Hänet operoidaan välittömästi. Kyseessä on mitä todennäköisimmin puhjennut umpilisäke.”

Satu nyökkäsi taas, katsoi lääkäriä silmiään räpäyttämättä.

Umpilisäkkeen poisto, sehän on vaaraton rutiinileikkaus, hänen helpottuneessa mielessään käväisi. Häneltä itseltään oli poistettu umpilisäke parikymppisenä, eikä hän muistanut toipumisen olleen mitenkään raskasta. Luultavasti hän oli sännännyt diskoon heti leikkausta seuraavana viikonloppuna.

”Voitte soitella parin kolmen tunnin kuluttua, kun hän on heräämössä”, lääkäri sanoi.

”Voinko jäädä tänne odottamaan?” Satu kysyi.

Lääkäri katsoi häntä, ja Satu oli erottavinaan huvittuneen pilkahduksen miehen silmissä.

”Tottahan toki, mutta varmasti teidän on mukavampi odottaa kahvilassa tai kotona.”

Virpi laski kätensä Sadun polvelle.

”Kello tulee kahdeksan. On varmasti puoliyö, ennen kuin Manu pääsee heräämöstä. Hän on täällä hyvissä käsissä. Et kuitenkaan pääsisi tapaamaan häntä niin myöhään. Lähdetään kotiin. Soitat sitten aamulla.”

”Niin. Niin kai on viisainta”, Satu vastasi, vaikka ei pystynyt käsittämään, mikä tällaisessa tilanteessa olisi viisasta tai tyhmää tai edes sitä, mikä vuorokaudenaika oli menossa.

Mutta mihin kotiin hän menisi? Eihän hänellä ollut nyt muuta paikkaa kuin vanha kylmähkö mökki, jonne he olivat häthätää ehtineet purkaa muuttolaatikkonsa. Ajatus yksinäisestä yöstä lapsuudesta tutun keittiönpöydän ääressä tuntui pakahduttavan kauhealta.

Siellä hän istuisi tuijottamassa Manun aamulla koskemattomaksi jäänyttä kahvikuppia ja pesemättömiä ikkunoita.

”Tulet meille”, Virpi sanoi kuin luonnollisena asiana. ”Meillä on rauhallinen vierashuone, jossa voit nukkua. Annan unipillerinkin. Muuten et saa unta, ja lepoa sinäkin tarvitset. Minä olen kärsinyt kroonisesta unettomuudesta Jaakon kuoleman jälkeen. En varmaan enää koskaan pysty nukkumaan ilman lääkkeitä.”

”Kiitos”, Satu nyyhkäisi.

Tuntui hirveältä, kun Virpi käänsi auton takaisin tulosuuntaan. Tuntui pahalta jättää Manu sairaalaan ikään kuin selviämään yksin, olipa hänellä apunaan miten taitavat ammattilaiset hyvänsä.

”Manu ei ole koskaan ollut kipeä”, Satu sanoi. ”Tai on hän sairastanut työuupumuksen, mutta se on eri asia.”

Miksi miehen piti sairastua juuri nyt, kun olisi ollut niin paljon tekemistä, joka häntä oli innostanut? Olisipa tämä sattunut edes kaupungissa tai muutama kuukausi aiemmin, ennen kuin he olivat ehtineet sanoa irti vuokrasopimuksen, koota kimpsunsa ja kampsunsa.

”Sairaudet ovat niin salakavalia. Sitä ihmettelee, että miten sairaus iskee niin äkkiä. Mutta se on sen tapa. Tulla äkkiä ja varoittamatta”, Virpi sanoi.

Satu katsoi ystäväänsä kiitollisena.

”Ihanaa, kun olet nyt olemassa ja jaksat olla mun kanssa”, Satu sanoi. ”On uskomatonta sattumaa, että sinä olet täällä. Enhän mä muuten tunne koko kylältä enää ketään.”

”Elämässä suurin merkitys on sattumalla”, Virpi sanoi nostamatta katsettaan tiestä.

”Manukin sanoi haluavansa elämään jotain arvaamatonta. Mutta ei hän tätä tarkoittanut!” Satu parkaisi. ”Hän halusi jotakin arvaamatonta hyvää.”

*

Sadun päivällä haaveilema sisustuslehtien unelmakartano oli totta. Virpin koti oli sellainen, valtava kaksikerroksinen valkoinen puutalo vanhojen vaahteroiden ja tammien keskellä. Virpin auton valot kimpoilivat suuren verannan lasiruudukosta. Suurimman puun alta koirankopista nousi laiskasti mustavalkoinen
newfoundilainen.

”Meidän Ressu, puolisokea ja -kuuro. Se on surrut Jaakkoa yhtä paljon kuin minä”, Virpi sanoi.

”Mieletön paikka”, Satu taivasteli ja antoi katseensa kiertää pihalla.

”Tuolla kasvaa kesällä rivi pioneja”, Virpi viittoili. ”Tuolla on ruusutarha.”

Ruusutarhaan näytti johtavan kaariportti, jota reunustivat kaljut köynnökset. Sekin puhkeaisi kesällä kukkimaan.

”Entinen pappila. Arvaa, paljonko tämän kunnostaminen maksoi ja vei aikaa? Ei, älä arvaa. Mutta noiden puiden lehtien haravointi vie syksyllä kaksi viikkoa. Varsinainen työleiri tämä paikka on ja aivan liian suuri minulle nyt, kun…”

Virpi keskeytti, nousi autosta ja kurotti takapenkiltä kaksi pakastepizzaa, jotka oli käynyt matkan varrella ostamassa heille illalliseksi.

Puolisokea Ressu tallusti haistelemaan Sadun farkunlahkeita, antautui pariin taputukseen ja löntysteli sitten vakiopaikalleen, painoi kuonon käpäliinsä kuin palaten miettimään jotain syvällistä, ratkaisematonta arvoitusta. Virpi irrotti koiran lieasta, ja Ressu löntysteli heidän perässään sisälle.

Miten elämä saattaakaan heitellä kahta entistä luokkatoveria eri suuntiin! Talossa ei mikään muistuttanut Virpin vanhaa lapsuuskotia, joka oli ollut Sadun kodin tyylinen vaatimaton talo. He olivat kotoisin suurin piirtein samanlaisista oloista. Sekä Sadun että Virpin äidit olivat työskennelleet läheisellä broilerijalostamolla. Työ oli ollut rankkaa, ja naisten ranteet ja nivelet olivat olleet koetuksella. Molempien äidit olivat joutuneet työkyvyttömyyseläkkeelle ennen aikojaan. Virpin
isä oli ajanut taksia, kunnes eräältä yöajolta palatessaan oli nukahtanut rattiin ja auto oli ohjautunut päin sähköpylvästä. Isä oli halvaantunut ja kuollut muutaman vuoden kuluttua liikuntakyvyttömänä.

Taustastaan huolimatta Virpiä näytti onnistaneen, jos onnistumisen mittarina pidettäisiin ulkoista vaurautta. Hänellä oli haaveitten talo puutarhoineen, oma yritys, ja luultavasti hän omisti nyt myös Jaakon yrityksen.

Sadulla oli vain mökinrötiskö eikä töitä.

”Mutta minulla on sentään vielä Manu”, hän yritti lohduttaa itseään, kun ystävän maallinen omaisuus tuntui hukuttavan hänet alleen.

Uteliaisuuttaan hän kulki pihavalon loisteessa lähemmäs ruusutarhan kaariporttia ja katui heti. Siellä etäämmällä se pilkotti, pitsireunaisilla leikkauksilla koristettu huvimaja, juuri sellainen, jonka rakentamisesta Manu oli niin innostuneena vielä tänä aamuna puhunut ja jonka hän oli luvannut Sadulle rakentaa.

*

Virpi haudutti rooibosteetä, joka ei ainakaan veisi yöunia.

Satu leikkeli haluttomasti pizzaansa, jonka pinnalla velloi öljyinen pestokastike. Hänellä ei ollut nälkä eikä ruokahalua. Sen sijaan hänen silmänsä hakeutuivat tuon tuosta keittiön seinällä roikkuvaan suurinumeroiseen kelloon. Voisiko sairaalaan soittaa jo tänä iltana?

”Kaikki menee hyvin, usko pois”, Virpi luki taas hänen ajatuksiaan. ”Me emme voi tehdä muuta kuin odottaa, ja silloin aika on pitkä. Umppari on rutiinileikkaus, ei hätää.”

”Kerro, miten sinä ja Manu olette tavanneet?” hän kysyi sitten ja nojautui kyynärpäidensä varassa eteenpäin.

Oman tarinansa hän oli kertonut jo kukkakaupassa heti heidän tavattuaan. Se oli täyttänyt tilan niin, ettei Sadun kuulumisille ollut juuri jäänyt aikaa.

Satu kertoi italian kielikurssista, siitä, miten uskomatonta oli törmätä naisten kansoittamalla kurssilla mieheen ja miten hän ennen sitä oli suunnitellut jäävänsä loppuiäkseen yksin. Miten he olivat istuneet Manun kanssa kahviloissa, ihan vanhanaikaisesti, ja heidän tuttavuutensa oli syventynyt ystävyydeksi ja kuin vaivihkaa kosketuksiksi.

”Siitä ei sitten ollut enää paluuta”, Satu sanoi ja kertoi, kuinka tarmokkaasti ja ilman suurta dramatiikkaa Manu oli hoitanut avioeronsa.

Puhui hän Manun tyttärestäkin, Millasta, joka oli ottanut heihin täydellisen pesäeron.

”Se koskee Manuun. Hän kärsii välirikosta, vaikka ei sitä näytä.”

Kun hän kertoi Millan asuvan Pietarissa, Virpin suupieleen tuli äkillinen, tyytymätön mutka.

”Harmillisia asioita. Mutta kyllä kaikki aina ratkeaa, jollakin tavalla”, Virpi sanoi, nousi pöydästä ja kysyi, halusiko Satu jälkiruokaa. Pakastimessa olisi omenapiirakkaa ja vaniljajäätelöä.

”Sinä jaksat leipoakin”, Satu huokasi.

Virpi melkein säpsähti.

”Ei! En minä leivo itse. En sen jälkeen, kun poltin uunissa tämän käteni.”

Hän heilautti oikeaa kättään.

”Eikä olisi ketään syöjiäkään”, hän jatkoi. ”Lapset eivät opiskeluiltaan ehdi juuri käymään.”

Virpi vaikeni hetkeksi.

”Viimeksi tapasin heidät Jaakon hautajaisissa.”

Sitten hän rykäisi ja jatkoi nopeasti: ”Onneksi on some ja whatsappit ja niin poispäin. Voimme lähetellä viestejä, ja näen, missä he milloinkin liikkuvat. Toisaalta niissäkin voi salata äidiltä asioita. Joskus ajattelen, miten paljon helpommalla elämässä olisi päässyt ilman lapsia. Olisi monta huolta vähemmän. Niin kuin sinulle on käynyt.”

Satu mykistyi. Ei kai Virpi sentään häntä lapsettomuudesta kadehtinut?

Ei kai heillä kummallakaan ollut mitään aihetta kadehtia toinen toistaan? Molemmat olivat eronneet, toisen mies menehtynyt ja toisen leikkauspöydällä, toinen näytti olevan hyvissä varoissa ja toinen työttömänä.

”Eiköhän meillä ole puntit aika tasan”, Virpi huokaisi lopulta. ”En yhtään tiedä, mitä tekisin elämälläni jatkossa. Pidänkö kaikki yritykset vai mitä. Toisaalta mieleni tekisi muuttaa koko tuppukylästä.”

”Takaisin Ruotsiinko? Lähemmäs lapsiasi? Malttaisit luopua tästä ihanuudesta?”

Virpi kohautti harteitaan.

”Onhan täällä kaunista, varsinkin sitten, kun kesä koittaa. Mutta ihanuus on aika kyseenalaista, kun koittaa marraskuu ja on pimeää, eikä kylällä liiku kukaan. Viime talvi otti tosi koville. Haluaisin jonnekin lämpimään, Espanjaan tai vielä kauemmaksi, ehkä Aasiaan, vaatimattomalle saarelle. Makaisin riippumatossa ja tuijottaisin merta.”

Satu ajatteli, että sen Virpi olisi ansainnut. Talvi hiljaisella paikkakunnalla Jaakon kuoleman jälkeen oli varmasti ollut ahdistava, jos lapsetkaan eivät vierailleet Virpin luona, eivät tulleet edes jouluksi. Oliko Virpillä täällä ystäviä? Lapsuusperhettä ei ainakaan enää ollut, sen Virpi oli kertonut. Oli masentavaa ajatella, miten yksin ihminen saattoi jäädä, vaikka häntä ympäröisi maallinen kauneus ja mammona. Luultavasti Virpi eli myös paikkakuntalaisten kateuden kohteena. Puolison kuolemasta huolimatta hänellä oli kaikki muuten hyvin: hän oli rikas leski. Satu tiesi, että sellaista kadehdittiin, ei surkuteltu vaan pikemminkin taivasteluun sisältyi vahingoniloa: ”Niinpä niin, ei tuo raha onnea.”

”Ota tämä. Monesta voi tinkiä, mutta ei levosta”, Virpi sanoi.

Satu nielaisi puolikkaan Virpin ojentamasta nukahtamislääkkeestä ja halasi vanhaa ystäväänsä.

Virpi halasi takaisin lujasti ja lämpimästi. Satu tunsi olevansa turvassa.

Virpi ojensi hänelle laventelilta tuoksuvan, silitetyn puuvillapyjaman.

”Nuku hyvin”, Virpi sanoi.

*

Satu heräsi aamulla kaihdinten raosta pilkistävään valonsäteeseen ja piipitykseen. Hän luuli sitä ensin kännykän ääneksi, kunnes tajusi, että jokin kirkasääninen lintu, talitintti, piipitti ikkunan takana.

Hän ei ensin ymmärtänyt, missä oli. Valkeat rapeat pellavalakanat ja huoneen seiniä koukertavat kukkatapetit saivat hänet tajuamaan, ettei hän ainakaan ollut Helsingissä kotonaan. Ai niin, eihän hänellä ollut enää kotia.

Sitten hän muisti Virpin, muisti Manun, sairaalamatkan, ja koko eilinen päivä alkoi tuntua epätodelliselta. Hän tavoitteli silmillään yöpöydältä kännykkäänsä, kunnes muisti, että se oli yhä hänen talossaan niillä sijoilla, jonne hän eilen päivällä oli sen unohtanut. Samassa hän muisti, ettei hänellä ollut mukanaan
mitään muutakaan henkilökohtaista: ei lompakkoa tai henkilöllisyystodistusta. Talon ovikin oli jäänyt lukitsematta.

Hän oli ollut eilisen iltapäivän ja illan sokkitilassa, kuin ulkona itsestään ja tapahtumista ympärillään.

Hän riisui pyjamansa, petasi sängyn, avasi verhot ja ymmärsi päivänvalosta, että aamu oli jo pitkällä.

Satu hipsutteli eilisissä muuttovaatteissaan, farkuissa ja ruutupaidassa, keittiöön. Siellä ei ollut ketään. Pyöreällä pöydällä oli maljakossa punaisia kerrottuja tulppaaneita ja Arabian mukia vasten siististi tekstattu lappu: ”Lähdin kukkakauppaan. Toivottavasti nukuit hyvin? Jääkaapissa on smoothieta ja kahvinkeitin ladattu. Ole kuin kotonasi. Puhelin on eteisessä. Sairaalan numero on tässä. Soita mullekin, kun olet herännyt.”

Satu vilkaisi keittiön kelloa. Mitä ihmettä? Jo puoli kymmenen! Miten hän saattoi nukkua näin pitkään ja levollisena, vaikka Manu oli sairaalassa ja koko tulevaisuus epäselvänä?

Eteisessä oli todella vielä harvinaisuus: toimiva lankapuhelin. Satu ei ollut käyttänyt sellaista aikoihin. Se oli kuitenkin näpyteltävää mallia eikä sellainen kierrelevyinen, joka oli ollut Sadun lapsuuskodissa.

”Voisitteko yhdistää potilaalle. Manu Rissanen. Hänet tuotiin sinne… hänet leikattiin eilen. En tiedä osastoa.”

Kesti hetken, ennen kuin osastolta vastattiin: ”Kuka tiedustelee?”

”Olen hänen vaimonsa.”

”Hän on parhaillaan leikkaussalissa. Voitte soittaa uudelleen, annan heräämön numeron.”

Satu nielaisi.

”Mutta… hänethän leikattiin jo eilen illalla.”

”Hänet leikataan tänään uudelleen.”

”Mutta miksi? Mitä on tapahtunut?”

Satu melkein huusi puhelimeen, jonka luuri oli alkanut painaa hänen kädessään.

”Voitte keskustella siitä kirurgin kanssa, kun leikkaus on ohitse. Voisitteko jättää numeronne, niin hän soittaa teille myöhemmin.”

Sadun pää tuntui tyhjältä. Puhelinnumero, mikä oli hänen numeronsa? Eikä hänellä ollut nyt käsillä kännykkää, jos kirurgi sattuisi soittamaan jo puolen tunnin sisällä.

”Hetkinen”, hän sanoi. Hän muisti pankkitilinsä tunnusluvun ja koodin, hän muisti Manun puhelinnumeron, mutta ei omaansa. Sitten hän muisti Virpin neuvon, miten pitäisi hengittää rauhallisesti, ja luetteli numeronsa.

”Milloin lääkäri soittaa?” hän tivasi yhä.

”Kun leikkaus on ohitse. En osaa sanoa kellonaikaa”, hoitaja pahoitteli, ja puhelu loppui.

*

Satu tuijotti mustaa luuria kädessään epäuskoisena. Hänestä tuntui kuin hänet olisi heitetty keskelle jotain ahdistavaa näytelmää. Kahvin tuoksu leijaili keittiöstä, eteisen valkoiset puupaneeliseinät antiikkisine lampetteineen olivat kuin romanttisen näytelmän lavasteet, joissa hänen pitäisi säntäillä edestakaisin käsiään tuskasta väännellen.

Yleisö vain puuttui.

Siitä huolimatta hän alkoi kulkea ympyrää: hän kiersi eteisestä keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen – vai saliksiko paikkaa pitäisi kutsua – vierashuoneeseen, avasi oven, joka johti näköjään työhuoneeseen, kulki läpi spaosastoa muistuttavan kylpyhuoneen ja kurkisti saunaan, jonka lauteet oli sijoitettu puoliympyrän muotoon.

Vain Virpin makuuhuoneen ovea hän ei pystynyt avaamaan.

Hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan elämänsä aikana. Edes avioero ei ollut tuntunut tältä, vaikka sen sanottiin olevan pahin tapahtuma, melkein puolison kuolemaan verrattava.

Virpi oli käynyt läpi sekä avioeron että puolison kuoleman. Hän varmasti ymmärsi, miltä Sadusta saattoi tuntua. Hän oli jaksanut jakaa aikansa, kotinsa ja huolenpitonsa Sadun kanssa.

Sadusta tuntui kuin hän olisi kuumeessa. Matolla oli pieni paperinriekale. Hän kumartui nostamaan sen ja oli kaatua päälleen. Häntä huimasi, oksetti kuten Manua eilen.

Hän istahti olohuoneen sohvan reunalle. Vitriinin päältä tuijotti suurikokoinen miehen valokuva hopeakehyksissä. Miehen täytyi olla Jaakko. Miehen laineikas tumma tukka oli kammattu taaksepäin. Hänen oikea kulmakarvansa oli kysyvästi koholla, ja hän katsoi jonnekin yläviistoon. Huulilla ei ollut hymyä, vaan ilme oli päättäväinen.

Mies näytti raamikkaalta. Sellaiselta, joka eläisi ikuisesti.

Manu oli ulkonäöltään niin erilainen, kapeaharteinen, melkein hintelä. Hänen silmissään oli lempeä katse ja huulilla aina pieni, hyväksyvä hymy. Hän näytti liian herkältä elämään.

Satu ei ollut koskaan välittänyt kenestäkään niin kuin Manusta.

Hänen oli ryhdistäydyttävä. Hänen oli saatava käsiinsä oma puhelin, ennen kuin kirurgi soittaisi. Hänen oli ajateltava järkevästi. Hänen oli otettava esimerkkiä Virpistä, joka oli selvinnyt niin paljosta.

*

Jotenkin Satu sai selvitettyä paikallisen taksin numeron.

Hän raapusti Virpin jättämän lapun takapuolelle kiitokset ja piirsi suuren sydämen. Nyt oli pakko lähteä.

Hän tunsi itsensä huutolaislapseksi tai paperittomaksi maahanmuuttajaksi seisoessaan pihalla odottamassa autoa ilman mitään henkilökohtaisia tavaroita. Ressu-koirakaan ei jaksanut innostua hänen näkemisestään. Auton kaartaessa pihaan koira sentään vääntäytyi jaloilleen ja haukahti kaksi kertaa kuin velvollisuudentunnosta.

”Mennään Sahurinkujalle”, Satu sanoi kuljettajalle. ”Minulla ei ole lompakkoa mukana. Haen talosta kukkaron.”

Kuski vilkaisi häneen taustapeilistä arvioiden, näki hätääntyneen katseen, totesi sitten ilmeisesti saavansa rahansa jossakin vaiheessa.

”Niin se on Kankaalassa päin”, hän tuumasi, ja Satu tyytyi ynähtämään myöntävästi.

Parin kilometrin jälkeen kantatielle päästyään kuljettaja puhkesi taas puhumaan.

”Oletko sukulaisia? Siis Maansiirto-Mäkisille?”

”Ei. En ole”, Satu vastasi lyhyesti ja toivoi, että miehen puhehalut tyrehtyisivät tähän.

Toive oli turha.

Mies pudisteli päätään.

”Kyllä oli kamala tapaus se Mäkisen Jaakon kuolema. Mies parhaassa iässä ja sellainen loppu. Ei sitä näköjään koskaan tiedä.”

”Niin”, Satu sanoi. Tästä aiheesta hän ei ainakaan halunnut jatkaa.

”Minäkin kävin sen jälkeen kaikissa mahdollisissa testeissä. Sydänfilmit ja verikokeet, kaikki otettiin. Kolesteroli oli korkealla. Syön nyt siihen lääkettä. Verenpaineet mittaan joka aamu.”

”Aivan”, Satu sanoi. Mikään ei olisi voinut kiinnostaa häntä tässä tilanteessa vähempää kuin jonkun tuntemattoman taksikuskin veriarvot. Hän olisi joko halunnut lyödä miestä tai hypätä ulos autosta. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut mahdollinen. Hänen oli päästävä talolle, puhelimen ja paketti-Volkkarin luo.

”Ei kai sillä Jaakolla mitään oireita ollut aikaisemmin”, mies jatkoi huomaamatta takapenkiltä nousevaa mustaa kiukkupilveä.

”Kohtaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minuakaan ei huvittanut sen jälkeen vähään aikaan saunoa. Vaikka voiko siitä saunaa syyttää, en tiedä.”

Satu havahtui. Miten sauna liittyi Virpin miehen kuolemaan? Hirveää, oliko Jaakko menehtynyt saunan lauteille? Hänen mieleensä nousi eilinen, pukuhuoneessa pahoinvoiva Manu. Miten kauhealta tilanteen oli täytynyt tuntua Virpistä. Sadun oli pakko kysyä asiasta.

Kuljettaja vilkaisi taas taustapeiliin ja Sadun kasvoihin.

”Jaa et tiedä? Kun et ole paikallisia. Kyllä siitä täällä pitkään puhuttiin.”

Äkkiä kuljettaja jarrutti.

”Katos. Mäyrä”, hän totesi, kun harmahtava otus puikki tien poikki.

”Niin se Jaakon tapaus”, hän jatkoi, kun oli taas päässyt kiihdyttämään kahdeksaankymppiin, tieosuuden suurimpaan sallittuun nopeuteen.

”Hän menehtyi omalla rantasaunallaan. Hukkui uidessaan. Minäkään en halunnut enää loppukesästä mennä uimaan. Tuli siitä asiasta niin ilkeä olo.”

*

Loppumatka sujui kummankaan puhumatta.

Satu sulatteli kuulemaansa. Kuljettaja vihelteli. Satu oli tunnistavinaan Hurmio-tangon: ”On silloin vaikeaa, kun yksin taivaltaa, ja kauan rakkaintaan etsiä saa…”

Virpi-parka. Jaakko-parka. Manu-parka. Hän itse, Satu-parka.

Eikö tämä matka ikinä loppuisi?

Viimein taksi pysähtyi Sahurinkujan päähän. Satu nousi ulos pihalle, jossa Volkkarin rottelon viereen oli pysäköity toinen, melkein yhtä huonokuntoinen auto.

Hän kulki pihan yli, ja ennen kuin hän ehti rappusille, talon ulko-ovi avautui ja sisältä, hänen talostaan, astui aivan vieras mies vastaanottamaan
häntä. Mies näytti jotenkin epämääräisen likaiselta.

Hänen perässään seurasi vaalea, siisti nainen.

”Jaaha”, mies sanoi.

”Päivää. Drastuitvie”, nainen sanoi.

Satu aikoi pyörähtää ympäri, paeta takaisin taksiin.

Satu ja Manu ovat juuri muuttaneet Sadun entiseen kotitaloon, kun Manu yhtäkkiä sairastuu vakavasti. Satua auttaa hänen vanha ystävänsä Virpi, jonka mies on viime kesänä menehtynyt. Kun Satu palaa talolle, häntä vastaan tulevat tuntematon nainen ja mies.

Kutsumattomat vieraat eivät kuitenkaan näyttäneet varkailta, eivät siltä, että he olisivat etsineet talosta jotakin vietävää.

”Tulin sisään, kun ovi oli auki”, epämääräisen likainen mies sanoi.

”Ja minä tulin katsomaan, mitä täällä oikein tapahtuu. Kun ensin on niin hiljaista, ja sitten alkaa pörrätä kaikenlaisia autoja”, vaalea nainen sanoi.

Hän ojensi kätensä.

”Veronika”, hän sanoi. ”Asun tuossa mökissä, joka näkyy rannalta. Asutteko te tässä?” hän kysyi Sadulta. Nainen puhui suomea vierasperäisesti korostaen.

”Asun”, Satu änkytti ja tarttui naisen käteen.

”Minä olen nuohooja. Sovittiin tästä aamusta. Kävin jo saunalla”, mies sanoi.

Satu huokasi.

”Aivan. Minä…tässä on tapahtunut kaikenlaista. Olin ihan unohtanut. Muutimme tänne eilen. Mieheni joutui sairaalaan ja…minun puhelimeni…taksi pitää maksaa…”

Sitten hänen jalkansa pettivät.

*

Hän heräsi keittiön puusohvalta. Kolmet huolestuneet kasvot olivat kumartuneet hänen ylleen.

Nainen, nimeltään Veronika, tarjoili hänelle vesilasia.

”Oletteko kunnossa?” hän kysyi ja kohotti Sadun päätä.

”Olen. Mutta minun on pakko soittaa. Ja maksaa”, hän lisäsi sitten tunnistaessaan taksikuskin.

”Oletko kunnossa?” kuljettajakin kysyi .”Vai pitääkö ajaa sairaalaan?”

”Eikun soittaa. Minun miehelle. Tai lääkärille. Ettei käy kuin Jaakolle”, Satu soperteli epäselvästi.

Kuljettaja perääntyi ovelle. Hän näytti pelästyneeltä.

”Ei nyt mitään maksuja. Tulet hoitamaan sitten kun jaksat. Löydät minut siitä Virpin kukan vierestä taksiasemalta. Tai jätä rahat kukkakauppaan. Yhdeksäntoista euroa. Antero, soita perään, jos tarvitaan kyytiä”, mies sanoi nuohoojalle ja häipyi vilkkaasti ovesta.

”Täällä maalla, Suomessa, ihmisiin voi luottaa”, nainen sanoi ja auttoi Sadun istumaan.

