Virpi Hämeen-Anttilan mukaansatempaava jatkis nyt yhdessä osassa! Tuhkimo ei syntynyt saunassa kertoo seurapiirien naisista 1900-luvun alun Suomessa

On vuosi 1904 Suomen suuriruhtinaskunnassa. Orvoksi jäänyt Katri Wikander on otettu kasvatiksi enonsa perheeseen. Hän ei kuitenkaan sopeudu Helsingin seurapiirien tapoihin, ja hänen serkkunsa Iiris ja Fanny pitävät häntä uhkana omille mahdollisuuksilleen solmia edullinen avioliitto. – Julkaisemme Virpi Hämeen-Anttilan Annaan kirjoittaman jatkiksen nyt yhtenäisenä tarinana.

Lue myös: Lue Annan suosittu jatkis nyt yhtenäisenä tarinana! Ulla-Maija Paavilaisen Kuin muuttolinnut on lämminhenkinen kertomus arkisista unelmista

Fanny ja Iiris eivät halunneet, että Katrin tulisi heidän mukanaan senaattori Korkmanin soiréehen loppiaisaattona. Ensinnäkään Katrinilla ei ollut sopivaa pukua, he perustelivat. Toisekseen Katrin ei osannut seurustella, vaan saattoi itsensä ja sen myötä Fannyn ja Iiriksen häpeän tai naureskelun kohteeksi.

Sehän oli nähty useasti. Onneksi vain pienessä piirissä. Toistaiseksi.

”Katsos, maman, ihmiset luulevat, että hän on oppinut tapansa meillä”, selitti Iiris äidilleen. ”Ja se on haitaksi minulle ja Fannylle. Meitä aletaan väistää, ja kohta meitä ei enää kutsuta minnekään. Se on enemmän kuin voimme sietää.”

Rouva Carstens oli päätynyt jo hyvän aikaa sitten samalle näkökannalle kuin Iiris. Käenpoikasen kohottaminen Carstensin perheen tasolle ei ollut onnistunut. Tyttö oli ehtinyt kasvaa kieroon.

Herra Carstensin typerän velvollisuudentuntoisuuden vuoksi Katrinin oli sallittu käydä tyttölyseo loppuun, ja hän oli saanut suorittaa jopa ylioppilastutkinnon. Se oli vikapisto, koska se sekoitti tytön pään lopullisesti. Hänestä ei ollut mihinkään työhön, joka olisi sopinut varattomalle orpolapselle.

Palvelijaksi rouva Carstens ei voinut häntä alentaa, vaikka mieli teki: se olisi näyttänyt julmalta muidenkin kuin aviomiehen silmissä. Koska Katrin ei ollut taitava tanssissa, pianonsoitossa tai ompelutöissä, hänestä ei ollut hyötyä kotiopettajana. Kun rouva Carstens lähetti Katrinin seuraneidin toimeen raihnaan sukulaistädin luo, hänet palautettiin viikon kuluttua takaisin, koska hän kävi vanhan neidin ja piian hermoille.

Katrin oli nenäkäs ja uppiniskainen, valitti Signe-neiti. Hän ei totellut, vaan väitti vastaan ja noudatti omia sääntöjään.

Eikö rouva Carstens sitä tiennyt? Hän muisti piinallisen tarkasti iltapäivän, jona poliisikonstaapeli oli taluttanut hänen eteensä resuisen ja likaisen Katrinin. Tyttö oli laskenut kelkalla alas Kaivopuiston kallioilta tuntemattomien poikien kanssa ja häirinnyt meluamisella huviloiden asukkaita ja poluilla promeneeraavia kaupunkilaisia.

Mikä kauheinta, hän oli pukeutunut miesten vaatteisiin, jotka oli saanut käsiinsä ties mistä.

Katrin ei nähnyt käytöksessään mitään vikaa. Hän penäsi vastaan ja sanoi, että isä oli antanut hänen pitää housuja, kun liikuttiin luonnossa. Sen rouva Carstens uskoi. Hänen aviomiehensä lanko oli elänyt Hertonäsin huvilallaan kuin metsäläinen ja kohdellut ai­noaa tytärtään kuin poikaa.

Kun herra Wikander joskus ilmestyi Helsinkiin ja tuli Carstensien luokse, asiana oli kerjätä Helmeriltä rahaa kojeeseen, jota hän oli rakentamassa ja josta tulisi mukamas oikea kultakaivos, koska se otettaisiin vapriikeissa heti käyttöön. Yleensä Helmer antoi jonkin roposen, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut paiskata rahansa kaivoon. Mitään ihmekonetta ei koskaan valmistunut.

Lanko oli hulttio ja haaveksija, ja kun Helmerin sisar oli samaa maata, saattoi arvata, millainen homsantuu heidän jälkikasvustaan tulisi.

Rouva Carstensin helpotukseksi Wikanderit pysyttelivät muutoin omissa oloissaan eivätkä häirinneet heitä läsnäolollaan. Sitä suurempi oli järkytys, kun Wikander kuoli äkkiä rintatautiin ja Helmerin sisar heti perään rokkoon, ja heidän orpolapsensa kärrättiin Carstensien ovelle.

Tyttö olisi voitu panna yksin tein junaan ja lähettää Tornioon, jossa asui Wikanderin velipuoli. Mutta Helmer ei sallinut sitä. ”Minä en karkota sisareni tytärtä Lapinmaahan susien syötäväksi”, hän sanoi. Niinpä rouva Carstens sai ristikseen pitkänhuiskean viisitoistavuotiaan tytön, joka ei ollut ensinnäkään nöyrä, kuten hänen positsuuninsa olisi edellyttänyt, vaan katseli häntä suoraan ja arvostellen sotkuisen mustan tukkansa alta.

Fanny, joka saman ikäinen kuin Katrin, ja Iiris, joka oli vuotta vanhempi, jakoivat rouva Carstensin mielipiteen Wikandereista ja Katrinista. Siksi rouva Carstens majoitti Katrinin erilleen tyttäristään: orpo sai oman huoneen asunnon toisesta päästä keittiön vierestä. Huone oli pieni ja viileä. Se oli alun perin ollut yhdyskäytävä ruokavaraston ja eteishallin välillä. Mutta Katrin ei valittanut, joten herra Carstens hyväksyi järjestelyn.

Pian rouva Carstensille selvisi, miksi Katrin piti huoneestaan. Se antoi vapauden tehdä mitä halusi ja livistää ulos muiden huomaamatta. Mikään nuhtelu tai rangaistus ei saanut tyttöä ymmärtämään, että Helsingissä ei eletty kuten maaseudulla. Oli yksinkertaisesti sopimatonta neitoikäisen naisen liikkua yksinään kaduilla etenkin iltapimeän aikaan.

Katrin pysyi kiinni jäätyään jonkin aikaa siivolla, mutta kohta Iiris ja Fanny kiidättivät rouva Carstensin korviin tiedon siitä, että tyttö oli jälleen nähty jossakin päin kaupunkia. Kun häntä kuulusteltiin, hän väitti, että poti päänsärkyä, jollei saanut sitä annosta ulkoilmaa, johon oli tottunut.

Katrinilla oli omat oikkunsa myös sisä­tiloissa. Piika kertoi rouva Carstensille, että Katrinilla oli lipastonsa laatikoissa vaatteiden alla jos jonkinmoisia työkaluja, joilla hän rakenteli kojeita, jotka sähisivät, surisivat ja haisivat palaneelle. Kaikesta päätellen isä oli tartuttanut oman hulluutensa tyttöön. Kun rouva Carstens olisi halunnut tehdä lopun likaisesta ja epänaisellisesta puuhasta ja takavarikoida romut, herra Carstens esti sen selittäen, ettei orporaukan harrastus haitannut ketään, mutta lohdutti varmaankin tyttöä, koska se toi mieleen muistot isästä.

Rouva Carstens sai mielipahaa siitäkin, että Helmer antoi tytön ottaa työhuoneensa kirjahyllyistä kirjoja luettavaksi. Tytöstä oli tulossa kaiken muun lisäksi sinisukka, eikä kukaan huolisi häntä vaimokseen. Sielunsa silmin Ebba Carstens näki, miten omituinen, epämiellyttävä vanhapiika jäisi kummittelemaan vuosikausiksi Carstensien kotiin, kun häntä ei kehtaisi kadullekaan ajaa.

Katrin pitäisi saada pois heidän niskoiltaan. Yhä useammin Ellen Carstens mietti, miten se onnistuisi. Suurin huoli koski hänen omien tyttäriensä tulevaisuutta.

Viime aikoina Helmer oli nimittäin järjestänyt niin, että myös Katrin kutsuttiin seurapiiritapahtumiin, joihin Iiris ja Fanny menivät. Katrin oli ollut ennen joulua Carstensin neitien kanssa useilla lounaskutsuilla. Senaattorin järjestämä soirée oli kuitenkin hieno tilaisuus, johon osallistuisi joitakin Helsingin arvokkaimmista henkilöistä.

Katrin voisi aiheuttaa siellä skandaalin.

Toki oli hyvä, että Katrinille etsittiin aviomiestä. Mutta tyttö voisi itsekin nähdä vaivaa, ajatteli rouva Carstens katkerana. Katrin ei osannut tanssia kuin valssia ja masurkkaa ja niitäkin miten kuten, hän käyttäytyi ja puhui liian suorasukaisesti ja kohteli kaikkia kuin vertaisiaan. Häntä tuijotettiin ja hänelle naurettiin. Naiset olivat hänelle vihaisia, koska hänen rempseytensä veti miesväkeä puoleensa.

”Se on kerta kaikkiaan sopimatonta”, sanoi Fanny nenäänsä nyrpistäen. ”Hän on säädyllisten ihmisten joukossa kuin maalaiskievarin emäntä, taikka laitapuolen nainen, ja siksi hän kiehtoo miehiä.”

”Aivan niin, maman”, vahvisti Iiris. ”He katsovat häntä samanlaisen lumouksen vallassa kuin viidakon villiä, jota näytetään sirkuksessa.”

”Minun mielestäni hänen on paras jäädä tällä kertaa kotiin”, päätti rouva Carstens, joka oli myös huomannut miesten alkukantaisen mieltymyksen Katriniin. ”Ehkä voimme järjestää hänelle siksi aikaa jotakin tekemistä, josta hän pitää.”

Fanny ja Iiris alkoivat tirskua. ”Hän tahtoisi varmaan hajottaa salongin kaappikellon ja rakentaa siitä höyrykoneen”, sanoi Iiris.

”Tai istua koko illan nenä kiinni jossakin pölyisessä kirjassa”, sanoi Fanny pyöritellen silmiään.

”Tai lähteä Skatuddenin rantaan tekemään tuttavuutta kalastajaukkojen kanssa ja polttamaan paperossia”, ehdotti Iiris, ja jälleen molemmat nauroivat.

Rouva Carstens hillitsi tyttöjen iloa, vaikka ajatteli sisimmässään täsmälleen samoin. Olisi vaikeaa keksiä Katrinille jokin huvitus, joka ei olisi kummallinen tai säädytön.

”Mikä ihme, että hän on mitä on”, sanoi Fanny. ”Hänhän on syntynyt saunassa!”

Tämä oli tieto, jota Iiris ja Fanny toistelivat irvistellen kauhusta. Katrin oli todellakin syntynyt saunassa, niin kuin maalaisihmisten tenavat. Carstensin tyttöjen mielestä sellainen syntymä löi ihmiseen polttomerkin, eikä hänestä koskaan voinut tulla mitään rahvasta kummempaa.

Oli vain julmaa kohtalon leikkiä, että Katrinin kaltainen olento oli heidän serkkunsa.

”Soo soo tytöt”, rauhoitteli rouva Carstens. ”Älkää olko huolissanne. Minä järjestän ­asian. Keskittykää te nyt siihen, että valmistaudutte illanviettoon.”

Iiris ja Fanny alkoivat puhua innoissaan toistensa päälle. He toivoivat, että tapaisivat senaattorin luona paljon uusia, mielenkiintoisia ihmisiä, etenkin nuoria miehiä, jotka etsivät itselleen puolisoa, ja joilla oli moitteeton maine ja kohtuullisesti varakkuutta.

Iiriksellä oli ennestään varalla muuan herra Lindeberg, jonka isä oli eversti ja joka oli sihteeri senaatin talousosastossa. Hän oli poikkeuksellisen komea ja hauska mies, ja hyvä eskorteeraaja ja tanssija, mutta virkaurallaan vasta alussa, joten Iiris ei ollut vielä luvannut hänelle mitään. Fannylla oli näköpiirissään kaksikin nuorukaista, joiden suhteen hän oli yhtä epätietoinen kuin Iiris herra Lindebergin suhteen.

Miten vaikeaa olikaan valita se oikea, tytöt huokailivat toisilleen illalla nukkumaan mennessä. Oli monta vaatimusta täytettävänä. Tulevalla puolisolla piti olla talo, jossa voisi vastaanottaa vieraita ja jonka hoitamiseen olisi varoja, ja hänellä piti olla työ tai asema, joka takasi säännölliset ja pitkäaikaiset, mieluiten runsaat tulot. Hänellä ei saisi olla vanhempia tai muita sukulaisia, joista oltaisiin liian riippuvaisia. Hän ei saanut olla ruma eikä ikävystyttävä eikä riidanhaluinen, eikä ­liian vanha, niin ettei yhteiselämästä tulisi ankeaa.

”Ulkonäöstä voisin tinkiä, jos mies on muuten sopiva”, sanoi Fanny Iirikselle.

”Minä en”, sanoi Iiris. ”En kestä katsella miestä, jonka ulkomuoto ei miellytä minua.”

”Vaikka hän kylpisi rahassa?”

”Noo… ehkä sitten, jos mies palvoisi minua kuin kuningatarta ja hukuttaisi minut kalliisiin lahjoihin.”

”Meidän pitää päästä useammin visiiteille ja tanssiaisiin, jotta olisi enemmän miehiä, joista valita.”

Iiris nyökkäsi. ”Kunpa mamma saisi kauhean Katrinin jäämään kotiin seuraavalla kerralla. Kuolen, jos minun täytyy vielä raahata häntä perässäni. Hän saa ihmiset vihaamaan meitä.”

Seuraavana päivänä rouva Carstens meni aamiaisen jälkeen salonkiin. Katrin vietti aamupäivät sen nurkassa nojatuolissa, jonka hän käänsi seinään päin. Hänen sylissään ja hänen vieressään pöydällä oli kirjoja ja papereita. Hän väitti tekevänsä töitä. Rouva Carstens paheksui tällaista ajanviettoa, mutta ei voinut kieltää, koska Helmer oli antanut luvan.

”Kuulehan Katrin”, aloitti rouva Carstens varovasti. ”Tiedäthän, että huomenna on senaattori Korkmanin luona illanvietto?”

”Ai niin”, sanoi Katrin, vilkaisi ylös ja naputti kynällä papereitaan. Rouva Carstens näki, että hänen sormissaan oli mustetahroja. ”Olin jo unohtanut. Kai minun pitää pukeutua. Ollaanko siellä kovin hienosti?”

”Kyllä, hyvin hienosti”, sanoi rouva Carstens nyökäten. ”Siellä on tarkka protokolla, ja vaaditaan moitteetonta käytöstä.”

”Kuulostaa ikävältä”, sanoi Katrin ja veti yli äsken paperille töhertämänsä sanan.

”Arvelin, että pitäisit jostain toisenlaisesta huvista. Onko mitään, mikä olisi sinusta oikein hauskaa?”

”Mennä kuulemaan luentoja”, sanoi Katrin.

Rouva Carstens kurtisti kulmiaan. ”Ei käy. Siitähän on jo puhuttu. Jotakin muuta.”

”Josko teatteriin? Tai Seurahuoneelle konserttiin? Siellä esitetään varieteeta. Se olisi oikein hauskaa.”

”Se ei ole sopivaa. Et voi mennä yksinäsi, eikä meistä kukaan jouda seuraksi. Mutta voit tehdä pitkän kävelyretken. Anni tulee mukaan, niin voit kulkea minne tahdot. Kunhan ette mene liian pitkälle Rödbergiin. Pysähdytte Fazerin konditoriaan ja syötte voileivät ja paakelsit.”

Katrin innostui. ”Ihanko totta? Voinko tehdä iltakävelyn? On niin jännittävää katsella, kun katulyhdyt sytytetään.”

”Saat katsella lyhtyjen sytyttämistä nyt sydäntalvella, kun se tehdään aikaisin. Mutta tulette seitsemäksi takaisin.”

Oikeastaan mainio ajatus, totesi rouva Carstens itsekseen. Katrin olisi poissa, kun tytöt pukeutuvat ja lähtevät illanviettoon. Kaikki tapahtuisi rauhallisesti, virheettömästi ja hyvässä järjestyksessä. Siellä missä Katrin oli, saattoi aina tapahtua jotakin odottamatonta.

”Kiitän tätiä lämpimästi”, sanoi Katrin. ”Se iltajuhla ei minua kiinnostanutkaan. On työlästä pyntätä itsensä hienoksi.”

Rouva Carstens nyökkäsi ja poistui tyytyväisenä. Kun hänen miehensä palasi neljän aikaan konttuuristaan, hän kertoi, ettei Katrin halunnut lähteä loppiaisjuhliin, vaan meni mieluummin kävelemään.

”Sääli”, sanoi herra Carstens. ”Mutta ymmärrän, että hän arastelee. Hän ei ole tottunut seurapiirien elämään. Hänellä on hyvin käytännöllinen luonne.”

Rouva Carstens kiristeli salaa hampaitaan kuunnellessaan miestään. Kunpa Katrin olisikin arastellut. Todellisuudessa hän ei välittänyt vähääkään siitä, mitä hänestä ajateltiin. Helmer oli totisesti sokea Katrinin suhteen.

Rouva Carstens oli kuitenkin saanut tahtonsa läpi, ja se oli tärkeintä.

Iiris ja Fanny saivat lähteä kahdestaan tanssiaisiin.

Tuskin rouva Carstensin tummansiniseen iltapäiväpukuun kaulasta nilkkoihin verhottu hahmo oli kadonnut, kun Katri Wikander alkoi punoa suunnitelmaa. Hän oli saanut luvan viipyä ulkona koko iltapäivän seitsemään asti, ja se aika piti käyttää hyvin.

Hän työnsi paperit syrjään, nousi ja käveli hetken edestakaisin salongissa. Hänen ajatuksensa liikkuivat parhaiten, kun hänen jalkansa kulkivat eteenpäin. Eikä hän ollut tässä yksin. Suuret filosoofit ja tiedemiehet kuten Immanuel Kant ja Charles Darwin tekivät joka päivä kävelyretken, Kant Königsbergin kaupungissa ja Darwin Kentin maaseudulla.

Mutta tällaisia oli turha puhua täti Carstensille. Täti ei halunnut kuulla pihaustakaan filosoofeista tai ajattelutyön merkityksestä.

Yhtä turhaa oli ollut selittää, että Katri tukehtui, kun hänet teljettiin sisään Carsten­sien kaupunkitaloon. Niin kauan kun hän oli voinut viettää suuren osan päivästä koululla, hänellä oli ollut vapautta olla ja liikuskella. Ylioppilastutkinnon jälkeen häkin ovi oli sulkeutunut. Hänelle sallittiin vain lyhyet kävelyt ja visiitit kahden koulutoverin luona.

Häkissä Katri Wikander muuttui levottomaksi ja raskasmieliseksi. Hän alkoi surra pappaa ja äitiä ja kaihota takaisin Hertonäsin huvilaan ja pihalle.

Se, mikä oli sopivaa Carstenseille, ei ollut sopivaa hänelle. Enostakaan ei ollut apua kapinassa, joka hänen sydämessään nousi, kun hänen odotettiin käyttäytyvän kuin Iiris ja Fanny. Katri ei halunnut pukeutua ahtaisiin pukuihin ja likistäviin kenkiin ja juosta tyhmissä tanssiaisissa. Hän ei halunnut aviomiestä. Se merkitsi yhden vankilan vaihtamista toiseen.

Katri seisahtui ja pui hetken nyrkkiään kohti raskaita plyyshisiä oviverhoja.

Hänen olisi pitänyt olla kiitollinen ja nöyrä, koska Carstensit olivat ottaneet hänet armosta luokseen. Ilman Carstenseja hän olisi joutunut köyhäintaloon. Niin Fanny oli kerran tiuskaissut hänelle suutuksissaan.

Hän ei ollut nöyrä. Eikä kiitollinen. Carstensit olivat myyneet Hertonäsin huvilan. Ei kait siitä niin paljon rahaa olisi tullut, mutta Katri kantoi kaunaa sen vuoksi, ettei ollut saanut säilyttää juuri mitään muistoa vanhemmistaan. Kaikki oli Carstensien mielestä ollut vain rojua ja roskaa.

Äidin medaljongin hän oli sentään pelastanut. Ja papan muistikirjat ja osan työkaluista ja kojeista. Hän oli piilottanut ne matka-arkkunsa pohjalle.

Sitten Katrin ilme kirkastui. Hän keksi, mitä tekisi seuraavana päivänä.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt täsmälleen kuin hän olisi halunnut. Kun hän pukeutui kävelyretkeä varten, täti Carstens jökötti vieressä kuin tatti ja vaati, että hänen oli puettava päälleen korsetti.

Moninkertaiset alushameet Katri hyväksyi, koska pakkasta oli sen verta, mutta korsettia hän vihasi sydämensä pohjasta.

”En voi liikkua kunnolla korsetissa”, hän vastusteli.

”Hieno nainen pitää korsettia, sillä hyvä”, sanoi täti Carstens, ja hänen suunsa oli kuin suora viiva. ”Muu ei tule kysymykseen, Katrin.”

Katrin.

Täti Carstens ei suostunut sanomaan Katri, vaikka pappa ja äiti olivat käyttäneet hänestä sitä nimeä. Katri oli suomalainen nimi, eikä tädin suusta koskaan kuuluisi ainuttakaan suomen kielen sanaa.

Katri hävisi taistelun korsetista, mutta Annin kiristäessä inhottavan vaatekappaleen nyörejä hän pullisti rinnan ja vatsan lihaksia ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa, niin ettei korsetista tullut ylen tiukkaa. Kun nyörit oli sidottu, hän veti kiireesti liivin ja välihameen paikalleen. Täti Carstens ei onneksi huomannut mitään.

Loppiaisaaton iltapäivä oli mitä kaunein. Pakkasta oli kahdeksan astetta, tuulta oli vain nimeksi ja aurinko pilkisteli pilvien ­raosta. Joulukuussa alkaneet lumisateet olivat muuttaneet kadut hohtavan valkoisiksi, ja niiden reunoilla nousivat korkeat lumikasat. Katri osasi kuvitella, miltä maisema näyttäisi Kaivopuistossa ja meren rannassa.

Kun hän käveli Annin kanssa Kasarmi­torilta kohti Ulriikanporin mäkeä, hän alkoi panna suunnitelmaansa täytäntöön. Jokin aika sitten hän oli saanut selville, että piialla oli mielitietty, kirvesmies Noronen, josta täti Carstens ei tiennyt.

Siten edellisenä päivänä oli solmittu molempia osapuolia hyödyttävä salainen sopimus. Anni menisi tapaamaan heilaansa, jolla oli vapaapäivä, ja Katri saisi itselleen usean tunnin omaa aikaa.

Päästyään Annista eroon Katri seisahtui Kapteeninkadun ja Pietarinkadun kulmaan, johon oli noussut viime vuonna uusi hieno kivitalo. Siinä asui hänen entinen luokkatoverinsa Maire Englund. Maire oli urheilijatyttö, ja hänellä oli hyvät sukset, joita Katri oli lainannut muutaman kerran. Katri oli näet joutunut luopumaan omista suksistaan, kun hän oli lähtenyt Hertonäsista.

”Minne aiot mennä hiihtämään?” kysyi Maire.

”Kaivopuistoon tietenkin, ja rantaan”, sanoi Katri.

”Ole varovainen. Jää on rantojen lähellä vahvaa, mutta virtakohdissa voi piillä vaara.”

”Pidän tuon mielessäni”, sanoi Katri ja kiitti vielä kerran.

Merikadulle päästyään hän kiinnitti sukset varsikenkiinsä ja sauvoi kohti Kaivopuistoa. Sinne oli syntynyt useita latuja, joita pitkin hän hiihteli nauttien raikkaasta ilmasta, mieltä elähdyttävästä ruumiin liikunnosta ja yksinolosta. Carstensien talossa hän sai olla rauhassa vain omassa huoneessaan ja salongissa aamupäivisin. Muuten piti kaiken aikaa istua jonkun seurassa, koska täti Carstensin mielestä oli sairaalloista ja epäilyttävää haluta olla yksin.

Katri ei tohtinut laskea mäkeä, koska lumi oli niin kovaa ja liukasta, ja kiersi kalliot, joilla hän oli kelkkaillut kahtena edellisenä vuonna. Se olikin ollut hurjaa menoa. Häntä nauratti edelleen, kun hän muisteli, miten oli lentänyt kuperkeikkaa kinoksiin.

Pojat olivat ottaneet hänet muitta mutkitta seuraansa ja hakeneet hänelle jopa lainaksi housut, kun hänen hameensa oli revennyt rinteessä. Täti Carstens oli nostanut housuista kamalan porun, kun sillä kertaa paikalle oli tullut poliisi ja kuljettanut hänet kotiin. Katria oli harmittanut, sillä pojat saivat vain varoituksen.

Kaikki hauskuus elämässä oli varattu pojille ja miehille, hän tuumi.

Hän päätyi rantaan Kaivopuiston toiselle puolen ja alkoi kiertää niemeä seuraten latua, joka kulki rannan myötäisesti. Hänen tuli reippaassa vauhdissa niin lämmin, että hän riisui kintaansa ja työnsi ne takkinsa vyön alle.

Valkoinen kimalteleva lumikenttä ulottui houkuttelevana pitkälle meren suuntaan. Katri mietti, uskaltaako pitemmälle. Ehkä, jos hän hiihtäisi latuja ja saarten rantoja pitkin ja palaisi, ennen kuin hämärä sakeni yöksi. Hän oli lapsena tottunut hiihtämään jään päällä, kuulostelemaan risahduksia ja tunnustelemaan jääkerroksen paksuutta ja vahvuutta.

Merisatama oli talveksi suljettu, koska sitä käyttivät vain purjehdusseuran veneet. Siksi salmiin ei ollut murrettu jään poikki reittiä. Kohti Pohjoista Uunisaarta kulki sen sijaan useampikin hyvä latu. Katri valitsi niistä yhden, hyräili itsekseen ja potki iloisesti vauhtia. Päästyään rannan tuntumaan hän kääntyi etelään päin ja hiihti rannan vieressä kulkevaa latua saaren ympäri. Sen toiselta puolen löytyi Eteläiselle Uunisaarelle kapean salmen yli johtava latu. Katri ylitti salmen ja alkoi kiertää tätäkin saarta vastapäivään, vaikka latu johti toiseen suuntaan.

Jää kannatteli mainiosti. Muita liikkujia ei näkynyt, ja talvi oli hiljentänyt myös saarten elämän.

Mutta kas! Parikymmentä metriä edessäpäin näkyi ylös rannalle vedetyn laiturin luona tumma möykky, joka liikkui. Katri erotti käden, joka kohosi ja viittoi. Lähemmäksi tullessaan hän kuuli myös ääntä. Joku huusi vaimeasti apua.

Katri hiihti hahmon vierelle. Lumessa makasi puoliksi kyljellään, puoliksi selällään vanha mies. Hän oli pukeutunut turkishattuun, lyhyeen tweed-kankaiseen takkiin ja verkahousuihin. Oikean jalan suksi oli katkennut kärjestä ja jalka vääntynyt ilkeään asentoon toisessa jalassa olevan suksen alle.

”Hyvänen aika”, sanoi Katri.

Mies koetti nousta kätensä varaan istumaan, vingahti ja vaipui takaisin lumeen. Katri tempoi sukset jaloistaan, astui lähelle ja kumartui miehen ylle. Hän näki paremmin miehen kasvot ja silmät. Ei tämä ollutkaan hirveän vanha, vaan korkeintaan Katrin isävainajan ikäinen. Pakkanen oli vain huurruttanut hänen kulmakarvansa, viiksensä ja partansa valkoisiksi.

”Jumalan kiitos”, sanoi mies heikosti. ”Pelkäsin, että palellun hengiltä. Olen virunut tässä varmaan yli kaksi tuntia.”

”Oletteko loukannut jalkanne?” kysyi Katri.

”Olen… sääri on kai poikki”, sanoi mies, osoitti jalkaa ja irvisti. ”Koetin saada jalkani irti, mutta se sattui niin, että pyörryin.”

”Ahaa”, sanoi Katri. ”Katsotaan, jos minä onnistuisin paremmin.”

Hän laskeutui polvilleen ja alkoi näpertää suksen lukkoa ja hihnoja auki. Toivottavasti mies kestäisi kivut paremmin, kun sai itse olla paikallaan.

Lopulta suksi irtosi kengästä. Katri otti kengän kantapäästä kiinni, kohotti sitä ja hilasi jalan varovasti pois pinteestä. Saman tien hän irrotti toisenkin suksen jalasta, niin että mies pääsi parempaan asentoon.

Mies läähätti. Hän ei ollut menettänyt ta­juaan, mutta hän oli kalpea kuin lakana, ja huulet sinersivät.

”Tiedän että teihin sattui saamarin paljon, mutta jalka piti saada vapaaksi”, sanoi Katri.

”Totta kai”, sanoi mies. ”Totta kai. Repussani on viinaa. Voitteko antaa minulle tilkan?”

Katri haeskeli katseellaan reppua ja huomasi sen ylempänä rinteessä. Kun hän pääsi sen luo, hänelle selvisi, mitä oli tapahtunut. Mies oli lasketellut suksillaan alas pakkas­lumen peittämää kalliota rantaa kohti, ja suksi oli luistanut sivuun ja osunut suureen kiveen. Törmäys oli ollut niin raju, että suksi oli katkennut ja reppu lentänyt selästä.

Rannalla oli myös lumen alle hautautuneita kookkaita puulaatikoita. Katri potki niitä ja totesi, etteivät ne olleet mädänneitä, vaan melko uusia. Mainiota, hän ajatteli.

Sitten hän kantoi repun miehen luokse.

”Avatkaa vain hihnat”, tämä neuvoi. Katri totteli, kurkisti sisään ja veti ulos suuren kiepin köyttä, villaisen kaulaliinan ja litteän metallipullon. ”Tämäkö?”

”Se juuri”, sanoi mies.

Katri pani köyden sivuun, koska sillekin olisi tarvetta. Sitten hän avasi korkin ja antoi pullon miehelle. Mies nosti sen tutisevin käsin huulilleen ja siemaisi muutaman kerran. ”Nyt vähän helpottaa”, hän sanoi.

Katri oli silmäillyt miestä ja arvioinut tämän kokoa. Hän oli rakenteeltaan hoikka ja vain hiukan Katria pitempi.

”Teen jalkaanne lastan”, Katri sanoi. ”Ja sitten vien teidät mantereelle.”

”Ettekö voi hakea apua?”

”Siihen menee liikaa aikaa. Pakkanen kiristyy, kun aurinko on laskenut. Te voitte tosiaan paleltua eikä siinä viina auta.” Hän kietoi kaulaliinan miehen kaulaan, otti kintaat vyöltään ja antoi ne miehelle. ”Vetäkää nämä käsiinne lapasten päälle ja liikutelkaa itseänne sen verran kuin pystytte. Odottakaa vähän.”

Katri nousi ja kiersi laiturin toiselle puolen. Siellä hän kyykistyi ja heitti nopeasti vaatteita päältään, kunnes pääsi käsiksi korsettiin. Hän repi nopeasti hakaset auki ja irrotti korsetin ja jätti yhden alushameista sen viereen. Sitten hän pukeutui jälleen kiireellä, ettei vilu olisi asettunut häneen. Onneksi hiihtomatka oli lämmittänyt hänen verensä lähes yhtä hyvin kuin kunnon löyly.

Sitten hän palasi miehen luo. ”Teen tästä lastan”, hän sanoi ja näytti korsettia.

”Mikä se on?” ähkäisi mies.

”Korsetti. Se on hyvin tukeva ja sopii tähän tarkoitukseen.” Katri koputti korsetin luisia kovikkeita. ”No niin, pysykää paikallanne.”

Katri ei ollut aikaisemmin lääkinnyt kuin kotieläimiä, mutta hän oli nähnyt muita hoidettavan ja saanut opetusta naapurin torpassa asuneelta kuppari-Leenulta. Katkennut sääriluu saattoi olla vinossa, mutta lääkäri osaisi asettaa sen myöhemmin paikalleen. Pääasia oli tukea jalka niin, ettei luu liikkuisi enempää.

Hän kietoi miehen säären polven yläpuolelta nilkkaan asti korsettiin, joka meni jalan ympäri kaksi ja puoli kertaa. Sitten hän sitoi korsetin nauhat paketin ympärille ja kiristi sidosta vielä alushameesta revityillä kangaskaistaleilla. Mies äänteli jälleen tuskaisesti, mutta hiljeni, kun Katri oli lopettanut työnsä.

Sitten Katri teki suksista kelkan. Tämän taidon hän hallitsi vieläkin paremmin, koska oli papan kanssa rakennellut kaikenlaista rikki menneistä koneista tai hylkytavarasta.

Jos olisi ollut tuulta, hän olisi virittänyt sauvojen avulla suksien päälle takistaan purjeen. Mutta nyt oli sää tyyni, joten piti tehdä vetokelkka. Hän meni tutkimaan puulaatikoita ja valitsi sen, joka oli sopivan kokoinen. Hän väänsi jalkaansa vipuna käyttäen yhdeltä sivulta lankut pois, kantoi laatikon suksiensa luo ja asetti sen niiden päälle.

Hän lisäsi vielä laatikon alle miehen ehjän suksen, teki köyteen solmuja, jotka estivät sitä luistamasta, veti sen laatikon ympäri ja kytki sen lujasti suksien lukkoihin. Hän vahvisti kiinnitystä suksisauvoilla, asetteli repun pehmikkeeksi ja kääntyi sitten miehen puoleen.

”Nyt täytyy saada teidät kelkkaan.”

”Mahtaako onnistua”, huokasi mies.

”Totta kai onnistuu. Minä olen vahva, ettekä te niin paljon paina.”

Katri auttoi miehen pystyyn terveen jalan varaan, hinasi tämän hartiasta ja vyötäisistä kiinni pitäen kelkan luo ja laski hänet istumaan, niin että sidottu jalka jäi suorana nojaamaan eteenpäin. ”Nyt vain pidätte lujasti kiinni laatikon reunoista, niin mennään.”

Mies pudisteli yhä epäuskoisena päätään. Katri ei välittänyt hänen kitinästään. Hän tarttui köyden päihin, jonka hän oli jättänyt vapaiksi kelkan vetämistä varten, ja solmi ne hartioidensa ja vyötäistensä ympäri. Sitten hän lähti liikkeelle voimansa ponnistaen.

Hän sai nykiä usean kerran, ennen kuin kelkka irtosi ja lähti liikkeelle. Mies huudahti ja tarrautui laatikkoon mutta ei onneksi pudonnut.

Kelkka liukui kovassa pakkaslumessa jopa sujuvammin kuin Katri oli osannut odottaa. Hän nojasi eteenpäin ja tarpoi suksisauvoillaan kulkua auttaen samaa tietä takaisin kuin oli tullut. Hän puski hyvää vauhtia saaren ympäri, salmen ylitse ja pohjoisen saaren rantaa pitkin, kunnes Kaivopuiston ranta ilmestyi näkyviin. Ei ollut viisasta pysähtyä, koska kelkka olisi voinut taas juuttua paikalleen.

Hän ei liioin katsonut taakseen, ettei olisi horjahtanut pois tasapainosta. Kaipa mies pysyi kelkassa, koska sen paino ei keventynyt.

Katri hiljensi vauhtiaan vasta, kun he olivat Merikadulla. Puistokadulta päin lähestyi ­näet vossikka rekineen. Katri irrotti itsensä köysistä ja heilutti kättään, ja reki pysähtyi heidän kohdalleen.

”Tuo herra on katkaissut jalkansa”, selitti Katri vossikkakuskille ja viittoi kelkkaa kohti. ”Teidän pitää kuljettaa hänet kirurgiseen sairaalaan.”

Hän otti nuttunsa sisältä rahat, jotka oli tarkoitettu kahvihuoneella käyntiin. ”Viekää hänet sisälle asti. Riittääkö tämä maksuksi?”

Kuski nyökkäsi.

Mies alkoi taas vastustella, kun Katri ja vossikkakuski auttoivat häntä rekeen.

”Eihän tämä käy!” hän ähki. ”Te pelastitte minut, enkä edes tiedä nimeänne!”

”Ei sillä väliä”, sanoi Katri. ”Menkää nyt, niin saatte hoitoa.”

Se vielä puuttui, että täti Carstens saisi kuulla hänen hiihtoretkestään. Hän ei enää ikinä pääsisi ulkoilemaan.

Ja hänellä oli kiire. Piti palauttaa sukset Mairelle ja ehtiä tapaamaan Annia, ennen kuin tämä alkaisi ihmetellä, mihin hän oli kadonnut.

Katri Wikander käveli kohti Kapteeninkadun ja Pietarinkadun kulmaa nopein askelin. Hän kantoi sylissään Maire Englundilta lainaamaansa suksiparia ja sauvoja.

Niiden lisäksi hänellä oli mukanaan ylimääräiset sauvat ja köysi, jotka hän oli irrottanut rakentamastaan kelkasta. Hän oli jättänyt Kaivopuiston rantaan rikkoutuneen suksiparin ja puulaatikon, mutta ei tahtonut hyljätä hyvää, ehjää tavaraa.

Repun hän oli ehtinyt työntää mukaan rekeen, jolla vossikkakuski oli lähtenyt ajamaan loukkaantunutta miestä sairaalaan.

Katri toivoi, että miehen jalka hoidettaisiin kuntoon, ja unohti sitten kokonaan säären ja sen omistajan. Hänen mielensä valtasi huoli täti Carstensista. Täti hirmustuisi, jos saisi tietää, että Katri oli lähtenyt omin luvin hiihtämään Kaivopuistoon ja meren jäälle. Siitä seuraisi entistä tarkempi valvonta, ja Katri halusi päästä tulevaisuudessakin salaa hiihtämään ja luistelemaan.

Alushameen katoaminen ei herättäisi ihmetystä, mutta miten hän selittäisi korsetin, josta hän oli tehnyt siteen miehen säären ympärille?

Saman tien hän muisti, että myös hänen kintaansa olivat jääneet miehen käsiin.