Nuohooja seisoi hellanluukun edessä häkeltyneenä.

”Jos minäkin tästä, kaikki on kunnossa”, hän sanoi ja livahti taksikuskin perään.

Veronika-niminen nainen huokaisi.

”Miehet”, hän sanoi. ”Häviävät. Kukin tavallaan. Jään vielä hetkeksi katsomaan, että selviät varmasti”, hän sanoi Sadulle.

*

Satu näki puhelimensa. Siinä pöydällä se vihdoin oli. Hän kurottautui katsomaan. Vain yksi vastaamaton puhelu, mutta se oli Virpiltä. Kirurgi ei siis ollut vielä soittanut. Satu ehti sittenkin ajoissa.

Virpi oli myös jättänyt viestin: ”Missä olet? Kävin ruokiksella kotona ja näin, että olit poissa. Soita!!!”

Satu ei voinut soittaa nyt. Hän ei voinut pitää puhelinta varattuna, koska lääkäri saattoi ottaa häneen yhteyttä milloin tahansa. Hän näpytti nopeasti Virpille: ”Olen kotona. Kerron, kun tiedän jotain lisää. Kiitos vielä!”

Hän lisäsi loppuun sydämen kuvan ja jäi pohtimaan. Kotona, hän oli kirjoittanut. Kai tämä nyt oli sitten hänen kotinsa, tämä haaleankeltainen talo. Oli tämä ainakin ollut lapsuuskoti, eikä hänellä muutakaan paikkaa ollut.

”Sinun miehesi on sairaalassa?” Veronika varmisti.

Satu kertoi lyhyesti, mitä eilen oli tapahtunut: että hän ja Manu olivat juuri kantaneet tavaransa sisään taloon, ja sitten mies oli äkkiarvaamatta sairastunut.

Veronika nyökkäsi osaaottavasti.

”Minä ymmärrän. Muutin tänne kolme vuotta sitten Pietarista. Menin naimisiin, mies lähti, jäin tänne. Tiedän, mitä tarkoitat. Yksinäisyys on kamalaa. Viime talvi oli kamala. Lähden heti, kun voin.”

”Asutko siinä uudessa talossa?” Satu kysyi, muisteli nähneensä rannalla uudisrakennuksen.

Veronika nyökkäsi taas.

”Se on talviasuttava mökki. Aivan ihana. Mutta minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä. Olen tehnyt kauneushoitoja kylällä, mummoille. Eihän täällä juuri muita asu”, hän naurahti.

Satu hillitsi halunsa kysyä enempää. Jokaisella oli omat syynsä. Ei hänkään halunnut kertoa ventovieraalle jääneensä työttömäksi tietämättä, mitä elämässä tapahtuisi.

”Tarvitsette apua nyt, kun miehenne on kipeänä”, Veronika sanoi venäläisittäin Satua teititellen ja katseli ympärilleen.

”Hänet on leikattu. Vuorokauden sisällä kahdesti”, Satu sanoi. Sanat kuulostivat hänen omissa korvissaan uskomattomilta.

Muille tapahtui kovia asioita, Virpi oli kokenut suuren menetyksen. Eikö niillä ollut mitään rajaa? Eihän Satu itse voinut yhtä aikaa joutua työttömäksi ja menettää Manua? Heidänhän piti aloittaa uusi elämä ja pohtia täällä rauhassa, miten jatkaisivat eteenpäin. Vasta nyt hän tajusi, miten kiinni hän oli miehessä, miten tärkeää oli ajatella yhteistä tulevaisuutta tämän kanssa.

”Niin ikävää. Mutta kyllä hän selviää. Minä tunnen sen, täällä”, Veronika painoi oikeaa kämmentään sydämensä päälle.

Äkkiä hän syleili Satua.

Hänen olkapäänsä yli Satu näki eilisen ostoskassinsa yhä lattialla. Jauhelihaako siellä oli? Se oli varmasti pilaantunut.

Hän muisti pakettiauton perällä huojuneet pinjat. Eikö sellaisia kasvanut hautausmaalla? Miksi ihmeessä hän sellaisia oli ostanut? Olivatko ne jokin enne?

Hän purskahti itkuun, alkoi ulista ääneen Veronikan olkaa vasten ja tämä, täysin vieras nainen, halasi häntä yhä lujemmin, silitti selkää ja hiuksia hellästi, niin kuin Satu muisti äidin niitä joskus kauan sitten silittäneen.

*

Kun Satu oli rauhoittunut, Veronika lähti käymään kotonaan.

”Haen meille vähän syötävää”, hän sanoi. ”Pitää vahvistua, sitten jaksaa taas.”

Satu istui penkillä pöydän vieressä, eikä osannut tehdä mitään. Ruokkoamattoman pihan ja puutarhan katseleminen täytti hänet voimattomuudella. Mitä hän osaisi tehdä siellä yksin? Ja ennen kaikkea: miksi? Mitä syytä hänellä olisi jäädä taloon, jos Manulle tapahtuisi jotain…hän tuskin uskalsi ajatella pidemmälle: jotain vakavaa.

Veronika kärsi yksinäisyydestä rantamökissään, Virpi haaveili muuttavansa pois, Satu itse oli muuttanut tänne, josta kaikki muut halasivat takaisin suureen maailmaan, ihmisten keskelle.

Mitä tyhmyyksiä hän oli tehnyt, miten hän kaikesta selviäisi?

Puhelin pirahti, kerran, toisen. Numero oli tuntematon. Satu painoi vihreää luuria ja vastasi.

Viisi minuuttia myöhemmin hän sulki puhelimen.

Puhelu oli tullut sairaalasta. Manulle tehty toinen leikkaus oli kestänyt neljä tuntia.

Ensimmäisessä leikkauksessa oli poistettu puhjennut umpilisäke. Miehen kivut ja pahoinvointi olivat kuitenkin jatkuneet. Hänelle oli noussut korkea kuume, ja hän oli kärsinyt hengitysvaikeuksista. Tulehdusarvot olivat hiponeet neljääsataa.

Toinen leikkaus oli ollut pakollinen tilanteen selvittämiseksi. Leikkaus oli pitänyt tehdä avoleikkauksena.

Manu makasi nyt teho-osastolla tarkkailtavana. Hän oli hengityskoneessa.

”Voinko puhua hänen kanssaan?” Satu kysyi tajuamatta tilannetta.

”Rouvahyvä. Voitte kyllä käydä katsomassa häntä vierailuaikana, mutta hänet on nukutettu toistaiseksi, että elimistö saa toipua rasituksesta. Ei hänen kanssaan voi keskustella, ennen kuin hänet on herätetty.”

”Milloin hänet sitten herätetään?”

”Siitä emme voi vielä antaa arviota.”

*

Tullessaan kantamuksineen Veronika löysi Sadun taas itkemästä, nyt keittiönpöydän yli heittäytyneenä.

”Me menemme yhdessä sairaalaan, minun autolla”, Veronika sanoi kuin asia olisi itsestään selvä. ”Mutta sitä ennen me syömme piirakoita ja juomme kahvia”, hän sanoi kaivaen termospullon laukustaan.

”Juothan sinä kahvia?” hän varmisti, kolisteli kaapista kuppeja ja puhalsi niihin, niin että vanhat pölyt lehahtaisivat tiehensä ja veisivät mennessään sellaiset murheet, joille ei tavallinen ihminen mitään voinut.

Satu pyöritteli päätään.

”Vielä eilen hän istui tuossa, minua vastapäätä. Hän oli niin kalpea. Kysyin, voiko hän huonosti. Sitten vain lähdin autolla, jätin hänet yksinään. Jos olisin jäänyt tänne…”

”Jos olisitte jäänyt, ette olisi mahtanut asialle mitään. Te ette ole lääkäri”, Veronika sanoi.

”Minä en ole lääkäri”, Satu toisti. ”Minä en ole mikään.”

Hän puhkesi uudelleen itkuun.

”Tässä. Kahvi. Juo ja syö. Itku tekee puhtaaksi, mutta sinä tarvitset voimaa.”

Veronika nosti käsivartensa Sadun edessä ja oli pullistavinaan hauistaan.

”Minullakin on ollut elämässä kaikenlaista. Kahvi ja ruoka auttavat, sitten jaksaa taas ajatella.”

”Voin ajaa itsekin”, Satu yritti.

”Kun olet noin sikinsokin koko ihminen? Älä hulluttele. Koska minulla on tilaisuus auttaa, minä autan.”

Satu nyyhkäisi kiitollisena. Mistä ihmeestä hänen ympärilleen yhtäkkiä kertyi noin ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä? Eihän hän ollut tehnyt mitään heidän hyväkseen.

Kyllä hän ymmärsi, ettei nyt kyennyt tarttumaan autonrattiin. Tai jos olisikin, hän olisi ajanut ensimmäisessä mutkassa ojaan. Hän oli kuvitellut itsensä kylmäpäiseksi, mutta kaikki nämä nopeat muutokset olivat olleet aivan liikaa.

*

Teho-osaston odotushuoneessa hänestä itsestäänkin tuntui kuin happi alkaisi loppua. Hän ei ollut koskaan elämässään käynyt teholla eikä tiennyt, mikä siellä odottaisi. Osasto näytti olevan lukemattomien suljettujen ovien takana, joiden nappeja piti painella ja ilmoittaa nimensä.

Tummatukkainen hoitaja tuli hakemaan häntä ja vilkaisi kysyvästi Veronikaa.

”Ei, minä en tule mukaan. Minä en ole mikään”, Veronika sanoi niin kuin olisi matkinut Sadun sanoja pari tuntia sitten kotona.

Sadun polvia heikotti. Osastolla näytti makaavan siirrettävien kaihdinten takana useampi potilas. Hoitaja ohjasi hänet laitimmaisen sängyn viereen.

Ensimmäiseksi Satu näki letkut ja piuhat. Niitä näytti kasvavan ja luikertavan sängyllä makaavasta miehestä, joka kuulemma oli Manu.

”Menkää vain lähemmäksi”, hoitaja kehotti.

Manu makasi peiton alla. Hänen rintansa nousi ja laski hengityskoneen tahtiin. Satu kosketti miehen kättä, joka lepäsi vartalon sivulla liikkumatta. Käsi tuntui viileältä, melkein kylmältä.

Satu kumartui lähemmäksi.

”Rakas, minä tässä. Satu. Sun vaimosi”, hän kuiskasi miehen korvaan.

Hän pani merkille, miten miehen parta oli ehtinyt kasvaa. Jos mies itse tietäisi sen, hän kiirehtisi ajamaan parran.

Satu melkein odotti, että Manu olisi kuiskauksen kuultuaan raottanut silmiään, hymyillyt ja noussut istumaan vuoteella. Mutta ei. Ainoa ääni oli hengityskoneen huokailu.

”Kuinka hän voi?” Satu kysyi hoitajalta.

Sanat tuntuivat kuristuvan kurkkuun. Vastauksen kuuleminen pelotti häntä.

”Hänellä on septinen sokki. Verenpaine pysyy alhaalla, vaikka lisäsimme lääkitystä. Emme voi herättää häntä, ennen kuin saamme verenpaineen kohoamaan.”

”Mutta. Hän herää kohta?”

”Yritämme herätellä häntä huomenna”, hoitaja kiersi kysymyksen.

”Huomenna. Mikä päivä huomenna on?” Satu kysyi kuin asialla olisi suurikin merkitys.

”Perjantai”, hoitaja vastasi.

”Olettehan, onhan tämä paikka auki viikonloppuisin?” Satu kysyi.

Hoitaja hymyili.

”Tämä paikka on aina auki, juhannuksena ja jouluna, aina kun tarvitaan. Ja me olemme täällä aina. Annan sinulle numeron, josta voit tiedustella miehesi vointia.”

”Kuinka myöhään voin soittaa?”

”Kannattaa soittaa iltaisin kello 22:n jälkeen, kun lääkäri on käynyt paikalla. Ja aamulla kymmenen jälkeen.”

”Huomenna hän voi olla jo hereillä”, Satu sanoi ja odotti hoitajan nyökkäävän myöntävästi.

Tämä nyökkäsi.

*

Veronika ei olisi millään halunnut jättää Satua yksin taloon. Pihavajasta oli löytynyt kuivia puita, jotka paloivat räsähdellen keittiön lieden tulipesässä ja kamarin uunissa.

”Pärjäätkö sinä varmasti?” hän vahvisti moneen kertaan.

Satu tahtoi olla yksin. Hän ei tiennyt, miltä se tuntuisi, mutta juuri nyt hän ei kestänyt kenenkään toisen seuraa. Hän halusi murehtia rauhassa, vaikka ei murehtimisellaan voinutkaan edistää Manun selviytymistä.

”Tule koputtamaan ovelleni, jos tuntuu liian pahalta”, Veronika sanoi. ”Milloin tahansa, keskellä yötä, aikaisin aamulla”, hän sanoi ennen kuin viivytellen poistui pihasta.

Satu lupasi. Eihän talojen välillä ollut matkaa kuin parisataa metriä. Heitä erotti vain metsäkaistale ja rannassa jäätynyt vesi.

Hän avasi puhelimensa, jonka oli sulkenut teho-osastolla käynnin ajaksi. Virpi oli jättänyt kymmenkunta viestiä, joiden sävy viesti viestiltä muuttui huolestuneemmaksi.

”Onko kaikki hyvin?” ”Oletko sairaalassa?” ”Miten Manu voi?” ”Hei, mikset vastaa?” ”Tulenko hakemaan sinut?” ”Tarvitsetko apua?”

Satu kirjoitti lyhyesti sen, minkä tiesi ja minkä oli nähnyt: että Manu oli leikattu toistamiseen, ja että tämä oli tehohoidossa.

”Voin ihan hyvin. Kiitos tarjouksestasi. Jään kotiin. Soitan huomenna.”

Hän ei jaksanut käydä läpi tänään kokemaansa kenenkään kanssa. Eikä hänen tarvinnutkaan. Virpi ja Veronika olivat ainoat, jotka tiesivät kriittisestä tilanteesta.

Äidille Espanjaan ei kannattanut ilmoittaa Manun sairastumisesta. Pahimmassa tapauksessa äiti olisi lentänyt Suomeen, ja sitä Satu ei tahtonut; joutua kuulemaan äidin jatkuvaa taivastelua.

Näin oli paras, jos tällaisessa tilanteessa mikään saattoi olla parasta.

*

Ilta alkoi pimetä, mutta kuu loisti taivaalla. Kohta olisi täydenkuun aika.

Oliko nuohooja sanonut käyneensä saunalla? Sitten saunan voisi ehkä lämmittää. Satupujotti äidin vanhat villasukat ja Crocsit jalkaansa ja vaelsi polkua alas rantaan taskulamppu kädessä. Ilmassa tuoksui kevään lupaus.

Tällaisena iltana voisi uskoa kaikkien unelmien käyvän toteen. Tällaisena iltana pitäisi istua käsi kädessä rakkaansa kanssa, painaa pää hänen rintaansa vasten ja suunnitella tulevaa.

Siihen pitäisi olla oikeus jokaisella, ikään katsomatta.

Sadulta se oikeus oli nyt viety. Oli vain tämä hetki ja tuska ja pelko, jotka täyttivät hänen mielensä. Ihmisen onni oli hauras kuin jääkukkaset, joita levittäytyi kuivuneessa ruohikossa pitsiverhona käden ulottuville.

Satu avasi saunan oven. Pukuhuoneessa haisi. Penkin vieressä oli yhä eilinen ämpäri Manun jäljiltä. Satu kantoi sen ulos ja tyhjensi saunan kulmalle.

Kaikenlaista kummallista eksyi hänen mieleensä. Oliko tämä viimeinen konkreettinen muisto Manusta? Tämä, eikä suinkaan suudelman jättämä kuuma kihinä huulilla tai lämpö, joka miehen vyötäröstä lähti, kun Satu kietoi sen ympärille reitensä. Ei se, miltä miehen käsivarsi tuoksui, kun hän oli levännyt auringossa, tai miten hänen sormensa vaelsivat alkaen Sadun niskasta pitkin selkänikamia aina siihen kohtaan, missä pakarat alkoivat ja leipoivat niitä osaavasti kuin olisivat erotelleet herkullista taikinaa kahteen eri palaseen.

Satu kaipasi kosketusta niin, että häntä koski. Kipu työntyi vatsasta tulisena pihtinä ja puristi rintalastaa.

Miten kylmältä ja elottomalta miehen käsi oli tänään tuntunut. Mies oli kuin levännyt syvässä unessa, mutta tiedottomuus aiheutui kanyylista, joka johti hänen selkäytimeensä ties mitä lääkettä, joka piti hänet poissa tästä maailmasta.

Miten Satu olisi halunnut jakaa miehen kanssa juuri tämän hetken: rikkumattoman joen pinnan, kallion takaa nousseen kuun, savun, joka alkoi kohota saunan piipusta ja kiemurrella hitaasti kohti vastarantaa, jossa ei näkynyt ketään.

Yhtä yksinäiseksi Satu ei ollut koskaan tuntenut itseään. Hänen aikuinen elämänsä oli aina ollut hyvin järjestettyä ja selkeää, eikä avioliitto Manun kanssa ollut muuttanut sitä muuten kuin että hänellä oli toinen aikuinen jakamassa kaikkea.

”Koko elämä on arvaamatonta”, mies oli sanonut kuin olisi yrittänyt valmistaa häntä tulevaan.

Satu istahti pukuhuoneen penkille, silitti kädellään kohtaa, jossa mies oli kaksi päivää sitten maannut. Manu ei ollut ehtinyt jättää tähän paikkaan vielä omia jälkiään, eikä missään ollut yhteisiä paikkoja, joissa Satu olisi voinut muistella häntä.

Olivat vain hänen tavaransa, vaatteet, kirjat, tietokone ja niin, puhelin.

Satu melkein juoksi takaisin talolle. Yhtäkkiä puhelin tuntui erikoisen tärkeältä yhteydeltä tajuttomana makaavaan mieheen. Mihin Manu oli sen laittanut?

IPhone lepäsi latauksessa kamarin yöpöydällä yhtä mykkänä kuin mies itse. Satu muisti Manun manailleen liian nopeasti tyhjenevää akkua.

Satu tiesi puhelimen koodin. Manu oli joskus halunnut jakaa sen hänen kanssaan.

”Varmuuden vuoksi. Kun koskaan ei tiedä”, mies oli sanonut.

Puhelimeen oli jätetty vain kaksi viestiä. Ensimmäinen oli Manun koulun rehtorilta, joka kysyi, voisiko mies ottaa ysiluokan tunnit hoitaakseen syksyllä. Toinen oli entisiltä lentopallojoukkueen kavereilta. Miehet olivat pitäneet yhtä senkin jälkeen, kun kilpaileminen oli jäänyt.

”Kundit! Pääsiäisen jälkeisenä perjantaina Manalassa tavataan taas klo 18. Sitä ennen munarikasta pääsiäistä! Santtu.”

Sadun silmissä sumeni. Manalassa. Miksi juuri siellä, sen nimisessä ravintolassa? Kaikki eteen tulevat asiat tuntuivat nyt hirveiltä enteiltä.

Ennen kuin tajusikaan, mitä oli tekemässä, hän oli hakenut oman puhelimensa ja lähetti siitä viestin Manun kännykkään:

”Rakas. Tule takaisin, missä sitten oletkin.”

Viesti piippasi Manun puhelimessa. Se oli Sadun absurdi yritys saada kontakti mieheen, joka oli tajunnan tuolla puolen, jossakin, minne kenellekään muulla ei ollut pääsyä. Viesti oli kiitänyt jossakin avaruudessa tavoittaakseen Manun. Turhaan.

Satu nyyhkäisi.

Löyly kihahti kiukaalla tutusti. Sauna oli Sadulle mieluinen paikka. Siellä hän saattoi tavallisesti rentoutua ja päästää irti huolista.

Kun Manu oli ehdottanut muuttoa maalle, Satu ei hankkeesta ensin innostunut. Ajatus omasta saunasta oli kuitenkin ollut se, johon hän ensimmäisenä tarttui. Hän oli kaivannut näitä hetkiä, jolloin saattoi nostaa jalat lämmennyttä seinää vasten, kääntää päänsä kohti pikkuruista ikkunaa ja nähdä siitä kappaleen jokimaisemaa.

Saattoihan hän saunoa kaupungissakin, uimahallissa tai kuntosalilla. Mutta uimahallissa nökötti lauteilla kymmenien naisten rivistö niin, että hyvä, jos väliin mahtui, ja kuntosalilla kävijät kertasivat saunoessaan isoon ääneen äsken tekemäänsä treeniä. Ei se ollut oikeaa saunomista, ei siinä ollut rauhasta tietoa.

Manu oli osannut vetää oikeasta narusta. Saunomisella hän oli osannut Satua houkutella.

”Vaikka joka ilta istutaan siellä vierekkäin tai sylikkäin tai miten vaan haluat”, Manu oli sanonut.

”Pesen sun selkäsi mäntysuovalla ja juuriharjalla. Siinäs kaupunkilaiskakara tietäisit, miten maalla eletään”, Satu oli kiusannut.

Se historia, mikä heitä erotti, myös täydensi kumpaakin. Manu oli Kallion katujen kasvatti, jonka vanhempien epämääräiset elintavat olivat olleet vähällä viedä hänet harhapoluille. Ilman tomeraa isoäitiään hän olisi ties missä. Lukioaikansa hän oli asunut isoäitinsä luona.

Mies sanoi, ettei syyttänyt jo edesmenneitä vanhempiaan mistään. Satu arveli, että puolison kokeman työuupumuksen ja avioeron yksi syy oli lapsuudessa ja sen selvittämättömissä asioissa: Manu oli valinnut ensimmäiseksi vaimokseen naisen, joka oli yhtä tarmokas ja määräävä kuin isoäiti oli ollut.

Oliko Sadun tehtävä edustaa Manun elämässä arvaamattomuutta? Hän ei uskaltanut jatkaa kotipsykologin taitojaan sen pidemmälle.

Manu ei ikävöinyt vanhempiaan, niin kuin ei Satukaan omiaan. Nämä olivat tehneet omat virheensä; Sadun ja Manun oli määrä selvitä omien ongelmiensa kanssa.

Työpaikan menettäminen tuntui Sadusta nyt naurettavan pieneltä ja toisarvoiselta murheelta.

Hänellä oli vielä jäljellä osa irtisanomisajan palkasta. Sitten hän siirtyisi ansiosidonnaiselle.

Ehkä he selviäisivät maalla, koska kustannukset laskisivat. Manu saattaisi saada opettajan paikan.

He selviäisivät, kunhan Manu vain selviäisi.

Niin monta konditionaalia, niin monta ehkää.

*

Saunottuaan Satu uskalsi katsoa kelloa. Se oli viisi yli iltakymmenen. Hän uskaltaisi soittaa osastolle.

”Ei ole uutta kerrottavaa. Tilanne on vakaa”, hoitaja tiedotti.

”Entä tulehdusarvot?” Satu kysyi toiveikkaasti.

Hän sulki puhelimen masentuneena kuultuaan, että arvot pysyttelivät yhä korkealla ja että verenpainelääkitys oli lähes maksimissa.

Jos he olisivat nukkuneet talossa Manun kanssa, he olisivat levittäneet makuusijakseen puusohvan. Nyt Satu petasi lakanat laveriin, jossa oli nukkunut kouluaikoinaan.

Kamarissa tuoksui ummehtuneelta. Satu raotti ikkunaa ja veti vaalean verhon eteen.

Uni ei tullut. Sen sijaan kuu paistoi verhonkin läpi kuin katulamppu. Viime yö oli sujunut hyvin Virpiltä saadun unilääkkeen turvin. Nyt talossa ei ollut edes kamomillateetä, eikä saunan jälkeinen raukeus riittänyt rauhoittamaan mieltä, jota kalvoivat sairaalasta kuullut uutiset.

Oliko Manu kyllin vahva torjumaan elimistössään riehuvan tulehduksen? Miten jälkiseuraukset olivat voineet äityä näin pahoiksi miehellä, joka kaikkien käsitysten mukaan eli parasta ikäänsä?

Kymmenet vastaamattomat kysymykset säntäilivät Sadun päässä. Lopulta hän viskasi peiton syrjään ja siirtyi keittiöön, heitti viimein kaksi päivää sitten ostetun jauhelihan jätepussiin, erotteli ruisleipäsiivut toisistaan ja viipaloi niille tomaattia.

Hän istui ikkunan ääreen jäystäen vaatimatonta leipäpalaansa. Entisen elämän blinit, simpukat ja valkoviini eivät olisi voineet olleet kauempana.

Hän söi peräjälkeen kolme palaa leipää, asettui kuivin suin makaamaan sohvalle, josta heräsi niska kipeänä aamukahdeksalta.

Talitintti lauloi ikkunan takana kuin hullu, kuin haluaisi kertoa maailmanlopun koittaneen.

*

Onneksi ihminen ei tiedä, kuinka kauan hänen pitää kituuttaa epätietoisuudessa.

Sadun seuraavat päivät kuluivat saman kaavan mukaan.

Hän heräsi varhain, liikkui talossa ja pihalla hermostuneena odottaen, milloin voisi soittaa osastolle.

Viimeistään kymmentä yli kahdeksan hän soitti kuullakseen taas samat sanat: ”Ei uutta kerrottavaa.”

Iltapäivisin hän matkusti kaupunkiin: kerran hän ajoi sinne itse, mutta ei uskaltanut yrittää enää uudelleen, koska osastolla vierailun jälkeen hän ei tahtonut saada vapinaansa loppumaan. Kerran Virpi kyyditsi hänet, mutta Virpillä oli oma työnsä ja lisäksi Jaakolta jääneen firman velvollisuudet hoidettavanaan päivisin.

”Selviän kyllä itsekseni”, Satu rauhoitti Virpiä.

Hänestä tuntui, että suostumalla Virpin apuun hän myös vaatisi Virpiltä liikaa: olihan tämä menettänyt oman puolisonsa vain vajaa vuosi sitten. He viestittelivät silti päivittäin. Virpi toivotti voimia ja Satu lähetti hänelle peukun kuvia, vaikka hänen olonsa oli kaikkea muuta kuin reipas. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän voinut näyttää Virpille heikkouttaan.

Jostakin itselleen selvittämättömästä syystä hän ei saanut sanottua, että myös Veronika oli tarjoutunut kuljettamaan häntä sairaalaan ja takaisin. Tuntui merkillisen
luontevalta, että Veronika tuli mukaan uudelleen.

”Miehesi on vahva”, Veronika sanoi. ”Kyllä hän vielä tuosta nousee.”

Satu halusi uskoa Veronikaa, vaikka hoitohenkilökunnan yritykset herättää Manua ja irrottaa hänet hengityskoneesta eivät toistaiseksi olleet tuottaneet tulosta.

*

Veronika ei tahtonut ajastaan ja avustaan korvaukseksi edes bensarahoja. Torikahville hän sentään suostui, kun he kerran olivat ehtineet kaupunkiin ennen sallittua vierailuaikaa. Vain muutama ihminen kulki kiireisinä ostoskoreineen.

”Miten täällä on näin vähän väkeä?” Satu ihmetteli, kun he taiteilivat pahvimukeineen ja sokerimunkkeineen telttakahvilassa.

”Olethan seurannut uutisia?”, Veronika sanoi.

Oliko Satu seurannut? Hän ei ollut pitkään aikaan kuunnellut radiota tai avannut televisiota. Kännykän näytölle oli kilahtanut tiiviiseen tahtiin viestejä mediasta: jokin virus riehui maailmalla. Vanhemmat ihmiset ja riskiryhmiin kuuluvat eivät saaneet enää liikkua kaupungilla. Sairaaloissa pelättiin, kuinka hengityskoneet riittäisivät teho-osastoilla.

Manu oli jo hengityskoneessa. Ei kai sitä otettaisi häneltä pois?