Huh huh. Ehkä Anni-piika keksisi jotakin.

”Mistä sinä nuo toiset sauvat löysit?” kysyi Maire, kun Katri tyhjensi kantamuksensa Englundien eteisen lattialle.

”Rannalta”, sanoi Katri. ”Hyvät sauvat, niille on aina käyttöä. Ota tämä köysikin. En voi viedä sitä Carstenseille.”

”Tuossa ei taida olla koko tarina”, sanoi Maire nauraen. ”Sinulle sattuu aina kaikkea ihmeellistä, Katri.”

”Enpä tiedä. Kerron joskus enemmän, kun on aikaa. Nyt pitää lähteä. Carstensin piika on varmaan jo odottamassa Johanneksen kirkon luona. Sovimme, että tapaamme siellä kuudelta, ja kello on ties kuinka paljon.”

”Se on viittä vaille. Myöhästyt vain vähäsen.”

Katri kiitti Mairea ja lähti taas viilettämään katuja pitkin.

Anni oli unohtanut ajan kulun kirvesmiehensä luona. Kun Katri kierteli kirkon pihalla etsien häntä, piika ilmestyi Ratakadun suunnasta palavissaan. ”Anteeksi, fröökynä, kun meni myöhäiseen”, hän huohotti. ”Oletteko vartonut kauan?”

”Minäkin tulin vasta”, sanoi Katri. ”Ei ole mitään kiirettä. Mutta Annin pitää auttaa minua yhdessä asiassa.”

Hän selitti totuutta hiukan väännellen, että oli riisunut korsetin ja jättänyt sen jonnekin meren jäälle. ”En tahdo tädin tietävän, että olin hiihtämässä”, hän selitti. ”Pitää siis keksiä jokin hyvä syy korsetin katoamiselle.”

Anni löi kätensä yhteen. ”Voi fröökynä, älkää turhia huolehtiko. Rouva on ehtinyt lähteä tanssiaisiin, kun me tulemme. Eikä rouva tarkasta teidän kaappeja tai laatikoita. Se välittää vain siitä, että lähdette ulos ihmisten ilmoille säällisen näköisenä.”

”Mutta myöhemmin kyllä paljastuu, että korsettini on hävinnyt.”

”Phyh! Pyykkimuijalle vietäessä hukkunut jonnekin. Onhan teillä toinenkin korsetti, käyttäkää sitä.”

”Se on vanha, ja todella ahdas”, huokasi Katri.

”Sille ei voi mitään. Odottakaa pari viikkoa ja pyytäkää sitten rouvalta uutta. Silloin rouva ei osaa fundeerata, että olette hukannut korsetin itse.”

”Anni on oikeassa”, sanoi Katri. ”Sovitaanko, että teemme näin? Että Annikin pääsee vielä visiitille herra Norosen luokse?”

Hän tuumi, että olisi järkevää muistuttaa Annia heidän sopimuksestaan. Piiallekin oli etua siitä, ettei korsetin perään kyseltäisi.

He palasivat Carstensien taloon hiukan ennen seitsemää. Täti Carstens, Iiris ja Fanny olivat lähteneet isolla reellä senaattorin illanviettoon viittätoista minuuttia aikaisemmin. Katri huokaisi helpotuksesta. Tädin tarkka silmä olisi havainnut, että Katri oli vähemmän hoikka kuin lähtiessään.

Hän kiiruhti huoneeseensa vaihtamaan vaatteita. Mielessä kaihersi yhä huoli korsetista, mutta muutoin hän piti iltapäivän viettoa onnistuneena. Reipas hiihtoretki oli tehnyt hänelle hyvää, eikä sitä seurannut pieni seikkailu ollut pilannut tunnelmaa. Katrille oli erittäin mieluista saada miettiä ratkaisua johonkin ongelmaan.

Kaikkein parasta oli, jos pulma koski rakennelmia tai koneita.

Sitten kun hän tulisi täysi-ikäiseksi vuoden ja kolmen kuukauden päästä eikä olisi enää holhottavan asemassa, hän keräisi rohkeutta ja sanoisi tädille ja sedälle, että hän halusi olla keksijä kuten pappa.

Katri söi illallista kahdestaan Helmer-enon kanssa. Enokaan ei viihtynyt tanssiaisissa ja jäi niistä pois aina kun voi. Sitä harmillisempaa oli, ettei eno ymmärtänyt Katrin haluttomuutta. Eno uskoi tädin lailla, että Katrin oli saatava aviomies. Sellaisia nuori nainen tapasi vain, jos hän meni illanviettoihin ja tanssiaisiin.

”Onko eno yhä sitä mieltä, etten saa mennä opiskelemaan yliopistoon?” kysyi Katri, kun liemi oli syöty.

Helmer-eno laski hitaasti ruokaliinan kasvojensa edestä. ”No… tuota. Tätisi mielestä se heikentää mahdollisuuttasi päästä naimisiin.”

”Entä jos hankin ammatin?” jatkoi Katri hyökkäystään. ”Silloin en tarvitse aviomiestä elättämään itseäni.”

”Katrin hyvä. Säätyläisnaiset eivät elätä itseään. Se ei ole sopivaa.”

”Kyllä se on. Sofie Chydenius esimerkiksi johti Simeliuksen kirjapainoa, ja siitä on kaksikymmentä vuotta. Ja jo sitä ennen johtajana oli ollut Anna Simelius. Sofie Chydenius oli etevä ja otti käyttöön uusia koneita hyvin innokkaasti. Olen kuullut tämän papalta.”

Eno nyökkäsi. ”On totta, että jotkut naiset ovat toimineet ammatissa työväen ihmisten lisäksi. Mutta he ovat olleet leskiä, jotka ovat perineet aviomiehensä perustaman ja hoitaman liikeyrityksen.”

”Entä opettajattaret? Opistoissa ja lyseoissa on pitkään ollut naisopettajia.”

”Se on totta. Mutta heidän palkkansa ei ole suuren suuri.”

”Ei minulla tietenkään olisi varaa tällaiseen huoneistoon tai palvelusväkeen, mutta en niitä haluakaan. Tarvitsen katon pääni päälle ja ruokaa, että pysyn hengissä.”

Eno loi häneen pitkän katseen. ”Sellainen elämä ei ole helppoa”, hän sanoi hitaasti.

”Ei kaiketi olekaan”, sanoi Katri. ”Vaan miksi elämän pitäisi olla ylen helppoa? Olen perinyt aivoni ja käteni, ja tahdon panna ne työhön.”

”Ajatuksesi ovat… hyvin revolutsionaarisia”, mutisi eno. ”Anni saa tuoda pääruoan. Mitä se on? Siikaa, jaha. Kuinka monta perunaa haluat, Katrin?”

Katrin tahtoi viisi perunaa. Ulkoilu oli tehnyt hänet nälkäiseksi, etenkin kun vierailu kahvihuoneella oli jäänyt tekemättä.

”Mitä tahtoisit opiskella yliopistossa?” kysyi Helmer-eno, kun he olivat aterioineet jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa.

”Matematiikkaa ja fysiikkaa”, sanoi Katri.

”Ohoh. Epäilen, ettei niissä aineissa ole naisopiskelijoita.”

”Mikään sääntö ei silti estä naista opiskelemasta niitä.”

”Olisiko niin? Mutta, mutta. Tätisi ei tahdo keskustella tästä asiasta. Ja kasvatuksesi on hänen vastuullaan. Ehkä voin ehdottaa jotakin sitten, kun Iiris avioituu.”

Eno teki ilmeellään selväksi, että keskustelu Katrin koulutuksesta oli päättynyt.

Katri oli kuitenkin tyytyväinen, kun oli tuonut omat suunnitelmansa esille, eikä eno ollut niitä suorastaan torjunut. Hänellä oli toivoa.

Iiris ja Fanny saapuivat loppiaispyhänä aamiaispöytään myöhäisesti. Heidän päänsä oli täynnä edellisen illan tapahtumia, ja he alkoivat heti kertoa niistä isälleen.

”Siellä oli nii-in paljon hienoa väkeä, papa”, sanoi Fanny. ”Et osaa kuvitella! Korkeita virkamiehiä senaatista, ylhäisiä herroja ja daameja, ja rikkaita ruukinpatruunoita.”

”Meidät esiteltiin vaikka kenelle”, säesti Iiris. ”En muista puoliakaan nimistä, jotka kuulin. Vapaaherrat Stjernvall, Gripenberg ja Ramsay antoivat puolisoineen meille kättä. Samaten patruunat Julin ja Björkenheim, ja kamariherra Linder, joka on Suomen rikkain mies. Hän on eronnut Sophie Mannerheimista, se on jonkin verran sopimatonta, eikö olekin, maman? Lisäksi hän on jo neljänkymmenen ikäinen.”

”Hän saattaa olla Suomen rikkain mies, mutta hän ei tosiaankaan ole sopiva teille, tyttökullat”, sanoi täti Carstens, joka lääkitsi päänkivistystään vahvalla kahvilla.

”Meidän asujamme kiiteltiin kovasti”, sanoi Iiris. ”Ja käytöstämme.”

Tässä kohtaa serkut silmäsivät Katria merkitsevästi. Katri olisi tahtonut irvistää takaisin, mutta täti olisi huomannut sen ja nostanut metelin.

”Siellä ei tosin ollut niin paljon nuoria miehiä kuin olisimme toivoneet”, sanoi Fanny ja päästi pitkän huokauksen. ”Mutta pariin heistä tutustuimme oikein hyvin. Eräs oli etenkin miellyttävä, ja osoitti meille kummallekin huomiota.”

”Niin, nuori herra Roslund”, sanoi Iiris, työnsi syrjään kananmunan ja otti haarukkaan palan suolasilliä. ”Hänen isänsä omistaa rautaruukin ja kartanon Porvoossa. Vai oliko se Sibbossa?”

”Ruukki on Finnbyssä joen rannassa ja kartano, Asklund nimeltään, siitä etelään Vanhan kuninkaantien varrella”, opasti täti Carstens. ”Siellä asutaan kesäisin. Helsingissä on kaupunkiasunto ja ruukin konttuuri.”

”Herra Roslund on perheensä esikoinen ja ainoa poika”, sanoi Iiris. ”Sen sain selville. Niin että hän on hyvin vakavarainen.”

”Ja hän on myös komea mies”, sanoi Fanny ja huokaisi jälleen.

”Mitä se komea mies itse tekee ammatikseen?” kysyi Helmer-eno.

”Hän on upseeri ja harjoittaa argonomian opintoja”, sanoi Fanny.

”Agronomian”, korjasi Iiris.

”Jaha”, sanoi eno. ”Se tarkoittaa, että hän opiskelee sekä maataloutta että geoloogiaa. Se lienee järkevää, jos hän perii ruukin ja kartanon.”

”Niin, hän on hyvin järkevä, ja hyvin vastuuntuntoinen”, sanoi Iiris.

”Saatte hänet kuulostamaan ikävältä”, sanoi Fanny. ”Eikä hän ole ikävä. Hän kertoi hauskoja juttuja, ja hän oli hyvä tanssimaan. Hän tanssi meidän molempien kanssa.”

”Mutta yhden tanssin enemmän minun kanssani”, huomautti Iiris.

”Siellä oli muitakin miellyttäviä nuoria miehiä”, sanoi täti Carstens, kun Fanny näytti siltä, että olisi halunnut heittää sisartaan kahvipannulla. ”Herra Lignell ja herra Bergman, esimerkiksi. Herra Bergman lausui kauniin kohteliaisuuden hiuksistasi, Fanny.”

”Hän sanoi, että ne ovat kuin aamun ensi kehrä”, sanoi Fanny ja vilkaisi Iiristä. ”Ja sitten hän sanoi, että elämän raskas paino tuntuu kevyeltä kuin kupla, kun hän saa katsella minua.”

”Onpas hänellä koukeroiset puheet”, sanoi Katri. Herra Bergmanin sulosanat kuulostivat hänestä tutuilta. Varmaan mies oli varastanut ne jotakin runoilijalta.

”Sinun hiuksesi eivät tosiaankaan ole kuin aamun ensi kehrä”, sanoi Fanny. ”Ne ovat kuin harakanpesä.”

”Soo soo, Fanny”, sanoi täti Carstens. ”Katrin muistaa kammata nykyään useimmiten hiuksensa. Ja jopa sitoa ne niin, etteivät ne repsota valtoimenaan. Oliko teillä hauska iltapäivä eilen, Katrin?”

”Oikein hauska”, sanoi Katri. ”Ilma oli kaunis ja käveleminen ja raitis ilma tekivät hyvää.”

Iiris näytti kärsivältä. Fanny kävi toisinaan kävelemässä, mutta Iiris ei mennyt ulos, jos aurinko oli näkyvissä. Hän pelkäsi vaalean hipiänsä päivettyvän.

Koko sen viikon lopun ja seuraavan viikon Iiris ja Fanny puhuivat loppiaisaaton juhlasta ja siellä tavatuista nuorukaisista, ennen kaikkea herra Roslundista. Katri ihmetteli, miten niin lyhyt tuttavuus sai hänen serkkunsa kuvittelemaan, että kyseessä olevat herrat olivat jo miltei kihlanneet heidät.

Katri itse keskittyi syömään tulevina päivinä mahdollisimman vähän. Se oli hänelle vaikeaa, mutta hänen täytyi mahtua tarvittaessa vanhaan korsettiinsa.

Hälinä Carstensin talossa kohosi huippuunsa seuraavana perjantaina, kun postiljooni toi kirjeen. Sen kulmassa oli kaunis kohopainatettu leima. Sisällä oli viesti herra Bergmanin sisarelta, joka oli myös ollut loppiaisaaton juhlissa. Hänellä oli syntymäpäivä seuraavana keskiviikkona. Hän pitäisi pikku kutsut, ja hän toivoi Carstensin neitejä vieraikseen.

Iiris ja Fanny tekivät salapoliisin työtä ja saivat selville, että myös herra Roslund ja herra Lignell olivat saaneet kutsun. Jännitys kohosi päivä päivältä korkeammalle, kun neidit valitsivat vaatteita juhliin. Leninkejä, puseroita, kauluksia, kenkiä ja käsilaukkuja tuotiin täti Carstensin eteen hyväksyttäväksi ja lehdistä etsittiin muodikkaita kampauksia, jotka parhaiten sopisivat Iiriksen ruskeille ja Fannyn vaaleille hiuksille.

”Ettekö voisi pyytää neiti Bergmanilta, että myös Katrin saisi kutsun?” sanoi Helmer-eno, kun Iiris juoksi jälleen kerran salongin läpi päivähuoneeseen näyttämään äidilleen jotakin vaatekappaletta. ”Puheistanne päätellen kutsuilla tuntuu olevan herroja aivan riittävästi teille kaikille kolmelle.”

Iiris rypisti kulmiaan. ”Mutta papa, se ei olisi sopivaa. Hehän eivät tunne Katrinia. Kutsu tuli varta vasten meille kahdelle.”

Helmer-eno loi Iirikseen tuikean katseen. ”Ei ole kaunista sulkea Katrinia nuorten seurustelun ulkopuolelle”, hän sanoi. ”Vaadin, että kerrotte ystävillenne, että teillä on samanikäinen serkku, joka tahtoisi myös tutustua uusiin ihmisiin.”

”Mutta kun Katrin ei tahdo tutustua keneenkään.”

Iiris katsoi puolestaan ankarasti Katria, joka istui nojatuolissaan kirjaa lukien.

”Kyllä hän tahtoo, mutta on liian vaatimaton pyytääkseen itselleen mitään. Te ette saa käyttää sitä hyväksenne. Seuraaviin juhliin ette tekään mene, ellei myös häntä kutsuta.”

”Hyvä on, papa, mutta hänen täytyy luvata käyttäytyä hillitysti. Hänet olisi pitänyt panna tanssikouluun. Ja lähettää jonkin mamsellin luo oppimaan hienoja tapoja, koska hän ei ole niitä oppinut kotona kuten me.”

”Iiris, hillitse sinä kielesi”, Helmer-eno. ”Minä vastaan Katrinista.”

Iiris nakkasi niskojaan ja katosi päivähuoneeseen.

”Katrin”, sanoi Helmer-eno. ”Kuulitko, mitä puhuimme?”

”Kuulin minä, eno”, sanoi Katri ja kohotti katseen kirjastaan.

”Tiedän, että sinulla on terävä pää ja voimakas tahto. Voisitko käyttää näitä hyviä ominaisuuksiasi siihen, että koetat jäljitellä tyttäriäni, ainakin juhlissa? He eivät ole kaikilta osin esimerkillisiä, mutta uskon, että heillä on seurapiireihin sopivat tavat. Ja sinulle olisi tästä suurta hyötyä.”

”Jos eno niin haluaa.”

Kannatti olla enolle mieliksi, ajatteli Katri. Ei varmaankaan kestänyt kauan ennen kuin Iiris kihlautuisi, ja silloin eno kääntäisi tädin pään ja Katri saisi opiskella. Häntä ilahdutti sekin, että hän sai käydä joka päivä puolentoista tunnin kävelyllä, koska täti Carstens oli niin hyvällä tuulella Iiriksen ja Fannyn menestyksen vuoksi.

Syntymäpäiväkutsujen jälkeen Carstensien huoneistossa nimittäin ei puhuttukaan juuri muusta kuin herra Roslundista. Hänestä oli tullut Iiriksen elämän keskipiste. Fanny ei ollut yhtä hilpeä, sillä herra Roslund ja hänen kartanonsa ja ruukkinsa olivat hänellekin erittäin viehättävä yhdistelmä.

Iiris kuitenkin piti kiinni siitä, että hänellä oli vanhempana etuoikeus valita, ja hänen äitinsä asettui hänen puolelleen. Sen tähden Fanny joutui kääntämään huomionsa herra Bergmaniin. Tämä oli yhtä komea ja tanssitaitoinen kuin herra Roslund ja osasi lisäksi lausua hienoja kohteliaisuuksia, mutta jäi varallisuudeltaan herra Roslundista jälkeen.

Herra Bergmanin isä oli tukkukauppias, joka toi maahan kankaita, lankoja ja lyhyttavaraa, ja herra Bergman nuorempi seuraisi hänen jalanjäljissään. Herra Bergmanin äidin­isä oli tosin omistanut ruukin, mutta se oli mennyt vuosia sitten vararikkoon. Herra Bergmanin tukkuliike oli varsin suuri ja tuottava, mutta Fanny oli omaksunut äidiltään käsityksen, että kauppias ei ole yhtä hieno ihminen kuin ruukinpatruuna. Siksi häntä kaiveli tunne, että hän joutui tyytymään vähempään.

Katrin mielestä tuommoinen ajattelu oli keskiajalta peräisin. Helmer-eno oli samaa mieltä.

”Unohdat, että minäkin käyn kauppaa, ja siitä syntyy meidän varallisuutemme”, hän tuhahti, kun Fanny murjotti illallispöydässä.

”Et sinä ole kauppias, vaan pankinjohtaja”, sanoi Fanny.

”Olet väärillä jäljillä. Pankkilaitos on liike, joka ostaa ja myy rahaa. Ruukinpatruunan pitää saada kaupaksi se, mitä hän valmistaa, niin että hänkin on kauppamies. Kartanot ovat mennyttä aikaa, kultaseni. Niiden ylläpito on kallista. Siksi aateliset suvut myyvät nykyään niitä pois.”

”Pitääkö sinun aina puhua niin synkeästi, papa?” huudahti Iiris. ”En tahdo, että Walter joutuisi myymään kartanomme.”