”Kohta kai suljetaan ravintolat ja kahvilat. Enkä minä pääse takaisin Pietariin. Kuinkahan kauan tämä kestää? Kestääkö juhannukseen asti?”

Satu ajatteli juhannusta. Siihen tuntui olevan määrättömän kauan aikaa, kolme kuukautta. Olisiko silloinkin tällainen samanlainen sää kuin oli ollut hänen muistinsa mukaan koko vuoden: useimmiten harmaa ja tuulinen, välillä auringon pilkahduksia.

”Silloin alkavat useimmilla kesälomat”, Satu sanoi. ”Meidän kylälläkin taas vilkastuu.”

”Jos vilkastuu”, Veronika sanoi. ”Onko edes kesälomia, kun satojatuhansia on lomautettu. Eivätkä ihmiset pääse liikkumaan, jos Uusimaa suljetaan.”

Niinkö? Satu oli keskittynyt pelkästään Manun ja oman tilanteensa murehtimiseen. Mistä ihmeestä Veronika puhui? Tämähän kuulosti aivan Stephen Kingin romaaneilta, joita Manu ahmi iltaisin.

Jokainen katastrofi oli kuitenkin henkilökohtainen, jokaisen murhe omanlaisensa.

”Juhannus. Silloin ihmiset juovat ja hukkuvat”, Satu sanoi. ”Hirveää”, hän sitten muisti. ”Minun ystävättäreni mies hukkui vuosi sitten. Mutta se ei kai ollut juhannuksena.”

”Vai niin”, Veronika sanoi. ”Missä se tapahtui?”

”Täällä. Tai siis minun kotipaikkakunnallani. Niin olen ymmärtänyt. Hirveä asia, menettää miehensä sillä tavalla. Tai millä tavalla tahansa”, hän lisäsi hiljempaa.

”Vai niin”, Veronika sanoi uudelleen. ”Surullista”, hän jatkoi ja haukkasi munkista, josta varisi sokerikiteitä hänen mustalle t-paidalleen.

”Sinulla on aina ylläsi mustia vaatteita”, Satu vaihtoi puheenaihetta. ”Olet aina niin tyylikäs.”

Veronika kohautti harteitaan aivan kuin asia ei koskettaisi häntä.

*

He olivat tuskin ehtineet sulkea teho-osaston odotushuoneen ovea takanaan, kun tummatukkainen hoitaja lähestyi heitä touhukkaasti.

”No niin!” tämä sanoi. ”Siellä ollaan nyt hereillä ja sinua on jo odotettu. Oikeastaan sinua ei saisi päästää enää katsomaan potilasta näiden uusien määräysten takia, mutta…Kun meillä ei mitään viruksia ole ollut, niin…”

Hoitaja melkein kuiskasi viimeiset virkkeensä.

”Mutta älkää koskettako häntä.”

Sadun silmät laajenivat. Hän tarrasi Veronikaa käsivarresta. Voiko tämä olla totta? Manu olisi palannut takaisin maailmaan, Sadun luokse. Satu desinfioi kätensä kuten tavallisesti ennen menoaan huoneeseen.

Manun silmät olivat auki. Hän näytti uupuneelta mutta hymyili.

”Rakas. Kuulkaa kaikki, tämä tässä on minun vaimoni. Hän on Satu, mutta hän on totta.”

Hoitaja kumartui Sadun puoleen.

”Hänellä on vahva lääkitys. Hän saattaa puhua kaikenlaista, mistä ei kannata välittää.”

Manu kohdisti katseensa Satuun ja taaempana seisovaan hoitajaan.

”Tässä ovat pelastavat enkelit. Toinen tumma, toinen vaalea.”

Satu olisi halunnut silittää Manun poskea. Hänen miehensä oli elävien kirjoissa.

”Mikä päivä tänään on?” Manu kysyi.

”Olemme maaliskuussa”, Satu vastasi.

”Ei, ei niin saa olla! Kuinka kauan olen ollut täällä? Minun on päästävä pois, maalle. Viikonloppu vietetään maalla. Haluan sinun kanssasi saunaan. Teen sinulle avannon.”

”Kyllä sinä vielä pääset, mutta tuskin tänään. Uusia viikonloppuja tulee kyllä”, Satu rauhoitti.

”Annatko appelsiinimehua? Haluan appelsiinimehua, jaffaa, fantaa, mitä tahansa.”

Hoitaja puuttui puheeseen.

”Mehua et vielä saa, mutta voin antaa sinulle pienen jääpalan suuhun. Kotiin et pääse vielä pitkään aikaan.”

Sadun piti pinnistää kaikkensa, ettei tarttuisi miehen turvonneisiin ja jäykän näköisiin sormiin ja hyväilisi niitä.

”Sinä paranet. Kyllä sinä paranet.”

Manu pyöritteli jääpalaa kielellään.

”Tietääkö kukaan, että minä olen täällä? Kukaan muu kuin sinä? Missä minä muuten olen?”

Satu ei ehtinyt vastata, ennen kuin mies jatkoi.

”Sinun on ilmoitettava, että minä olen sairas. Sinun on ilmoitettava siitä Millalle.”

Manu puhui tyttärestään, joka ei halunnut pitää heihin mitään yhteyttä.

”Milla on Pietarissa. Onko sinulla edes hänen numeroaan?”

”Sinun on kerrottava Millalle, että olen sairas. Etsi hänet käsiisi. Kerro Millalle, että haluan nähdä hänet”, Manu ilmoitti.

Sitten hän sulki silmänsä.

”Nyt minua nukuttaa. Nähdään kohta”, hän sanoi ja vaipui saman tien uneen.

Hoitaja hymyili ja nyökytteli.

”Kuten sanoin, hän on yhä vahvasti lääkitty. Neurologi haluaa tavata sinut”, hän kohdisti sanansa Sadulle.

”Niin rouva”, neurologi sanoi katsoen Satua vakavana.

”Hän on nyt hereillä, mutta meillä on yksi ongelma. Hänen jaloissaan ei ole minkäänlaista tuntoa.”

”Mitä se tarkoittaa?” Satu kysyi.

”Se voi tarkoittaa sitä, että hänen selkäytimeensä on kehittynyt hematooma, ja hänen alaruumiinsa on halvaantunut.”

Sadun silmissä musteni.

”Mitä sitten? Mitä minä sitten teen?”

Neurologi antoi katseensa kulkea Sadun päälaesta varpaisiin.

”Ei noin hento nainen pysty häntä nostelemaan. Kyllä siinä kotiapua tarvitaan.”

Sadusta tuntui kuin hänen polvensa eivät enää pystyisi kannattelemaan häntä, kuin hänen omatkin jalkansa olisivat tunnottomat.

Veronika seisoi häntä vastassa, näki lamauttavan pelon hänen olemuksessaan.

”Auta minua, autathan”, Satu sanoi ja tarttui Veronikan käsivarsiin, yhtä hentoihin kuin omansa.

Satu ja Manu ovat tuskin ehtineet muuttaa Sadun entiseen kotitaloon, kun Manu sairastuu vakavasti. Sadun tukena ovat hänen ystävättärensä Virpi ja naapurimökissä asuva venäläinen Veronika. Manu on herännyt leikkauksien jälkeen, mutta lääkäri arvelee, että mies on pysyvästi vammautunut.

Mitä minä teen? Mitä minä nyt teen?”

Satu sai ääntään tuskin kulkemaan.

Veronika oli kuljettanut hänet takaisin torikahvilaan, jonka purkamista jo aloiteltiin.

Satu ei huomannut auringonpaistetta. Hänestä oli yhdentekevää, vaikka sataisi kaatamalla. Hän ei tuntisi sitäkään. Tummat lasit hänellä oli päässään turvonneiden silmänalustensa takia.

Veronika näytti edelleen uskovan, että mukillinen kahvia oli paras lääke kaikkeen. Hän istutti Sadun pöytään ja kantoi sitten kahvitarjottimen. Hän taputti Sadun kättä.

”Tänään kuulimme sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät ovat varmoja, miehenne on elossa ja hereillä ja järjissään. Huono uutinen voi vielä muuttua paremmaksi. Ette ole lääkäri ettekä hoitaja. Voitte tehdä vain sen, mitä miehenne pyytää.”

Satu hymähti.

”Veronika, voisitko viimeinkin sinutella minua. Tunnen itseni ikälopuksi, kun teitittelet.”

”Hyvä on. Miehesi toivoi, että olisit yhteydessä hänen tyttäreensä. Tee se. Tyttären pitää tietää, missä kunnossa hänen isänsä on.”

”Minulla ei ole Millan yhteystietoja. Eikä hän halua olla minun kanssani tekemisissä.”

Missään tapauksessa Satu ei ainakaan halunnut ottaa yhteyttä Manun ex-vaimoon. Tämä omaksuisi varmasti päällikön roolin ja alkaisi päsmäillä, ties vaikka saisi koko sairaalan mullinmallin. Eikä Manu ollut Sadun tietämän mukaan enää missään tekemisissä ex-puolisonsa kanssa. Satu ei tarvinnut yhtään lisää henkilöitä tapahtuneen todistajiksi, varsinkaan ei-toivottuja.

”Milla asuu Pietarissa ja on töissä eräässä hotellissa. Siinä kaikki, mitä tiedän”, Satu sanoi lannistuneena.

Veronika läimäytti kämmenensä yhteen.

”Mutta onhan sinulla jossain hänen numeronsa?”

Satu pudisti päätään.

”Voin tietysti hakea sen Manun kännykästä.”

”Miehesi saa parasta mahdollista hoitoa ja toipuu. Niin sinun on uskottava. Käymme katsomassa häntä joka päivä. Kyllä hän vielä kävelee, olen siitä varma. Ja sinä kestät.”

Satu ei ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä Veronika selitti. Hän ymmärsi vain sen, että hänen uusi ystävänsä oli täysin omistautunut hänen huolelleen.

”Miten sinä itse selviät?” hän yritti.

” Jos minulla käy tavallisesti kaksi asiakasta viikossa, nyt ei näy heitäkään. Sellaista yrittäminen on. Joskus voi mennä kaikki. Pyysit minulta apua – minä teen parhaani. Sinua ei voi jättää nyt yksin.”

Satua alkoi taas itkettää. Tällaista ystävällisyyttä ja hyvyyttä, kuin hän oli kokenut viime päivinä, hän ei ollut ennen saanut osakseen.

Avioeronsa aikaan hän ei ollut uskoutunut oikein kenellekään, oli vain päättänyt selvitä itsekseen.

Irtisanomisen tapahduttua moni muukin työtoveri oli ollut samassa hankalassa tilanteessa. He olivat tukeneet toisiaan ja istuneet muutamia iltoja yhdessä erilaisia ratkaisuja pohtien. Mutta kaikkien elämäntilanteet poikkesivat toisistaan ja pikkuhiljaa tiet olivat eriytyneet. Yhteinen työpaikka ja siellä koetut ilot ja surut eivät olleetkaan riittävän tiivis side. Satu oli joukon ainoa lapseton, se, joka oli omasta aloitteestaan suostunut jäämään ensimmäisenä ylitöihin ja kantanut töitä kotiinkin ja tehnyt niitä ilman lisäkorvausta.

Moni työtoveri piti hänen asemaansa irtisanomisen jälkeen jopa hyvänä: eihän hänellä ollut huollettavia. Hänellä oli lisäksi jopa aviomiehen palkka turvana. Kaksi aikuista ihmistä, mikä hätä heillä oli?

Veronika osti hänelle puoliväkisin kullankirjavan savusiian, vaikka Satu yritti estellä. Hänen pitäisi elää entistä säästäväisemmin. Tuskin Veronikallakaan oli ylimääräisiä euroja tuhlattavaksi.

”Tule minun luokse illalla. Juodaan lasi viiniä, tai kaksi. Ollaan rauhassa. Puhutaan.”

*

Veronika oli ollut oikeassa. Tuntui hyvältä istua hänen kummallisella tavalla kodikkaassa hirsimajassaan.

Satu purki huoltaan, jota tunsi Manun takia. Hän tiesi, ettei voinut mennä tapahtumien edelle, mutta hän ei voinut mitään mielensä levottomuudelle.

”Minua pidetään rauhallisena ihmisenä”, hän uskoutui Veronikalle. ”Työpaikkani nuoret hämmästelivät, miten saatoin olla niin cool, kun minut irtisanottiin. En vain ole tottunut ilmaisemaan tunteitani julkisesti, kenelle tahansa.”

”Kun olin lapsi, minua sanottiin villiksi. Nyt olen melkein neljäkymmentä. Sanotaanko sellaista enää villiksi? Mutta minulla on paljon energiaa. Kyllästyn, ellei minulla ole mitään tekemistä”, Veronika sanoi.

”Juttelu on ihan parasta ajankulua. Kaipaan juttuhetkiä ystävien kanssa: kahvilassa, teehuoneessa, viinilasin ääressä. Haluan puhua ihmisistä, ihmissuhteista, vaatteista, ikävistä asioista. Saan energiaa ihmisistä, ja yritän välttää sellaisia, jotka vain syövät minun energiaani. On raskasta kuulla vain toisen ihmisen monologia.”

Satu tunsi piston mielessään. Hän ei tiennyt Veronikasta juuri mitään. Hänellä ei ollut voimaa eikä aikaa pohtia muuta kuin omaa tilannettaan. Hän oli ottanut toisen avun vastaan epäröimättä, jopa pyytänyt sitä.

Veronikalla täytyi itsellään olla myös kovia kokemuksia, muuten hän ei ymmärtäisi niin hyvin Sadun tunteita ja tarpeita.

”Millainen sinun aviomiehesi oli? Miksi erositte?” Satu kysyi.

Veronika nosti jalat sohvalle, kiersi kätensä polviensa ympäri.

”Kiinnostaako se sinua, vai kysytkö vain kohteliaisuuden vuoksi?” hän kysyi suoraan. ”Meillä oli ihanaa yhdessä pari vuotta. Sitten hän muutti pois. Jäin yksin. On heitä ollut, miehiä. Mutta ei ketään sopivaa, vain minulle tarkoitettua. Yhden toisen kanssa jouduin täällä tekemisiin.”

”Mitä sitten tapahtui? Miksi kaikki päättyi?”

Veronikan silmät mustenivat. Hän otti kulauksen viinilasistaan, heitti vaaleaa tukkaansa taaksepäin, katsoi kohti ikkunaa ja jatkoi sitten:

”Hän löi minua.”

Satu värähti. Hän oli saanut kokea edellisessä avioliitossaan monenlaista: mies oli valehdellut, juonut, maannut kännipäissään kapakasta iskemiensä naisten kanssa ja jopa rehennellyt teoillaan Sadulle. Mutta ikinä hän ei ollut tarttunut Satuun vihaisena, ei osoittanut merkkiäkään sellaisesta.

”Naiset eivät puhu näistä asioista. Emme puhu pahoinpitelyistä edes keskenämme”, Veronika jatkoi. ”Me häpeämme sitä, jos mies hakkaa. Ihan kuin se olisi omaa syytämme. Vaikka se ei ole. Ei se ole sitä koskaan.”

Veronika nosti lasinsa uudelleen.

”Pidän katseeni tässä hetkessä, enkä ole kovin kiinnostunut entisestä. Se on auttanut. En ole katkeroitunut, vaikka kohdalleni on sattunut muitakin kuin ruusuisia hetkiä.”

Sitten hän naurahti.

”Ruusunen. Sellaisen nimen annoin kauneushoitolalleni. Ajattelin, että elämä täällä pikkukylässä olisi toisenlaista kuin miljoonakaupungissa. Mutta sekään ei ole totta. Täällä pätevät ihan yhtä ankarat lait kuin muualla.”

Ensin kaikki oli sujunut hyvin. Veronikan yritys oli otettu lämpimästi vastaan. Venäläisiin oli totuttu paikkakunnalla. Veronika puhui hyvää suomea, hän oli lämmin ja kuunteli asiakkaita herkällä korvalla. Lisäksi asiakkaiden mielestä hänellä olivat aivan selvästi parantavat kädet.

Sana kiiri paikkakunnalla, kun Veronika oli onnistunut parantamaan R-kioskia pyörittävän Susannan migreenin niin, ettei tämä tarvinnut enää edes estolääkitystä. Ei kulunut kuin puoli vuotta, kun Ruususeen alkoi kertyä asiakkaita myös kaupungista: kenellä oli kivistystä missäkin kohtaa kroppaa. Veronika hoiti menestyksellä niin kivuliaat kuukautiset kuin harmilliset vaihdevuosivaivat.

Hän oli sisustanut hoitolansa paitsi ruusukuosisilla kankailla myös enkelipatsailla ja peileillä. Nekin herättivät ihastusta. Hänestä oli alettu puhua parantavana enkelinä, sillä hänen kuumakivihoidossaan käyttämänsä kivet olivat pilven päällä käsivarsiaan lepuuttavan enkelin muotoisia.

Paikallislehti teki hänestä jutun kuvineen, sitten maakuntaradio sai vinkin ja kävi haastattelemassa häntä.

Veronikan ajanvarauskirja oli ääriään myöten täynnä niin, että hän ajoittain pelkäsi stressaantuvansa.

Sitten alkoi kateus. Hän oli tuntenut sen katseina selässään ja poispäin kääntyneissä olemuksissa. Kaupan kulmalla kuului supinaa. Osa paikallisista asiakkaista ei enää käynyt hänen vastaanotollaan: migreenit saivat palata ohimoille ja noidannuolet alaselkiin.

”Kateudeksi minä sitä sanon. Minulla meni liian hyvin. Korviini alkoi tulla ikäviä puheita. Etten minä enkelien asialla ollutkaan, vaan paholaisen.”

Seurakuntasalilla pidettäväksi ilmoitettu enkeli-iltapäivä peruutettiin, samoin kansalaisopiston kurssi, jossa Veronikan johdolla olisi sommiteltu tauluja prässätyistä ruusun terälehdistä.

”Minulla oli paljon ideoita. Sitten ne eivät kelvanneetkaan. Aloin hoitaa palvelutaloissa asuvien mummojen ja pappojen känsiä ja sisäänkasvaneita varpaankynsiä. Koska he eivät muista mitään, he eivät voi hyljätä minua. Mutta en minä sillä elä.”

Satu katseli ympärilleen. Veronikalla oli ilmiselvästi mennyt hyvin. Hän oli pystynyt hankkimaan rantatontin ja rakennuttanut sille tämän pienen pyöröhirsisen kodikkaan talon. Tosin talossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi muistuttanut sen omistajan ruususen unista ja enkelin kuvista. Talo oli itse asiassa pelkistetty, jotenkin miehekäs, eikä Veronika tuntunut sopivan sen henkeen.

Veronikankin olisi mahdotonta asua paikkakunnalla ilman säännöllisiä tuloja.

”Voisithan perustaa uuden vastaanoton kaupunkiin”, Satu ehdotti.

”Ehei. Viihdyn omissa oloissani, mutta maalla yksin oleminen on vaikeaa. Vuosi sitten elokuussa oli helleviikko, jonka jälkeen ukkosti koko viikonlopun. Yöllä valot syttyivät itsekseen päälle. Tuosta takanurkalta kaatui kuusi, hyvä ettei talon päälle. Tiesin, että se on enne. En selviä täällä yksin. Ennen pitkää, viimeistään syksyllä, minun on lähdettävä muualle. Kunhan saisi matkustaa.”

Satu saisi sentään pitää uuden ystävänsä kesän loppuun asti.

Huoli tulevaisuudesta täytti jälleen hänen mielensä. Entä jos Manun liikuntakyky ei palautuisi, ja mies jäisi pysyvästi pyörätuoliin? Maalla Sadun kotitalossa asuminen olisi mahdotonta, jos sellainen vaihtoehto oli joskus tullut Manun mieleen. Kuinka paljon Manun hoitaminen sitoisi Satua? Voisiko Manu
enää tehdä työtään? Kuinka he tulisivat taloudellisesti toimeen?

Ja viimeisenä: miksi, voi miksi he luopuivat asunnostaan pääkaupungissa ja tulivat vapaaehtoisesti maaseudulle, pikkupaikkakunnalle, jossa selvästikään ei ollut mitään elinmahdollisuuksia ja joka kohta kuihtuisi pois, liitettäisiin naapurikuntaan tai viereiseen kaupunkiin.

Helsinkiin ei enää päässyt. Maakunta oli Veronikan kertoman mukaan eristetty.

”Älä sure”, Veronika sanoi nähtyään hänen ilmeensä. ”Elämä on kuin vesi. Se virtaa ja liikkuu. Nyt se vain on väliaikaisesti jäässä, mutta jäänkin alla se liikkuu. ”

”Minäkin haluan pois täältä. Takaisin kaupunkiin”, Satu mutisi.

”Ehkä sinusta nyt tuntuu siltä. Uusia mahdollisuuksia voi tulla yllättäen”, Veronika sanoi mietiskelevän näköisenä.

”Niin Manukin aina sanoi. Tai sanoisi. Olen väsynyt kielteisiin yllätyksiin.”

”Ei auta kuin odottaa.”

Veronika taputti Sadun kättä ihan kuin hän tietäisi jotain. Mutta mitä hän olisi saattanut tietää?

*

Satu ei suostunut jäämään Veronikan luokse yöksi. Hän halusi kotitaloon, jossa hän näki sentään Manun tavarat.

Seuraavana aamuna hän soitti totuttuun aikaan osastolle. Yllättäen hoitaja pyysi häntä odottamaan hetken.

”Moi kulta”, Satu kuuli Manun äänen.

”Mitä! Saatko sinä puhua? Puhelimessa, tarkoitan?”

”Totta kai saan, ellet sinä ole sitä minulta kieltänyt. Muistatko, kun joskus kotona määräät, etten minä saa puhua?”

”Niin, silloin harvoin, kun katson televisiota.”

”Sinä olet sellainen määräilijä.”

Manu kuulosti pirteältä ja leikkisältä itseltään, mutta toisaalta hoitaja oli sanonut, että vahva lääkitys sai miehen juttelemaan mitä tahansa. Manu ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan ja oli varmasti heikko leikkauksien, sitä seuranneen nukutuksen ja pitkän tehohoidon takia, kuulostipa hän kuinka iloiselta tahansa.

”Mikä päivä tänään on?” Manu kysyi taas.

”Lauantai, viikonloppu, kohta on kevätpäivän tasaus.”

”Milloin Milla tulee?”

Manulla oli siis kova ikävä tytärtään. Sairastuminen oli nostanut pintaan pitkään kätketyn tunteen.

”Kyllä hän pian tulee.”

Satu ei tahtonut paljastaa, ettei hänellä ollut aavistusta, mistä tytön löytäisi. Olisi varmasti parasta aloittaa hotellista, jossa tämä oli töissä. Tuntui kummalliselta, että vaikka käytössä oli kaikki maailman viestintä – facebookit, whatsupit, someavaruus – Millaa ei löytynyt sieltä. Ihminen saattoi siis kadota somesta – mutta ei toisen ihmisen muistista.

”Hyvä. Tuletko käymään tänään?”

Mikään Manun puheessa ei viitannut huoleen siitä, kuinka Satu oli selvinnyt viime päivät tai miten mies itse selviäisi sairasvuoteeltaan, mikä olisi hänen ja heidän tuleva kohtalonsa.

Siunattu lääkehumala, Satu ajatteli.

”Totta kai”, hän sanoi.

”Rakastan sinua. Tuotko minulle appelsiinimehua?”

*

Hän ehti tuskin lopettaa puhelun, kun Virpi soitti.

Naisen ääni oli täynnä anteeksipyyntöä, mutta myös pidäkkeetöntä innostusta ja onnea.

”Hei, miten Manu voi? Olen niin pahoillani, etten voinut eilen olla yhteydessä. Tiedätkö mitä, poikani on mennyt kihloihin. Marianna opiskelee lääketiedettä. Me olimme eilen videoyhteydessä. Marianna on niin fiksu ja kaunis. Ikävää, etteivät he varmaan voi tulla pääsiäiseksi – kun on tämä virus.”

Virpin tytär ja poika olivat vierailleet äitinsä luona viimeksi Jaakon hautajaisissa vajaa vuosi sitten. Nyt Virpin ääni väreili ylpeyttä, eikä vähiten poikansa morsiamen takia.

”Satu, olet tervetullut luokseni lounaalle tänään tai huomenna. Tulen hakemaan sinut. Minulla on huono omatunto, etten ole ehtinyt olla kanssasi. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kaikkien asioiden järjestämisessä. Jaakon firman työt jatkuvat edelleen, mutta kukkakaupassa on hiljaista – kun on tämä virus.”

Satu katseli ikkunan takana ojentuvaa ryhmyistä omenapuun oksaa. Kaikki puhuivat viruksesta. Se oli muuttanut jokaisen elämää, mutta Sadun elämä oli muuttunut aiemmin.

Omenapuussa saattoi jo erottaa silmuja. Hän oli muistavinaan, että tuon puun omenat olivat niin kitkeriä, ettei niitä voinut käyttää kuin piirakkaan tai keittää hilloksi. Hän muisti, miten oli joutunut keräämään pudokkaat puun alta ja kuinka äiti oli harmitellut erityisen satoisina syksyinä työn määrää, jota omenoiden kuoriminen ja keittäminen oli vaatinut. Äidin sormet eivät työpäivän jälkeen olisi enää tarvinneet lisärasitusta.

Äidin tuskittelusta huolimatta Satu oli vetäytynyt läksykirjoineen kamariin eikä tarjoutunut auttamaan. Häntä eivät silloin omenat kiinnostaneet. Äiti keitti syksyisin hilloa niin kuin he eläisivät kymmenlapsisessa suurperheessä, eivätkä kahdestaan. Hillot päätyivät sitten joko äidin työkavereille tai tunkiolle.

Espanjassa äidin ei tarvinnut huolehtia puutarhasta, kärsiä nivelkivuista, tuskin juuri kokata.

”Manu voi paremmin”, Satu vastasi, kun Virpin puhetulva oli päättynyt. ”Hänet on herätetty nukutuksesta, eikä hän ole enää hengityskoneessa. Hän on yhä teholla, mutta kuulostaa virkeältä. En vain pääse enää tapaamaan häntä, mutta hän voi puhua puhelimessa.”

”Kiitos kutsusta”, hän sitten lisäsi.

”Voi että, onpa hyviä uutisia!” Virpi iloitsi. ”Mutta silti: onko sinun hyvä olla yksinäsi vain omien ajatustesi kanssa? Tulisit tänne. Niin kuin näit, minulla riittää tilaa. Asettuisit tänne kuin kotiisi”, hän ehdotti.

Satu ajatteli valkoista unelmakartanoa ja etenkin ruusuportin päässä sijaitsevaa huvimajaa.

Portti näyttäisi siltä kuin se avautuisi paratiisiin.

Hän ajatteli omaa kuraista pihaansa, jonka täyttivät puista tuulessa katkeilleet oksanpätkät. Sinne tuskin nousisi haaveiltua huvimajaa. Vertailu herätti hänessä yllättävää katkeruutta. Virpin ilo tuntui kohtuuttomalta, olipa hänen tarjouksensa kuinka vilpitön tahansa.

”Kiitos tosi paljon, mutta en nyt millään ehdi”, hän torjui ystävänsä huolenpidon. ”Mukavaa sinunkin olla vain itseksesi ja levätä.”

*

Eilen alkanut aurinkoinen sää näytti jatkuvan edelleen. Jos Satu olisi ollut tarmokas, hän olisi pessyt talon ikkunat. Mutta nyt tarmoa ei riittänyt niin vaativaan touhuun.

Sen sijaan hän puki ylleen toppatakin, nousi portaita talon ullakolle, avasi sen luukun, tuki sen ylös ja antoi katseensa kulkea pitkin vanhojen huonekalujen, käytöstä poistettujen vaatteiden, lehtipinojen ja kirjojen täyttämää vinttiä.

Hän muisti, millaista oli ollut lapsena kesäisinä sadepäivinä kiivetä silloin korkeilta tuntuneita portaita ylös. Useimmiten hän oli tehnyt sen äidiltä salaa, sillä äiti pelkäsi hänen liukastuvan rapuissa ja suistuvan nurinniskoin alas, taittavan jalkansa tai loukkaavan päänsä.

Hän oli kiivennyt vintille usein silloin, kun äiti oli ollut töissä ja isä nukkunut pois humalaansa keittiön sohvalla.

Isä ei koskaan kännipäissään riehunut, ei ollut epämiellyttävä tai väkivaltainen. Silti iltoina, kun hän oli hoippunut kotiin lähes tiedottomana, tunnelma oli ikävä.

Silloin isä oli puheliaalla tuulella, soperteli, halusi kertoa juttuja, joissa ei ollut päätä eikä häntää – hiukan niin kuin Manu nyt. Hänestä oli levinnyt vastenmielinen ummehtunut tuoksu.

Hän oli kaatanut itselleen kupillisen teetä ja läikyttänyt kupin sisällön pöydälle.

Mitä enemmän isä puhui, sitä mykemmäksi äiti muuttui.

Äidin otteet olivat ripeät ja kiukkuiset, kun hän luuttusi pöytää ja lattiaa, taisi tönäistäkin isää siivotessaan, kehotti tätä menemään nukkumaan, pois jonnekin, marmatti, että hänellä oli seuraavana päivänä töitä ja niin oli varmaan isälläkin. Miten tämä aikoi työnsä hoitaa? Luuliko tämä selviävänsä aamuksi auton rattiin? Kuinka kauan tuollaista autokuskia katseltaisiin?

Eihän sellaista menoa kauan katseltukaan. Kun isälle oli tullut kyllin monta rokulipäivää, hänet oli irtisanottu. Sen jälkeen hänen juomisensa riistäytyi käsistä. Isä muutti pois kotoa, kaupunkiin, ja äiti haki avioeron.

Viimeisen kerran Satu muisti nähneensä isän opiskeluaikanaan. Hän oli käynyt viikonloppuna kotona äidin luona ja oli odottanut junaa asemalla takaisin Helsinkiin.

Rautatieaseman ulkopenkillä oli istunut kolmen miehen juopporinki. Kaikki junaa odottavat matkustajat olivat kiertäneet penkin kaukaa niin, että näytti kuin miehille olisi annettu lisää tilaa heilua ja rällästää.

Yksi miehistä oli isä. Ulkonäöstä Satu ei olisi häntä enää tunnistanut, mutta isän äänen hän tunsi. Hän oli yhä miehistä puheliain muttei riitaisin. Välillä hän yritti laulaa: ”Sun tulisuudelmasi tähden aatos entää, nyt onnen kipinät kun silmissäni lentää…”

Sitten hänen tenorinsa sortui, ei kestänyt kauempaa.

Isä oli joskus laulanut kirkkokuorossa. Siellä hän oli tavannut äidinkin.

Silloin ihmiset olivat kuunnelleet kuoron laulua ihastuneina, mielet ylevinä. Nyt matkustajat katsoivat isää inhoten, pelokkaina. Satu kätkeytyi joukon taakse. Häntä odotti kaupungissa Petteri.

Ehkä hän menisi Petterin kanssa naimisiin. Petteristä ei ainakaan tulisi tuollaista kuin isästä.

Kuinka väärässä Satu olikaan ollut. Hänen ensimmäinen aviomiehensä oli muutaman vuoden kuluttua aivan kuin isä.

*

Hän havahtui ajatuksistaan ja astui peremmälle vinttiin. Päätyikkunasta näkyi kauas, itse asiassa joelle ja lahden toiselle puolen. Satu pyyhkäisi ikkunaa. Hän erotti, miten pitkällä laiturilla heilui kaksi ihmishahmoa. Näin etäältä ne näyttivät hyönteisiltä. Näytti, kuin ne olisivat halailleet toisiaan, yhtyneet yhdeksi ja samaksi ja sitten taas eriytyneet.

Jos Satu olisi seissyt omalla laiturilla, hän olisi kuullut näiden iloiset, huolettomat huudahdukset.

Olivatkohan he nuoria, yhä varmoja ja päättäväisiä tulevaisuudestaan kuin Satu oli ollut silloin rautatieasemalla? Omasta elämästään saattoi päättää jonkin verran, toisen elämästä ei mitään.

Hän tönäisi vahingossa jalallaan kumoon pinon aikakauslehtiä. Niiden kannet levisivät haitariksi. Katri Helenaa, Hannele Lauria, Tarja Halosta, vaaleahiuksinen missi Renny Harlinin kainalossa.

”Olen löytänyt sieluni puolikkaan.”

Satu saattoi allekirjoittaa otsikon. Hänkin oli löytänyt kadoksissa olleen puolikkaansa, miehen, jonka kanssa oli suunnitellut jakaa loppuelämänsä turvallisesti. Kukaan ei voinut kuvitella, millaisia juonia tulevaisuus lopulta punoisi tielle.

Satu tunsi olevansa yhä nuori. ”Viisikymmentä on uusi kolmekymmentä”, lehdet julistivat nykyisin. Satu tunsi, että se oli tavallaan totta.

Hän oli tehnyt ikänsä siistiä sisätyötä, ei ollut joutunut seisomaan pitkiä tunteja kylmässä tuotantolaitoksessa vaikeassa työasennossa. Hän oli ehtinyt hoitaa itseään hyvin, juuri näiden lehtien oppien mukaan. Hän oli levittänyt kasvoilleen seerumin ennen yövoidetta ja mitannut vyötärönympärystään, ettei se vain ylittäisi kakkostyypin diabetekselle asetettuja senttirajoja.

Hän säännösteli suklaansyöntiä ja voissa paistamista, piti huolta vähintään seitsemän tunnin yöunista ja kymppitonnin askelmääristä.

Silti hän ei kelvannut enää entiselle pitkäaikaiselle työnantajalleen, joka oli panostanut kolmikymppisiin tai sitäkin nuorempiin vastavalmistuneisiin, joille ei tarvinnut maksaa ikälisää – harjoittelijoille ei kaikissa tapauksissa maksettu edes palkkaa.

Jos viisikymmentä oli uusi kolmekymmentä, oliko kolmekymmentä sitten uusi viisitoista? Oliko Sadun entinen työpaikka täynnä murrosikäisiä, joiden etuotsalohko oli vielä kehitysvaiheessa ja jotka siksi uskalsivat suostua mitä kummallisimpiin ehdotuksiin?

Ainakin talousosaston nuoret miehet olivat kulkeneet tukka terhakkaasti pörhöllään kuin riikinkukot.

Entä sitten, jos sairaus iskisi viisikymppisenä, kuten Manulle oli käynyt? Oliko viisikymmentä silloin uusi seitsemänkymmentä?

Työntelisikö Satu tulevat vuodet puolisoaan pyörätuolissa? Sielun puolikkaasta olisi tullut puolikas ihmistä. Kuinka Manu kestäisi sen?

Miehestä ei olisi enää villiintyneen heinän niittäjäksi. Satu ei voisi seistä miehen kanssa laiturilla niin kuin nuo vastapäisen laiturin ihmiset, välinpitämättöminä ulkoisista uhista.

*

Rekillä roikkui vanhoja vaatteita: äidin talvitakki, joka oli etelän leudoissa säissä turha. Sadun pitkä satiinimekko, jonka hän oli vaatimalla vaatinut ylioppilasjuhliensa asuksi. Mekossa oli kapeat spagettiolkaimet.

Hetken mielijohteesta Satu heitti yltään ruutupaidan ja pujottautui farkuistaan. Näistä kahdesta vaatekappaleesta näytti tulleen hänen vakiovaatepartensa kuluneen viikon aikana.

Hän nappasi satiinimekon ja yritti ujuttaa sen ylleen. Olkaimet yltivät paikoilleen juuri ja juuri. Ei kai hän sentään ollut kasvanut pituutta sitten 18-vuotispäiviensä?

Hän tuijotti ihmeissään vartaloaan. Sivuvetoketju jäi ammottamaan ainakin viisitoista senttiä. Ei auttanut, vaikka hän ujutti myös alushousut jalastaan. Vetoketjua ei saanut liikahtamaan. Mekko ahdisti niin lantiosta, reisistä kuin rintojen päältä. Ilmeisesti suklaansyönnin rajoittaminen ei ollut riittänyt. Ilmeisesti ikuinen nuoruus ei ollut mahdollista missään mitoissa.

Hän silitti kiiltävää kangasta haikeana. Ei niin, että hän olisi kaivannut takaisin nuoruuteensa. Hän ei missään tapauksessa olisi halunnut kokea uudelleen opiskeluvuosiaan, rakastumistaan Petteriin, sitten vuosien kuluessa pettymystä mieheen, päätymistä avioeroon, totuttelemista yksinäisyyteen.

Hän kaipasi hetkiä, jolloin tapasi Manua kahviloissa; hetkeä, jolloin mies päättäväisenä ilmoitti, että heidän elämänsä kuului jatkua yhdessä. Kaikki muu olisi väärin.

Hän kaipasi hetkeä talon pihalla, jolloin Manu sanoi:” Täältä meidän ei tarvitse lähteä minnekään kuukausiin. Ehkä ei vuosiin.”

Satu puristi mekkoa kaksin käsin lantiollaan. Hän kaipasi Manun kosketusta.

*

Takaa kuului kova jysähdys.

Satu säikähti, käännähti, mekon vyötärö risahti äkkinäisestä liikkeestä.

Ensin hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Jokin vintillä oli muuttunut; tunnelma, valo.

Hän astui ahtaassa asussaan muutaman askeleen kohti ikkunaa ennen kuin tajusi.

Ullakolle johtavaa luukkua pitelevä kalikka oli antanut periksi. Luukku oli romahtanut kiinni.

Äiti oli aina teroittanut, että vintille ei saanut mennä, ellei luukkua tukenut säpillä kiinni seinään. Satu ei ollut koskaan välittänyt tuostakaan neuvosta.

”Jos luukku pamahtaa kiinni ja olet ylhäällä, niin sinnehän jäät. Se on niin tiivis, ettei sitä saa yläpuolelta auki.”

Satu tuijotti luukkua, joka peitti alas johtavat portaat. Hän kyykistyi ja yritti saada sormensa luukun reunan alle, mutta onnistui vain katkaisemaan kyntensä. Luukku oli, jos mahdollista, vielä tiiviimmin kiinni kuin Sadun lapsuudessa.

Mekon sauma sen sijaan risahteli entistä uhkaavammin.

Satu yritti kiemurrella asua päältään, mutta se kääntyi vinoon ja juuttui hänen reisiinsä. Nyt hän seisoi talon vintillä alasti, katsoi lattialle potkimiaan vaatemyttyjä, farkkujaan, ja tajusi, ettei hänellä ollut mukanaan edes kännykkää. Hän värisi kylmästä.

Hän kuuli lattian läpi puhelimen etäisen pirinän keittiön pöydällä. Ehkä sairaalasta soitettiin. Ehkä Manu koetti tavoittaa häntä.

Hän oli jumissa nuoruudessaan ja kotitalossaan, ilman vaatteita yhtä suojattomana kuin oli tähän maailmaan syntynyt. Hän oli vankina menneisyydessä, eikä tietä huomiseen ollut näkyvissä.

Sadun puoliso Manu makaa teho-osastolla vakavasti sairaana. Satu on kiivennyt entisen kotitalonsa vintille käymään läpi elämänsä historiaa, kun vintin luukku arvaamatta pamahtaa kiinni.

Puhelin alhaalla hälytti uudelleen. Se soi pitkään, lopetti ja aloitti taas.

Turhaan. Satu etsi katseellaan jotakin terävää, pitkää esinettä, jonka hän olisi voinut yrittää ujuttaa luukun rakoon. Ei sellaista ollut. Lapiot ja muut puutarhavälineet olivat pihavajassa lukkojen takana, eikä hän niitä voinut sieltä ajatusten voimalla loihtia luokseen.

Hän lysähti istumaan kiikkerälle tuolille, joka hänen lapsuudessaan oli sijainnut pöydän päädyssä ja kulkenut nimellä ”isän tuoli”. Hän yritti kiivaasti miettiä ratkaisua, miten selviäisi tyrmästään.

Kuka kaipaisi häntä tänään?

Veronika yrittäisi varmasti soittaa. Kun Satu ei vastaisi, Veronika huolestuisi ja lähtisi etsimään häntä. Virpi tuskin ottaisi enää tänään yhteyttä, koska Satu oli torjunut tämän aamuisen tarjouksen. Jos sairaalasta soitettaisiin – niin, sieltä vain ihmeteltäisiin, miksei hänestä kuulunut mitään.

”Minun on parasta vain odottaa”, Satu päätti.

Hän yritti hengittää rauhallisesti, kuuteen laskien syvään sisään, neljään laskien pidättää hengitystään, kahdeksaan laskien hengittää hitaasti ulos.

Oli järjetöntä istua tuolilla kylmässä vintissä melkein alasti. Hän ojensi kättään riisuakseen vanhan juhlamekkonsa yläkautta. Oikea käsi osui johonkin rapisevaan, joka varisi hänen päähänsä.

Kuivuneita ruusunlehtiä.

Kattoon viritettyyn naruun oli ripustettu solmittuja muovipusseja ja ruusukimppuja. Niiden täytyi olla hänen ylioppilasruusujaan, luultavasti rippiruusujakin, joita äiti oli kuivannut ja säilönyt talteen. Kukat olivat kurtistuneet kasaan, mutta kellastuneessa värissä saattoi aavistaa vielä hieman vaaleanpunaista.

Hän nousi ylös, kohottautui yhtä kimppua kohti kuin olisi ajatellut saavansa siitä vielä hennon tuoksun, muistikuvan noista päivistä.

Samalla yksi hätäisesti sidotuista muovipusseista putosi lattialle. Satu kumartui nostamaan sen ja hätkähti.

Äiti oli koonnut sinne isän hautajaisiin tulleet kortit ja adressit. Äiti oli järjestänyt hautajaiset miehelle, josta oli eronnut kauan sitten.

Satu ei voinut olla avaamatta niitä. ”Viimeinen tervehdys Mikko-veljelle, Pirkko-Liisa.” Se oli isän siskolta, josta ei isän kuoleman jälkeen kuulunut enää mitään. Korteissa oli naapureiden miltei häpeileviä korulauseita. Entisten työtovereiden niukkoja osanottoja. Muovikalvoon kukkalaitteen mukana sujautettu kortti: ”Viheriäisille niityille hän vie sinut lepäämään.” Eikä allekirjoitusta.

Satu tiesi, että se oli äidiltä.

Viimein samanlainen muovitettu kortti, johon oli tekstattu: ”Rakkaalle isälle, kaivaten Satu ja Petteri.”

Satu jäi istumaan kortti sylissä. Valhetta koko kortti. Isä ei ollut rakas, häntä ei ollut kaivannut Satu eikä varsinkaan Petteri, joka ei koskaan edes tavannut isää. Valheeksi oli osoittautunut allekirjoituskin, ja-sana Sadun ja Petterin välillä. Heitäkään ei enää yhdistänyt mikään.

*

Puhelin soi jälleen alakerrassa.

Satu värähti kylmyydestä ja puki ylleen.

Hän muisti nähneensä joen toisella puolen kaksi halailevaa ihmishahmoa. Oliko pariskunta yhä siellä? Kuulisiko se hänen huutonsa?

Hän kurkisti ikkunasta, mutta kaukainen laituri oli tyhjä. Hän onnistui kuitenkin tönimään ikkunan auki särkemättä sitä ja kurkotti alas.

Puiset paloportaiden tapaiset askelmat ulottuivat ulkoseinän puoliväliin. Jos hän jotenkin uskaltautuisi portaille, hän taittaisi vähintään jalkansa pudottautuessaan maahan. Tällaisia pakopelihuoneita ei ollut suunniteltu keski-ikäisille naisille.

Ei auttanut kuin odottaa, että joku tulisi häntä etsimään.

Sitten hän muisti, että ulko-ovi oli yhä lukossa yön jäljiltä. Kukaan ei pääsisi edes sisään taloon, vaan kääntyisi hölmistyneenä ovikelloa turhaan rimputettuaan takaisin.

Löydettäisiinkö hänet? Manu oli loukussa sairaalavuoteessa, hän itse vintissä ikivanhojen muistojen keskellä.

Satu potkiskeli kenkälaatikoita. Ties mitä äiti niihinkin oli säilönyt.

Yhden laatikon kansi irtosi. Laatikko oli täynnä kirjekuoria. Satu tunnisti käsialan. Laatikko pursui kirjeitä, joita hän ja Virpi olivat kirjoitelleet toisilleen lukioaikoina, niinä vuosina, kun ei vielä ollut kännyköitä, tekstiviestiä tai nettiä. Niissä eivät nuoruuden viestit olisi säilyneet, mutta tässä ne olivat hänen
edessään yhtä tuoreina kuin ylioppilasruusut kurtistuneina.

Kirjeisiin he purkivat tuntonsa ja tuskansa, ikävänsä ja ilonsa, kaipuunsa ja kapinansa. He valittivat, kuinka raskasta oli käydä koulua: ”Tulin kotiin, itkin hieman ja sitten aloin lukea ruotsin kokeisiin.” He haikailivat tavoittamattomien poikien perään. Sydänsuruja riitti kuin punaisia virhemerkintöjä matematiikan koepapereiden reunassa.

”Oi sä et tiedä miten kivaa musta on se, että sä olet Tommin kanssa eli että te seurustelette. Mun mielestä Tommi on muuttunut entistä sympaattisemmaksi sen jälkeen, kun alkoi seurustella sun kanssa. Mira ei sitä vastoin enää kehu Tommia. Aikaisemmin se kehui sitä usein, mutta nyt se vaan kysyy joka toinen
päivä, oletteks te vielä yhdessä ja hymyilee vaivalloisesti, kun mä iloisesti nyökkään. Eikä se enää ole maininnut lainkaan sitä, että Tommi on viisas mies.

Mira on sit raukka. Se puhui mulle tänään taas semmoista että mä loukkaannuin kamalasti. Se on kumma muija, että se esittää kaikki loukkauksensa pumpuliin käärittyinä ettei niitä sieltä heti löydäkään tai ei niihin ainakaan voi vastata suoraan. Mun mielestä asiat pitää puhua heti ja suoraan eikä kaukaa kierrellen.

Jos Mira kadehtii mua siks että mä olen Sampan kanssa ja sua siks että sulla on Tommi niin ei kai se meidän syy ole. Mira vois kattoo peiliin itte.

Meillä oli kyllä niin ihana lauantai Sampan kans ettei mitään rajaa. Tehtiin boolia banaanilikööristä ja spraitista. Oltiin siellä niiden pihamökissä ja paistettiin makkaraa. Mun piti lähtee yöks kotiin, mut enhän mä ollut kuin neljältä vasta.

Samppa ei yhtään tykännyt, että mä jouduin lähtemään. Se yritti estellä mua, mut lopuks mä vaan riistäydyin irti ja juoksin kotiin. Sunnuntaina se vielä mökötti mulle eikä soittanut, mutta tänään välitunnilla se jo tuli ja hymyili ja kysyi, että nähdäänkö me keskiviikkona. Se on kyllä välillä ihan arvaamaton.”

Satu laski paperin syliinsä. Hän muisti kaiken melkein valokuvan tarkasti. Tommi, jolla oli korvantauksissa finnejä, mutta selvästi erottuvat vatsalihakset ja tapana hankkia vakiokänni viikonloppuisin. Mira, jota pidettiin koulun kaunottarena. Samppa, joka oli komea kuin Tom Hanks ja kuumaverinen kuin isänsä, joka oli kunnioitettu ja pelätty liikemies.

Sampalla oli ainoana koulun oppilaista moottoripyörä, jonka takana hän kuljetti milloin ketäkin tyttöystäväksi katsomaansa. Virpi oli saanut istua takaistuimella aika pitkään, kunnes.

*

Satu rypisti otsaansa ja paperin kämmeneensä.

Katsoessaan nyrkissä olevaa kättään hänen mieleensä muistui Virpin oikean käden palanut kämmenselkä. Hän oli tavoittavinaan jonkin tärkeän ajatuksen, mutta se karkasi liian nopeasti tiehensä.

Siihen liittyi jotenkin myös Veronika, jotain, mistä hän oli puhunut Veronikan kanssa.

Mutta kaikki viime päivien tapahtumat olivat olleet liikaa. Hän ei saanut kiinni ajatuksistaan eikä aikakausia yhdistävistä tekijöistä.

”Muuttuvatko ihmiset vuosien mittaan?” hän mietti. ”Toistammeko me tiedostamattamme samoja virheitämme?”

Kyllä hän tiesi vastauksen. Jokin merkillinen voima veti ihmistä sellaisen ihmisen puoleen, jossa tuntui löytyvän samoja tuttuja ominaisuuksia kuin jostakin entisestä.

Ensin oma juoppo isä, sitten kaljoitteleva poikaystävä, lopulta viinalle perso aviomies. Sellainen oli ollut hänen oma tiensä, jonka vasta tutustuminen Manuun oli katkaissut.

Virpin tien mutkista hänellä ei ollut juuri yhteistä nuoruutta tarkempaa tietoa.

Jossakin vaiheessa päivää hän kasasi päänsä alle vanhan viltin, veti peitokseen orrella roikkuneen täkin ja nukahti.

Herätessään hän ei tiennyt, paljonko kello oli. Hitsit, miksei hän käyttänyt enää rannekelloa? Auringonvalosta päätellen oltiin jo iltapäivässä. Hänellä oli kylmä, jano ja nälkä ja ennen kaikkea huoli Manusta.

Selässä vihlaisi, kun hän kohottautui huonosta nukkuma-asennostaan. Satu voihkaisi. Noidannuoli ja vilustuminen tästä enää puuttuikin.

Hän oli täysin erotettuna muusta maailmasta, jossa Veronikan kertoman mukaan kaikki muutkin olivat nyt erotettuina toisistaan.

*

Puhelin alhaalla pirisi jatkuvasti. Satu hyppeli lämpimikseen ja heilutteli käsivarsiaan ylös alas ja sivuilta toiselle.

Vanhat tavarat alkoivat inhottaa häntä. Mennyt oli mennyttä, mutta missä oli tulevaisuus?

Mille sen saattaisi rakentaa? Ei ainakaan näille pölyisille tavaroille ja muistoille.

”Kauheinta, mitä minulle voisi tapahtua, on se, että joutuisin vankilaan”, Manu oli joskus sanonut ja tähdentänyt, että kaikkein hirveintä olisi tietysti läheisen ihmisen menettäminen.

Nyt he molemmat olivat vankeina: Manu sairaalassa, Satu lapsuuskotinsa vintissä ja yli seitsemänkymppiset kodeissaan.

Satu istahti ajatukset turtana takaisin tuolille, joka oli ollut hänen isänsä lempituoli.

Kuka hänet pelastaisi täältä eristyksistä?

Hän kuuli, miten joku hakkasi ulko-ovea.

Hän ryntäsi ikkunaan niin nopeasti kuin kykeni puutunein jaloin.

”Täällä!” hän huusi pihalle. ”Täällä!”

Rintaan hulvahti helpotus, kun hän näki Veronikan astuvan nurkan takaa.

”Täällä ylhäällä!” hän huusi uudelleen. ”Olen jäänyt jumiin. Vintin luukku romahti kiinni. Ulko-ovi on lukossa ja puhelin keittiössä.”

Veronika ei näyttänyt kauan aikailevan.

”Soitan apua. Älä hätäile. Kaikki järjestyy”, hän vastasi, ei jäänyt huokailemaan tai päivittelemään tilannetta, vaan kaivoi puhelimen takkinsa taskusta, näppäili muutamia numeroita, puhui jonnekin sanoja, jotka eivät kantautuneet Sadun korviin.

Veronika sulki puhelimen, nosti katseensa kohti vintin ikkunaa, heilutti kädellään rauhoittavasti ja hymyili.

Miten ihanalta Sadusta tuntuikaan nähdä toisen ihmisen hymyilevät kasvot.

”Ei huolta. Soitin rautakauppaan. Sieltä tullaan apuun. Kuinka kauan olet ollut vankina?”

”Ei aavistustakaan. Aamusta lähtien.”

”Onko sinun kamalan kylmä? Voisin lämmittää saunan.”

Satu tunsi muuttuneensa jäämöhkäleeksi, mutta saunaan hän ei halunnut. Siihen ei ollut nyt aikaa. Lämmin tee saisi riittää sulattamaan hänet. Tärkeintä oli päästä katsomaan puhelinta.

*

Veronikan soitosta kesti tunti verran, ennen kuin vintin luukku aukesi ja Satu pääsi jäsenet jäykkinä kömpimään alas portaita.

Koko odotteluajan Veronika seisoi hievahtamatta talon vierustalla ja kertoi päivän uutisista, jotka kummastuttivat Satua entistä enemmän. Kriisissä? Koko maailma? Ei vain hän itse?

Rautakaupan omistaja jäi uusimaan oven lukkoa. Veronika kiehautti teevettä, ja Satu sai kännykän kohmeisiin sormiinsa.

Kymmenen vastaamatonta puhelua, mutta mikään niistä ei ollut sairaalasta. Kaikki puhelut olivat tulleet tuntemattomasta numerosta. Sama outo numero oli yrittänyt soittaa hänelle myös muutama päivä sitten, mutta Satu ei ollut vastannut siihen. Joku yrittäisi kuitenkin myydä puhelinliittymää. Edes sähkösopimuksen myyjä ei olisi soitellut yhtä innokkaasti. Jollakin tuntui olevan Sadulle todella tärkeää asiaa.

Puhelin soi taas.

”No vihdoinkin! Missä sinä olet ollut?”

Se oli äidin ääni. Äiti oli viimeksi soittanut hänelle Espanjasta jouluna ja kauhistellut, kuinka Satu tulisi toimeen menetettyään työpaikkansa. Satu ei ollut lähtenyt mukaan taivasteluun, oli vain todennut selviävänsä toistaiseksi ansiosidonnaisella.

”Minä…olin vintillä”, Satu sanoi loogisesti.

”Sinä et ole vastannut puhelimeen!” äidin ääni oli harvinaisen kireä.

”Minulla on ollut muuta tekemistä”, Satu sanoi.

”Niin varmasti. Ainahan sinulla on”, äiti sanoi. ”Mitä sinä vinttikomerosta hait?”

Äidin tapa kysyä epäolennaisia asioita kuulosti liian tutulta.

”En ollut missään komerossa, vaan talon vintillä. Täällä maalla.”

”Mitä sinä siellä kylmässä talossa? Kuule, missä sinä nykyisin asut?”

”Täällä. Äiti, minulla on nyt todella kiire, minä…”

”Mitä ihmettä? Kuule, minä ja Harri olemme nyt lentokentällä ja meidän on siirryttävä karanteeniin. Voisitko tulla hakemaan meidät. Haluamme mennä maalle. Ei meillä ole muuta paikkaa minne mennä.”

”Oletteko te lähteneet Espanjasta?”

”Kaikkihan sieltä nyt tulevat. Nämä ovat viimeisiä lentoja. Nyt on päästävä karanteeniin.”

Veronika oli puhunut karanteenista, yrittänyt pitää Satua päivittäin muuttuvan tilanteen tasalla. Hän oli puhunut jostakin muusta kuin Manun sairaudesta viedäkseen Sadun huomion edes hetkeksi toisaalle. Satu ei ollut pystynyt painamaan asioita mieleensä. Häntä huoletti ainoastaan Manun kohtalo – ja oma kohtalonsa.

”Äiti”, Satu yritti. ”Karanteeni tarkoittaa, että te ette saa tavata muita ihmisiä. Teidän on pysyttävä omissa oloissanne.”