”En tarkoita häntä. Roslundit tulevat hyvin toimeen. Mutta se johtuu siitä, että sinun Walterisi isä on nykyaikainen mies. Hän on pitänyt huolta vapriikistaan ja se tuottaa sellaista, mitä tulevaisuudessakin tarvitaan. Lisäksi hän on uuttera. En usko, että hän tepastelee piippua tuprutellen tiluksillaan tai liehuu tanssiaisissa. Ehei. Hän tekee kourat likaisina työtä.”

Iiris ja Fanny eivät pitäneet laisinkaan eno Carstensin sanoista. ”Työnteko” ja ”likaiset kourat” olivat heille kauhistuttavia ilmauksia.

Katria ne sen sijaan ilahduttivat suuresti. Eno oli viisas mies eikä tuijottanut pelkästään arvonimiä tai sukupuita. Kummallista, että hän oli ottanut puolisokseen hienostelevan täti Carstensin.

Se oli varmastikin Katrin isovanhempien vika. Katri ei ollut koskaan tavannut heitä, koska he olivat kuolleet, kun hän oli ollut pieni lapsi. Mutta hän oli saanut tietää ja tuntea, miten hänen äitiään oli kohdeltu, kun tämä oli mennyt valitsemaan omin päin aviomiehen, jolla ei ollut hienoa nimeä eikä perintörahaa.

Helmer-eno pysyi päätöksessään. Kun Carstensin neidit saivat kutsun enon vanhan tuttavan, kauppaneuvos Nybergin illanviettoon, kortissa oli myös neiti Katrin Wikanderin nimi. Katri ei yleensä ollut millänsäkään kutsuista, mutta tällä kertaa hän joutui epätavallisen levottomuuden valtaan. Sisimmässä kamppailivat isältä opittu mutkattomuus ja enon vaatima kainous.

Katri päätteli, että hän tekisi palveluksen paitsi enolle myös Iirikselle, jos yrittäisi käyttäytyä sievästi. Ei sopinut pelottaa herra Roslundia tiehensä. Se lykkäisi Iiriksen kihlautumista ja haittaisi myös Katrin mahdollisuutta päästä vapaaksi häkistään.

Sen vuoksi hän näki tällä kertaa vaivaa puvun ja kampauksen eteen. Hän korjasi Annin avustuksella repeämät, joita oli syntynyt hänen hienoimman leninkinsä pitsisiin koristeisiin, ja kulutti tavallista enemmän aikaa kampauksen kokoamiseen. Hänellä oli pitkät, runsaat hiukset, mutta hän ei pitänyt mutkikkaista hiuslaitteista. Varminta oli sitoa chignon-nuttura niskaan ottaen mallia antiikin ajan patsaista.

Anni hankki vieläpä pieniä punaisia silkkiruusuja, joista Katri sommitteli koristeen hiuksiinsa.

Pukeutumiseen meni niin paljon aikaa, että täti Carstens joutui kolkuttamaan hänen ovelleen ja hoputtamaan häntä.

Fannylta pääsi hämmästynyt huudahdus, kun Katri ilmestyi huoneestaan eteishalliin. ”Sinähän näytät ihan… ihan… ”

”Miltä?” kysyi Katri, odottaen moitteita.

”Siltä kuin pitää”, sanoi Iiris kuivalla äänellä. ”Kerrankin.”

”Pankaahan päällyskengät jalkaan ja takit ylle, tytöt”, kehotti eno Carstens. ”Reet odottavat.”

Eno oli tehnyt poikkeuksen ja osallistuisi illanviettoon. Se hermostutti Katria erityisen paljon. Hänen täytyi, täytyi, täytyi käyttäytyä hienon neidin tavoin.

Kauppaneuvoksen talo oli kuin palatsi. Sen edessä paloi kaksi soihtua, ja pitkätakkinen palvelija otti vieraat vastaan. Täti Carstens asteli ovista sisään korskeana kuin riikinkukko tumman sinipunaisessa silkkipuvussaan, ja Iiris ja Fanny seurasivat häntä kannatellen käsillä kahisevia helmojaan. Katri jäljitteli heitä ja keskittyi ottamaan lyhyitä askelia. Yleensä hän harppoi eteenpäin, ja täti Carstens sai aina huomauttaa siitä.

Eteishallissa he luovuttivat toiselle palvelijalle päällysvaatteensa. ”Sinä näytät oikein sievältä, Katrin”, sanoi eno Carstens, tuli hänen rinnalleen ja otti häntä käsipuolesta.

”Kiitos, eno”, sanoi Katri. Kengät puristivat varpaita kuten aina. Miksi naisten jalat piti saada näyttämään niin pieniltä? Täti ja serkut purjehtivat pylväiden välistä seuraavaan huoneeseen ja pysähtyivät antamaan kättä illan isännälle ja emännälle.

”Tämä on sisarentyttäreni Katrin Wikander”, esitteli eno. Katri niiasi. Kauppaneuvos katsoi Katria nenälasiensa läpi, hymyili ja nyökkäsi. Kauppaneuvoksetar näytti hämmästyneeltä. ”En tiennytkään, että lähisuvussasi on tällainen nuori kaunotar, Helmer”, hän sanoi.

Kaunotar? Katri ihmetteli. Moista arvostelua hän ei ollut ennen kuullut. Eno kyllä sanoi toisinaan, että hän oli hauskan näköinen, mutta eno piti hänestä ja tahtoi kannustaa häntä. Carstensin talon naiset moittivat koko ajan hänen ulkonäköään.

Ehkä puku ja kampaus tekivät vaikutuksen. Ja se, ettei hän avannut suutaan, hymyili ja nyökkäili vain arvoituksellisesti kuin Delfoin Sibylla. Aivan niin: siitä oli varmasti kysymys. Katri oli aiemmin huomannut naisten kasvoilla paheksunnan, kun hän aloitti tapansa mukaan keskustelun jostakin itselleen mieluisasta aiheesta.

Hänen on puhuttava niin vähän kuin suinkin. Silloin hänet hyväksytään ja häntä kiitellään. Ja eno on tyytyväinen.

Carstensin naiset jatkoivat matkaansa suureen saliin, joka oli jo täyttymässä vieraista. Heitä oli yli viisikymmentä. Vilkas puheensorina täytti huoneen.

”Illallinen syödään ruokasalissa”, sanoi eno Katrille ja viittasi kohti suljettuja pari­ovia vasemmalla. ”Sitten seurustellaan ja tanssitaan.”

Uhhuh, ajatteli Katri. Illasta tulisi pitkä kuin nälkävuosi, kun hänen oli pysyttävä vaiti. Eikä hän saisi syödä nytkään juuri mitään, ettei korsetti kiristäisi liikaa. Mutta tärkeän asian puolesta kannatti kärsiä.

Yliopisto, toisteli Katri mielessään. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto.

Hänelle esiteltiin kokonainen rivi ihmisiä. Vapaaherra se-ja-se, vuorineuvos tuo-ja-tuo, kollegiasessori, konsuli, senaattori. Ja heidän rouvansa, tyttärensä ja poikansa. Katri niiasi, nyökkäsi, hymyili, piti kielen suunsa sisällä ja antoi muiden puhua. Välillä häneltä kysyttiin jotakin, ja hän vastasi niin lyhyesti kuin saattoi. Kyllä, hän asui enonsa luona. Ei, hän oli orpo. Kyllä, hänestä juhlat olivat hienot. Ei, hän ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä.

Sitten joku kysyi hänen isänsä ammattia. Katri vilkaisi enoonsa. ”Isäni oli insinööri”, hän sanoi sitten, ja eno nyökkäsi. Sellainen pappa oli koulutukseltaan, vaikka ei kutsunut itseään insinööriksi vaan inventööriksi eli keksijäksi. Pappa näet työskenteli omassa työhuoneessaan ja kehitteli omin päin laitteitaan kuten Nikola Tesla, joka oli papan esikuva.

Mutta näistä asioista ei sopinut puhua, sillä herra Tesla ei ollut menestyvä liikemies niin kuin Thomas Edison, vaan häntä oli alettu pitää hourupäänä.

Vähän ennen illallispöytään menoa Katrin ja hänen enonsa eteen ilmestyivät Iiriksen ja Fannyn ihastuksen kohteet, herrat Roslund ja Bergman. Katrin täytyi myöntää, että molemmat olivat kauniita miehiä. Herra Roslund oli tummaverinen, pitkä ja vartaloltaan sorea, herra Bergman vaalea ja hiukan tanakampi, mutta kasvoiltaan miellyttävän näköinen.

”Ahaa, te olette se serkkutyttö”, sanoi herra Bergman. ”Fanny mainitsi viimeksi teidät. Miksi te piilottelette täällä nurkassa?”

”Katrin on luonteeltaan pidättyvämpi kuin tyttäreni”, sanoi eno.

Mitä palturia, ajatteli Katri, mutta pysyi hiljaa.

”Onko joku varannut jo ensimmäisen tanssinne, neiti Wikander?” sanoi herra Roslund. ”Jos ei, saanko sen kunnian?”

Apua! Katri katsoi taas hädissään enoon. Hän ei ollut tottunut tanssimaan. Ja Iiris oli kieltänyt häntä tanssimasta, koska hän oli niin kömpelö.

”Onko ensimmäinen tanssi valssi?” kysyi eno.

”Taitaa olla”, sanoi herra Bergman.

”Siinä tapauksessa Katrin varmaankin suostuu.”

”Ky-kyllä”, mumisi Katri.

”Loistavaa!” huudahti herra Roslund ja katsoi häntä lämpimästi.

Onneksi saman tien kuulutettiin illalliselle, ja pariovet aukesivat. Kun vieraat alkoivat siirtyä toiseen huoneeseen, Katri kuiskasi hädissään enolleen: ”Iiris suuttuu nyt minulle. Hän ei pidä siitä, että tanssin.”

”Kyllä sinä yhden tanssin voit tanssia”, sanoi eno. ”Älä välitä Iiriksestä. Tiedän, että osaat valssia ja masurkkaa. Se ei käy, että pysyt koko ajan seinustalla vanhojen ihmisten kanssa.”

Illallispöydässä Katri oli pantu istumaan kahden herran väliin. Toinen oli hänelle esitellyn konsulin poika, toinen kertoi olevansa kauppaneuvos Nybergin vävy. Katri teki kummallekin kysymyksen, antoi heidän sitten puhua, nyökkäili, myönteli ja teki tarvittaessa lisäkysymyksen. Välillä hän katsoi vastapäisten naisten kasvoja ja päätteli, että tämä menettely oli oikea.

Hieno käytös kävi kuitenkin hänen voimilleen. Oli ikävystyttävää vain kuunnella, kun ei saanut sanoa, mitä itse ajatteli. Hän ei edes voinut ilahduttaa itseään syömällä, vaan hänen piti jättää suurin osa voileivistä, kalasta, leikkeleistä ja vasikanpaistista syömättä, vaikka hänen vatsansa murisi.

Kun hänen eteensä asetettiin jälkiruoka, kulho täynnä jäätelöä, joka oli koristettu mantelipikkuleivillä ja suklaakastikkeella, hän olisi voinut ulvoa ääneen. Hän ei ollut saanut maistaa tätä herkkua kuin muutaman kerran lapsena, kun oli käyty Helsingissä ja äiti oli ostanut hänelle jäätelöä venäläiseltä katukauppiaalta.

Hänen oli aivan pakko lusikoida suuhunsa koko makea annos. Onneksi hän ei sentään hotkinut, vaikka mieli teki. Paitsi nälän vuoksi, hän tarvitsi ravintoa rohkaistakseen itseään. Edessä odotti kauhea koettelemus, kun hänen piti tanssia herra Roslundin kanssa ja välttää vääriä askelia.

Katri nousi muiden mukana, kieltäytyi punssilasista, jota tarjoilija ojensi hänelle, ja etsi katseellaan enoa. Kauppaneuvoksen talossa tuntui olevan avaraa tilaa vaikka millä mitalla. Nyt väki siirtyi seuraavaan huoneeseen, joka oli edellisiä suurempi ja kahdeksankulmainen. Seinän vieruksilla oli tuoleja ja pikku pöytiä. Keskilattia oli jätetty tyhjäksi.

Katrin katse kiinnittyi kolmeen upeaan kattokruunuun. Niissä paloi varmaankin toista sataa kynttilää. Toki liekit myös lämmittivät huonetta, mutta miten paljon käytännöllisempi olisi sähkövalo, tuumi Katri. Katto ei nokeentunut eikä tarvinnut pelätä tulipaloa. Sytyttäminen oli helpompaa. Pappa oli koko ajan pohtinut, mihin kaikkeen sähkövoima kelpasi…

”Neiti Wikander, saanko luvan?”

Katri havahtui ajatuksistaan. Herra Roslund seisoi hänen edessään käsi ojossa. Orkesteri viritti soittimiaan jossakin salin takaosassa. Oi voi. Katrin vatsassa muljahti.

”Minun täytyy varoittaa herra Roslundia”, hän sanoi ja tarttui varovasti miehen käteen. ”En ole kovin hyvä tanssimaan.”

”Hah, se ei haittaa yhtään mitään”, sanoi herra Roslund hilpeästi. ”Minä olen tottunut viemään. Enhän minä tanssi tanssin vuoksi vaan siksi, että haluan olla seurassanne.”

Katri ei ymmärtänyt tätä lainkaan. Kaipa oli helpompi seurustella ja tutustua, kun seisottiin paikallaan ja puhuttiin, eikä pyöritty hengästyneenä ympäri salia. Mies oli tyhmä, tai sitten tanssi oli hänelle yhtä helppoa kuin käveleminen. ”Minä en osaa tanssia kuin valssia ja masurkkaa”, hän sanoi rehellisesti. ”Ja vähän poloneesia.”

”Siinä on riittävästi”, sanoi herra Roslund. ”Voin kertoa iloksenne, että he tosiaan aloittavat valssilla.”

Herra Roslund siirsi hänen kätensä omansa sisälle ja asetti toisen kätensä Katrin vyötäisille. Katrin oli kohotettava vapaa kätensä miehen olkapäälle. He lähtivät pyörimään. Herra Roslund pyöri muutaman kerran vastapäivään ja vaihtoi suuntaa, ja parin kierroksen päästä mentiin taas toisin päin. Ensin Katri hämmentyi ja otti sivuaskeleen. Mutta herra Roslund ei kerskaillut turhaan. Hän osasi viedä niin että Katri pystyi aavistamaan, minne mentiin.

Vähän ajan päästä askeleet sujuivat paremmin ja sitten sen verran hyvin, että liike tuntui jopa miellyttävältä. Tanssiminen ei ollutkaan niin kauheaa, ajatteli Katri. Keskustella ei tosin voinut, kun kaikki aivotyö meni uuden oppimiseen.

Se ei näyttänyt haittaavan herra Roslundia. Mies katseli häntä pieni hymy huulilla ja lempein ilmein kuin lehmä. Hän oli varmaan tyytyväinen, kun sai näyttää taitonsa.

Katri ei tehnyt yhtään isoa virhettä, mutta hän oli helpottunut, kun valssi päättyi. Tulikoe oli ohi ja hän voisi paeta enon luokse. Herra Roslund ei kuitenkaan päästänyt hänestä irti. ”Onpa sääli, ettemme ole tavanneet ennen”, mies sanoi. ”Tulkaa, tarjoan teille punssia tai viiniä.”

”Ei kiitos”, sanoi Katri. Nuo juomat voisivat tehdä hänestä liika puheliaan. ”En juo väkijuomia.”

Herra Roslund nauroi. ”Entä kahvia? Teetä? Maistuuko teille jompikumpi?”

Ennen kuin Katri ehti vastata, mies oli hinannut hänet seinustalle pöydän ääreen, jolla porisi samovaari. ”Iiris antoi teistä minulle väärän käsityksen”, hän sanoi ja viittasi tarjoilijaa kaatamaan heille teetä. ”Tehän olette aivan hurmaava.”

Katri otti teelasin vastaan. Sitten hänen vierelleen ilmestyi joku, joka lähes tönäisi sen hänen kädestään.

Se oli Iiris. Hänen kasvonsa olivat vihaiset.

Iiris katsoi Katria ja herra Roslundia silmät salamoiden.

”Sinä tanssit, vaikka olen kieltänyt”, hän sähisi Katrille.

”Mitä ihmettä te puhutte, Iiris-neiti?” huudahti herra Roslund. ”Miksi neiti Wikander ei saisi tanssia?”

Iiris hengitti syvään. ”Tarkoitan… tarkoitan, että toivoin teidän tanssivan ensimmäisen tanssin minun kanssani”, hän sanoi sitten. ”Katrin ei tanssi mielellään, kun hän ei osaa.”

”Pötyä. Osaa hän. Minusta on ollut hauska tutustua häneen. Miksi ihmeessä hän ei ollut mukananne Birgitin kutsuilla? Taikka senaattori Korkmanin illallisilla?”

”Katrin viettää iltansa mieluummin kirjoja lukien”, sanoi Iiris.

Katrille oli käynyt selväksi, että Iiris oli tulisen kiukkuinen herra Roslundin hänelle omistamasta huomiosta ja halusi hänen haihtuvan savuna ilmaan. ”Kiitos tanssista, ja teestä”, hän sanoi herra Roslundille, hymyili ja niiasi. ”Minun täytyy palata enoni luokse.”

”Voi harmi”, puuskahti herra Roslund. ”Mutta tapaamme myöhemmin, eikö niin?”

”Kenties”, sanoi Katri, vetäytyi taaksepäin, kääntyi ja pujahti kahden laajahameisen naisen välistä pakoon. Mihin eno oli kadonnut? Sipsuta äläkä harpo, hän muistutti itseään, kun hän harhaili ihmisten joukossa.

”Neiti Wikander! Neiti Wikander!”

Herra Bergman oli tupsahtanut jostakin hänen eteensä. Mies kumarsi ja kysyi: ”Saanko seuraavan tanssin?”

”Olen pahoillani, en tanssi enää”, sanoi Katri. ”Tiedättekö, missä enoni on?”

”Vien teidät hänen luokseen”, sanoi herra Bergman, otti hänen käsivarrestaan kiinni ja sujautti sen kainaloonsa. ”Aikamoinen veijari tuo Walter, kun ehätti edelleni. Mutta ei haittaa, koska tapasin teidät tässä. Te olette samanikäinen kuin Fanny-neiti. Ja olette suorittanut ylioppilastutkinnon. Minusta se on hienoa.”

”Ihanko totta? Vaikka eihän se ole mitään vielä. Pelkkä alku. Tahtoisin yliopistoon…”

Voi sentään. Hän oli unohtanut, ettei saanut lörpötellä. ”Niin, joskus… ehkä”, hän lisäsi vaimeasti.

”Se on vielä hienompaa”, julisti herra Bergman. ”En ymmärrä, miksi naiset eivät saisi hankkia itselleen sivistystä. Sehän koituu yksinomaan tulevan perheen eduksi.”

Katri olisi halunnut kysyä, mitä herra Bergman oikeastaan tarkoitti, ja jatkaa keskustelua naisten koulutuksen merkityksestä, mutta hän hillitsi itsensä ja päästi myönteleviä ääniä. ”Teidän ei pidä nähdä vaivaa vuokseni, herra Bergman”, hän sanoi sitten ja koetti irrottautua. ”Tahdotte varmaankin tanssia serkkuni Fannyn kanssa.”