”Kai minä nyt omaan kotiini saan tulla?” äidin ääni oli kohonnut asteikolla. ”Vaikka se nimellisesti onkin sinun, niin minä sen sinun isäsi kanssa rakensin. Kyllä me sinne kaikki mahdumme, onhan siellä kaksi kamaria. Ellet tule hakemaan, niin minä vuokraan auton tai me hyppäämme taksiin. Sen verran minulla vielä eläkettä riittää.”

*

”He eivät missään nimessä saa tulla sinun luoksesi.”

Veronika näytti kauhistuneelta.

”Hehän tulevat pahalta epidemia-alueelta. Sinun ei pitäisi nykyoloissa käytännössä tavata edes minua.”

Sadun päässä pyöri. Koska tämä painajainen loppuisi?

”Miten minä voin estää äitiä? Hän on aina pitänyt oman päänsä, istuu varmaan jo taksissa matkalla tänne. Ja onhan hän minun äitini. Jos tilanne on niin kamala kuin olet kertonut, enhän minä voi jättää äitiä heitteille.”

Veronika näytti miettivän vain hetken.

”Muuta sinä sitten minun luokseni. Minä muutan olohuoneeseen, saat minun sänkyni. Se on Hästens”, hän lisäsi pieni ylpeys äänessään.

Satu ei jäänyt pohtimaan, miten pikkupaikkakunnan vaatimattoman kauneushoitolan yrittäjällä oli varaa ostaa kallis luksussänky. Hän tunsi äitinsä. Kun tämä oli päättänyt jotain, hän myös piti päätöksensä. Mitkään esteet eivät pitelisi äitiä, joka ei muiden neuvoja kuunnellut.

Sadun oli parasta uskoa Veronikaa.

”Kiitos”, hän sanoi ja tarkoitti sitä.

”Ota mukaasi, mitä tarvitset. Varaudu siihen, ettet ainakaan kahteen viikkoon voi palata tänne”, Veronika ohjeisti. ”Laita äidillesi viesti siitä, minne jätät avaimen, ettei uutta lukkoa tarvitse ryhtyä taas heti murtamaan.”

*

Veronikan luona Satu avasi Manun kännykän ja ryhtyi selaamaan sen nimilistaa.

Milla ei löytynytkään kohdasta M. Satu ehti jo hätääntyä, ennen kuin kohdasta T avautui näkyviin sana ”tytär” ja sen perään puhelinnumero.

Satu vetäisi henkeä. Hän ei halunnut Veronikan kuulevan puhelua, vaan meni soittamaan terassille.

Jään pinta näytti hauraalta. Kevätaurinko ja tuuli olivat heikentäneet sitä niin, että pilkkijöiden oli parasta pysyä sieltä kaukana. Ei menisi pitkään, ennen kuin vesi lainehtisi vapaana.

Puhelin toisessa päässä hälytti niin kuin se ulkomaille soitettaessa tekee. Satu sulki silmänsä ja odotti.

”Hallo”, kuului venäläisittäin painotettuna.

Satu rykäisi ja aloitti.

”Milla, täällä Satu, sinun isäsi puoliso.”

Hän ei ehtinyt sanoa muuta ennen kuin toisesta päästä kuului terävä ääni.

”Mitäs tänne soittelet. Ei kiinnosta sun asiasi.”

Saman tien puhelu katkesi.

Jos Satu soittaisi uudestaan, Milla reagoisi uudelleen lopettamalla puhelun tai ei kenties vastaisi ollenkaan. Satu palasi sisään ja paiskasi turhautuneena kännykän sohvalle.

”Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa”, Veronika sanoi. ”Joko soitat hänelle Manun numerosta tai, vielä parempi, minä soitan hänelle omastani ja selitän asian.”

Totta, Milla varmasti suostuisi kuuntelemaan tuntemattoman ja puolueettoman henkilön selvitystä tilanteesta.

”Annetaan hänelle hetki aikaa rauhoittua”, Veronika sanoi.

*

Puolen tunnin kuluttua asia oli selvitetty. Milla oli kuunnellut hiljaa Veronikan viestin, mutta ei muuten reagoinut siihen millään tavalla eikä osoittanut tunteitaan.

”Kiitos ilmoituksesta”, hän oli sanonut kohteliaasti kuin toivottaisi jollekin hotellivieraalle hyvää matkaa tarkoittamatta sanoillaan mitään.

Veronika jopa luetteli Millalle suoran numeron sairaalaan, jotta Milla voisi soittaa isälleen.

”En tiedä, kirjoittiko hän sen muistiin”, Veronika kohautti olkapäitään.

Satu yritti ymmärtää Millaa. Tämä ei halunnut olla tekemisissä isänsä kanssa, mutta ei Satukaan halunnut tavata äitiään. Kummankin syy haluttomuuteen vain oli erilainen. Ihmiset erkaantuivat toisistaan joko omasta tahdostaan tai pakon sanelemina.

”Ei se vanha mainoslause pidä enää ollenkaan paikkaansa. Kännykkä ei riitä connecting people”, Satu puuskahti.

Olivatko perhesiteet ylipäätään riittävä syy ylläpitää yhteyttä? Milla kantoi isälleen kaunaa siitä, että isä oli valinnut tien omaan onneensa. Satu syytti äitiään siitä, että tämä oli valinnut puolisokseen alkoholistin, minkä takia Satu itse oli ajautunut ensimmäisessä liitossaan samaan virheeseen.

”Nythän ihmiset eivät muutenkaan saa tavata toisiaan. Tämä tilanne osoittaa, kuka on oikeasti toiselle tärkeä”, Veronika sanoi. ”Nyt tehdään valintoja, jotka vaikuttavat koko loppuelämään.”

Satu ajatteli äitiään, joka istui parhaillaan autossa kiitämässä kohti paikkakuntaa, jonne ei ollut enää koskaan kuvitellut palaavansa.

Hän ajatteli Manua, joka makasi edelleen kiinni elämää ylläpitävissä piuhoissa, ja kuvitteli palaavansa takaisin elämään, joka jatkuisi samalla tavalla kuin ennen.

Hän ajatteli Millaa, jonka mieli parhaillaan varmasti rimpuili kahtaalle: nielläkö ylpeytensä vai hyväksyä huono omatuntonsa?

Hän ajatteli koulutoveriaan Virpiä, jolla ei ollut taloudellisia huolia niin kuin sadoilla tuhansilla muilla suomalaisilla juuri nyt, mutta joka oli menettänyt miehensä, eikä voinut tavata aikuisia lapsiaan.

Hän ajatteli Veronikaa, josta ei oikeastaan tiennyt juuri mitään, mutta joka oli tarjonnut hänelle päivittäin tukeaan haluamatta vastinetta, ja joka oli löytänyt ratkaisut niinä hetkinä, kun Satu ei enää itse löytänyt mitään mahdollisuuksia.

”Umpikujastakin on tie ulos”, hän ajatteli ääneen.

”Saanko halata sinua?” Veronika kysyi.

Satu nyökkäsi hämmentyneenä: totta kai, miksi edes kysyt?

”Nyt olisi pidettävä turvaväli, mutta toisaalta. Me olemme olleet yhdessä jo niin monta päivää”, Veronika sanoi ja halasi Satua pitkään, lujaa ja lämpimästi.

Satu tunsi, miten halauksen mukana hänen vartaloonsa levisi outo ja kaivattu voima.

Oliko Veronika sanonut uskovansa enkeleihin? Ehkä niissä olikin perää.

”Minun mummoni sanoi, että on samantekevää, mihin uskoo, kunhan johonkin uskoo”, Veronika sanoi kuin lukien Sadun ajatukset.

”Hän sanoi, että voi uskoa vaikka tuohon kiveen pihalla. Se riittää.”

Sadun mieleen juolahtivat Manun toistelemat runonsäkeet:

”Ken uskovi toteen, ken unelmaan, mitä siitä, jos oikein sä uskot vaan.”

Kunpa hän vielä saisi tuntea Manun käsivarret ympärillään niin kuin nyt tunsi Veronikan halauksen! Oliko se liian suuri unelma toivottavaksi?

*

Päivät tuntuivat rajoittuneen kahvi- ja teekuppien hämmentelemiseen. Veronika seurasi kännykästä uutisia, mutta ei raportoinut lukemisiaan Sadulle.

Jos Satu kysyikin, Veronika kohautti tutusti olkapäitään ja totesi lyhyesti: ”Virus. Paljon kaikkea, mutta ei mitään uutta.”

Satu soitti lyhyitä puheluita Manulle. Mies ei tuntunut käsittävän, miksei Satu voinut tulla enää tapaamaan häntä. Manun lääketokkura jatkui. Hän kuulosti edelleen käheältä, mutta hyväntuuliselta. Hän oli saanut keltaista jaffaa ja vähän jugurttia. Satu ei halunnut latistaa miehen mielialaa, kun uutiset kertoivat, että teho-osastojen pelättiin täyttyvän potilaista.

Veronika virkkasi erivärisistä langoista neliöitä. Hän valmisti sängynpeittoa Hästensiinsä.

Satu tuijotteli enimmäkseen joelle. Ajatukset kiersivät kehää.

Hän tuijotti joen toiselle puolelle noussutta rantasaunaa, joka pilkotti lehdettömien puiden lomasta.

”Kukahan tuon on rakentanut?” hän sanoi itsekseen ja kohdisti sitten sanansa Veronikalle.

”Tiedätkö sinä?”

Veronika keskittyi virkkausneliöönsä. Menossa oli harmaan langan vaihto punaiseen. Hän huokaili, näytti sekoavan silmukoissaan, huokasi taas.

”Se on Mäkisen”, hän sanoi.

Satu räpäytti silmiään. Sukunimi oli tietysti yleinen, mutta. Hän tunsi maaston hyvin siellä retkeiltyään. Rakennus oli pystytetty hankalaan paikkaan, aivan kallionkupeeseen, jossa hänellä oli lapsena ollut talvisin tapana lasketella suoraan joelle. Usein Virpi oli ollut hänen kanssaan. He olivat ottaneet mukaan eväät, kuumaa kaakaota termospulloon ja juustovoileipiä, vaikka Sadun koti oli näkyvissä ja matkaa vain puolisen kilometriä.

”Tarkoitatko Maansiirto-Mäkistä?”

Veronika päättikin vaihtaa punaisen langan joksikin toiseksi. Hän punnitsi käsissään sinistä ja vihreää kerää.

”Kumpi sinusta on kauniimpi?” hän kysyi kuin ei olisi kuullut Satua.

”Siis onko Jaakko Mäkinen rakennuttanut tuon? Hänen vaimonsa, tai siis, hänen leskensä, oli minun paras ystäväni kouluaikoina”, Satu huudahti. ”Miten hassua, jos hänellä on rantasauna nyt aivan vastapäätä minun taloani.”

Veronika laski molemmat lankakerät käsistään.

”En osaa millään päättää, kumman näistä otan”, hän sanoi. ”Keitetäänpä lisää teetä.”

”Miksei Virpi ole kertonut minulle mitään tuosta rakennuksesta”, Satu ihmetteli. ”Ehkä hän ei ole ehtinyt.”

Sitten Satu muisti nähneensä muutama päivä sitten laiturilla kaksi ihmishahmoa. Keitä he olivat olleet, nyt kun turistitkaan eivät liikkuneet? Eivätkä Virpin lapset päässeet äitiään tapaamaan?

Hän ei ehtinyt mainita asiasta Veronikalle, sillä tämän puhelin soi. Veronika vastasi ja vaihtoi soittajan kanssa muutaman sanan nyökytellen samalla Sadulle.

”Se oli Milla. Hän haluaa ottaa meihin yhteyden skypessä.”

*

Läppärin ruudulta katsoi vakavasilmäinen, pyöreäposkinen nuori nainen.

Hän ei muistuttanut ulkonäöltään Manua. Suun päättäväisyydessä oli jotakin samaa, mitä Satu oli ollut näkevinään Manun ex-vaimon kuvissa.

”Haluan tietää ihan tarkkaan, miten isä voi. Kuinka kaikki tapahtui? Miksi te olette muuttaneet jonnekin helvetin kuuseen? Pystyykö hän puhumaan puhelimessa? Haluan soittaa hänelle. Onko siellä edes kunnon sairaalaa? Miksei häntä hoideta jossakin yliopistollisessa keskussairaalassa?”

Satu ymmärsi jokaisen kysymyksen oikeutuksen. Millalla oli syynsä epäillä, että Manun sairastuminen oli jotenkin Sadun vika. Toisaalta tytär ei ollut pitänyt isäänsä yhteyttä vuosiin ja latasi nyt revolverikysymyksiä kuin oikeuden syyttäjä. Ilmiselvästi hän oli perinyt taipumuksensa ehdottomuuteen äidiltään.

”Hän voi olosuhteisiin nähden hyvin. Hänellä ei ole enää hengenvaaraa. Hän toivoisi näkevänsä sinut, mutta se ei tietenkään ole nyt mahdollista, koska et voi matkustaa.”

”Milloin tämä tapahtui? Miksi minulle kerrottiin vasta tänään? Minä olen sentään hänen tyttärensä!”

Millan silmissä leimusi viha.

Satu yritti sopertaa vastauksia: Manun sairastuminen on vienyt hänen kaikki voimansa, hänen on pitänyt jaksaa selvittää asioita. Hän ei halunnut kertoa todellista syytä, sitä, ettei ottanut yhteyttä Millaan isän ja tyttären välirikon takia.

Millan taustalla vilahti miehen tumma hahmo. Mies yritti kurkistaa kamerasta. Milla sähähti hänelle jotain venäjäksi. Mies ei välittänyt, vaan vilkutti taustalla ja toisteli suu levällään venäjänkielistä lausetta, jota Satu ei ymmärtänyt.

Milla äsähti miehelle uudelleen, huitoi tämän pois, kutsui tätä nimeltä, Mihail.

”Anna minulle sairaalan numero”, hän sanoi Sadulle ennen kuin katkaisi yhteyden.

Skypepuhelun loputtua Satu sulki voimattomana läppärin kannen.

”Tein parhaani. Nyt hän suostuu ainakin puhumaan isänsä kanssa.”

Veronika näytti iloiselta.

”Niin. Ja uutisethan olivat hyviä”, hän sanoi.

”Mitkä uutiset?” Satu kysyi. Häntä väsytti suunnattomasti.

Hän olisi halunnut vain vetäytyä sohvalle, vetää viltin päänsä yli niin kuin teki kotivintillä ja nukahtaa, unohtaa tämän kaiken. Herätä sitten hetkeen, jolloin kaikki olisi toisin, tai ainakin niin kuin ennen. Miten hyvin kaikki ennen olikaan.

”Milla on raskaana. Sitä Mihail yritti siellä taustalla kertoa. Vauva syntyy minä päivänä tahansa”, Veronika sanoi.

Hän taputti käsiään niin kuin lapsilla on tapana tehdä silloin, kun nämä ovat erityisen riemuissaan.

*

”Uusi elämä. Mikä onni saada uusi elämä tämän kaiken keskelle”, Veronika nauroi. ”Tätä pitää juhlia!”

Hän kaivoi jääkaapistaan pullon samppanskajaa, poksautti sen auki ja nosti mäntypöydälle kaksi kristallilasia.

Satu istui kädet sylissään. Ensikontakti Manun aikuiseen tyttäreen oli vaatinut häneltä liikaa. Milla oli raivonnut hänelle, mutta toisaalta puhelun aikana oli paljastunut suuri uutinen. Se voisi ilahduttaa Manua, jos Milla suostuisi kertomaan itse asian isälleen.

Milla oli suuttunut Sadulle, ettei hän ollut kertonut aiemmin Manun sairastumisesta. Mutta eipä tytärkään ollut ottanut yhteyttä isäänsä ja kertonut raskaudestaan. Oliko kertonut edes äidilleen? Noin tulisesta ja omapäisestä luonteesta ei koskaan voinut olla varma.

Sadun ei tehnyt mieli kuohuviiniä. Hän halusi pitää ajatuksia poukkoilevan päänsä niin selvänä kuin mahdollista. Kuitenkin hän nousi seisomaan ja kippisti lasia Veronikan kanssa. Viinin makeus täytti posket ja kuplat kipristelivät kieltä.

”Onnea!” Veronika sanoi ja halasi häntä taas.

”Minulla ei ole tähän onneen mitään ansiota”, Satu sanoi.

”Onhan”, Veronika väitti. ”Sinä olet nyt, kuinkas se sanotaan, bonusmummo, bonusbabushka!”

Veronika täytti lasit, vaikka Sadun lasi oli vielä yli puolillaan.

Satua alkoi väkisin naurattaa. Kyllä asian saattoi noinkin ilmaista. Hän olisi yhtäkkiä babushka ja vieläpä bonus. Niin kuin viime viikoissa ei olisi ollut kylliksi bonusta muutenkin, kaikenlaisia yllätyksiä, ikäviä enimmäkseen, ja nyt sitten tämä.

”Kertookohan Milla isälleen tulevasta lapsenlapsesta?” hän aprikoi.

Hän suuntasi katseensa uudelleen ikkunaan ja joelle. Jäänrippeet kimalsivat auringonpaisteessa. Kaikesta huolimatta hänestäkin tuntui, että toivoa oli vielä olemassa.

Vaikka rajat oli suljettu ja tavallinen elämä tuntui pysähtyneen, se silti jatkui, arvaamattomana, mutta jatkui sittenkin.

”Hei, tuolla on taas joku!” hän havahtui nähtyään ihmisen muotoisen hahmon mittailevan vastapäistä laituria.

Sitten hän oli tunnistavinaan kävelijän. Sen kummemmin arvelematta hän avasi oven ja juoksi terassin laidalle.

”Virpiiii!” hän huusi joen toiselle puolelle ja heilutti käsiään ristiin pään yläpuolella.

Hahmo pysähtyi hetkeksi, jäi kuuntelemaan, kääntyi sitten ja katosi ripeästi takaisin polkua metsään.

Satu palasi sisään.

”Ei se kai ollutkaan Virpi”, hän sanoi. ”Taisin erehtyä. Kukahan siellä liikkuu?”

Veronika kaatoi itselleen kolmatta lasillista.

”Sinä et varmaan tiedä”, hän sanoi. ”Mutta Jaakko Mäkinen hukkui juuri tuohon rantaan.”

Sadun äiti on tulossa paikkakunnalle koronapakolaisena. Sadun puoliso Manu on vakavasti sairaana eikä tiedä, että hänen Pietarissa asuva tyttärensä on raskaana. Satu on juuri saanut kuulla, että Virpin mies on hukkunut vastarannalle.

Pisarat poksahtelivat kuohuviinilaseissa. Se oli ainoa ääni hiljaiseksi muuttuneessa talossa.

Satu katsoi Veronikaa, joka tuijotti lasiinsa.

”Tiesin, että hän hukkui. Tai sai sydänkohtauksen. Mutta ei tullut mieleenikään, että se tapahtui täällä”, Satu sai sanottua.

Vastapäinen rakennus oli siis Virpin omistuksessa. Miksei tämä ollut kertonut siitä mitään Sadulle? Tapahtunut oli varmasti niin kipeä asia, ettei Virpiä haluttanut ajatella tai kerrata sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Ei Satukaan olisi halunnut kertoa Manun sairastumisesta enää yhdellekään muulle henkilölle. Asian jakaminen vei voimia. Nyt siitä eivät tietäneet muut kuin Veronika, Virpi ja Manun tytär Milla. Virpi oli hänen ystävänsä lapsuudesta, Veronika tuttu vain parin viikon takaa. Milla hädin tuskin suostui keskustelemaan hänen kanssaan.

”Miten hän…miten Virpi voisi ollenkaan enää käydä tai uida tuossa rannassa?” Satu sanoi lasiaan pyöritellen.

Veronika ei vastannut. Hän otti virkkuutyönsä uudelleen käsiinsä ja käänteli sitä haluttomasti.

”Laitan tähän seuraavaksi violettia”, hän sanoi itsekseen.

”Tai ehkä hän ei uikaan”, Satu vastasi omaan kysymykseensä. ”Violetti on kärsimyksen väri”, hän sanoi Veronikalle.

”Kyllä. Me olemme kärsineet”, Veronika vastasi.

Satu muisti, miten oli lapsena keväisin pelännyt halkeilevan jään alta kuuluvaa mourunaa. Virpin kanssa he olivat kutsuneet sitä pedoksi.

”Se haluaa syödä meidät suuhunsa”, Virpi oli pelotellut häntä. ”Se asuu jään alla, vaanii meitä.”

Satu oli joskus pelännyt niin, ettei tahtonut uskaltaa jäiden lähdettyä pulahtaa veteen. Mitä, jos se kamala oli piiloutunut odottamaan häntä laiturin alle?

Nyt hän ymmärsi, että peto ei elänyt vedessä, mutta jossakin se piili: maailmalla, ihmisten varomattomassa kättelyssä, ihmisen sisällä ja kokemuksissa, kaikkein pelottavimmillaan ajatuksissa ja teoissa.

*

Kun Sadun puhelin taas hälytti, hän jo tunnisti numeron. Äiti.

”No missä ihmeessä sinä nyt sitten olet?” äidin ääni kuului luurista niin kovana, että se kaikui myös Veronikalle.

Veronika hymyili osaaottavasti ja tukki korvansa näyttävästi kämmenillään.

”Avaimen laitoit kukkaruukun alle, niin kuin varkaat eivät sieltä heti tajuaisi katsoa”, äiti marmatti. ”Sisällä oli niin kylmäkin, patterit vain kahdessakympissä. Täällähän tulee sairaaksi, jos ei ennen ole saanut tartuntaa. Meillä ei kylläkään mitään tautia ole, ihan turhaan kentällä kuulustelivat”, hän jatkoi.

Satu ei olisi halunnut lähteä mukaan äidin valitukseen, mutta vanha tottumus työnsi sanoja kuin ulkomuistista.

”Sen kuin väännät patterit vaikka täysille, mutta laskun saat kanssa sitten kuitata. Arvaa vaan, millaisia sähkönsiirtomaksuja olen saanut maksaa vuosikaudet, ettei koko tönö lahoa.”

”Olisit sitten hoitanut paikkaa. Kaikki on aivan minun jäljiltäni niin kuin olisin viikko sitten lähtenyt. Ja nyt sitten olette muuttaneet tänne! Miten te maalla osaatte asua, se sinun miehesikin kaupungissa kasvanut, etkä sinäkään koskaan tehnyt edes puutarhatöitä…”

Äiti jatkoi ja jatkoi, kunnes Satu sai keskeytettyä hänet.

”Minun mieheni nimi on Manu, jos et satu muistamaan. Hän makaa parhaillaan sairaalan teho-osastolla.”

Äiti hiljeni hetkeksi.

”Kamalaa. Ihan kamalaa”, hän sanoi.

”Uskaltaako täällä nyt koskea mihinkään? Oletko sinä desinfioinut varmasti kaikki paikat? Harri, mene pesemään kädet! Koskit ovenkahvaan paljaalla kädellä! Täällä on virus. Sadun mies on sairaalassa henkihieverissä.”

Satu puri huultaan. Äiti ei ollut muuttunut miksikään.

Satu yritti olla provosoitumatta. Kun Manu oli burn outista kärsiessään käynyt terapiassa, Satukin oli muutamaan otteeseen käynyt terapeutin vastaanotolla. Silloin puheeksi oli tullut myös hänen äiti-suhteensa.

Terapeutti oli esittänyt näkemyksenään, että kärkkäys, jolla äiti polki kaikki muut jalkoihinsa, oli seurausta isän alkoholismista. Äidin oli pitänyt pärjätä, kovettaa itsensä ja ajatella vain omaa selviytymistään. Se asenne oli jäänyt päälle.

Sadun luonne oli toisenlainen. Hän oli seurannut hiljaa ensimmäisen aviomiehensä alkoholisoitumista ikään kuin kohtaloa avioerosta ei olisi voinut välttää.

”Me tultiin tänne turvaan, mutta saadaankin täällä tartunta”, äiti jatkoi.

”Lopeta. Voitko lopettaa tuon hysterian?”

Satu äänsi sanat mahdollisimman lujaa ja selkeästi.

”Manulla ei ole mitään virusta, eikä talosta saa tartuntaa, ellette te ole tuoneet sitä itse mukananne. Manulle on tehty leikkaus ja hän kärsii vakavasta hengenvaarallisesta komplikaatiosta.”

Hän toisti vielä painottaen sanat leikkaus ja komplikaatio.

Äiti hiljeni. Satu tiesi, että äiti inhosi yli kaiken sairaaloita ja leikkauksia, joita ei onneksi ollut joutunut itse koskaan kokemaan. Hänen ainoa kosketuksensa sairaalaan oli ollut Sadun syntymä, josta hän oli sittemmin kertonut lukemattomia kauhutarinoita. Satu arveli valinneensa lapsettomuuden osittain äidin tarinoiden takia, joissa hirttyneet napanuorat, perätilat, pihdit ja ennenaikaiset lapsivedet kerääntyivät sotkuiseksi vyyhdiksi. Sellaiseen Satu ei halunnut kompastua.

Silti äidille oli ollut pettymys, ettei hän saanut lapsenlasta. Muuttaessaan Espanjaan hän oli muistuttanut asiasta monet kerrat.

”Mitäs tekoa minulla täällä enää on, kun ei ole töitä eikä sinulla lapsia. Voisin kutoa niille töppösiä ja leipoa herkkupullia ja tuntisin itseni tarpeelliseksi. Ihmisen pitää voida tuntea itsensä tarpeelliseksi”, äiti oli sanonut.

Hän, jos kuka, osasi syyllistämisen.

Onneksi äidillä oli myös uusi puoliso, Harri, joka oli enimmäkseen kiinnostunut retkipyöräilystä ja sanaristikoista. Satu arveli, että retkipyöräily oli mainio tapa saada tuntikausiksi etäisyyttä äidin puheripuleista ja päällepäsmäämisestä.

”Voi hyvänen aika”, äiti sanoi äänensävy muuttuneena. ”Miten sinä lapsiparka selviät? Onko sinulla rahaakaan?”

*

”Kaikki on hyvin, äiti”, Satu sanoi. ”Kaikki on oikein hyvin”, hän sanoi.

Totta kai äiti kysyi ensimmäiseksi rahasta. Hänen suurin murheensa oli aina ollut, kuinka selvitä taloudellisista huolista.

Kyllä Satu senkin ymmärsi. Äiti oli syntynyt sota-aikaan, elänyt niukan ja turvattoman lapsuuden. Hänenkin isänsä oli sodan jälkeen ratkennut juomaan. Niin sukupolvi toisensa jälkeen noudatti samaa mallia, nai samanlaisia miehiä eikä tajunnut tulevaa epäonnistumistaan.

”Tämä on meidän sukupolvemme kokemus”, Satu ajatteli. ” Vihollinen piileskelee puskissa, mutta emme voi tietää, missä ja milloin se iskee.”

Hän katsoi Veronikaa, joka oli kotoisin maasta, jota äiti yhä piti suurimpana vihollisena. Kaikki maailman ihmiset olivat nyt samassa veneessä – tai liemessä. Kuka kärsi mistäkin syystä, kuka kaipasi ketäkin. Tai mitäkin. Äiti kaipasi aurinkoa ja lämpöä, marmatti oman ahdistuksensa ja pelkonsa takia. Hänellä oli lääkitys korkean verenpaineen takia.

Nyt Sadun piti lohduttaa ja rauhoittaa äitiä. Hän ei halunnut kertoa, että Manun jalat eivät toimineet, ei ollut tarpeen lietsoa enää synkempiä tulevaisuudenkuvia.

”Kenen tuo kamala kärry tuossa pihalla on? Voiko sillä ajaa? Pitäisi käydä kaupalla”, äiti jatkoi.

Satu lupasi toimittaa äidille ja Harrille ruokaa oven taakse, kunhan äiti antaisi kauppalistan.

”Sinä et saa kauppaan mennä, olet riskiryhmää”, hän muistutti.

”Entäs Harri?”

Äiti oli ylpeä siitä, että hänellä oli itseään kymmenen vuotta nuorempi puoliso.

”Kyllä vaan on parempi, että Harrikin pysyy kotona”, Satu sanoi.

Joskus kaksi viikkoa hurahti ohi kuin huomaamatta, joskus, niin kuin parhaillaan, se tuntui ylittämättömän pitkältä ajalta.

*

Veronika oli syventynyt virkkaukseensa ja kääntänyt selkänsä Sadulle. Hän oli antanut tämän puhua puhelunsa rauhassa.

Satu huokasi. Puhelin oli nyt ainoa tapa pitää yhteyttä Manuun. Onneksi mies kykeni sentään puhumaan ja pitämään hoitajan ojentamaa luuria kädessään.

”Arvaa mitä?” mies vastasi iloisella äänellä. ”Minun oikean jalkani varpaat liikkuvat! Liikuttelen niitä tässä musiikin tahdissa. Täällä soi radiossa Ikuinen vappu. Kyllä peitto heiluu! Onko vappu kohta? Missähän minun ylioppilaslakkini on?”

Satu muisti hoitajan sanat siitä, kuinka herkästi Manu reagoi kipulääkkeisiin. Mies kuulosti siltä kuin olisi hilpeässä nousuhumalassa.

Hyvä niin.

”Koska tulet taas käymään? On niin ikävä”, Manu sanoi. ”Nämä naiset täällä ovat ihania, mutta sinä olet ihanampi.”

”He ovat hoitajia ja osaavat tällä hetkellä pitää sinusta parempaa huolta kuin minä osaisin.

Mutta kuule. Terveisiä Millalta.”

”Mahtavaa. Milloin hän tulee?”

Satu selitti taas mahdollisimman selkein sanakääntein, miksi Millan ei ollut mahdollista matkustaa Pietarista tapaamaan isäänsä. Hän ei uskaltanut kertoa Millan raskaudesta. Ehkä Manu liikuttuisi liikaa, eikä se hänen nykyisessä tilassaan olisi välttämättä hyväksi.

Jos Milla oli salannut raskautensa isältään kuukausien ajan, muutama päivä tai viikko sinne tänne ei merkitsisi mitään.

Satu lupasi soittaa taas viimeistään illalla. Hän vaihtoi hoitajan kanssa muutaman sanan.

”Hän on oikein pirteä tänään, eikä ole tarvinnut edes lisähappea”, hoitaja kertoi.

*

Satu lopetti keskustelun huojentuneena.

Pitäisikö hänen itsensäkin ajatella välillä muita asioita kuin läheistensä huolia? Hän kirjautui pitkästä aikaa Facebookiin.

Hän oli väärässä. Siellä, jos missään, ei voinut irtaantua ongelmista. Kaikkia ahdisti. Nekin hänen työtoverinsa, jotka olivat saaneet jäädä yritykseen töihin Sadun irtisanomisen jälkeen, olivat nyt vaarassa joutua lomautetuiksi. Maassa oli satojatuhansia lomautettuja. Satu ei ollut uskoa silmiään. Keskittyessään omaan pärjäämiseensä hänellä ei ollut ollut aikaa eikä voimia katsoa ympärilleen.

Hänellä ei ollut enää kiintopisteinä työpaikkaa eikä kotia, ei turvanaan aviomiestä tai perhettä. Hän ei halunnut päivittää nettiin omia kuulumisiaan.

Ainoana piristyksenä kaverien päivityksissä olivat videot koiran ulkoiluttamisesta tai tarinat lasten kanssa luetuista läksyistä.

”Sinulla on hyvä ja kiltti mies”, hän kuuli Veronikan sanovan.

”Niin on”, Satu myönsi.

”Ei lyö, ei juo, ei pelaa rahojaan. Voit olla kiitollinen.”

”Olen ollut kerran juopon kanssa naimisissa, enkä ikävöi häntä yhtään”, Satu sanoi.

”Mutta jokin teidät saattoi yhteen. Et olisi mennyt naimisiin, ellet olisi rakastanut häntä”, Veronika jatkoi.

”Olin nuori ja sokea”, Satu sanoi.

*

Iltapäivä kului vitkaan. Satu selaili Veronikan venäjänkielisiä naistenlehtiä, vaikka ei ymmärtänyt niiden tekstejä. Hän yritti lukea iltapäivälehtien nettisivuja, mutta niillä raportoitiin vain meneillään olevasta ahdingosta.

Äkkiä ikkunaan koputettiin.

Ikkunan takana seisoi äiti, kasvot ruskeina ja juonteikkaina kuin Ruotsin prinsessa Birgitalla, yllään ikivanha eteisestä temmattu tuulitakki, hiukset auringonpolttamina. Kaulassa roikkui sininen kasvosuojus, juuri sillä tavalla kuin oli neuvottu, ettei sitä saisi riiputtaa.

Oli vuosia siitä, kun Satu oli viimeksi nähnyt äidin. Satu avasi oven.

”Äiti, sinä et voi tulla tänne.”

Heillä ei ollut koskaan tapana halailla, eikä äiti sellaista kiellettyä hellyydenpuuskaa nytkään osoittanut. Hän ojensi paperipussia.

”Tässä olisi karjalanpiirakoita. Tilasin kaupasta niitä samalla sinulle.”

”Kiitos, mutta ei sinun pidä tilata minulle mitään.”

”Pelkäätkö, että minä tartutan sinut?”

Äiti näytti onnettomalta.

Satu muisti, miten innoissaan äiti oli muuttanut Espanjaan. Hän oli pakatessaan lauleskellut nuoruutensa hittejä: ”Hasta manana, Rebecca, on aika mennä, mun mennä, mun täytyy mennä, Rebecca, mua ethän unhoita tultua yön…”

”Sähän voisit perustaa Dannyn kanssa uuden lauluduon?” Satu oli ehdottanut.

”En minä sille kelpaisi. Minä olen viisikymmentä vuotta liian vanha!” äiti oli nauranut. ”Sitä paitsi minulla on Harri. Kuule, olisit sinäkin vaan ottanut itseäsi nuoremman miehen, niin et olisi noin hapannaama!”

*

”Pyytäisin sinut sisälle, mutta en voi.”

”Oli se”, äiti alkoi muistella kokemuksiaan lentokentällä. ”Monessa pisteessä jututettiin ja tivattiin, että mistä ollaan tulossa ja ollaanko kipeitä. Tuntui, että Suomeen on yhtä vaikea päästä kuin joskus Leningradiin. Mutta taksi löytyi, saatiin proopuska ja meidän matkamme maksettiin. Hirveä ilma täällä, tämä
tuuli.”

Äiti kääntyi joelle päin.

”Ei ole mikään entisellään, paitsi meidän talo. Metsää hakattu, uusia rakennuksia pykätty. Tuolla vastapäätäkin.”

”Muistatko Virpin, minun koulukaverin, joka oli usein meillä yötä? Tuo on nyt hänen omistuksessaan. Olemme tavanneet muutaman kerran. Hän auttoi minua, kun Manu joutui sairaalaan.”

”Olisi kyllä kamalaa joutua täällä sairaalaan”, äiti sanoi. ”Muistatko sinä sen Kaarinan, minun vanhan kaverini, jonka kanssa kävin samassa kudontapiirissä, ja joka oli sairaanhoitaja? Hän aina sanoi, että voi kun ei ikinä joutuisi meidän sairaalaan potilaaksi.”

”Kuinka sitten kävi?”

Äiti häkeltyi.

”En minä tiedä. Ei minulla ole täällä enää kavereita. En tiedä kenestäkään mitään. On jo nyt ikävä Espanjaan. Kuinkahan kauan täällä joutuu olemaan? Harri täyttää kesäkuussa 65. Olemme suunnitelleet niitä juhlia.”

Äiti murehti oman puolisonsa syntymäpäiväjuhlien siirtymistä. Hän ei viitannut sanallakaan Sadun puolison vakavaan sairastumiseen. Se oli niin äitiä, se. Joskus Sadusta tuntui, että äiti oli kadottanut kaiken empatiakykynsä eroteltuaan broilertehtaalla rintafileitä, kun eloton liha oli kulkenut hihnalla vuosikaudet hänen sormiensa läpi.

Äidille ei enää kannattanut ehdottaa, että ehkä hänenkin olisi hyvä käsitellä mennyttä ammattiauttajan kanssa. Oli ollut helppoa antaa äidin olla omanlaisensa silloin, kun hän asui kyllin kaukana. Mutta kun Satu näki hänet edessään ilmielävänä, kaikenlaiset nuoruudesta mieleen jääneet kaunat alkoivat muistua taas mieleen.

*

Ylioppilasjuhlat puutarhassa olivat olleet päällisin puolin ihanat. Äiti oli esittänyt vieraille olevansa ylpeä tyttärestään. Satua hän oli kuitenkin arvostellut vähän kaikesta.

Miksei todistuksessa ollut yhtään laudaturia? Pääsikö sellaisilla papereilla yhtään mihinkään? Eikö Satu pystynyt hankkimaan itselleen kesätyöpaikkaa? Oliko hän niin ylpeä, ettei tehdastyö kelvannut, vaikka äiti oli käynyt siitä jopa vuoropäällikölle puhumassa?

Ymmärsikö hän, että saisi vastedes elättää itsensä opintolainalla?

Äiti oli esitellyt käsiään.

”Minä olen tehnyt tällaista työtä, että sinulla olisi elämässä helpompaa”, äiti oli sanonut ja samalla heittänyt Sadun niskoille kiitollisuudenvelan kuin raskaan peitteen halkokuorman päälle.

Sadun ensimmäisestä aviomiehestä, Petteristä, äiti oli kyllä tykännyt.

”On se niin komea ja fiksu”, äiti oli hyrissyt tyytyväisenä. ”Rakennusarkkitehti. Piirtää teille vielä upean kodin. Onko teillä jo tontti katsottuna?”

Satu oli yrittänyt selittää, että he olivat aivan tavallisia nuoria, köyhiä ja vastavalmistuneita.

Kun hän myöhemmin yritti kertoa äidille Petterin alkoholiongelmasta, juomisputkista ja rokulipäivistä, äiti oli kuin sulkenut korvansa, ei halunnut kuulla eikä ymmärtää, että tytär oli alitajuisesti tehnyt samanlaisen valinnan kuin äitinsä. Äiti ei halunnut tunnustaa tosiasioita Sadun kohdalla.

Niin suuri äidin pettymys oli ollut, että kun Satu oli ilmoittanut avioerosta, äiti oli vaiennut minuutiksi ja kysynyt sitten silmät lasittuneina:

”Etkä saanut sitten miestä pidettyä itselläsi?”

*

Äidin näkeminen sai Sadun tuntemaan itsensä yhä yksinäisemmäksi.

Hän olisi kestänyt mieleen tulvivat muistot, jos vain Manu olisi ollut hänen vierellään, tai jos hän olisi voinut edes jakaa tuntemuksensa miehen kanssa.

Mutta ei. Pahinta ei sittenkään ollut fyysinen vaan henkinen etäisyys. Siinä ei ollut merkitystä yhteisillä geeneillä tai lapsuusmuistojen värittämisellä kirkkaammiksi.

Mikä oli se ihmeellinen maaginen voima, joka veti häntä Veronikan ja Virpin puoleen, mutta työnsi yhä kauemmaksi äidistä? Tunnetta ei voinut selittää sukupolvien kuilulla.

Jokin syvempi ymmärrys häntä sitoi näihin kahteen naiseen toisin kuin äitiin.

”Soitellaan.”

Äiti kääntyi palatakseen ja Satu jäi riiputtamaan piirakkapussia.

”Te olette aivan samannäköisiä”, ikkunastatapaamista seurannut Veronika sanoi.

”Ai jaa.”

Satua kiukutti. Hän ei halunnut olla millään tavalla äidin kaltainen.

Hän otti Veronikan kaapista lautasen ja alkoi latoa sille piirakoita.

”Kuule”, hän keksi äkkiä. ”Pidettäiskö naisten kekkerit? Voisin soittaa Virpin tänne, sen lapsuuden ystäväni, jolla on tuo vastapäinen sauna. Olisi kiva, jos te voisitte tutustua toisiinne. Tunnettehan te toisenne varmasti ainakin ulkonäöltä, kaksi yrittäjää samalta kylältä.”

Veronikan aina niin ystävälliset kasvot sulkeutuivat.

”Ei. Se ei olisi järkevää”, hän sanoi.

Okei. Satu ymmärsi, ettei hänen kannattanut ryhtyä inttämään vastaan. Hänhän joutui asumaan Veronikan luona nyt, kun äiti ja Harri olivat vallanneet kotitalon. Toisaalta hän voisi muuttaa myös Virpin luokse, jos Veronika alkaisi suhtautua häneen ynseästi.

”Ei ole näissä oloissa hyvä, että useampi ihminen kokoontuu yhtä aikaa samaan paikkaan”, Veronika selitti vähän lempeämmin. ”On sitä parempi, mitä vähemmän meillä on tapaamisia toisten ihmisten kanssa.”

”Totta. Ajattelin vain, että olisi välillä tarpeen saada ajatuksia jonnekin muualle. Mietin koko ajan Manua ja sitä, kuinka hän toipuu. Mietin sitä, miten meidän elämämme järjestyy jatkossa.”

Veronika oli saanut takaisin positiivisuutensa.

”Kaikki järjestyy. Manusta pidetään sairaalassa hyvää huolta. Hän saa ennen pitkää takaisin liikuntakykynsä. Hänelle on tulossa jälkikasvua ja hän piristyy varmasti lisää, kun kuulee tulevasta lapsenlapsesta. Tämäkin vaihe elämässä menee ohitse. Vuoden kuluttua kaikki on toisin.”

”Niin. Mutta emme tiedä, onko kaikki paremmin.”

Veronika nosti pöytään voita ja juustokimpaleen.

”Rasva ja sokeri auttavat pahimpaan hätään”, hän sanoi. ”Ihmisen pitää syödä, juoda ja nauttia toistensa seurasta. Ja tiedätkö mitä?” hän jatkoi. ”En yhtään tiedä, kenen kanssa itse olisin voinut puhua, ellet sinä olisi ilmestynyt paikalle. Sinä olet ollut minun pelastava enkelini.”

Hädässä ystävyys punnitaan, Satu ajatteli. Häntä ihmetytti, ettei Virpi ollut pitänyt enää tiiviimmin yhteyttä, oli vain pyydellyt anteeksi kiireitään ja vetäytynyt.

”Minä olisin valmis luopumaan kaikesta muusta, talosta ja tavaroista, en tarvitsisi edes uutta työpaikkaa, jos vain saisin Manun takaisin luokseni”, Satu sanoi.

Hän huomasi kaipaavansa jopa miehen tyhmimpiä ja ärsyttävimpiä juttuja ja tapoja; sitä, miten mies lohkoi oivariinia rasian aloittamattomasta kohdasta, maiskutti kalvaessaan paistettuja kanansiipiä tai saattoi nukkua niin levottomasti, että aamulla lakanat olivat rytyssä vuoteen jalkopäässä.

”En ikinä enää valita mistään, jos hän palaa terveenä kotiin”, Satu sanoi ääneen.

Veronikaa nauratti ja samalla hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet.

”Niinhän me ajattelemme. En minäkään kai valittaisi”, hän sanoi Sadun tietämättä, mihin hän viittasi.

”Lähdetään kävelylle. Raitis ilma auttaa”, hän sanoi piirakkapala vielä suussa.

*

Satu ei enää moneen päivään ollut tuntenut jalkojaan omikseen aivan kuin Manun jalkojen tunnottomuus olisi tarttunut häneenkin.

Hänen lenkkarinsa töksähtelivät maahan kankeasti kuin kulkisivat jonkin kepin päässä eivätkä elävän ihmisen jaloissa.

Veronika liverteli hänen vierellään kuin innokas muuttolintu.

Olipas heitä muuttolintuja kertynyt tänne paikkakunnalle koko joukko, Satu pohti.

Hän oli muuttanut Manun kanssa kaupungista, Virpi palannut aikoinaan Ruotsista, Veronika tullut oletetun onnensa perään Pietarista ja nyt äiti ja Harri olivat lähteneet karkuun Espanjasta. Tunsiko kukaan heistä tätä seutua oikein kodikseen?

Äiti ja Harri kaipasivat jo nyt takaisin Espanjaan, Veronika Pietariin, Virpi halusi jättää kaiken ja muuttaa maailman ääriin.

Satua kylmäsi. Hän ei osannut kuvitella omaa kohtaloaan tätä päivää pidemmälle, oliko hän koskaan edes osannut unelmoida mistään niin kuin nyt miehensä tervehtymisestä?

Ennen kuin hänet oli irtisanottu, ja kun Manu oli toipunut työuupumuksestaan, he olivat silloin tällöin suunnitelleet tekevänsä elämässään täyskäännöksen. Ei tällaista muutosta kuin nyt, lähtöä maalle, vaan mielikuvissaan he olivat punoneet muuttoa esimerkiksi ulkomaille.

Manu olisi voinut vaikkapa ryhtyä opettajaksi suomenkielisessä koulussa Aurinkorannikolla, ja Sadulle kenties löytyisi etätöitä. Tosin Aurinkorannikko ei liiemmin kiehtonut Satua; äitiin törmääminen siellä olisi ollut melko väistämätöntä.

Satu ei ollut haaveilevaa tyyppiä. Hän ei koskaan ollut uskaltanut ottaa rohkeita askeleita, ellei avioliittoja laskettu sellaisiksi. Hän oli halunnut pelata varman päälle, ja missä hän oli nyt? Tyhjän päällä, oman itsensä varassa.

*

Ihmisenmuotoisista muuttolinnuista huolimatta sää ulkona oli vaihtunut yhtäkkiä keväisestä marraskuiseksi. Satu ei ihmetellyt enää äidin palelua ja kauhistelua. Pohjoisen puolelle kääntynyt viima pisteli Sadunkin poskipäitä.

Tuuli alkoi tuoda mukanaan pieniä lumihiutaleita. Se repi rakennusmuovin riekaletta ojanpohjalta ja puhalsi valkoista puuteria jään yli kuin vehnäjauhoja. Myrskyissä haljennut vanhan lehtikuusen runko natisi kuin kiikkerän keinutuolin jalakset mummolan lattialla. Ojissa oli viikko sitten lirissyt lupaavasti keväistä vettä. Nyt ne olivat jääriitteessä. Taasko talvi palaisi?

He kulkivat metsätien viertä, jota reunustivat tukkipinot. Sadun lapsuudessa tässä oli kasvanut tiheä metsikkö, jota hän oli kutsunut peikkometsäksi. Sen metsän läpi Virpi oli talvisin oikaissut ja hiihtänyt Sadun luokse posket punaisina.

Tuntui hyvältä ajatella niitä aikoja, jolloin he yhdessä käpertyivät kamariin viltin alle jakamaan lapsellisia kokemuksiaan ja hihittelemään keskenään.

Välillä äiti oli ilmestynyt ovelle: ”Mikäs noin hauskaa on?” hän oli udellut.

He olivat nauraneet entistä enemmän. Ei kukaan äiti, ei mikään noin vanha ihminen, melkein nelikymppinen, voinut ymmärtää heidän ilonsa aihetta. Nuoruus jatkuisi ikuisesti, tällaisia he olisivat aina, mikään ei heitä muuttaisi eikä erottaisi toisistaan.

*

”Sanoit, että minä olen äidin näköinen. Näytänkö minä vanhalta?” Satu kysyi.

Kun hän tänä aamuna oli katsonut itseään peilistä, hän ei ollut tunnistaa kasvojaan. Vastaan oli tuijottanut harmaanaamainen ilmestys, jonka leukaperät näyttivät riisipussin kulmilta ja jonka otsaryppyihin olisi voinut istuttaa porkkanansiemeniä. Hän raastoi ylikasvaneita hiuksiaan. Koska ihmeessä hän pääsisi kampaajalle?

”Teillä on samanlaiset naurunrypyt, sama leuan asento ja ryhti ja aivan samanlainen ääni. Kun kuuntelin teitä, en välillä erottanut, kumpi teistä puhui.”

Rypyt ja ryhti, ainakaan Veronika ei kaunistellut sanojaan. Satu tiesi, että hänen ryhdissään olisi ollut toivomista. Äidin leuan asento tarkoitti Sadun mielestä kaksoisleukaa ja ääni käskyjä ja määräyksiä.

”Kiitos rehellisyydestä”, hän nauroi.

”Äitisi vaikutti mukavalta ihmiseltä”, Veronika sanoi. ”Olisi kiva tutustua häneen paremmin. Jos joskus myöhemmin on tilaisuus?”

”Minulla on ehkä toisenlainen näkemys hänen mukavuudestaan”, Sadun oli taas pakko nauraa. ”Mutta kyllä sinä saat minun puolestani tavata hänet sitten kun karanteeniaika on ohitse.”

He ohittivat traktorin ja valtavan kokoisen koneen. Sen kyljessä luki Maansiirto-Mäkinen.

”Mitähän tänne on tulossa?” Satu ihmetteli. ”Kuule”, hän aloitti taas. ”Sitten kun ihmisten tapaamisia ei enää rajoiteta, sinun on ihan pakko tutustua Virpiin. Olen varma, että te pitäisitte toisistanne. Jos minussa ja äidissä on jotain samaa, niin mielestäni niin on myös sinussa ja Virpissä. Te voisitte olla vaikka sisaruksia.”

Hän katsoi Veronikaa pää kallellaan ja jatkoi.

”Te olette molemmat päättäväisiä, rohkeita, jaloja, avuliaita, aikaansaavia…”

Veronika seisahtui.

”Lopeta!” hän melkein huusi. ”Lopeta heti!”

Satu vaikeni pelästyneenä. Mikä aina niin rauhalliselle Veronikalle oikein tuli?

Veronika teki äkkikäännöksen, nosti kevyttoppansa hupun päänsä suojaksi ja lähti painelemaan takaisin tulosuuntaan. Satu joutui ottamaan juoksuaskeleita pysyäkseen hänen perässään. Tuuli vihmoi kasvoja yhä pahemmin.

”Hei, mitä on tapahtunut? Sinun täytyy kertoa minulle.”

Veronika ei näyttänyt kuulevan, tarttui vain tiukemmin huppunsa reunoista ja kiristi sen niin, että näkyviin jäi vain nenänpää ja silmäripsiin takertuneet lumihiutaleet.

”Ei ole mitään kertomista. Ei ole”, hän toisti ja tarpoi eteenpäin.

Satu tarttui hänen hihaansa, otti toisella kädellä kiinni taskunsuusta ja yritti pysäyttää Veronikan väkisin. Tämä riuhtaisi itsensä irti.

”Älä koske minuun!” hän tiuskaisi, otti vielä muutaman ripeän askeleen, pysähtyi sitten, astui tiensivuun ja otti tukea tukkipinosta.

Satu jäi odottamaan, kun Veronika veti kiivaasti henkeä.

”Minä rakastin häntä”, Veronika nyyhkäisi. ”Rakastan häntä niin kuin sinä rakastat miestäsi.”

Satu seisoi voimattomana kädet sivuillaan.

”Ketä sinä rakastit, ketä sinä rakastat? Aviomiestäsikö?” hän kysyi ymmärtämättä, mistä oli kysymys, ja miten oli herättänyt Veronikassa noin voimakkaita tunteita viattomilla puheillaan.

”Sinä et tiedä mistään mitään”, Veronika parkaisi.

”Voisitko sitten selittää?”

Veronika nosti kämmenet kasvojensa eteen, puristi poskiaan kuin pakottaisi esiin seuraavat sanansa.

”Rakkautta ei voi estää. Minun kaikkeni. Kaikkeni. Kunnes kuolema tuli väliin.”

*

Satu yritti ymmärtää.

”Kenestä sinä puhut? Kenen kuolemasta? Jaakostako?”

Hän hiljeni ja jatkoi.

”Siis oliko sinulla ja Jaakolla suhde? Sinulla ja Virpin miehellä? Joka kuoli?”

Miten hänen pitäisi ymmärtää Veronikan puheet? Miten kaikki oli mahdollista?

Veronika vastasi kuin olisi kuullut Sadun esittämättömän kysymyksen.

”Se on mahdollista niin, että rakastaa toista ja haluaa hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden.”

Sadun puoliso Manu on sairaalassa, mutta toipumassa. Satu on saanut kuulla ystäviensä Virpin ja Veronikan elämänkohtaloista ja siitä, että Virpin mies Jaakko hukkui viime vuonna vastarannalle.

”Sinä olet totta, sinä olet minun satuni. Olet minun satuni isolla ässällä.”

Manu kuulosti puhelimessa välillä järkevältä, välillä siltä kuin ei tajuaisi omaa olotilaansa.

Hänen mielikuvituksensa tuntui laukkaavan entistä villimmin. Välillä hän suunnitteli lähtevänsä Sadun kanssa maailmanympärimatkalle, välillä ilmoitti menevänsä kanttiiniin ostamaan itselleen berliininmunkin. Molemmat vaihtoehdot olivat yhtä epätodennäköisiä.

Satua harmitti, ettei ollut mahdollista istua miehen vierellä. Harmitus oli tosin aivan liian lievä sana. Ero miehestä tuntui tuskallisemmalta kuin mikään muu tähän asti.

Lääkäri puhelimessa sen sijaan kuulosti väsyneeltä mutta toiveikkaalta. Manun jalkojen toimimattomuus oli osoittautunut myopatiaksi. Jalat alkaisivat toimia ja kantaa vähitellen, mutta miehen oli opeteltava kävelemään uudelleen. Toipuminen veisi pitkään.

”Vasta vuoden kuluttua tiedämme, miten hyvin hän on tästä kaikesta selvinnyt.”

Manu voitaisiin nyt siirtää teholta tavalliselle osastolle. Sairaalassa oli täyttä, joten yksityishuonetta mies ei saisi.

”Elämme poikkeustilaa”, lääkäri sanoi.

*

Poikkeustila. Tuota sanaa hallituksen naisviisikko oli toistellut uutisissa ilta illan jälkeen, kun Veronika oli avannut television ja Satukin oli pystynyt hetkeksi keskittymään johonkin muuhun kuin omaan henkilökohtaiseen huoleensa.

Satu ei voinut olla ihailematta naisia, jotka seisoivat ryhdikkäinä, enimmäkseen tummiin pukeutuneina ja väsymystään näyttämättä. Veronika esitti ylistäviä mielipiteitä naisten asuista, kampauksista ja meikeistä. Hän oli näkevinään parin ministerin yllä sädekehän.

Satu toivoi, että olisi itsekin voinut uskoa näkymättömään maailmaan ja luopua näiksi päiviksi realismistaan.

Hän vilkuili Veronikaa oudoksuen ja yritti hahmottaa kävelylenkillä kuulemaansa järkeväksi kokonaisuudeksi.

Oliko Veronika ollut Jaakon rakastettu? Vai mitä nimitystä hänestä pitäisi käyttää? Toinen nainen? Se kuulosti jokaista osapuolta aliarvostavalta termiltä.

Veronika ja Virpi olivat ilmeisesti jakaneet yhteisen miehen, mutta eivät suinkaan sulassa sovussa. He olivat kilpailleet saman miehen rakkaudesta ja huomiosta. Tilanteen oli täytynyt olla räjähdysherkkä näin pienellä paikkakunnalla. Oliko se jäänyt muilta kyläläisiltä huomiotta? Olivatko Virpi, Veronika ja Jaakko pystyneet salaamaan kaiken? Kuinka asia oli tullut ilmi?

*

”Jaakko rakennutti tämän talon”, Veronika sanoi yhtäkkiä. ”Hän osti melkein kaikki maat tästä lähistöltä. Minulla on oikeus asua tässä”, hän sanoi uhmakkaasti.

”Samaan aikaan hän rakensi vastapäätä tuon saunan. Tämä oli hyvä paikka tavata, koska lähellä ei asunut ketään. Ei, ennen kuin sinä tulit.”