”Ehdin myöhemmin”, sanoi herra Bergman. ”Älkää toki juosko pakoon. Onko kukaan kertonut teille, miten ihanat hiukset teillä on? Ne ovat kuin korpin siipi, kuin tumma samettinen yötaivas. Ja nuo punaiset ruusut, jotka on punottu niiden sisään… oh, olette kuin itämainen prinsessa!”

Katri hermostui. Hyvänen aika, mies höpötti hänelle samoja joutavuuksia kuin Fannylle. ”Ette varmastikaan tarkoita tuota”, hän sanoi. ”Kas, tuolla on eno!”

Hän tempaisi kätensä herra Bergmanin kainalosta ja kiirehti kohti Helmer-enoa. Tämä keskusteli viinilasi kädessään pienikokoisen mutta arvokkaan näköisen vanhan herran kanssa.

”Katrin!” huudahti eno, kun Katri seisahtui ja niiasi syvään vanhalle herralle. ”Joko ehdit tanssia herra Roslundin kanssa?”

Katri nyökkäsi. Eno esitteli vanhan herran. Hän oli nimeltään Engvall, ja hän oli ollut työssä enon pankissa, mutta oli nyt vetäytynyt eläkkeelle. Katri niiasi jälleen ja asettui herra Engvallin vierelle. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tämän seurassa. Herra Engvall tuskin raastaisi häntä puoliväkisin tanssilattialle tai esittäisi hänelle maireita ja epäuskottavia kohteliaisuuksia.

”Herra Engvall oli vakuutusmatemaatikkomme”, selitti eno. ”Oli vahinko menettää hänet, koska hän oli niin tarkka. Katrin on muuten myös innostunut numeroista.”

”Onko hän?” sanoi herra Engvall rahisevalla äänellä, tarkastellen Katria nenälasiensa takaa. ”Kiinnostavaa.”

Katri kysyi, millaista oli vakuutusmatemaatikon työ. Vanha herra epäröi, mutta alkoi sitten kertoa ammatistaan. Hän seurasi rahamarkkinoiden lukuja, lainakorkoja, tilinpäätöksiä ja pankin varallisuutta ja laati niistä tilastoja ja ennustuksia, jotka auttoivat pankkia toimimaan pienellä riskillä.

”Kokemus oli työssäni suureksi avuksi”, hän selitti Katrille. ”Kun kyseessä ovat ihmiset, ennustaminen ei ole sellaista kuin luonnon ilmiöitä tutkittaessa. Sen oppiminen vei aikaa. Niin niin… Olisin halunnut harrastaa puhdasta matematiikkaa, mutta elämän tilanteeni ohjasi minut liike-elämään.”

Koska eno oli kääntynyt puhelemaan toisen seurueen kanssa, Katri uskalsi tiedustella, mitä herra Engvall oli alunperin halunnut tutkia.

Vanha herra piti taas tauon ja sanoi sitten: ”Tämä ei varmastikaan ole teille tuttua, mutta kuuluisa matemaatikko Euler ratkaisi aikoinaan ongelman, joka koski Königsbergin siltoja…”

”Oi, kyllä minä sen tunnen!” ihastui Katri. ”Euler keksi reitin, jossa kuljetaan vain yhden kerran jokaisen kaupungin seitsemän sillan yli ja palataan lähtöpisteeseen. Ja siitä syntyi yleinen periaate, joka koskee kappaleita ja reittejä.”

Herra Engvallin silmät kirkastuivat. ”Aivan niin! Se on todella kiehtova matematiikan alue. Tutustuin opiskeluaikanani tanskalaiseen Peterseniin, joka oli myös kiinnostunut siitä. Hän nimitti sitä graphiteoriaksi. Uskoin, että siitä voisi olla käytännön hyötyäkin monella alalla. Mutta jätin nämä mietteet, kun menin naimisiin. Piti ajatella tulevaisuutta, ja valitsin työn pankissa. Siinä oli kuitenkin jotakin samanlaista, kuten todennäköisyydet.”

Katrille oli uutta, että avioliitto saattoi merkitä miehellekin luopumista jostakin itselle rakkaasta. Hän johdatti herra Engvallin puheen jälleen graphiteoriaan, josta hän tahtoi kuulla lisää. Hänellä oli niin hauskaa, että hän unohti olevansa tanssiaisissa, ja kun eno palasi jälleen heidän luokseen, tuntui kuin hän olisi herännyt miellyttävästä unesta.

”Mistä te puhutte?” kysyi eno ja katsoi Katria päätään pudistellen. ”Monitahokkaat ja konveksit? Minä en ymmärrä mitään.”

Katri säikähti ja vaikeni. Kunpa hän ei olisi tehnyt pahaa virhettä. Hienot naiset eivät tiedä mitään konvekseista, ja jos tietävätkin, he eivät sitä paljasta.

”Neiti Wikanderilla ja minulla oli erittäin mukava juttuhetki”, sanoi herra Engvall ja asetteli paikalleen nenälasit, jotka olivat hänen puhuessaan valuneet alaspäin. ”Matematiikka on useimmille käsittämätöntä kuin kiinan kieli, mutta nuori suojattisi tietää siitä yhtä ja toista. Hänen kannattaisi opiskella lisää.”

Katri vilkaisi enoon sydän pamppaillen.

Eno näytti hämmästyneeltä. ”Olemme kyllä harkinneet sitä”, hän sanoi epäröivällä äänellä. ”Mutta… mutta. Naisia ei ole matematiikan alalla lainkaan. Pelkään, että se on suuri este opinnoille.”

”Se on kyllä totta”, myönsi herra Engvall.

Katri oli tyytymätön. Hän olisi voinut mainita esimerkkejä, jotka kumoaisivat enon sanat. Émilie du Châtelet. Mary Somerville. Ja Sofia Kovalevskaja. Kovalevskajasta oli tullut jopa Tukholman yliopiston matematiikan professori!

Vika ei ollut naisten aivoissa, vaan vanhoissa ennakkoluuloissa.

Mutta ei ollut viisasta alkaa kinastella enon kanssa. Liian voimakas kapinointi voisi koventaa vastarintaa, ja Katrilta vietäisiin kirjat ja opiskelutuokiot. Hänen oli oltava viekas kuin käärme. Niinpä hän vain nyökkäili ja näytti surullisen alistuvalta.

Keskustelu graphiteoriasta päättyi siihen. Yks kaks Katrin ja enon seuraan liittyivät täti Carstens ja Fanny. Kumpikin näytti ärtyisältä, ja Katri arvasi heti, että ärtymys kohdistui häneen.

”Katrin on taas käyttäytynyt huonosti”, sanoi täti Carstens. ”Hän on tuonut itseään sopimattomasti esiin. Fanny sanoi, että herra Bergman puhui poloneesia tanssiessa koko ajan hänestä.”

Nyt Katri närkästyi. ”Herra Bergman se itseään toi esiin, enkä minä”, hän sanoi. ”Minä koetin juosta häntä pakoon.”

”Iiris kertoi, että Katrin oli liehitellyt myös herra Roslundia”, sanoi Fanny myrkyllisellä äänellä. ”Hän vei herra Roslundin ensimmäiseen valssiin Iiriksen nenän edestä.”

”Nyt en usko teitä”, sanoi Helmer-eno Katrin helpotukseksi. ”Minä se olin, joka vaadin Katrinia tanssimaan. Iiris on tanssinut herra Roslundin kanssa vaikka kuinka monta kertaa. Mitä väliä sillä on, jos Katrin tanssii yhden kerran hänen kanssaan?”

”On sillä väliä, koska herra Roslund ja Iiris ovat kihloissa”, sanoi täti Carstens.

”Onko? Minä en tiennyt sitä.”

”Kihlaus ei ole vielä virallinen. Mutta mies on antanut ymmärtää, että on kiintynyt Iirikseen.”

”Sittenhän Iiriksellä ei ole syytä huoleen.”

”Papa!” huudahti Fanny. ”Mitä sinä puhut? Katrin on tehnyt pahasti, etkä sinä suostu moittimaan häntä.”

”En ole nähnyt Katrinin tekevän mitään väärää”, sanoi Helmer-eno.

”Sinä et koskaan näe hänen tekevän mitään väärää”, sanoi täti Carstens kylmästi.

”Minä voin lähteä kotiin”, sanoi Katri. Hän pelkäsi, että puolisot alkaisivat riidellä toisten nähden, ja Katri saisi syyt siitäkin päälleen. ”Etten aiheuta lisää harmia.”

”Se olisi parasta”, tuhahti Fanny.

”Et voi lähteä yksinäsi”, sanoi eno. ”Jonkun pitää saattaa sinut kotiin.”

”Minä voin sen tehdä, jos sallitte. Olin lähdössä itsekin, koska minua väsyttää. Saatan neiti Wikanderin hänen kotiovelleen.”

Se oli herra Engvall, joka oli vetäytynyt taemmalle Carstensin naisten saapuessa.

”Olette hyvin ystävällinen”, sanoi Helmer-eno. ”Jos Katrin tahtoo todella lähteä…”

”Kyllä tahdon”, sanoi Katri ja tarrasi vanhan herran käsivarteen kuin pelastusköyteen.

”No siinä tapauksessa… hyvää yötä, Katrin”, sanoi eno. ”Minusta sinulla ei ole syytä katua mitään.”

Poistuessaan vanhan herran kanssa Katri kuuli selkänsä takaa täti Carstensin kireän äänen. Täti soimasi Helmer-enon pehmeää luonnetta.

”Käyttekö usein illanvietoissa, neiti Wikander?” kysyi herra Engvall.

”En käy”, vastasi Katri. ”Se on kovin raskasta. Saan aina jälkeenpäin kuulla, että olen käyttäytynyt huonosti. En huomaa sitä itse, kun en ole saanut samanlaista kasvatusta kuin serkkuni.”

”Millaisen kasvatuksen te sitten saitte?” jatkoi herra Engvall, kun palvelija auttoi heille takkeja ylle.

”Pappa ja äiti opettivat minua puhumaan totta ja olemaan ystävällinen ihmisille ja eläimille. Lisäksi pappa opetti minulle kaikenlaista mitä itse osasi, ja kuppari-Leenu opetti, miten hoidetaan sairasta. Koulussa opin kaiken, mitä siellä opetettiin, koska olen ahnas tiedolle. Minun mielestäni se oli hyvä kasvatus, mutta sitä en oppinut, miten kaupungin seurapiireissä käyttäydytään.”

Katri oli niin uupunut korsetin ja kenkien puristukseen, näläntunteeseen ja käytöksensä hillitsemiseen, että hän puhui herra Engvallille kuin hyvällekin tutulle.

”Ymmärrän”, sanoi herra Engvall ja pyysi sitten ovenvartijaa auttamaan Katrin ja itsensä etummaiseen kahdesta reestä, jotka seisoivat kauppaneuvoksen talon edessä. ”Mikä on osoitteenne?”

Katri kertoi, ja reki lähti liikkeelle.

”Minunkin oli vaikea oppia kaupungin tapoja kauan sitten, kun olin nuori”, sanoi herra Engvall vähän ajan päästä. ”Isäni oli pappina Alajärvellä eikä perheelläni ollut paljon varoja. Suurin uhrauksin pääsin kuitenkin opintielle ja kohosin arvossa. En ole silti vieläkään oikein kotonani hienoissa juhlissa. Niin että tiedän, mistä puhutte.”

”Olette kovin ystävällinen”, sanoi Katri.

He istuivat taas jonkin aikaa hiljaa. Sitten herra Engvall sanoi: ”Sukulaisenne puhuivat herra Roslundista. Oletan, että he tarkoittivat nuorta Walter Roslundia?”

”Kyllä. Serkkuni Iiris on mieltynyt häneen.”

”Ahaa. Tunsin hänen isoisänsä. Olimme nuoruuden ystäviä. Minulla on edelleen siteitä Roslundin perheeseen. Jos haluatte, voin lausua hyvän sanan puolestanne.”

Katri pudisti hymyillen päätään. ”Voi, ei teidän tarvitse. Herra Roslund saa ajatella minusta mitä tahtoo. Se ei huoleta minua. Iiris on aivan turhaan hänestä mustankipeä.”

Herra Engvall risti kätensä ja muikisti suutaan. ”Te puolestanne olette aivan turhaan vaatimaton, neiti Wikander. Herra Roslund saattaa unohtaa serkkunne, kun on tavannut teidät.”

Nyt Katri nauroi ääneen. ”Se ei ole mahdollista. Eihän hän tunne minua. Tapasin hänet tänään ensi kerran, enkä sanonut hänelle kuin muutaman sanan.”

”Hm, hm”, mumisi herra Engvall. ”Nuoret miehet eivät ole ehkä niin järkeviä kuin te. Mutta nyt taidamme olla perillä. Kiitos illasta, neiti. On teidän ansiotanne, että viihdyin paremmin kuin tavallisesti.”

”Minä kiitän teitä samasta syystä, herra Engvall”, sanoi Katri. ”Hyvää yötä.”

Rekeä ajanut vossikkakuski auttoi hänet jalkakäytävälle, ja hän juoksi Carstensien talon ovelle ja kilisytti ovikelloa. Anni avasi oven. ”Tuliko fröökynä yksin?” hän kysyi.

”Tulin. Olen väsynyt ja menen saman tien nukkumaan.”

Katri ei tahtonut kohdata Carstenseja ja heidän torumisiaan.

”Autanko fröökynää riisumaan vaatteet?”

”Kiitos, se olisi kilttiä. Etten taas revi vahingossa leninkiä.”

Katri riisuuntui Annin avustuksella, peseytyi komuutin ääressä ja veti yöpaidan päälleen. Sitten hän asettui mukavasti sänkyynsä ja otti tyynyn alta muistikirjansa ja lyijykynän. Hän ei pitänyt enää vuoteen vieressä mustepulloa, koska se oli kerran kaatunut ja sotkenut lakanan, ja täti Carstens oli uhannut viedä häneltä kaikki kirjoitustarpeet.

”Graphiteoria, ota tästä selvää”, hän kirjoitti. ”Reitit ja verkot. Magneettinen kenttä. Sähkölaitteen liittäminen toiseen sähkölaitteeseen. Onko yhteyttä?”

Hän mietiskeli jonkin aikaa kytkentöjä ja nukahti sitten.

Aamiaisella hän sai kuulla kunniansa. Iiris ja Fanny olivat saaneet pitää kavaljeerinsa hallussaan sen jälkeen, kun Katri oli lähtenyt, mutta Katri oli kuitenkin pysynyt keskusteluissa läsnä. Herrat Roslund ja Bergman olivat uteliaita tietämään hänestä lisää, ja koska he olivat nähneet Katrin, he eivät enää uskoneet Carstensin neitien selityksiä siitä, että heidän serkkunsa oli kuin villi metsän peto.

”Sinä et kerta kaikkiaan osaa käyttäytyä”, marisi Iiris. ”Vedät edelleen kaikkien huomion puoleesi erikoisilla puheillasi ja tempuillasi.”

”Minä en halunnut herra Roslundia seuraani”, sanoi Katri. Hän rohkeni nousta vastarintaan, koska hän tiesi arvostelun olevan nyt tyystin perätön. ”Eno voi todistaa sen, koska hän seisoi vieressäni. Hän ja herra Bergman tuppasivat itse luokseni ja vaativat tanssimaan. Olisin kieltäytynyt, mutta eno sanoi, että minun on tanssittava yksi tanssi.”

”Katrin puhuu totta”, sanoi Helmer-eno, joka oli saapunut ruokasaliin kesken väittelyn. ”Hän ei tyrkyttänyt itseään, vaan nuoret herrat tulivat tapaamaan häntä, koska olivat kuulleet hänestä.”

”Kuulleet, totisesti!” huudahti Fanny. ”Hän onkin kuuluisa, hän!”

”Mitä oikein tarkoitat?” kysyi eno kulmiaan rypistäen.

”Kaikkihan tietävät, miten omituinen hän on.”

”Katrin ei ole omituinen. Kuka hänestä on levittänyt sellaisia väitteitä? Sinä ja Iiris? Se jos mikä on huonotapaista.”

”Miten voit sanoa tuollaista omista tyttäristäsi, Helmer?” sanoi täti Carstens kärsivällä äänellä. Hänellä oli jälleen päänsärkyä, jota hän koetti lievittää kahvin lisäksi sokeripaloilla.

”Siksi koska se on totuus”, ärähti eno. ”En katsonut sopivaksi tästä juhlissa huomauttaa, mutta Iiris ja Fanny käyttäytyivät siellä huonosti, eikä Katrin. Jos herra Roslund tai herra Bergman tahtoo tanssia Katrinin kanssa, miksi Katrinin pitäisi kieltäytyä?”

”Koska Walter on minun mielitiettyni!” huudahti Iiris. ”Fannykin lupasi, että ei tavoittele häntä. Ja August, tarkoitan herra Bergman, on puolestaan Fannyn valinta.”

”Rakas tytär, en millään muotoa usko, että Katrin tavoittelisi näitä nuoria herroja. Eikö ole niin, Katrin?”

”On”, sanoi Katri, joka oli seurannut keskustelun kulkua hämmentyneenä. ”Minä en tavoittele ketään. Kaikkein vähimmin sellaista, joka on jollekin toiselle tärkeä. Eihän se olisi reilua.”

”Siinä kuulitte. Ja nyt tämä asia on loppuun käsitelty. Haluan syödä aamiaiseni ja lukea rauhassa Venäjän ja Japanin sodasta.”

Helmer-eno istuutui pöydän päähän ja avasi Hufvudstadsbladetin.

Iiris ja Fanny katsoivat toisiinsa. He näyttivät äreiltä, mutta eivät sanoneet mitään. Myös täti Carstens tyytyi jupisemaan itsekseen. Helmer-eno ei juuri koskaan suuttunut, mutta silloin kun se tapahtui, hän näytti varsin pelottavalta.

Katri tiesi kuitenkin, että täti ja serkut eivät muuttaisi mieltään hänestä, teki tai sanoi eno mitä hyvänsä. Ainoa pelastus oli hankkia jollakin keinolla itsellinen elämä.

Kun Katri seuraavana päivänä tutki kirjoja salongin nurkassa, Anni hiipi hänen luokseen ja sujautti hänelle kirjeen.

”Mikä tämä on?” Katri kysyi ja katsoi kellertävää kuorta. Hän ei saanut kirjeitä. Kerran tai pari vuodessa tuli lyhykäinen viesti Torniosta isän velipuolelta, joka oli jäänyt Katrille täysin vieraaksi. Syyt olivat ymmärrettävät. Samuel-sedällä oli yhdeksän lasta, jotka piti elättää tullimiehen palkalla: ei siinä aika riittänyt mihinkään ylimääräiseen.

”No preivi, mitäpä muuta”, supatti Anni. ”Sieppasin sen, ettei rouva tai toiset fröökynät näe sitä. Arvelen näes, että se voi olla privaatti.”

Katri pyöritteli päätään. ”Kiitos. Mutta en tosiaankaan ymmärrä…”

”Fröökynä lukee rauhassa”, sanoi Anni ovelasti virnistäen ja kipitti tiehensä.

Katri haki enon tupakkapöydältä paperiveitsen, avasi kuoren ja vetäytyi tuoliinsa lukemaan kirjettä. Pahat aavistukset olivat heränneet, ja ne osoittautuivat oikeiksi.

Parahin neiti Wikander!

Rohkenen lähestyä teitä kirjeellä, koska en saanut iloa tavata teitä kauppaneuvos Nybergin luona toistamiseen. Saanen tunnustaa, että teitte minuun suuren vaikutuksen, kun tanssimme yhdessä. Serkkunne olivat kertoneet teistä asioita, jotka ovat heistä paheksuttavia. En havainnut teissä mitään, mitä minä paheksuisin. Päin vastoin teissä on raikkautta, vilpittömyyttä ja naisen luonnollista kainoutta, joita suuresti arvostan. Haluaisin tutustua teihin paremmin. Emmekö voisi tavata lähipäivinä vaikkapa jossakin konditooriassa? Tai sopia, että näemme toisemme jossakin puistossa? Vastatkaa pian!

Teidän uskollinen

Walter Roslund.

Kirjeen alareunassa oli Walter Roslundin osoite.

”Saamari”, mutisi Katri.

Mitä tuo mies mielessään kuvitteli, kun puhui ”naisen luontaisesta kainoudesta”? Sehän oli pelkkää näyttämöpeliä. Katri sipsutti, niiasi, hymyili ja vaikeni, koska tahtoi päästä opiskelemaan yliopistoon. Walter Roslund arvosti Katrissa jotakin, joka ei ollut todellista. Tyhmyri. Kannattiko hänelle antaa mitään mahdollisuutta?

Lisäksi Iiris saisi raivokohtauksen, jos saisi tietää tästä.

Katri kätki kirjeen nuttunsa sisään, nousi ja meni kirjastoon. Enon työpöydällä oli kirjekuoria ja paperia. Katri otti arkin, levitti toisen arkin pöydän suojaksi ja tarttui enon mustekynään. Oli kirjoitettava nopeasti lyhyt vastaus.

Hyvä herra Roslund!

Kiitän ystävällisestä huomiostanne. Olen kuitenkin liian nuori ajattelemaan sitoutumista tai edes seurustelua. Minun täytyy myös muistaa kiitollisuudenvelkani Carstensin perheelle. En voi tehdä päätöksiä vastoin heidän tahtoaan ja etuaan. Pyydän, että heitätte minut mielestänne ja lopetatte yhteydenpidon tähän.

Teidän vilpittömästi

Katri Wikander.

Katri kuivasi musteen ja tarkasteli kirjettä. Sen pitäisi kaataa jääkylmää vettä nuoren herra Roslundin tunteille. Tuskin ne olivat ehtineet kasvaa suuriksi. Katri taitteli arkin, työnsi sen kuoreen ja kirjoitti päälle nimen ja osoitteen.

Nyt oli vain saatava kirje postiin.

Katri otti vielä muutaman postimerkin lokerosta, jossa eno piti kirjoitustarpeita, ja liimasi ne kuoreen. Sitten hän työnsi kirjeen hameensa taskuun ja lähti etsimään Annia. Jos Anni oli tuonut salaa kirjeen, hän suostuisi myös viemään salaa vastauksen.

Kun Katri oli otettu taloon kasvatiksi, Anni oli ollut ensin täti Carstensin puolella ja katsonut tulokasta karsaasti. Piika oli kielinyt siitä, että Katri hiipi salaa ulos ja säilytti isän työkaluja huoneessaan. Mutta vähitellen Annin mieli oli muuttunut. Kaipa siksi, ettei täti Carstens palkinnut Annia tämän vaivoista vaan kohteli häntä edelleen alentuvasti.

Katri sen sijaan oli Annille ystävällinen eikä tehnyt eroa hänen ja muiden välillä.

Anni oli siivoamassa ruokasalia. Katri esitti lyhyesti asiansa, ja piika lupasi viedä kirjeen postiin, kun lähtee ostoksille. Katri kiitti häntä, antoi hänelle markan ja palasi salonkiin kirjojensa pariin.

Kirje tuntui tehneen tehtävänsä, sillä uutta ei tullut. Katri seurasi sivusta, kun Iiris ja Fanny juorusivat ja täydensivät täti Carstensin avustuksella vaatevarastoaan. Jälleen oli tulossa jokin soirée tai merkkipäivä. Katri pysyisi kotona, jos vain voisi. Mutta uuden korsetin hän tarvitsi, etteivät hänen kylkiluunsa alkaisi puristua kasaan.

”En enää voi käyttää vanhaa korsettiani”, hän sanoi täti Carstensille. ”Se on liian pieni, ja myös käytössä kulunut. Kovikkeet tunkevat kankaasta läpi.”

”Mutta sinullahan on kaksi, ja toinen on aika uusi”, huomautti täti.

”Se meni pestäväksi, enkä tiedä koska saan sen takaisin.”

”Vai niin. Hankala tilanne. Et voi mennä ulos ilman korsettia.”

”Jos en lähde kutsuille, minun on saatava käydä ainakin kävelemässä”, sanoi Katri ja katsoa tapitti täti Carstensia suoraan silmiin.

Täti niiskaisi. ”Korsetit ovat kalliita. Mutta Iiris on kasvanut taas ulos yhdestä korsetistaan. Kävisikö se sinulle?”

Iiris oli keskiruumiiltaan leveämpi kuin Katri, joten hänen korsettinsa oli Katrille sopiva. Se ei edes ollut käytetyn näköinen, sillä Iiris vaati itselleen koko ajan uusia pukineita. Näin korsettikysymys oli ratkennut, ja Katri pääsi päiväkävelylleen.

Häntä odotti kuitenkin toisenlainen pulma. Kun Katri seuraavana torstaina käveli Ulriikaporin puistossa ja katseli kateellisena lapsia, jotka laskivat rinteessä pulkalla mäkeä, hän törmäsi herra Roslundiin.

Nopeasti kävi selväksi, että törmääminen ei ollut sattuma. Walter Roslund oli pitänyt silmällä hänen liikkeitään ja seurannut häntä, jotta voisi tavata hänet.

Tällainen käytös ei ollut lainkaan Katrin mieleen, ja hän sanoi sen suoraan.

”Mutta rakas neiti Wikander, minulla ei ollut muuta mahdollisuutta”, sanoi herra Roslund ja loi häneen haikean katseen. ”Kielsitte minua kirjoittamasta, enkä tahtonut uhmata käskyänne. En voi kuitenkaan unohtaa teitä. Se on liikaa vaadittu.”

Hupsu mies. Mutta häntä oli tässä tilanteessa hankala ajaa tiehensä, joten Katri sanoi: ”Hyvä on. Kävellään hetki yhdessä. Mutta pysymme puistossa emmekä mene kaupungille. Ettekä paljasta yhdellekään sielulle, että olette tavannut minut.”

”Teen kaiken, mitä pyydätte”, lupasi herra Roslund.

”Kertokaa jotakin itsestänne”, sanoi Katri, kun he lähtivät astelemaan hitaasti polkua eteenpäin. ”Miten teillä on aikaa juoksennella perässäni? Ettekö opiskele?”

”Kyllä”, myönsi mies. ”Taikka minun pitäisi opiskella. Se on vain niin vaivalloista. Minulla ei ole lainkaan taipumusta pänttäämiseen. Se saa minut rauhattomaksi. Upseerin elämä olisi sopinut minulle, mutta en pitänyt siitä, että uuden lain myötä minut voitaisiin lähettää jonnekin Siperiaan. Taivuin sitten isän tahtoon ja palasin koulun penkille.”

”Mutta tottahan teidän on hyödyllisempi saada oppia kuin komentaa joukkoja, koska peritte isänne liikeyrityksen.”

”Olette oikeassa. Minun pitäisi ottaa itseäni niskasta. Isä on sitä mieltä, että korkeampi oppi on etuoikeus. Isoisä näet sai ponnistella, että pääsisi kouluun. Mutta isä ei ymmärrä, että minun päähäni ei voi ajaa pakolla mitään.”

Katri oli samaa mieltä opiskelusta kuin herra Roslundin isä, mutta hän tajusi myös, että pakko ja velvollisuus olivat huonoja kasvattajia. Hän itsekin kapinoi, kun täti Carstens koetti juurruttaa häneen hienon maailman tapoja.

Sen takia hän sanoi, hetken mietittyään: ”Onhan kuitenkin niin, että tuleva työnne on perustaltaan käytännöllistä. Tarvitsette opintoja vain pohjaksi. Jos jaksatte pari vuotta lukea, pääsette sen jälkeen toteuttamaan oppejanne.”

Herra Roslund huokasi. ”Isä on sanonut juuri tuon saman. Kyllä minä yritän. Soisin vain, että yksi vuosi lukuja riittäisi. Te tahdotte lukea ja opiskella, sen olen kuullut.”

”Kyllä, mutta sitä ei minulle sallita”, sanoi Katri.

”Meidän pitäisi vaihtaa päitä”, sanoi herra Roslund ja nauroi. ”Taikka tarkemmin sanottuna niiden sisällystä. Silloin kaikki olisi niin kuin pitää.”

”Ei suinkaan. Minä olen kiintynyt pääni sisältöön enkä tahdo luopua siitä.”

”Mutta miksi opiskelisitte, jos ette tee opillanne mitään?”

Katri kimmastui. ”Enkö mitään? Minä aion tehdä opillani vaikka mitä! Mitä oikein ajattelette, kun sanotte noin?”

Walter Roslund hätääntyi. ”Pyydän anteeksi. Olin typerä. Ajattelin vain… että kun menette naimisiin…”

”En aio mennä naimisiin.”

”Ette aio mennä naimisiin?” huudahti Walter silmiään räpytellen.

”Mitä minä avioliitosta hyötyisin? Kun tulen täysi-ikäiseksi, tahdon vapauteen, enkä vankilaan.”

”Mutta jos menette naimisiin, silloinhan pääsette pois enonne ja tätinne talosta ja saatte oman talon, jossa emännöidä.”

Katri nosti päätään pystympään. ”Pääsen pois muutenkin. Kyllä minä keinon keksin. Onhan se kumma, jos ainoa tapa naiselle vapautua holhouksesta on sitoa itsensä mieheen.”

”Te olette totisesti erikoinen tyttö”, sanoi herra Roslund vaimealla äänellä.

Katri nyökkäsi. Hän toivoi, että Walter Roslund käsittäisi viimein, etteivät hänen valloitusaikeensa onnistuisi. Katrin mielestä hän oli miellyttävä, ja hänen kanssaan saattoi kävellä, tai laskea kelkkamäkeä, jos hän siihen suostuisi. Mutta oli tykkänään eri asia jakaa koko elämä toisen kanssa.

”Ette tekään tunne minua kokonaan”, sanoi herra Roslund, kun he olivat kävelleet vaitonaisina ylös mäkeä observatoorion luokse. ”En usko, että kohtelisin vaimoani huonosti. Ottaisin mallia vanhempieni liitosta. Isäni on kertonut, että sitä hallitsivat lempeys ja ystävyys.”

Katri katsahti häneen. ”Oletteko… oletteko menettänyt äitinne?”

”Kyllä, neljän vuoden iässä. Äiti kuoli kun sisareni syntyi.”

”Voi sentään. Olen pahoillani puolestanne.”

”Äidillä oli heikko terveys. Isäkin sairastui, koska suri niin paljon. Vähältä piti, ettei minusta tullut täysorpoa kuten teistä. Huomaatte, että meillä on jotakin yhteistä.”

Katrin sydän oli heltynyt nuoren miehen puheista. Hän ei kuitenkaan antanut johtaa itseään satimeen. ”Jotakin yhteistä, olette oikeassa”, hän sanoi. ”Mutta kuitenkin enemmän sellaista, mikä erottaa. Jos olette viisas, menette naimisiin naisen kanssa, joka kuuluu omaan säätyynne. Te ette saisi yrittää tavata minua, koska olen tällainen kuin olen, enkä suostu muuttumaan. Eivätkö Iiris ja Fanny ole kertoneet, että olen syntynyt saunassa?”

”Olen kyllä kuullut sellaista”, sanoi Walter Roslund. ”Onko se totta?”

”On. Maaseudulla se on yleinen käytäntö. Sauna on erinomainen paikka syntyä. Siellä on puhdasta ja lämmintä, ja padassa on kuumaa vettä saatavilla.”

”En ole tullut koskaan ajatelleeksi tuota.”

”Täsmälleen. Mitä tuumitte, jos sanoisin, että tahdon pitää housuja ennemmin kuin hametta?”

Walter Roslundin silmät pyöristyivät. ”Nyt te narraatte”, hän sanoi.

”En lainkaan. Tahtoisin pitää housuja ainakin silloin, kun hiihdän, tai lasken mäkeä, tai ajan polkupyörällä. Vaikka tällä hetkellä minulla ei ole polkupyörää.”

”Housuja”, toisti herra Roslund.

”Entä jos sanon, että suurin unelmani on laboratoorio, jossa voisin tehdä fysikaalisia kokeita?”

”Johan nyt. Oletteko tosissanne, neiti Wikander? Vai teettekö minusta pilaa?”

Katri ravisti päätään. ”Minähän sanoin, etten ole teille sopiva. Nyt teidän on lähdettävä ja jätettävä minut yksin, jos tahdotte olla minulle kiltti, sillä ennen pitkää joku näkee meidät. Jos Carstensin talossa tulee tietoon, että kävelemme täällä yhdessä, minä saan kärsiä siitä.”

Walter Roslund epäröi hetken. Sitten hän kohotti hattuaan ja sanoi: ”Hyvä on. Minä lähden. Mutta voimmeko kävellä yhdessä täällä taas… ylihuomenna?”

”Se ei olisi järkevää. Menkää kotiin ja miettikää kunnolla sitä, mitä olen teille puhunut, niin ymmärrätte, ettei tästä mitään tule.”

”Te olette hankala tapaus”, sanoi Walter Roslund. ”Teen, kuten määräätte, mutta me kohtaamme vielä. Sitä ei voi estää.”

Mies kääntyi ja marssi nopein askelin polkua alaspäin.

Katri katseli, kun hänen hahmonsa katosi mäen taakse.

Ehkä hänen olisi kuulunut olla imarreltu, kun hänellä oli noin sinnikäs ihailija. Mutta hänkin oli itsepäinen. Hän ei pitänyt siitä, että häntä työnnettiin väkipakolla suuntaan, johon hän ei halunnut lähteä.

Iiris ja Fanny Carstens iloitsivat siitä, että he menisivät Sophie Grahnin illanviettoon kahdestaan, ilman vanhempiaan, ja ennen kaikkea ilman Katria.

Katri puolestaan iloitsi, kun sai jäädä kotiin. Siitä alkaen, kun hän oli tavannut Walter Roslundin Ulriikanporin mäellä, hän oli pelännyt, että tämä ilmestyisi jälleen jollain konstilla hänen elämäänsä. Eikä se käynyt, ei sitten mitenkään. Katri oli sanonut Helmer-enolle, ettei hän tavoittele herra Roslundia. Jos heidät nähtäisiin kahdestaan jossakin, eno pettyisi häneen, ja hänen tulevaisuutensa vaarantuisi.

Walter Roslundissa ei ollut mitään vikaa, ja hänen seuransa oli viihdyttänyt Katria. Mutta se ei johtunut ihastumisesta vaan siitä, että Katri oli paljon yksikseen ja sai tilaisuuden puhua vapaasti jonkun kanssa vain tavatessaan entisiä luokkatovereitaan.

Jos Walter Roslund olisi samanlainen kuin vanha herra Engvall, ajatteli Katri, saattaisin kiinnostua hänestä enemmän. Hyvä ettei niin ollut.

Kun täti Carstens puhui illallispöydässä Iiristä odottavasta kosinnasta, Katri muisti, ettei Walter ollut maininnut kertaakaan Iiristä heidän keskustelunsa aikana. Mahtoiko Walter välittää Iiriksestä tosissaan? Mies taisi olla häilyvä mieltymyksissään, kun hän piiritti Iiristä ja juoksi samaan aikaan Katrin perässä. Kuppari-Leenu oli varoittanut Katria sotilaista. Älä ikinä kuuntele niiden lirkutusta, ne vaihtavat naista kuin saappaita, oli Leenu sanonut.

Kuppari-Leenulla oli omaa kokemusta tästä. Hän oli saanut nuorena lehtolapsen ko­mean varusmestarin kanssa, joka oli lähtenyt Balkanille sotimaan ennen kuin sai tietää jälkikasvustaan, eikä ollut koskaan palannut.

Sotilashenkilöt esiintyivät viettelijöinä myös neiti Austenin romaaneissa, joita Katri oli lukenut. Herra Wickham oli paatunut huijari ja kapteeni Tilney tunteeton naisten naurattaja. Vai oliko kysymys iästä? Eversti Brandon ja merikapteeni Wentworth olivat kelpo miehiä, mutta he olivatkin ohittaneet kiihkeän nuoruuden ja oppineet itsehillintää ja mielen vakautta ja lujuutta.

Koska Katrilla oli niukasti kokemusta miesten ja naisten kosiomenoista, hän luotti kirjoista oppimaansa tietoon. Etenkin neiti Austen oli taitava luonteiden tutkija eikä epäröinyt näyttää tarkasti ihmisten heikkouksia, kuten ahneutta, tyhmyyttä, julmuutta ja laskelmoivuutta. Siksi hänen neuvojaan kannatti seurata. Walter Roslundiin ei voinut luottaa, koska hän ilmaisi ihastuksensa liian nopeasti ja hakkaili samaan aikaan useita naisia… ja koska hän oli nuori.

Kun eno vetäytyi illallisen jälkeen salonkiin polttamaan sikaarin, Katri seurasi häntä, istahti häntä vastapäätä ja aloitti jälleen keskustelun tulevaisuudestaan.

”Minusta tuntuu, että täti on väärässä siinä, että koulutus vähentäisi arvoani miesten silmissä”, hän sanoi varovasti. ”Kun olimme kauppaneuvoksen illanvietossa, se tuntui päinvastoin herättävän heissä kunnioitusta.”

”Niinkö arvelet?” sanoi eno. ”Kenties ajat ovat muuttumassa. En kuitenkaan panisi painoa sille, mitä puhellaan tuttavuuden alussa.”

Eno imaisi sikaaria ja puhalsi savua ulos. ”On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki esittelevät silloin itseään kauniissa valossa. Vasta kun koittaa arki, voi nähdä, millainen ihminen todella on.”

”Eno puhuu viisaasti”, sanoi Katri miettien, viittasiko eno omaan avioliittoonsa. ”Siksi ei pidä hätiköidä ja valita ulkoisten seikkojen perusteella. Suurikaan varallisuus ei ole etu, jos sitä hoitaa piittaamaton ja tuhlaavainen ihminen. Mutta esimerkiksi se pääoma, jota kokoaa opiskelemalla, ei koskaan kulu pois.”

”Totta, totta”, sanoi eno naurahtaen. ”Taidat tähdätä siihen, että ei olisi haitaksi, jos lykkäisit avioliittoa ja opiskelisit ensin. Mutta viimeistään lasten syntymä vaatii, että vaimo jää kotiin. Ja mitä hyötyä lastenhoidossa on maisterin tutkinnosta?”

Katri harmistui. Jälleen päädyttiin siihen, että hän menisi naimisiin ja saisi lapsia. ”Onhan siitä hyötyä”, hän sanoi kuitenkin. ”Valistus ja oppimisen tottumus lähtee kotoa. Juuri kotipiirissä saatu kipinä herätti minussa tiedonhalun.”

Hänelle juolahti saman tien mieleen, että tässä saattoi olla syy Walter Roslundin ongelmaan. Opinnälkää ei ollut herätelty pienen lapsen luontaisen uteliaisuuden avulla, vaan sinä ikäkautena, jolloin nuori ihminen löysi oman tahtonsa ja vastusti pakkoa. Pestalozzi ja Fröbel olivat kirjoittaneet tästä aiheesta, ja pappa oli tuntenut Fröbelin periaatteet varhaisen kasvatuksen merkityksestä ja ollut niistä innostunut.