Veronika kohensi takassa loimottavaa tulta.

”Me olimme varovaisia. Jaakolla oli voimakas luonne. Työ teki kaikesta niin vaikeaa. Jaakko ja Virpi riitelivät paljon. Jaakko on…hän oli vaikea, jos oli erimielisyyksiä.”

Satu oli kuunnellut hiljaa.

”Mitä tarkoitat?” hän kysyi.

Veronika näytti purevan hampaitaan yhteen. Hänen huulensa olivat yhtenä viivana.

”Miten se sanotaan… hän kiihtyi nopeasti nollasta sataan. Silloin tavarat lentelivät ja…”

”Oliko hän…?” Satu keskeytti jännittyneenä. Veronika oli päiviä aikaisemmin kertonut jostakin väkivaltaisesta miehestä.

”Hän rikkoi kerran minun tietokoneeni. Heitti sen seinään.”

Veronika osoitti lommoa ovenpielessä.

”Hän osti sitten seuraavana päivänä minulle uuden koneen. Hän katkoi yhdeltä enkelipatsaaltani pään. Mutta se oli vain patsas.”

Satu nielaisi.

”Tekikö hän jotakin sinulle?”

Veronika osoitti omaa päätään.

”Kerran koko tuppo hiuksia lähti irti. Hän maksoi kampaajakäyntini. Hän…hän oli pelottava. Hän ei kestänyt, että tilanne oli niin vaikea. Ja se muuttui yhä kurjemmaksi.”

Satu kuunteli tarinaa järkyttyneenä. Veronika ei voinut olla tosissaan. Tämä oli suostunut elämään suhteessa sairaalloisen väkivaltaisesti käyttäytyvän miehen kanssa, eikä suostunut tajuamaan, että sellainen suhde ei voisi päättyä onnellisesti. Totisesti rakkaus oli sokea.

”Onneksi sinä olet hengissä”, hän huokasi. ”Tiedäthän, mihin tuollainen suhde voi päättyä.”

Veronika katsoi Satuun surullisena.

”Se päättyikin. Kuolemaan. Ja minulla on jatkuva ikävä. Näin ei voi jatkua.”

*

Sadun oli vaikea ymmärtää Veronikaa, jonka kalpeus näytti nyt kilpailevan ulkona yltyneen lumisateen kanssa.

Uusi lumi on vanhan surma, sanottiin. Siinäkin sanonnassa oli mukana turmaa ja tuhoa.

Sadun mielessä tapaamiset ja oudot lauseet toisensa jälkeen alkoivat saada merkityksensä. Veronika oli määrätietoisesti lopettanut kaikki keskustelut, kun Satu oli ryhtynyt puhumaan Virpistä. Satu ei jaksanut muistaa, oliko puhunut Virpin kanssa mitään Veronikasta. Oliko hän alitajuisesti jättänyt kertomatta kohtaamisistaan?

Veronika kertoi, että kaikki Jaakon järven ympäriltä ostamat maat ja rakennukset oli laitettu myyntiin.

”Minun on muutettava täältä niin pian kuin mahdollista. Mutta kesällä kaikki on varmasti toisin.”

”Mihin sinä sitten menet? Jos rajat on yhä suljettu? Eikä sinulla ole töitä?”

Oliko Veronikalla edes sosiaaliturvaa? Oliko hän maksanut itselleen eläkettä? Satu ei uskaltanut kysyä.

Veronika kohautti tutusti olkapäitään. Hän uskoi, että enkelit pitäisivät hänestä huolen. Hän sai uskostaan voimaa.

”Sama, vaikka uskoisi tuohon kiveen pihalla”, muistui Sadun mieleen. Oliko Jaakon kuolema sittenkään Veronikalle pahin mahdollinen asia?

Veronika oli rakastunut täysin väärään mieheen. Se rakkaus olisi saattanut koitua hänen tuhokseen. Satu tiesi, millaista oli elää tuhoavassa parisuhteessa. Hän oli itse osannut lähteä sellaisesta ajoissa.

”Kyllä minä selviän”, Veronika sanoi. ”Ennen pitkää pääsen Pietariin. Siellä on sukulaisiani, voin asua heidän luonaan. Kaikki järjestyy. Minun sydämeni on ehjä.”

*

Hyvä, että Veronikan sydän oli säilynyt ehjänä, murskana olivat vain enkelipatsaan pää ja vanha tietokone, Satu ajatteli huojentuneena.

Pahimmassa tapauksessa murskana olisi ollut koko Veronika.

Veronikan puhelin kilahti. Satu näki kuvaviestin sivusilmällä. Siinä häivähti nainen, kenties juuri äsken mainittu Veronikan äiti tai sisar.

Veronika sulki viestin nopeasti, kertoi nähneensä ojan reunalla jo sinivuokkoja.

*

Kun Satu nousi seuraavana aamuna keittiöön yöpaitasillaan, Veronika istui ikkunan edessä käsipeili kädessä meikkaamassa. Hän veti eyelinerilla tarkkoja viivoja yläluomiinsa, tupsutti nenänselkään puuteria ja poskille punaa.

”Laitoin yöksi itseruskettavaa. Aika hyvä väri tuli, vai mitä?” hän tervehti Satua.

Satu kaatoi itselleen mukillisen kahvia, istui ja veti paljaat varpaat tuolille. Lattia hohkasi viileää.

”Harmi, ettei tänne ole laitettu lattialämmitystä”, Veronika sanoi muina naisina. ”Onko sinulla villasukkia? Ellei, niin eteisen korista löytyy.”

”Oletko lähdössä jonnekin?” Satu kysyi.

”Menen käymään kaupungissa. Hoidan kaikki kauppa-asiani siellä. Minun pitää hakea apteekista allergialääkkeitäni, enkä halua mennä kylän apteekkiin. En ole käynyt kylällä enää pitkään aikaan”, Veronika tunnusti.

Hän kertoi laittaneensa Ruususen ovelle lapun, jossa luki, että hoitola oli suljettu toistaiseksi.

”Tietääkö kukaan, missä olet?” Satu kysyi.

”Eiköhän hän tiedä”, Veronika nyökäytti päätään järven vastarannalle.

Satu muisti laiturilla näkemänsä hahmon.

Virpikö siellä kävi tarkkailemassa Veronikan elämää? Miksi, ja mitä hänellä oli mielessään?

*

Sairaalasta kuului sekä hyviä että huonoja uutisia.

Tunto alkoi pikkuhiljaa palautua Manun jalkoihin, mutta hän ei edelleenkään pystynyt kannattelemaan itseään, eikä hän kyennyt liikkumaan ilman hoitajien apua. Hän oli päässyt suihkuun pyörätuolissa istuen ja kaksi ”tosi kaunista hoitajaa, mutta ei niin kauniita kuin sinä” olivat suihkuttaneet hänet.

Manu oli sijoitettu huoneeseen, jossa sairasti myös kaksi muuta miestä. Nämä olivat olleet levottomia, eikä Manu pystynyt nukkumaan. Hän kuulosti väsyneeltä, mutta silti levolliselta. Hänelle oli jopa tarjoiltu aamiaista, joka ei tosin ollut maistunut.

”Olen ihan kohta kotona. Lähdetään sitten kalastelemaan”, hän sanoi Sadulle.

Satu ei hennonut palauttaa miestä todellisuuteen. Manu ei kalastelisi hetkeen. Tärkeintä oli kuitenkin katsoa tulevaisuuteen ja uskoa, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi.

He olivat pariskunta parhaassa iässään. Siihenkään ei voinut tuudittautua. Ihminen saattoi tehdä vaikka kuinka tarkkoja suunnitelmia tietämättä, mihin loppujen lopuksi päätyisi.

Satu ei olisi puoli vuotta sitten voinut vielä kuvitella, että hän istuisi kevään korvalla vieraassa hirsimökissä kotijokensa rannalla – joen, johon hänen lapsuudenystävänsä mies oli hukkunut. Että äiti olisi palannut Espanjasta kotitaloon. Että Manu oli sairaalassa henkihieverissä. Että koko maailma oli tolaltaan.

Veronikan seinällä riippui taulu, jossa luki koukerokirjaimilla Carpe Diem.

Inflaation kärsinyt fraasi oli kerrankin oikeassa niin, että jokaisen täytyi se allekirjoittaa. Kukaan ei voinut muuta kuin tarttua hetkeen.

Huoneessa tuoksui silitetyltä. Veronika laittoi hiuksiaan suoristusraudan avulla.

”Käyn samalla muillakin asioilla. Tarvitsetko jotakin kaupungista? Voisin tuoda”, hän tarjoutui, muttei tarjoutunut kutsumaan Satua mukaansa.

Satu pudisti päätään. Hän ei tarvinnut mitään.

Veronikan auton lähdettyä pihasta Satukin puki ylleen. Hän katsoi kelloa. Häneltä menisi tunti kävellä kylään, eikä hän aikonut soittaa ennen tuloaan. Sitä paitsi hän tarvitsi liikuntaa.

*

Satu oli arvioinut väärin kävelymatkan ja kuntonsa. Nuorena hän oli kulkenut matkan tunnissa, nyt häneltä kului puoli tuntia enemmän ja häntä hengästytti. Vastasataneen lumen jälkeen Virpin talolle johtavalla tiellä ei näkynyt autonrenkaiden jälkiä.

Virpin täytyi siis olla kotosalla, mutta postilaatikko näytti koskemattomalta.

Talo vaikutti Sadusta entistä suuremmalta. Huvimajalle johtavan kaaren päälle oli satanut pehmeä uuden keväisen lumen kerros. Oli vaikea uskoa, että kaari koskaan puhkeaisi ruusunkukkiin.

Ressu-koiraa ei näkynyt pihalla, ei edes sen tassunjälkiä. Koko miljöö oli liikkumaton.

Satu soitti ovikelloa, joka kilkutteli pienen pätkän melodiaa talon sisällä.

Mitään ei tapahtunut.

Hän soitti uudelleen. Ikkunassa vaalean verhon takana näkyi häivähdys. Sitten hän kuuli, kuinka sisäovi avattiin. Hetken kuluttua ulkoovi avautui ja vastassa olivat Virpin kasvot.

Satu ei olisi tunnistanut lapsuudenystäväänsä samaksi, jonka oli tavannut viimeksi pari viikkoa sitten. Virpi ei ollut vaivautunut sitomaan hiuksiaan edes ponnarille niskaan, vaan tukka hapsotti sinne tänne ja vaikutti siltä kuin hän ei olisi pessyt sitä aikoihin.

Hänen kasvonsa näyttivät yhtä kalpeilta kuin vastasatanut lumi. Hänellä oli yllään pussittava collegeasu, jonka rintamuksessa oli jotain keltaista, kenties kananmunatahra. Silmät kiilsivät.

Hän ei tervehtinyt Satua.

”Miten sinä tulit?” hän vain kysyi ja kurkotti kaulaansa pihalle. ”Toiko joku sinut?”

”Virpi, mitä on tapahtunut? Näytät sairaalta?” Satu kysyi huolestuneena.

”Sorry. En ole jaksanut soittaa sinulle moneen päivään. Kuinka Manu voi?” Virpi vastasi.

”Ja ei, en ole sairas”, hän jatkoi sitten. ”Tule sisään.”

Satu astui epäröiden Virpin jäljessä eteiseen ja sitten keittiöön. Ennen niin siisti huone oli sekaisin. Tiskipöytä pursui pesemättömiä astioita. Maljakon kukkaset olivat nuokahtaneet ja pudottaneet terälehtensä ryppyiselle pöytäliinalle, jolla oli pari puoliksi juotua kahvimukia ja hujan hajan leviteltyjä papereita.

Ressu makasi lattialla kuono etukäpälien välissä. Se tuskin kohotti päätään Sadun nähdessään. Sen vesikupissa lillui muutama turvonnut ruuanpapana.

Virpin asiat eivät näyttäneet olevan ollenkaan kunnossa.

”Manu toipuu. Pahin on ohitse. Hänellä on äänekästä huoneseuraa, mutta ehkä se on nyt pienin huoli”, Satu sanoi. ”Mutta mitä sinulle kuuluu?”

Virpi otti kahvimukin käteensä ja hörppäsi jäähtynyttä juomaa, irvisti ja työnsi mukin ulottuviltaan.

”En tiedä. Olen laskeskellut asioita. Mitä teen firman kanssa, mikä olisi viisain ratkaisu.”

Satu oli ollut uskossa, että Virpin yritysten asiat olivat ainakin keskivertoa paremmassa kunnossa. Ennen kuin hän ehti muotoilla kysymystään, Virpi jatkoi.

”Olen sulkenut kukkakaupan. Tällaisessa tilanteessa asiakkaita ei käy. Jaakon yrityksen liikevaihto ja tulos ovat loistavat. En kuitenkaan tiedä… Sinähän olet tehnyt töitä taloushallinnossa?”

Satu nyökkäsi. Virpi tarttui taas kylmenneeseen mukiinsa ja huljutteli nestettä sen pohjalla.

”Voisitko ajatella, että ryhtyisit firman toimitusjohtajaksi?” hän kysyi Satuun katsomatta.

*

Satu tuijotti Virpiä ällistyneenä. Oliko tämä järjissään?

”Olen ollut aika uuvuksissa”, Virpi jatkoi. ”Minun olisi varmaan hyvä pitää taukoa. Nyt olisi siihen sopiva hetki, kun kaikki muutenkin seisoo.”

Sitten Virpi alkoi käydä kiihkeästi läpi yrityksen meneillään olevia liiketoimia ja kassavirtaa.

Hän levitteli papereita Sadun eteen, ympyröi lukuja kynällä, teki alleviivauksia, käytti välillä taskulaskinta ja piirsi paperille uusia numeroita.

”Niin kuin näet, firmalla ei ole hätää, vaikka edessä olisi pari huonompaakin vuotta. Osinkoja on maksettu monta vuotta peräkkäin. Uusiin laitteisiin ei tarvitse investoida pitkään aikaan. Työvoimaa on saatavilla, ei tässä tarvita mitään ruudinkeksijöitä. Kunhan on yksi ihminen, joka osaa pitää homman hanskassa,
tehdä tarjouksia ja ottaa tilauksia vastaan.”

Satu pudisteli päätään.

”Ei minulla ole mitään kokemusta tältä alalta”, hän sanoi rehellisesti.

Virpi sysäsi paperit syrjään ja tarrasi Sadun käsivarresta.

”Vai niin. Miten sitten aioit tulla jatkossa toimeen? Manu on ollut vakavasti sairas ja hänen toipumisensa kestää ties kuinka pitkään. Vaikka maalla kustannukset ovat pienemmät, jostakin te tarvitsette rahaa elämiseenne. Tällaista tarjousta et voi saada mistään muualta. Satu, tämä on koko paikkakunnan merkittävin yritys.”

Virpin silmät kiilsivät. Hänen otteensa oli niin tiukka, että Satu tunsi verenkierron ehtyvän kädessään. Palovamman jälki Virpin kädessä kiristyi.

”Minusta ei ole tähän”, Satu sanoi.

”En pyytäisi sinua, ellen tietäisi, että sinusta on”, Virpi sanoi. ”Kumpi meistä kirjoitti pitkästä matematiikasta paremman arvosanan?”

”Jäin silti pisteen päähän ällästä”, Satu sanoi.

”Yhden naurettavan pisteen. Jos sinulla olisi ollut enemmän itseluottamusta, olisit jo ennen tätä ollut jonkun yrityksen toimari. Koskaan ei ole liian myöhäistä.”

Virpi oli kieltämättä oikeassa. Satu tiesi olleensa aiemmassa työpaikassaan osaston parhaita työntekijöitä, ellei paras. Mutta hän ei koskaan nostanut päätään ja pitänyt melua osaamisestaan. Viime vuosina häntä nuoremmat olivat ylenneet tehtävissään hänen ohitseen, sellaisetkin, joita hän oli joutunut monet kerrat auttamaan ja ohjaamaan ja korjaamaan heidän virheitään.

Hän oli ajatellut, että niin ehkä kuuluikin olla: nuorten piti edetä ja hänen ikäistensä jämähtää paikoilleen, vaikka hän oli omaksunut uudet tietojärjestelmät aivan yhtä nopeasti, äkännyt niiden puutteellisuudet ennen muita ja jäänyt usein vapaaehtoisesti istumaan pitempää päivää, jos oli tarpeen. Hän ei ollut arvostanut omaa aikaansa ja menojaan kylliksi, vaan oli ajatellut perheellisten ja pienten lasten vanhempien parasta.

Tuntui kipeältä ajatella nyt, kuinka paljon hän oli uhrannut aikaansa työnantajan hyväksi, ja miten armottomasti työnantaja oli lopulta häntä kohdellut. Ne olivat ajatuksia, joita hän ei ollut halunnut päästää mieleensä, ettei olisi katkeroitunut liikaa.

”Nyt minulla on kerrankin aikaa siivota kaapit ja komerot”, hän oli sanonut työkavereilleen siivotessaan pöytäänsä teennäisen hilpeästi aivan kuin häntä ei yhtään koskisi. Mutta kyllä häntä oli sattunut, sielua ja itsetuntoa oli raapinut niin kuin kattilan pohjalta raaputettaisiin pohjaan palanutta karstaa.

Yleensä 25 vuoden työskentelystä samassa yrityksessä sai bonuksen ja illallisen. Satu sai sulkea oven takanaan.

Virpin ehdotus tuntui kummalliselta ja kiehtovalta yhtä aikaa. Urakointiala oli Sadulle täysin tuntematon, eikä hän voinut kuvitella, millaisia haasteita se toisi tullessaan. Toisaalta Virpikin oli pystynyt jatkamaan yritystä menestyksellisesti Jaakon kuoleman jälkeen. Eivätkö numerot olleet aina numeroita, yhtä lahjomattomia ja selkeitä toisin kuin ihmiset, joiden aivoituksista ei koskaan voinut olla varma?

”Luuletko tosiaan, että minä pystyisin tähän?” Satu kysyi yhä epävarmasti.

”En luule. Minä tiedän sen”, Virpi sanoi.

Hän näytti hiukan rauhoittuvan kiihtymyksestään.

”Minä luotan sinuun”, hän sanoi ja katsoi Satua silmiin niin kuin lapsena, kun oli vakuuttanut, että kallion laelta oli aivan turvallista lasketella alas mäkeä. Siitäkin huolimatta, että jään alla möyrysi peto.

*

Virpi ei tarjoutunut ajamaan Satua takaisin kotiin.

Vasta tiellä liukastellessaan Satu muisti, ettei ollut kertonut mitään äidin ja Harrin paluusta. Ei hän ollut puhunut mitään Veronikastakaan, vaikka se oli ollut hänen tapaamisensa tarkoitus. Häntä oli pelottanut ottaa asia puheeksi. Virpi ei ollut oma itsensä, vaikka olikin selvittänyt firman asiat selkeästi.

Satu oli jäänyt kahden ystävänsä väliin kummalliseen tilaan. Hän piti molemmista ja tunsi olevansa molemmista riippuvainen. Samalla hänestä tuntui, että hän oli kuin kapula, jota Virpi ja Veronika vetivät johonkin suuntaan.

”Tärkeintä kuitenkin on, että Manu selviytyy”, hän yritti muistuttaa itselleen.

Hän kaivoi puhelimen taskusta ja soitti miehelle.

”Ruuaksi oli kasvissosekeittoa. Se näytti ihan oksennukselta”, Manu sanoi. ”Mulla on ikävä sun uunilohta.”

Kuulosti siltä, että mies paranisi.

*

Kun Satu lähestyi kotitaloaan, hän näki jo kaukaa äidin askaroivan puutarhassa vanhan kukkapenkin kimpussa. Lumenrippeet olivat sulaneet. Äiti näytti nyhtävän maasta kuivuneita heinänkorsia.

Satu käveli lähemmäs. Äiti ojentui kumarastaan ja piteli selkäänsä.

”Luonto on ihmeellinen”, äiti aloitti. ”Voitko kuvitella, että täältä nousee jo krookuksia? Että ne ovat säilyneet myyriltä vuositolkulla.”

Kukkapenkit olivat olleet äidin ylpeys. Hän saattoi viettää tuntikausia kuopsuttelemassa niitä ja merkitsi kylvämänsä uudet siemenet ja istuttamansa taimet seinäkalenteriin.

Satu pani merkille, ettei pakettiauto ollut pihassa.

”Käskin Harrin hakemaan vähän tarvikkeita. Pitää korjata tuo nurkkalauta”, äiti osoitti taloon.

”Oletteko kunnossa?” Satu kysyi, vaikka näki äidin pursuavan tarmoa.

”Mikäs meitä vaivaisi”, äiti sanoi käsineitään puistellen. ”Yks juttu pitää sulle kyllä kertoa.”

Äiti vinkkasi Satua vielä lähemmäksi ikään kuin joku voisi kuunnella heitä. Hän jatkoi puhettaan alentamalla äänensä melkein kuiskaukseksi.

”Oli oikeastaan ihan hyvä, että jouduttiin tulemaan pois Espanjasta”, hän sanoi, mutta ei katsonut suoraan tyttäreensä.

”Harrin takia”, hän jatkoi.

Satu kohotti kulmakarvojaan.

”Katos kun kävi sillä lailla”, äiti ei selvästi tiennyt, kuinka olisi jatkanut. ”Että Harrilla on siellä semmoinen suttura.”

Äiti riisui toisen hanskansa ja vetäisi hiussuortuvan myssynsä alle.

”Siis semmoinen yks nelikymppinen nainen, ihan kakara. Harri kävi sen kanssa pyöräilemässä, päivät pitkät. En olisi sitä enää kauan viitsinyt katsella.”

”Eikö sitä nyt saa käydä pyöräilemässä kenen kanssa haluaa?” Satu kysyi.

”No tietäähän sen!” äiti suutahti. ”Tietäähän sen, mitä semmoisilla retkillä voi tapahtua. Harrista ei petipuuhissakaan ole ollut enää mihinkään sen jälkeen, kun tapasi sen sutturan.”

Toisaalta Satua huvitti, toisaalta hän ei olisi halunnut kuulla mitään äidin ja Harrin mahdollisista petipuuhista.

”Oletko sinä kysynyt Harrilta? Jos sinä vain kuvittelet”, hän sen sijaan sanoi.

”Ei kun minä olen ihan varma. Minulla on siitä asiasta sisäinen tieto”, äiti taputti rintaansa.

”Mutta nyt kun päästiin tänne, Harri ehkä unohtaa. Ei se syksyllä enää muista koko ihmistä”, äiti sanoi.

Satu tuli vasta nyt ajatelleeksi, että äiti ja Harri viipyisivät täällä luultavasti koko kesän. Eihän ollut varmuutta, milloin rajat taas aukeaisivat.

Miten ihmeessä asiat siinä tapauksessa järjestyisivät? Satu ja Manu eivät mitenkään voisi asua äidin ja Harrin kanssa saman katon alla siinä vaiheessa, kun Manu joskus kotiutuisi. Satu ei tiennyt, oliko äidillä ja Harrilla varaa hankkia omaa vuokra-asuntoa. Nyt nämä ainakin olivat majoittuneet taloon kuin kotiinsa. Ja kun Satu ajatteli asiaa tarkemmin, talo oli henkisesti enemmän äidin koti kuin kenenkään muun, huolimatta siitä, että Satu sen omisti.

Miten hän saattaisi häätää pois oman äitinsä?

Äidin huoli Harrin sutturasta tuntui tässä tilanteessa naurettavalta ja liikuttavalta. Että yli seitsemänkymppinen oli edelleen niin mustasukkainen ja omistushaluinen. Jos mies joskus halusi paeta pyöräretkille äidin tossun alta, Satu ei sitä ihmetellyt.

Äiti oli mustasukkainen, Jaakko oli ollut mustasukkainen. Äidin tapa käsitellä asiaa oli toki hienovaraisempi, kun hän sai vietyä miehensä pois epäilyttävästä uhasta. Jaakko sen sijaan oli retuuttanut Veronikaa. Jos hän oli kohdellut noin naisystäväänsä, hän oli luultavasti pahoinpidellyt myös Virpiä.

*

Satua puistatti. Hän muisti taas lukioajat ja Virpin silloisen poikaystävän, Sampan, joka oli ollut komea kuin filmitähti ja kuljetellut Virpiä moottoripyöränsä takana.

Satu oli kadehtinut avoimesti Virpin menestystä hankkia kaikkien tavoittelema poikaystävä.

Virpin onnea oli kestänyt pari kuukautta. Eräänä toukokuisena aamuna juuri ennen koulujen loppumista hän ei ilmestynyt luokkaan. Kun Satu oli soittanut hänelle, Virpi kertoi vaivautuneesti, että hänen päätään särki.

Estelyistä huolimatta Satu oli koulupäivän jälkeen mennyt kolkuttelemaan Virpin kotiovelle.

Virpi oli tullut avaamaan. Hänen ohimonsa poikki oli kulkenut rivi tikkejä. Koko otsa oli turvoksissa ja mustana silmänalusta myöten.

”Mitä sulle on tapahtunut?” Satu oli kauhistellut.

”Kaaduttiin moottoripyörällä.”

Virpin seurustelu Sampan kanssa oli päättynyt siihen, eikä hän osallistunut Sampan ylioppilasjuhliin, joiden jälkeen poika kaasutteli toiseen kaupunkiin kesätöihin ja opiskelemaan.

Vasta myöhemmin, juhannusaattona, kun Satu ja Virpi olivat tyhjentäneet ennen bileisiin lähtöään yhden pullollisen viiniä, Virpi oli kertonut totuuden asiasta.

Oli totta, että he olivat kaatuneet moottoripyörällä illan pimetessä. Kuin ihmeen kaupalla molemmat olivat selviytyneet vain jalkojen pienillä nirhautumilla. Moottoripyörälle oli käynyt pahemmin.

Sampan mielestä kaatuminen oli Virpin syytä. Tämä oli kallistunut käännöksessä väärään suuntaan ja tarrannut Sampan takkiin niin, että Samppa oli menettänyt pyörän hallinnan.

Samppa oli vihan vimmoissaan räyhännyt ja kiskonut Virpiä niin, että tämä oli kompastunut ja lentänyt päin liikenteenjakajaa.

Virpi oli iskenyt ohimonsa liikennemerkkiin, saanut otsaansa haavan ja aivotärähdyksen. Oli millien päässä, ettei isku ollut osunut silmään.

Sen takia Virpillä oli ohimossaan yhä vaalea arpi, haalenematon muisto nuoruuden ensimmäisestä poikaystävästä.

Ja vanhan arven viereen oli myöhemmin ilmestynyt uusi, tuoreempi, mutta yhtä kipeä.

*

Puhelimen pirinä Sadun taskussa keskeytti hänen ajatuksensa. Soittaja oli Manu.

”Et ikinä arvaa mitä!” mies kuulutti.

”Minusta tulee isoisä minä päivänä tahansa! Milla soitti minulle. Hän saa lapsen. Voitko kuvitella, minä olen kohta isoisä!”

”Voi rakas, miten ihanaa. Onneksi olkoon!” Satu toivotti paljastamatta, että oli jo kuullut asiasta.

Tärkeintä oli nyt Manun myönteinen mieliala ja se, että isän ja tyttären välit olivat mitä ilmeisimmin korjaantumassa.

”Etkä ikinä arvaa mitä, numero kaksi?” mies jatkoi. ”Minut siirretään minä päivänä tahansa kuntoutukseen. Satu, sun miehesi on fit for fight! Mä olen ihan kohta sun luonasi.”

”Mahtavaa, rakas”, Satu sanoi.

Hän ei silti voinut olla miettimättä, miten käytännön asiat järjestyisivät tässä tilanteessa. Manua ei voinut rasittaa millään ylimääräisellä. Sadun oli itse ratkaistava kaikki.