Enon ääni keskeytti hänen mietteensä. ”Niin, sinähän puhuit viimeksi opettajan työstä. Sitä varten ei tarvitse mennä yliopistoon. Opettajia koulutetaan seminaarissa, esimerkiksi Tammisaaressa.”

”Jyväskylässä on parempi oppilaitos”, sanoi Katri. Hän oli tehnyt saman tien päässään laskelmia. Ehkä hän kävisi ensin opettaja­seminaarin ja ansaitsisi rahaa, jolla maksaisi opinnot yliopistossa?

”Jyväskylän seminaari on suomenkielinen”, sanoi eno.

”Koulujen oppilaista on suurin osa suomenkielisiä. Suomen kieltä puhuvien määrä kasvaa koko ajan. Olisi enemmän työpaikkoja valittavana.”

Eno rypisti kulmiaan. ”Suomenkielinen kansakoulunopettaja. En osaa kuvitella, että sisarentyttäreni valitsisi tuollaisen ammatin.”

Katri nyökkäili ja siirsi sitten keskustelun vaivihkaa Venäjän ja Japanin sotaan. Hänen kannatti edetä verkkaan ja pienin askelin. Hän toivoi, että siten enon vastustus hioutuisi vähitellen sileäksi niin kuin kallio, jota veden aallot sinnikkäästi huuhtovat.

Aamiaisen syöntiä säestivät jälleen Iiriksen ja Fannyn seurapiiriuutiset. Täti Carstens tahtoi tietää kaiken, koska ei ollut osallistunut Sophie Grahnin kutsuille. Iiris oli tyytyväinen Walter Roslundin käytökseen ja myös Katriin, sillä sulhasehdokas ei enää maininnut Katria. Walter oli tanssinut Iiriksen kanssa lähes kaikki tanssit ja ollut hänen seurassaan suuren osan iltaa.

”Walter oli todella huomaavainen”, sirkutti Iiris. ”Hän on oikea herrasmies.”

Fanny ei ollut yhtä hilpeä. ”August kyseli, miksi Katrin ei tullut kanssamme”, hän valitti. ”Ikään kuin meillä olisi velvollisuus raahata Katrin mukanamme joka paikkaan! Sophie ei halunnut kutsua luokseen jokaista nuorta naista Helsingissä, vaan ainoastaan ne, joita hän pitää ystävinään. Yritin tolkuttaa tätä Augustille, mutta hän on niin kovapäinen!”

Fanny vilkaisi Katriin. ”Aloin epäillä, että Katrin on tavannut salaa Augustia”, hän sanoi.

”Se ei pidä paikkaansa”, sanoi Katri. ”En ole nähnyt häntä kauppaneuvoksen juhlien jälkeen.”

”Ehkä hän onkin kirjoittanut sinulle.”

”Ei ole, sen vannon, enkä minä ole kirjoittanut hänelle”, sanoi Katri, iloissaan siitä, että puhe oli herra Bergmanista eikä herra Roslundista. Valehteleminen oli hänelle vaikeaa, ellei sitä voinut puolustaa vahvalla syyllä. ”En tiedä edes hänen osoitettaan. Fanny hyvä, en ole kiinnostunut hänestä.”

”Mutta hän on kiinnostunut sinusta. Huomaan sen selvästi.”

”Taasko tämä suukopu alkaa?” puuttui eno keskusteluun. ”Miksi otat Katrinin hampaisiisi, Fanny? Vika ei ole hänessä, vaan herra Bergmanissa. Sanoisit suoraan tuolle nuorelle miehelle, että odotat hänen olevan kiinnostunut vain sinusta, eikä muista.”

”En minä voi komennella häntä”, sanoi Fanny. ”Hän ei pitäisi siitä.”

”Ikävää, koska hän on se, jonka käytöstä tahdot korjata. Ei ole mitään hyötyä siitä, että purat harmisi Katriniin.”

”Nyt olet ilkeä, papa!” huudahti Fanny, purskahti itkuun ja ryntäsi pois ruokasalista.

Täti Carstens pullisti rintamustaan tavalla, jota Katri oli oppinut pelkäämään.

”Helmer! Sinusta on tullut aivan mahdoton! Loukkaat omaa tytärtäsi tuolla lailla!”

”Kerroin hänelle totuuden”, sanoi eno. ”Jos hän on tyytymätön herra Bergmaniin, hänen on yritettävä vaikuttaa herra Bergmaniin. Muu ei auta.”

”Papa, miten voit olla noin sokea?” moitti Iiris. ”Jos nainen alkaa esittää vaatimuksia miehelle, johon tahtoo solmia suhteen, miehen tunteet kylmenevät.”

”Se riippuu vaatimuksesta. Ei ole oikein käskeä miestä muuttamaan koko elämäänsä. Mutta ei ole kohtuutonta huomauttaa, että jos mies puhuu koko ajan toisesta naisesta, hän ei voi säilyttää kiintymystäsi.”

Katri pelkäsi, että keskustelu siirtyisi kohta takaisin Walter Roslundiin. Siksi hän söi nopeasti aamiaisensa loppuun, nousi ja poistui.

Huoneensa rauhassa hän meni vanhan, alaosasta tummenneen peilin ääreen ja katseli siitä itseään arvioiden.

Hänellä oli hoikempi vartalo kuin Iiriksellä ja Fannylla, mutta se ei johtunut mistään synnynnäisestä edusta, vaan runsaasta liikunnosta, joka antoi hänelle suoran ryhdin ja vetreän varren. Kasvoiltaankaan hän ei ollut erityinen, ei kaunis eikä ruma, vaan tavallinen. Hänen ihonsa oli tosin päivettynyt ulkoilmassa, eikä sitä pidetty kauniina. Piirteet olivat säännölliset ja vahvat: hänellä oli leveähkö leuka, suora nenä ja mustat kulmakarvat. Kulmat pysyivät paksuina, koska hän ei nyppinyt niitä, kuten Iiris ja Fanny omiaan.

Olivatko tuuheat kulmakarvat ja suuri leuka lumonneet herra Roslundin ja herra Bergmanin?

Miesten ajatuksia naisista oli peräti vaikea ymmärtää. Muita asioita he pystyivät tarkastelemaan selkeästi ja loogillisesti, mutta naisten kohdalla järki horjui ja väistyi ja toiset, huonosti hallittavat ja kokijoilleenkin mystilliset mielenliikkeet ottivat sen paikan.

Vain siten Katri saattoi selittää itselleen nuorten herrojen käytöstä.

Papan ja äidin rakkaus oli ollut kai aluksi samaa järjetöntä laatua. Mutta onni ja sattuma olivat säätäneet niin, että yhteen sopivat olivat löytäneet toisensa. Niin hyviä kumppaneita kuin hänen vanhempansa Katri ei ollut muualla tavannut. Suru läikähti hänen mielessään, kun hän mietti, oliko tämä syy siihen, että he läksivät myös pois elämästä yhtä aikaa, käsi kädessä.

Ehkä hänkin löytäisi joskus miehen, jonka kanssa hän olisi erottamaton.

Seuraavat viikot kuluivat tasaisemmin. Fanny ja Iiris kävivät kutsuillaan, täti Carstens vaatetti heitä ja jakoi heidän ilonsa ja huolensa tulevasta puolisosta, ja Helmer-eno piiloutui aamiaisella lehtensä taakse ja pankista tultuaan työhuoneeseensa. Katri opiskeli ja teki pitkiä kävelyretkiä. Hän kävi pari kertaa luistelemassa, mutta hiihtämään hän ei päässyt, sillä Maire tarvitsi itse suksiaan.

Katri ei tavannut kävelyretkillään Walter Roslundia. Se rauhoitti häntä suuresti. Poissa silmistä, poissa mielestä. Nuori mies oli ihme kyllä uskonut hänen sanojaan.

Katrin usko Walter Roslundin tunteiden viilenemiseen sai kuitenkin pienen kolauksen, kun Carstensit saivat maaliskuun alussa kutsun saapua vieraisille Walterin kotiin. Se oli osoitettu koko perheelle, myös Katrille.

Iiris tulkitsi kutsun voitoksi itselleen. Hän lenteli ympäri huoneita hurmoksissa ja hengästyksissä. ”Walter esittelee minut isälleen ja sukulaisilleen”, hän riemuitsi. ”Se ei voi merkitä kuin yhtä asiaa. Hän aikoo kihlata minut!”

”Saatat hyvinkin olla oikeassa, Iiris-kulta”, sanoi täti Carstens leveä hymy kasvoillaan. ”Sinulle täytyy tilata uusi puku!”

Fanny oli kateellinen, mutta koetti salata mielipahansa. Hän keskittyi toivomaan, että herra Bergman ottaisi mallia ystävästään. Eno Carstens ja Katri yrittivät kumpikin unohtaa tulevan koettelemuksen. Se oli vaikeaa, kun huoneisto oli joka päivä hyrskyn myrskyn Iiriksen vaatevaraston vuoksi.

Täti Carstens oli sitä mieltä, että oli korkea aika aloittaa myös Iiriksen kapioiden valmistelu. Siksi hän vaivasi enoa jatkuvasti erilaisin pyynnöin. Eno koetti pyristellä niistä eroon. ”En ymmärrä mitään lakanoista enkä astioista”, hän sanoi. ”Tehkää lista, jossa ovat hinnat. Raha on se, minkä minä ymmärrän. Mutta kysyn vain, ettekö te nyt hätiköi. Vaikka Iiris kihlautuisi, menee silti jonkin aikaa, ennen kuin pidetään häät, eikö niin?”

”Totta kai!” huudahti täti Carstens. ”Mutta Iiriksellä pitää olla kunnon kapiot, sellaiset kuin minulla oli. On niin monta asiaa, joita pitää ajatella. Siihen menee kuukausia!”

”Meneekö?” huokasi Helmer-eno. ”No, kai sinä tiedät sen paremmin.”

Katri odotti maaliskuun kahdettatoista päivää vavistuksen vallassa. Hän toivoi, että Iiris olisi oikeassa ja kutsu merkitsisi Walter Roslundin aikomusta kihlata Iiris. Hänen muistiinsa oli kuitenkin jäänyt kummittelemaan Walterin vihjaus, että Katri saisi vielä kuulla hänestä. Kunpa nuori mies ei valmistelisi ikävää yllätystä koko Carstensin perheelle.

Jos niin kävisi, Katri sanoutuisi heti paikalla irti Walterista ja hänen suunnitelmistaan. Häntä raivostutti mahdollisuus, että mies toimisi omin päin ja julistaisi kaikkien läsnäollessa kiintymystään häneen. Se olisi itsekästä ja tahditonta, eikä Katri halunnut olla tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, joka moiseen syyllistyisi.

Tällä päätöksellä hän vahvisti mieltään, kun hän pukeutui iltaa varten. Koska mentiin vain visiitille eikä juhliin, hän valitsi yksinkertaisen sinisen samettipuvun, johon kuului lyhyt, edestä avoin keeppi. Puvun alla oli valkoinen pusero, jonka kauluksessa oli pitsiröyhelö. Asussa oli jotakin uhmakasta ja poikamaista, ja siksi hän piti siitä.

Onneksi Helmer-eno tulisi mukaan. Silloin täti Carstens ja serkut eivät voisi hyökätä Katrin kimppuun ja repiä häneltä silmiä päästä, jos jotakin kamalaa sattuisi.

Roslundeilla ei ollut Helsingissä omaa taloa kuten kauppaneuvos Nybergillä, mutta heidän hallitsemansa huoneisto oli kuitenkin melko komea ja suuri. Roslundit asuivat Skatuddenilla yhdessä uusista rakennuksista, joita oli noussut viime aikoina sen läntiseen päähän Luotsikadun ympärille. Alaovella oli miespalvelija auttamassa Carstenseja vaunuista ja opastamassa heidät oikeaan osoitteeseen.

Katri jättäytyi taas jälkeen enon kanssa, kun täti ja serkut nousivat portaita toiseen kerrokseen. Onneksi hänellä oli nyt sentään väljempi korsetti, niin että hän saattoi hengittää paremmin. Ja syödä ruokahalunsa mukaan.

Walter Roslund oli heitä ensimmäisenä vastassa. Hänen rinnallaan oli hento nuori nainen, jonka Walter esitteli sisarekseen Elleniksi. Katri tunsi myötätuntoa tyttöä kohtaan: tämähän oli joutunut kasvamaan ilman äitiä.

Hänen hermostuksensa kohosi taas pintaan, kun Walter jättäytyi jälkeen ja puhutteli häntä matalalla äänellä. ”Olettepa te sievä! Isäni odottaa kovasti, että saisi tavata teidät. Tuttavamme herra Engvall on kertonut teistä hänelle.”

Katri horjahti ja oli kompastua helmoihinsa. Herra Engvall? Niinpä! Vanha herra oli luvannut, että voisi sanoa hyvän sanan Katrin puolesta. Katri oli vastannut, ettei suosittelua tarvittu. Mutta herra Engvall oli kuitenkin puuttunut asiaan. Mikä sotku tästä tulisikaan…

”Toivon, että ette ole suunnitellut minulta kysymättä jotakin, joka koskee minua”, hän sanoi ankarasti Walter Roslundille. ”Jos olette, en enää koskaan puhu sanaakaan teille!”

Walter kohotti kätensä ylös. ”Ei toki! En minä ole mitään suunnitellut. Tämä on vain vierailu, jonka tarkoitus on tutustua puolin ja toisin.”

Iiris seisahtui porrastasanteella ja katsoi taaksepäin. ”Mitä te kuiskailette siellä?” hän sanoi ärtyisästi. ”Walter, sinun pitäisi eskorteerata meitä!”

Walter kiirehti portaita ylös ja johdatti täti Carstensin avonaisista pariovista sisälle. Ellen-sisar oli jo mennyt edeltä. Katri pysytteli Helmer-enon vierellä ja kurkki Fannyn olan ylitse varautuneena pahimpaan. Miksi muutoin Walterin isä olisi innostunut tapaamaan juuri häntä, ellei Walterin takia?

Sisäkkö otti eteishallissa vastaan heidän päällysvaatteensa. Sitten astuttiin avaraan päivähuoneeseen, joka oli sisustettu tummanpunaisella satiinilla verhotuilla pyökkipuisilla huonekaluilla. Seinillä oli modernin ja kiinnostavan näköisiä tauluja, mutta Katrilla ei ollut aikaa katsoa niitä tarkemmin. Täti Carstens, Iiris ja Fanny kättelivät vuoron perään oviaukon oikealla puolen seisovaa miestä. Tämä oli arvattavasti vanhempi herra Roslund. Hän nojasi toisella kädellään keppiin.

Tuli enon ja Katrin vuoro.

”Herra Carstens, tervetuloa”, sanoi mies ja puristi enon kättä. Sitten eno kääntyi ja esitteli Katrin. Katri niiasi, tarttui ojennettuun käteen ja katsoi ylös.

”Neiti Wikander… Onko tämä mahdollista? Sehän olette… te!”

Walterin isä tuijotti häntä, ja hämmästynyt ilme hänen kasvoillaan muuttui iloiseksi. Todella iloiseksi. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen koko olemuksensa säteili lämpöä ja ihastusta.

Katrilta meni pari sekuntia siihen, että hän tunnisti miehen, nyt kun huurre ja jää eivät enää kuorruttaneet tämän piirteitä. Kyllä vain: tämä oli se jalkansa loukannut mies, joka oli odottanut pakkasiltana eteläisen Uunisaaren rannassa yli kaksi tuntia pelastusta. Mies, jonka Katri oli kiskonut häthätää kyhätyssä kelkassa mantereelle ja lähettänyt vossikan matkassa sairaalaan.

Walterin isä.

”Te se tosiaan olette”, toisti mies, kun Katri ei saanut sanaa suustaan. Voi ei, kaikki tulisi ilmi. Luvaton hiihtoretki, vaatteiden riisuminen ulkosalla, korsetin esittely miehelle, Katrin röyhkeä puhe ja käytös Walterin isää – ei, ruukinpatruunaa, kartanonomistajaa, Iiriksen tulevaa appea kohtaan. Täti Carstens oli jäykkä, typerä ja epäkäytännöllinen. Ei hän ottaisi huomioon olosuhteita. Hän näkisi vain Katrin viat ja virheet.

Heidän silmänsä kohtasivat. Katri ei voinut näyttää ajatuksiaan muuten kuin ilmeellä ja pikku eleillä. Rakas herra Roslund, älkää kertoko mitään muille, hänen kasvonsa viestittivät.

Kunpa mies ymmärtäisi.

”Oletteko te tavanneet aikaisemmin?” kysyi Helmer-eno.

”Kyllä”, sanoi herra Roslund. ”Tuota…”

”Kun olin Kaivopuistossa kävelyllä”, sanoi Katri.

”Aivan”, sanoi herra Roslund. Hän tarkkaili puhuessaan Katria. ”Se oli tammikuun alussa”, hän jatkoi. ”Minäkin olin kävelemässä. Pysähdyin katselemaan ruhtinatar Jusupoffin ihmeellistä huvilaa ja pohdin ääneen, koska se mahdetaan purkaa puiston uusien rakennelmien tieltä. Neiti Wikander… hän sattui tulemaan vastaan. Ja kuinka ollakaan, aloimme keskustella aiheesta innokkaasti. Äkkiä neiti muisti kellon ja hänelle tuli kiire kotiin. En ehtinyt silloin kysyä hänen nimeään. Onpa tämä hauska sattumus.”

Katrin suu pehmeni kiitolliseen hymyyn. ”Minustakin on mukava tavata jälleen, herra Roslund”, hän sanoi.

Hänen katseensa viipyi miehen silmissä. Tästä hän piti. Nopea äly, nopea toiminta. Tahdikas ja joustava.

Sitten eno ja Katri kättelivät pariskuntaa, joka seisoi herra Roslundin vieressä. Mies oli nimeltään Wecksell, nainen oli hänen vaimonsa ja Walterin äitivainajan sisar. Molemmat näyttivät parikymmentä vuotta vanhemmilta kuin Walterin isä. Herra Roslund oli jäntevä, ryhdikäs ja sileäkasvoinen. Katri ymmärsi nyt kepin johtuvan loukkaantuneesta jalasta eikä yleisestä raihnaudesta.

Odottamaton kohtaaminen, vaaratilanne ja sen väistyminen olivat verottaneet siinä määrin Katrin hengenvoimia, että hän pysytteli hiljaisena ja kainona seinän vierellä, kun Carstensit, Roslundit ja Wecksellit puhelivat toistensa kanssa. Myös Wecksellien kolme lasta olivat paikalla. Vanhempi pojista oli puolessavälissä kolmeakymmentä, nuorempi vielä kouluikäinen. Sisar sijoittui iältään heidän väliinsä.

Jonkin ajan päästä sisäkkö ja miespalvelija tulivat huoneeseen kantaen tarjottimia, joilla oli korkeita laseja täynnä kuplivaa juomaa. Kai se oli shamppanjaa. Katrilla ei ollut usein tilaisuutta juoda sitä, ja nyt hän otti lasin vastaan, koska halusi rauhoittaa itseään.