*

Hän oli tuskin ehtinyt riisua takkinsa hirsimökissä, kun Veronika astui ovesta kantamuksineen. Kasseista paljastui kaikenlaisia herkkuja: valmiita sushikääröjä, take away -salaatteja, juureen leivottua leipää, pensasmustikoita ja vadelmia sekä artesaanijäätelöä.

Kaiken kukkuraksi Veronika työnsi Sadun syliin kukkapuketin.

”Ruusuja. Keltaisia ruusuja”, Satu huokasi hämmästyneenä. ”Minulleko? Miksi?”

”Et ole tainnut saada kukkia vähään aikaan”, Veronika sanoi hymyillen. ”Olet ansainnut vähän hemmottelua. Eikö aina ole aihetta juhlaan?” hän sanoi alkaen latoa tuomisiaan pöytään.

Hemmottelu ja pikkujuhla sattuivat sopivaan aikaan.

Satu kertoi Veronikalle huojentavat uutiset sairaalasta samalla, kun he nauttivat pöydän antimista. Satu oli jo ehtinyt unohtaa, miten raikkaalta sushi ja tuoreet marjat maistuivat.

”Ihan kuin oltaisiin ulkomailla”, hän totesi.

Kesken aterian ulkoa alkoi kuulua helinää ja kilinää. Molemmat naiset hätkähtivät. Sitten Satu tajusi.

”Joki. Jäät ovat lähdössä. Vesi on kohta vapaa.”

Veronika hiljeni. Mustikka vieri hänen lusikastaan vaalealle puserolle, eikä hän edes kumartunut noukkimaan sitä pois.

”Sinä et taida tietää?” hän kysyi vastausta odottamatta.

”Jaakkoa ei koskaan löydetty vedestä. Häntä etsittiin viikkoja. Oletetaan, että hän on kulkeutunut virran mukana.”

Jäät helisivät kuin tuhansia kristallilaseja rikottaisiin palasiksi.

”Peto”, Satu älähti kuin häntä olisi lyöty.

”Peto on pääsemässä irti.”

Veronika sysäsi lautasensa syrjään ja nousi kiihkeästi.

”Minä näin. Minä näin kun hän hukkui. Seisoin tuossa terassilla, kuulin kun hän huusi. Mutta en tehnyt mitään, en voinut. Minä vain tulin sisälle ja avasin television.”

Sadun puoliso Manu on sairaalassa, mutta toipumassa. Virpi on ehdottanut Sadulle, että tämä ottaisi johtaakseen menestyvän maansiirtoyrityksen. Veronikalta Satu on kuullut, että Virpin puoliso Jaakko on ollut väkivaltainen. Jaakko on kuollut hukkumalla vuosi sitten.

Satu tapasi Virpiä melkein päivittäin. Virpi perehdytti häntä yrityksen papereihin ja käytäntöihin. He saapastelivat rakennustyömailla. Virpi esitteli Sadun mestareille ja työmiehille ja tutustutti hänet alihankkijoihin ja kilpailutuksiin.

Työsopimus allekirjoitettiin. Sadusta tulisi toimitusjohtaja kuun puolivälissä. Virpillä oli vankka usko yrityksen tulevaisuuteen, vaikka aika oli epävakaa.

”Onneksi sinä olet paikalla, jos minulle tulee tässä ongelmia. Korjaan. Kun minulle tulee ongelmia”, Satu sanoi Virpille, kun he tutkivat tietokoneen ruudulla vilistäviä tuoreimman tilinpäätöksen numeroita.

Satu huomasi kuulevansa äänessään pitkästä aikaa naurua. Vaikka hän oli epävarma omista kyvyistään, hän oli myös monesta asiasta huojentunut.

Hän selviäisi edessään olevasta työmaasta. Harrilla oli kokemusta rakennusalalta. Satu uskoi, että tiukan paikan tullen mies osaisi antaa varteenotettavia neuvoja. Maansiirto-Mäkinen oli rakentamassa loma-asuntoja. Virpi oli veikannut, että kotimaanmatkailu lisääntyisi tulevina vuosina. Mennyt talvi ja kevät olivat osoittaneet, että Virpi kaavailuineen oli luultavasti oikeassa. Sadun tehtävä oli tehdä suunnitelmista totta.

Virpi ei ollut puhunut Sadulle mitään siitä, että rantatontit rakennuksineen olisivat myynnissä. Satu yritti olla ajattelematta asiaa. Muuten hän tiesi nyt kaiken Virpin yrityksestä.

Virpi kuulosti työasioista puhuessaan selkojärkiseltä, vaikka hänen kotonaan kaikki oli edelleen mullin mallin.

”First things first”, hän sanoi Sadulle, joka kerran yritti korjailla astioita ja pyyhkiä tiskipöytää.

”Haluan auttaa. Kun sinäkin olet auttanut minua”, Satu sanoi kahvimuki kädessään.

”Anna olla. Kuule minä voin palkata tänne vaikka siivoojan, jos minua huvittaa”, Virpi töksäytti.

Satu antoi olla. Kyllä tästä selvittäisiin.

Puolikuun muotoiset arvet paistoivat Virpin ohimossa kuin irvokkaasti virnistelevät hymiöt.

*

Auringonpaiste osui suoraan kuntoutuslaitoksen neliönmuotoiselle pihaterassille. Satu kaatoi laseihin simaa. Manu murenteli rinkelimunkkia. Vappu oli jo ohitse, mutta kuka kielsi heitä viettämästä sitä toukokuun puolivälissä? Viettämättä oli jäänyt vapun lisäksi niin pääsiäinen kuin Manun nimi- ja syntymäpäivätkin. Sää lupasi kesää.

Manu istui pyörätuolissa, mutta hänen liikuntakykynsä alkoi palautua. Hän oli kulkenut huoneestaan terassille kävelytelineen avulla. Ponnistus oli vaativa. Matka oli sujunut hitaasti, mutta varmasti. Päivittäinen fysioterapia tuotti tuloksia. Manun tahdonvoimaa ja sitkeyttä ihailivat hoitajatkin.

Satu ei olisi kyennyt sanoin kuvailemaan omaa iloaan ja helpotuksen tunnettaan. Hän sai tavata miestään talon terassilla, ja Manu paranisi: lääkäreiden mukaan tosin vasta vuoden kuluttua saatettaisiin kertoa varmasti, oliko hänelle jäänyt mitään pysyviä vaurioita.

Manu kotiutettaisiin, kun hän pystyisi kulkemaan kyynärsauvojen avulla. Siihen ei menisi enää pitkää aikaa.

Sadun suurin huolenaihe oli nyt se, kuinka he neljä mahtuisivat asumaan samassa talossa äidin ja Harrin kanssa. Vaikka karanteeniaika oli ohi, Satu ei ollut muuttanut takaisin taloon. Hän oli muutamassa viikossa tottunut elämäänsä Veronikan kanssa. Tosin Veronika oli viime aikoina ollut levoton. Hän oli
istuskellut laiturilla, tuijotellut avoinna lainehtivaa vettä ja puhunut tuntikausia puhelimessa. Välillä hän oli hypännyt autoonsa ja ollut pitkään poissa.

Satu ei kysellyt, pitäisikö hänen olla huolissaan tai oliko jotain tekeillä. Hänellä oli paljon muuta pohdittavaa.

*

Satu asetteli läppärin niin, että sekä hän itse että Manu näkisivät näytön selvästi.

Satu näppäili yhteyden ja tunsi, miten Manun kämmenen ote hänen reidellään kiristyi. Kämmen tuntui kuumalta. Heitä kumpaakin jännitti.

”No hei!”

Milla oli sitaissut hiuksensa taakse. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä, mutta suu hymyili.

”Katso Amanda, tuolla on dedushka!” hän sanoi sylissään lepäävälle mytylle ja nosti sitä lähemmäs kameraa.

”Sano hei dedushkalle”, Milla jatkoi ja suukotteli myssyä, joka peitti pikkuvauvan päätä.

Manu irrotti kätensä Sadun reideltä. Hän vilkutti kohti ruutua. Vauva, Amanda, ei sitä nähnyt. Hänen silmänsä olivat tiukasti kiinni. Nyrkin kokoisen pään sisällä liikkui ties mitä villejä unia.

Manun silmät täyttyivät kyynelistä.

”Voi rakkaat”, hän sanoi ja pyyhki poskeaan.

Satu kietoi kätensä Manun hartioiden ympärille. Kunpa Milla ja Amanda olisivat voineet olla nyt ja tässä, niin he kaikki olisivat voineet yhtyä samaan halaukseen. Viimein se olisi ollut mahdollista.

Heidän välillään oli satoja kilometrejä, mutta silti tuntui kuin juuri tämä hetki olisi tehnyt heistä erottamattomat. Vuodet, jolloin Milla ei halunnut olla missään yhteydessä isäänsä ja Satuun, oli pyyhitty pois. Paljon oli tarvittu, että hän nieli katkeruutensa: yksi syntymä ja lähes yksi kuolema.

”Tämä on onnen päivä”, Manu sai sanottua.

Sairastuminen oli vienyt hänen voimansa ja herkistänyt häntä entisestään. Sadun tehtävä oli nyt olla liiton vahvempi puoli, kannatella ja uskoa, että mies ennen pitkää selviytyisi jaloilleen ja toipuisi entiselleen.

”Me tulemme Suomeen tapaamaan sinua heti, kun pääsemme”, Milla lupasi.

”Olettehan varovaisia, olkaa oikein varovaisia”, Manu huolehti.

He lupasivat soitella taas seuraavana päivänä samaan aikaan. Yhteys ei saisi enää katketa.

Manu oli innoissaan myös Sadun uudesta työstä.

”Sanoinhan minä, että kaikki järjestyisi”, hän muistutti.

Satu oli edelleen sitä mieltä, että järjestely olisi väliaikainen. Hän työskentelisi yrityksessä toistaiseksi, eli niin kauan kuin he asuisivat maalla. Jossakin vaiheessa olisi varmasti pakko palata pääkaupunkiin.

Sitä hän ei kuitenkaan sanonut Manulle, eikä myöskään rasittanut miestä ajatuksilla asumisjärjestelyistä. Miehen piti suunnata koko energiansa parantumiseen. Vastasyntyneellä lapsenlapsella olisi siinä suuri rooli.

Äiti ja Harri eivät osoittaneet merkkiäkään siitä, että he olisivat etsimässä itselleen vuokra-asuntoa. Sadun olisi pakko ottaa asia puheeksi, hermostuisipa äiti siitä miten paljon tahansa.

*

Satu palasi kotiin hyväntuulisena. Pakettiauton moottori kuulosti hurisevan tavallista kepeämmin.

”Hyvä tyttö”, Satu taputti rattia kuin kotieläintä. ”Jaksa vielä muutama kuukausi.”

Äiti ruoputti taas puutarhaa, ja Harrikin näytti heiluvan siellä lapion kanssa. He olivat mylläämässä pihaa uuteen uskoon. Satu moikkasi heille, jätti auton pihaan ja jatkoi jalan hirsimökille. Hän halusi jakaa äsken kokemansa mieluummin Veronikan kuin äidin ja Harrin kanssa. Äiti olisi kuitenkin alkanut taas murehtia siitä, ettei hänellä ollut omia lapsenlapsia.

Veronika oli siivonnut mökkiä.

”Laitoin talvivaatteita syrjään”, hän viittasi pahvilaatikoihin.

Satu vertasi Virpin upeaa taloa ja Veronikan mökkiä. Virpin talossa tuoksui nykyisin asumattomalta, hirsimökissä sen sijaan puhdistusaineelta ja toukokuiselta tuulelta.

Satu ja Veronika istahtivat kuistille. Linnut visertelivät kuin olisivat juuri keksineet äänensä.

Veronika pyöritteli jotain sormessaan.

”Hei, oletko sinä mennyt kihloihin?” Satu hämmästyi kultasormusta, jota timantit kiersivät. Ikuisuuden rinki. Se näytti hänestä jotenkin tutulta, mutta hän ei voinut muistaa, milloin ja missä olisi korun nähnyt. Kenties jossain Veronikan naistenlehden kuvassa.

”On minulla ollut tämä jo kauan. En vain ole käyttänyt tätä”, Veronika sanoi. Auringonsäde sai timantit kimaltamaan.

”Kaunis”, Satu sanoi.

Joen pintakin kimalsi kuin se olisi peitetty tuhansilla timanteilla.

Äkkiä Satu tajusi näkemänsä.

”Hei kuule”, hän sanoi. ”Minä tiedän, kenellä on aivan samanlainen sormus. Mistä sinä olet saanut tuon?”

*

Veronika istui hiljaa, painoi sormuksen paikoilleen.

”Rakkaus. Kyllä sinun pitäisi tietää, mitä se merkitsee”, hän sanoi.

Sitten hän hypähti ylös.

”Minun on mentävä. Minun on nyt mentävä”, hän mutisi.

Satu käänsi päätään ja näki, miten Veronika sieppasi puhelimensa, melkein juoksi autolleen ja kaasutti pihalta.

Satu nosti sormet huulilleen. Hän katsoi laituria joen toisella puolella. Hän muisti nähneensä siellä kevättalvella kaksi toisiinsa kietoutunutta hahmoa.

Erilaiset langanpätkät alkoivat yhdistyä hänen mielessään kuvioiksi kuin Veronikan virkkaamassa peitossa. Oliko kaikki sittenkään niin violettia ja kärsimystä kuin hän oli kuvitellut? Mikä oli väri, joka kuvaisi pettämistä? Olisiko se keltainen?

*

Satu ei enää aikaillut. Hän solmi lenkkarit jalkaan ja kiirehti omalle talolleen. Äiti oli tutusti pihamaalla.

”Missä auto on?” Satu huusi.

”Harri lähti puoli tuntia sitten käymään kaupungissa. Saunakiukaan pesusäiliö vuotaa. Se pitää uusia”, äiti vastasi.

Satu kirosi ääneen, katsoi kelloaan ja asuaan. Lenkkitossut, farkut ja college. Ehkä hän voisi hölkätä. Äiti jäi hölmistyneenä katsomaan hänen peräänsä.

Sora rasahteli Sadun tossujen alla, sitten tie vaihtui huonokuntoiseksi asfaltiksi. Kohta Satu hikoili niin, että hänen oli riisuttava college, solmittava se vyötärölle ja jatkettava matkaa pelkkä toppi yllään. Nyt ei ollut aika miettiä, miltä hän näytti pistellessään tossua toisen eteen. Talven ja kevään aikana hänen kuntonsa oli laskenut, mutta hän arveli ehtivänsä Virpin talolle puolessa tunnissa. Se saattaisi riittää.

*

Satu oli arvioinut kuntonsa yläkanttiin. Parinkymmenen minuutin kuluttua hän puuskutti niin, että hölkkä oli vaihdettava ripeäksi kävelyksi. Jos vain tiellä olisi ollut liikennettä, hän olisi liftannut lopun matkaa. Mutta ei, kukaan ei nykyisin liikkunut kuin pakollisten asioiden vaatiessa.

Hän valui hikeä, huohotti ja pyyhki otsaansa collegen hihaan. Samassa hän kuuli takanaan lähestyvän auton. Se oli taksi, kuljettaja, joka kolmisen kuukautta sitten oli kuskannut hänet kotiin Virpin talolta. Satu oli suorittanut laskun myöhemmin ja lisännyt siihen vielä omasta tahdostaan hiukan ylimääräistä myöhästymismaksuksi.

Taksi pysähtyi, ikkuna liukui auki ja kuljettaja pisti päänsä ulos.

”Minne matka? Olen kylälle menossa, hyppää kyytiin, vai treenaatko maratonille?”

”En ikinä, siis treenaa. Kiva, jos voit heittää minut Mäkisen tiehaaraan.”

Satu istui kiitollisena takapenkille.

”Ai Mäkiselle olet taas menossa? Oli se outo, se Mäkisen Jaskan menehtyminen. Se oli niin pirun hyvä uimari”, kuljettaja tuumi taas itsekseen.

Satu jäi kyydistä koivukujan päässä. Kuski ei halunnut vaivanpalkkaa vaan kaasutti tiehensä.

Satu oli tuskin ehtinyt kulkea kahden koivun välin, kun talolta lähestyi mersu, joka pyyhkäisi hänen ohitseen sellaista vauhtia, että haravoimatta jääneet kuivuneet vaahteranlehdet leijailivat ilmassa kuin pikkuiset ruskeat laskuvarjot.

Hän ehti nähdä kuljettajan, jonka vierellä pelkääjän paikalla istui toinen henkilö.

Satu peittyi pölypilveen. Häntä yskitti. Hän oli myöhästynyt muutaman kymmenen metrin matkan eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi. Ei hän jaksanut auton peräänkään juosta.

*

Hän laahusti Virpin talolle. Veronikan auto oli jäänyt seisomaan pihalle. Ressu seisoi hihnassa koirankopin edessä, heilutti häntäänsä ja katsoi Satua kummissaan.

Satu silitti koiraa, joka nuolaisi hikijäljet hänen kädestään.

Talon ulko-ovi repsotti avoinna. Satu astui varoen sisään, vaikka tiesi, ettei paikalla olisi ketään.

Tiskit odottivat edelleen tiskaamatta, matot olivat rypyssä. Radio oli jäänyt soittamaan vanhaa iskelmää: ”Päivän onni ohi mennyt on ja jälkeen kaiken sen nyt, unta en saa…”

Satu kurkisti Virpin makuuhuoneeseen. Vaatekaapin ovet olivat auki ja sänky oli petaamatta.

Työhuoneen laatikoita oli pengottu niin, että papereita oli lennellyt lattialle.

Sekaisella kirjoituspöydällä lepäsi muutama suuri kansio. Juuri niiden sisältöä, Maansiirto-Mäkisen asiakkaita, työsopimuksia, tulosta ja taseita, Virpi oli käynyt läpi Sadun kanssa muutama päivä sitten.

Kansioiden päällä oli kapea kirjekuori. Sen sisällä oli avain, jonka renkaassa roikkui lappu. ”Kassakaappi”, luki lapussa. Siellä oli myös pöytäkoneen salasana.

Satu jäi seisomaan voimattomana. Hän ymmärsi, eikä sittenkään ymmärtänyt.

Hän istahti työtuolille ja yritti järjestellä ajatuksiaan.

Puhelin farkkujen taskussa piippasi.

”Sori, mutta kyllä sä selviät”, viestissä luki.

Satu yritti soittaa numeroon.

”Valitsemaanne numeroon ei nyt juuri saada yhteyttä”, vastaaja sanoi.

Hän kokeili toista kännykkänumeroa vain kuullakseen saman viestin.

*

Satu löysi keittiön kaapista vielä yhden puhtaan lasin, laski siihen vettä ja joi.

Ikkunasta avautuva näköala huikaisi silmiä. Puiden silmut olivat puhjenneet lehtiin, kohta kukkisivat tuomet, pihlajat ja sireenit ja ranta peittyisi valkeuteen.

Sitten hän palasi Virpin työhuoneeseen, näpytteli tietokoneen salasanan ja odotti.

Hän ei hämmästynyt, että kaikki Virpin henkilökohtainen sähköpostiliikenne oli tuhottu.

Jäljellä olivat vain työmeilit ja yksi ruudulle nopeasti kirjoitettu viesti.

”Yritin pitää kulisseja yllä. En kertonut kenellekään, missä painajaisessa elin. Pyöritin arkea ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Inhosin ja syyllistin itseäni. Itsetuntoni on aina ollut huono. Olen ollut peloissani, rikki ja häpeissäni. Yritin näytellä, että kaikki on hyvin. Muutaman kerran jouduin käymään lääkärissäkin. Suurin unelmani on ihana ja luotettava ihmissuhde. Uskon, että olen vihdoin löytänyt sen. Haluan antaa sille mahdollisuuden. Täällä siihen ei ollut tilaisuutta. Sinä pärjäät kyllä. Luotan sinuun sataprosenttisesti.”

Kuvakansiosta Satu sai vahvistuksen ajatuksilleen. Siihen ei tarvittu kuin yksi kuva, jossa Veronika istui rantasaunan kuistilla toppatakki yllä vierellään termospullo ja eväskori.

Veronikan hymy oli onnellinen.

Hän hymyili kuvan ottajalle niin kuin hymyillään ihmiselle, jota rakastaa täydestä sydämestään.

Kuva oli otettu menneenä talvena.

Virpin työpöydällä oli maljakko, jonka keltaiset ruusut olivat kuihtuneet. Maljakon vieressä seisoi enkelipatsas. Sen pää oli isketty irti.

*

Satu nappasi eteisen naulasta avaimen ja lukitsi talon oven takanaan.

Pihalla seisovan Veronikan auton tavarasäiliöstä hän löysi huovan, jonka levitti takapenkille. Hän joutui auttamaan Ressua, joka ei jaksanut hypätä autoon. Koiraparka, sillä ei enää ollut monia vuosia edessään.

Harri oli tullut jo asioiltaan. Hän istui äidin kanssa vanhan vajasta kannetun puutarhapöydän ääressä. Pöydälle oli katettu kahvimukit ja Harrin kaupungista tuomia leivonnaisia. Sadullekin oli varattu muki.

Hän päästi Ressun nuuhkimaan maastoa. Koira jolkotteli heti Harrin jalkojen suojaan.

”Mikäs se tämä sankari on?” äiti kysyi ja mursi Ressulle palasen pullasta.

”Ajattelin, että voisitte ottaa hänet huostaan hetkeksi”, Satu ehdotti. ”Minulle on tullut nyt melkoisesti muita kiireitä.”

”Oletko ostanut uuden auton?” Harri kysyi.

”Se on vain lainaa”, Satu vastasi. ”Niin kuin moni muukin asia elämässä.”

*

Satu istui läppärinsä ääressä ja yritti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tiennyt, lukisiko Virpi sähköpostejaan vai oliko hän lopettanut koko tilin. Vastausta oli ehkä turha odottaa. Satu ei tiennyt, minne naiset olivat matkalla, mutta hän ei saisi rauhaa, ellei kirjoittaisi.

”Hei Virpi”, hän aloitti.

”Ihan ensiksi: olen todella kiitollinen sinulle, että olet tukenut minua, luotit minuun ja tarjosit minulle töitä. Olen kovan paikan edessä, mutta lupaan, että teen parhaani yrityksesi puolesta.

Toiseksi: olen järkyttynyt siitä, mitä jouduit kokemaan avioliitossasi. Kenenkään ei pitäisi joutua kestämään perheväkivaltaa. Sellainen liitto ei voi päättyä onnellisesti.

Kolmanneksi: en tiedä, mitä Jaakolle oikeasti tapahtui. Yritän ajatella, ettei se asia kuulukaan minulle. Pääasia, että sinä olet päässyt siitä ylitse.

Neljänneksi: olen onnellinen puolestasi. Ei ole mitään parempaa kuin löytää ihminen, jota oikeasti rakastaa. Tiedän sen, koska olen itse kokenut saman.

Lämpimästi, Satu.”

Virpi oli pitkään luullut, että hänen kokemansa väkivalta oli normaalia ja kuului asiaan. Hänellä ei ollut rohkeutta puolustaa itseään, ei ennen kuin hän tapasi Veronikan.

Veronikalla ei ollut ollut suhdetta Jaakon kanssa. Satu oli ymmärtänyt kaiken väärin.

Virpi ja Veronika olivat rakastavaisia. Siksi väkivaltaisuuteen taipuva Jaakko oli mustasukkaisuuttaan riehunut ja käynyt kummankin naisen kimppuun.

Naiset olivat joutuneet salaamaan suhteensa kaikilta. Jaakon kuoleman jälkeen tilanne oli käynyt ahdistavaksi.

*

Veronikan pakkaamat laukut olivat hävinneet. Virpi ja Veronika olivat ehtineet hakea ne autolla Sadun poissa ollessa. He olivat halunneet selittää hänelle niin vähän kuin mahdollista.

Satu alkoi kasata omia vähäisiä tavaroitaan. Hänellä olisi taas edessään muutto.

Puistellessaan lakanaa terassilla Satu katseli taas vastapäiselle laiturille.

Hän näki siellä mielessään Jaakon, joka hyppäsi saunan jälkeen kiukuspäissään uimaan. Hän näki Virpin, joka käveli polkua laiturille, kuuli miehen avunhuudot, mutta kääntyikin takaisin saunalle.

Hän kuvitteli tähän terassille Veronikan, joka näki kaiken tapahtuvan, mutta ei tehnyt elettäkään auttaakseen.

Virpi oli soutanut joen yli veneellä Veronikan luokse. Jaakko oli pahoinpidellyt Virpiä vuosikausia, polttanut hänen kätensä niin, ettei Virpi enää uskaltanut koskea uuniin. Jaakko oli tullut myös Veronikan luokse, kiskonut hiuksista, heittänyt läppärin seinään ja rikkonut enkelipatsaan. Mutta mies ei voinut kuvitellakaan, että hänen riehumisestaan huolimatta naiset pitäisivät omat ajatuksensa, haaveensa ja rakkautensa, ja toteuttaisivat ne tavalla tai toisella.

Kun Jaakkoa ei enää olisi, Virpi ja Veronika voisivat rakastaa toisiaan rauhassa.

Sitä ennen heidän piti jättää kaikki taakseen: koetut, nähdyt ja kuvitellut teot.

Kun vesi lainehti vapaana, peto oli irti.

Ehkä koskaan ei selviäisi, mitä Jaakolle oli oikeasti tapahtunut.

Sattuma puuttui moneen suunnitelmaan, mutta ei ollut sattumaa, että Veronika käveli Sadun talolle ja ryhtyi auttamaan häntä.

Oli vain uupunut sopiva puuttuva palanen, joka ei ehtisi kysellä ja epäillä, joka oli hyväuskoinen ja auttaisi, koska oli itse hädässä. Ihminen, johon voisi luottaa, koska ystävää ei petetä.

Se ihminen oli Satu. Hän oli tullut lähelle. Hän oli aina ymmärtänyt Virpiä. Hän ymmärsi, miten vaikeaa oli katkaista ihmissuhteittensa opittua kaavaa.

Hänestä tuli Virpin ja Veronikan suojelusenkeli.

”Ken uskovi toteen, ken unelmaan”, hän mutisi mielessään.

*

”Mihin ihmeeseen sinä viet minua?” Manu kysyi koivukujan päässä.

Satu pysäytti auton valkoiseksi maalatun talon portaiden viereen. Hän ei ollut kertonut Manulle mitään siitä, missä he asuisivat tulevan talven, ehkä seuraavankin.

Pääskyset sujahtelivat kattoräystään alle. Kaikki muuttolinnut olivat saapuneet aikaa sitten. Leppeä tuuli havisutti hiljaa vaahteroiden lehtiä.

Ruusuportti oli puhjennut vihreyteen.

Ennen lähtöään Satu oli kattanut kahvipöydän valmiiksi. Huvimajan pöytää peitti pitsiliina, yhden kakkukuvun alla oli voileipiä ja toisen alta paljastui raparperitorttu.

”Ajattelin, ettet sinä kuitenkaan tänä kesänä taida rakentaa”, Satu sanoi.

”Jonakin päivänä saat kyllä selittää”, Manu sanoi. ”Minulla on muistikuvista kadonnut monta kuukautta.”

”Ehkä kaikkea ei ole tarpeellista muistaakaan. Joskus unohdus armahtaa. Niin mummoni sanoi”, Satu vastasi.

”Mummot ovat viisaita. Ja isoisät”, Manu vastasi.

He istahtivat vierekkäin penkille. Satu kaivoi puhelimen laukustaan.

He kallistivat päänsä yhteen, hymyilivät.

Satu nappasi selfien. Kuvasta tuli hiukan epäterävä. Etualalla olivat Sadun nenä ja Manun korva, mutta väliäkös sillä.

”Lähetetään tämä Millalle”, hän sanoi.

Samaan aikaan puhelimen ruudulle kilahti viesti tuntemattomasta numerosta.

”Nauttikaa elämästä”, siinä luki. ”Take care.”

Viesti päättyi suureen punaiseen sydämeen.

X