Shamppanja kirvoitti kielenkannat, ja vilkas puhe täytti huoneen. Katri näki silmäkulmastaan, että Walterin isän katse kääntyi usein hänen suuntaansa. Hän ei yllättynyt, kun mies jätti täti Carstensin keskustelemaan pönäkän herra Wecksellin kanssa ja kiersi ryhmän ulkopuolta vaivihkaa Katrin luokse.

”Kiitos”, sanoi Katri, kun oli varmistanut, etteivät muut kuulleet heidän puhettaan. ”Kiitos kun piditte salaisuuden, herra Roslund.”

”Kiitollisuudenvelka on kokonaan minun puolellani, neiti Wikander”, sanoi herra Roslund vanhempi ja hymyili samaa lempeää hymyä kuin Walter. ”Oivalsin, ettette tahdo saattaa yleiseen tietoon tapaamisemme yksityiskohtia. Teen tietenkin halunne mukaan, mutta toivoisin ymmärtäväni myös syyn vaikenemiseen.”

Hän hiljensi ääntään. ”On näet mielestäni väärin, etten voi antaa teille julkisesti kun­niaa siitä, että pelastitte kenties henkeni. Vähintäinkin jalkani, sillä lääkäri sanoi, että se oli erinomaisen taitavasti sidottu. Sääriluu oli murtunut, mutta murtumakohta oli ehjä ja pysynyt paikallaan, kun minut tuotiin hoitoon. Se on edistänyt suuresti luutumista.”

”Olen siitä iloinen”, kuiskasi Katri. ”Asia on niin, etten olisi saanut olla hiihtämässä. Enkä olisi saanut… riisua korsettiani. Samantekevää, miksi sen tein. Serkkuni kertoisivat jutun eteenpäin siten, että näytän huonotapaiselta. Ja tätini suuttuisi. En tahdo menettää lupaa käydä ulkona. Enkä mahdollisuutta, että joskus pääsisin opiskelemaan yliopistoon.”

”Vai niin”, sanoi herra Roslund hitaasti. ”Onpa eriskummallista.”

”En halua teille harmia”, hän sanoi sitten. ”Vaikenen, mutta en unohda. Olen iloinen, kun sain viimein tietää, kuka te olitte. Toimitte niin ripeästi ja nokkelasti. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Olin silloin tuskissani ja sekaisin, enkä saanut sitä sanotuksi. En edes kiittänyt. Minua ennemmin voisi syyttää huonoista tavoista.”

”En odottanut kiitoksia. Tärkeätä oli saada teidät lämpimään ja lääkärin hoitoon.”

”Olen pitänyt tallessa korsetin ja kintaat. Onneksi minun ei tarvinnut alkaa sovittaa niitä kaikkien Helsingin nuorten naisten ylle löytääkseni teidät.”

Katri naurahti ja kohotti saman tien käden suulleen. Ei kai kukaan muu kuullut? Täysin sopimatonta nauraa tuollaiselle ajatukselle!

Mutta herra Roslundin kasvoilla oli niin kujeileva ilme…

”Olin uskomattoman typerä, kun laskin alas kallioita kivikkoon”, mies sanoi sitten. ”Koskematon hanki houkutteli. Pidän hiihtämisestä. Mutta sain rangaistukseni, sillä nyt minun on pitänyt tyytyä kävelemiseen.”

”Minäkin pidän hiihtämisestä”, sanoi Katri. ”Toivottavasti jalkanne paranee pian.”

”Se on jo aika hyvässä kunnossa. Lääkärini kehottaa minua olemaan kärsivällinen. Se on vaikeaa, sillä olen tottunut liikkumaan. Lasinne on tyhjä. Tahdotteko uuden?”

Katri pudisti päätään. ”Kiitos ei.”

”Hyvä on. Tämä on todella merkillinen sattuma. Perheystävämme tapasi nimittäin teidät kuukausi takaperin ja kertoi teistä asioita, jotka tekivät minut hyvin uteliaaksi. Ja kas kummaa… tunnemme toisemme jo ennestään. Teitä siis kiinnostaa matematiikka?”

”Minua kiinnostavat luonnontieteet, ja matematiikka on niiden perustus”, sanoi Katri, rohkaistuneena siitä, että mies puhui hänen kanssaan niin kuin he olisivat to­siaankin vanhat tutut. ”Olen halunnut jatkaa isäni työtä. Hän mietti koko ajan, miten sähköä voisi käyttää helpommin, ilman virran tuhlaamista, ja kaikenlaisissa kojeissa.”

Herra Roslund kallisti päätään ja katsoi häntä kiinteästi. ”Haluaisin kuulla tuosta enemmän”, hän sanoi. ”Pöydässä ehkä, ellei se ole teille epämieluista. Sijoitin teidät itsekkäästi viereeni. Suokaa anteeksi, minun täytyy nyt käydä kysymässä, onko ruokasalissa valmista.”

Herra Roslund kumarsi ja lähti, ja jätti Katrin monenlaisten mietteiden valtaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut tilaisuutta järjestää niitä, sillä täti Carstens purjehti hänen luokseen Fanny vanavedessään.

”Miten epäkohteliasta sinun puhua niin pitkään herra Roslundin kanssa”, motkotti täti. ”Hänen olisi pitänyt tutustua Iirikseen.”

”Sitähän varten me olemme täällä!” säesti Fanny.

Katrin oli turha sanoa, että herra Roslund oli itse valinnut hänet seurakseen. Hän tunsi salaista vahingoniloa siitä, mitä oli odotettavissa, kun asetuttaisiin pöytään. Ja tosiaankin, kun Walter ohjasi sisäkön avustuksella seuruetta pitkän pöydän ääreen, Katrin paikka oli herra Roslundin vasemmalla puolen.

Herra Roslund ei sentään ollut myllertänyt arvojärjestystä täysin nurin: täti Carstens istui isännän oikealla puolella, tärkeimmän vieraan paikalla. Walter istui vastapäätä isäänsä ja Iiris oli sijoitettu hänen ja nuoren herra Wecksellin väliin.

Nuorin Wecksellin lapsista oli Katrin toinen vierus­toveri, mutta hänen kanssaan Katrilla ei ollut paljon puhuttavaa. Herra Roslund keskusteli häränhäntälientä nautittaessa kohteliaasti täti Carstensin kanssa, luovutti tämän sitten herra Wecksellin huomaan ja kääntyi Katrin puoleen.

”No niin”, hän sanoi, katsoi Katria silmiin ja hieroi kämmeniään yhteen pieni hymy huulillaan. ”Nyt seuraa pääruoka.”

Katri olisi halunnut istua rauhassa omissa ajatuksissaan, kun vaunut kuljettivat heitä Roslundien luota kotiinpäin. Se oli turha toive. Iiris oli surkeasti pettynyt. Hän oli odottanut kihlajaisia, eikä niistä ollut näkynyt merkkiäkään.

Ja jälleen kaikki oli Katrin syytä.

”Sinä höpötit koko ajan Walterin isälle typeriä juttujasi”, valitti Iiris. ”Sen takia hän ei ehtinyt puhua yhtään minun kanssani.”

”Se oli tosiaan röyhkeää”, kaiutti täti Carstens.

”Walterkin oli saamaton”, huomautti Fanny. ”Hän puheli kaikkien muitten kanssa ja löi laimin Iiristä. Ikään kuin ne olisivat olleet tavalliset perhekutsut.”

”Jospa se olikin tarkoitus?” sanoi Helmer-eno kuivasti.

Täti Carstens kauhistui. ”Mitä? Väitätkö, että Walter ei kihlaakaan Iiristä?”

”En. Mutta olen yrittänyt toppuutella teitä, koska mielikuvituksenne laukkaa niin kovaa vauhtia. Te uskoitte, että tänä iltana julkistetaan kihlaus. Eihän meille luvattu mitään sellaista. Nuori herra Roslund ole vielä edes kosinut Iiristä. Kai hän tekee sen kahden kesken, eikä illanvietossa muiden silmien edessä.”

”Olisi siellä jotakin pitänyt tapahtua!” huudahti Iiris kiukkuisena. ”Walterin isä olisi voinut pitää puheen, jossa hän viittaa minun ja Walterin siteeseen. Odotin sitä koko illan. Mutta ei. Ei mitään senkaltaista. Hän vain tokaisi, että tervetuloa, ja hyvää ruokahalua, ja kiitos kun kävitte! En usko tätä todeksi!”

”Hän sanoi, että puheitten pitäminen on hänestä vieraitten piinaamista”, sanoi Katri vaisusti.

Carstensin naiset villiintyivät.

”Tuon sinä keksit itse!” tiuskaisi Iiris.

Täti Carstens nyökkäsi. ”Olen samaa mieltä. Ei hänen asemassaan oleva mies olisi noin nenäkäs. Mutta en ymmärrä, mikä häntä vaivasi.”

”Miksi ylipäätään menimme sinne, jos meitä loukataan tällä lailla?”

”Taas te kuvittelette olemattomia”, sanoi eno. ”Herra Roslund käyttäytyi mielestäni täysin moitteettomasti.”

”Hän käyttäytyi kuin Katrin olisi ollut se tärkein vieras”, sanoi Fanny ja katsoi Katria häijysti.

”Aivan niin”, sanoi täti Carstens ja silitteli hamettaan hermostunein liikkein. ”Kun istuimme pöydässä, näin suurimman osan aikaa vain hänen niskansa. Onko sellainen moitteetonta käytöstä, kysyn minä. Katrin, sinä olisit voinut ottaa puheeksi Iiriksen ja Walterin, kun herra Roslund kerran oli sinuun niin ihastunut. En ymmärrä, miksi teidän piti jaaritella ummet ja lammet asioista, jotka eivät kiinnosta ketään.”

Katri olisi halunnut väittää vastaan. Mutta se olisi vain kiihdyttänyt tätiä ja serkkuja. Siksi hän vaikeni ja koetti ajatella, ettei joutava marina koskettanut häntä.

Vaikka tavallaan se kosketti.

Fannyn ja täti Carstensin huomio oli nimittäin oikea. Syystä tai toisesta Katri oli ollut herra Roslundille illan päävieras.

Katri oli omasta puolestaan iloinnut ja nauttinut herra Roslundin seurasta vilpittömästi. Oli uutta kohdata ihminen, joka oli kuin hän itse. Toisin sanottuna sellainen, joka kohteli häntä kuin vertaistaan ja oletti, että hän tekee samoin.

Se herätti… tunteita.

Mitä herra Roslund oli tuntenut?

Herra Roslund ei todellakaan toiminut kuten ne nuoret miehet, jotka olivat hyökänneet Katrin kimppuun kuin innokkaat koiranpennut. Hän ilmaisi ihailunsa Katrin älyä ja luonnetta kohtaan, sen sijaan että olisi kehunut hänen ulkonäköään, tai hänen ”naisellista kainouttaan”.

Miehen katse oli kyllä tutkinut Katria pitkään ja tarkasti. Se oli viipynyt erityisesti Katrin silmissä ja kasvoilla.

Katri hätisti muistikuvan loitolle. Ei kannattanut arvuutella toisen ajatuksia. Hän ei tahtonut olla kuten Iiris ja Fanny, joiden elämän täyttivät kuvitelmat siitä, miten sove­liaan miehen saisi ihastumaan itseensä niin paljon, että tuloksena olisi avioliitto.

Elämässä oli niin paljon muuta kiinnostavaa.

Hänellä oli hyvä mieli, koska hän oli kohdannut sukulaissielun. Se oli pääasia. Eikä siitä mitään mullistavaa tarvitsisi seurata. Hän ei kertoisi kenellekään, mitä tunsi ja ajatteli. Hän tahtoi pitää illan ilon ja tyydytyksen omana aarteenaan.

Kun he pääsivät perille, Katri livahti kiireesti omaan huoneeseensa. Riisuttuaan ja peseydyttyään hän kaivautui jälleen kerran vuoteeseen peitteen alle muistikirjansa kanssa.

Sähkö, he olivat puhuneet sähköstä. Ja matematiikasta. Ja historianfilosoofiasta. Ja kirjoista.

Seuraavana aamuna Iiris murjotti, mutta tunnelma Carstensien taloudessa oli muutoin rauhoittunut ja Katrin synnit unohdettu. Iltapäivällä Iiris tuli salonkiin, jossa Helmer-eno ja Katri istuivat.

”Papa, sinun pitää nyt vuorostasi kutsua Roslundit meille”, Iiris sanoi. ”Kutsu myös Wecksellit, ja heidän pitää ottaa lapsensa mukaan. Ainakin Birger. Tahdon nähdä hänet uudelleen. Jos Walter kuhnustelee, olen Birgerin seurassa. Hän oli minulle ystävällinen. Ja hänen isänsä omistaa lasivapriikin.”

”Vai niin”, sanoi eno. ”Soitan pankista telefoonilla Roslundille ja kysyn, käykö heille ensi viikonloppu. Tai sitä seuraava.”

”Kunpa kävisi viikon päästä.”

”Kirjoita Walterille, jos sinulla on kiire. Tai Birgerille, jos hän on sinusta nyt heistä se miellyttävämpi.”

”En voi missään tapauksessa kirjoittaa Birgerille! Näin hänet eilen ensi kerran. Minun pitää tutustua häneen paremmin.”

Eno kohautti olkapäitään, ja Iiris katosi. Katri huomasi, että hänen sydämensä takoi nopeammin. Naurettavaa, hän moitti it­seään. Mies oli yli neljänkymmenen. Kahden aikuisen lapsen isä. Tai yhden. Ellen oli vasta kuudentoista.

He olivat tavanneet vain kerran. Iiriskin tiesi, että se ei riitä. Loppiaisaaton kohtaamista ei voinut laskea mukaan. Silloin he eivät tunteneet toisiaan.

Onneksi Katrilla oli aikaa valmistautua. Hän ei saisi käyttäytyä kuin romanttinen tytönhupakko. Hänen piti ajatella tulevaisuuttaan. Yliopistoa. Missä mies, siellä vankila.

Kun Katri oli seuraavana päivänä lähdössä kävelylle ja pyysi Anni-piikaa auttamaan häntä korsetin kanssa, tämä otti esiliinantaskustaan kirjeen ja tuikkasi sen Katrin käteen. ”Saitte taas preivin”, hän suhahti. ”Se on samansorttinen kuin se mikä tuli viime kuussa.”

Katri huokasi. Walter koetti jälleen on­neaan. Siitäkö oli ollut kysymys lauantaina? Että Walter tahtoi isänsä hyväksyvän valintansa? Katri pyysi Annia odottamaan hetkisen ja palasi huoneeseensa lukemaan kirjeen.

Kuori oli tosiaan tutun näköinen, mutta osoitteen oli kirjoittanut eri henkilö. Käsiala oli pienempi ja vähemmän kalteva kuin Walterin. Katri otti viilan työkalulaatikosta ja aukaisi sillä kuoren.

Hyvä neiti Wikander,

Olisin halunnut kirjoittaa teille jo eilen, mutta epäröin, koska pelkäsin, että tulkitsette sellaisen kiireen julkeudeksi. Nyt rohkaisin mieleni, mutta en löydä oikeita sanoja. Minun pitäisi nähdä teidät, saada tietää heti minkä vaikutuksen sanani teihin tekevät, että voisin sanoa ne.

En usko, että oli sattuma, että juuri te löysitte minut tammikuussa rannalta ja pelastitte minut.

Tahtoisin viedä teidät katsomaan ruukkiani, näyttää teille koneet ja pohtia kanssanne, miten minun kannattaa ne uusia. Siitähän me keskustelimme. Mutta en voi ehdottaa nyt, vielä, mitään senkaltaista.

Esitän nöyrän pyynnön saada tavata teidät ja puhua kanssanne kahden. Sanoitte, että käytte joka päivä kävelyllä. Voisinko liittyä seuraanne? Minunkin on päästävä ulos ja saatava raitista ilmaa. Teidän olisi ikävä kyllä hidastettava vauhtianne, koska en pysty liikkumaan niin ripeästi kuin yleensä. Se nolottaa minua. Olen tottunut olemaan voimakas. Mutta uskon myös, että hitauteen pakottautuminen on hyväksi, sillä heikkouteni on liika innokkuus ja halu saada asiat saman tien selviksi.

Tänään löydätte minut Päävahdin torilta kello kahden jälkeen. Odotan siellä jonkin aikaa. Kirjoittakaa ja kertokaa, jos teille sopii paremmin tavata huomenna, tai ylihuomenna, tai myöhemmin.

Jos teillä on muita sitoumuksia, ymmärrän, että saatan teidät vaikeaan tilanteeseen.

En kuitenkaan halua miettiä sitä mahdollisuutta ennen kuin se tulee eteeni. Siksi pyydän hartaasti teitä vastaamaan minulle, vaikka vastauksenne olisi torjuva.

Teidän vilpittömimmin

Henrik Roslund.

Katri luki kirjeen kaksi kertaa. Senkin jälkeen hän oli epävarma, käsittikö hän joka lauseen oikein. Mutta pääasia tuli hänelle selväksi.

Mitä kello oli? Kahtakymmentä yli yksi. Hän haki kiireesti Annin ruokasalista kiristämään korsetinnauhat. Kunpa täti Carstens ei ilmestyisi jostakin ja viivyttäisi häntä. Alushame, korsettipaita, välihame, päällyshame, pusero, liivi, kaulus. Kun hän olisi itsellinen, hän ei pukeutuisi näin mutkikkaasti. Kampaus piti saada kuntoon. Hiusneulat putoilivat lattialle. Pahus.

Lopulta hän oli valmis. Nappikengät jalkaan ja päällystakki ylle, kaulaliina ja hattu. Hansikkaat riittivät, koska ilma oli kääntynyt lauhkeaksi. Hän ryntäsi puolijuoksua kadulle. Tie selvä. Hänen piti rauhoittua. Mies odottaisi kyllä.

Henrik.

Hän tohti nyt muistaa miehen kasvot, tummat hiukset, huolellisesti leikatun parran ja viikset, leuan ja poskien luut, otsan, kirkkaat, selkeät silmät. Hän antoi itselleen myös luvan pitää niistä.

Kun Katri saapui Kauppatorin laitaan, tuulenpuuska oli puhaltaa hänet nurin. Olivatko kevätmyrskyt jo alkaneet? Ehkä se oli enne. Mutta minkä laatuinen enne? Hän puski tuulta vasten Heidenstrauchin talon ja Lampan talon ohitse ja sitten Keisarillisen linnan edestä kohti Päävahdin toria. Hengästytti. Matka tuntui kilometrin pituiselta.

Viimein hän kääntyi kulmasta.

Henrik Roslund seisoi keppiin nojaten Keisarillisen linnan sivuoven vieressä. Kun Katri lähestyi, miehen ryhti suoristui ja hänen olemuksensa valaistui samalla tavalla kuin heidän kätellessään lauantaina. ”Neiti Wikander”, hän sanoi ja kumarsi. ”Te tulitte…”

Katri tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä. ”Kirjoititte, että teidän pitää nähdä minut, että osaisitte sanoa oikeat sanat.”

Mies naurahti. Hänen katseensa harhaili Katrin kasvoilla. ”Taisin luulla liikoja itsestäni. Huomaan, että olen nytkin arka kuin nuori poika. En tahdo pelottaa teitä pois.”

”En ole kovin pelokas”, sanoi Katri.

Roslund piti yhä hänen kädestään kiinni. ”En ikinä väittäisi teitä pelokkaaksi. Mutta te olette vapaa sielu, ettekä hyväksy sen enempää mielen kuin ruumiinkaan kahleita.”

”Niin. Se on totta. Mitä jos käveltäisiin? Minä ajattelen aina paremmin, kun kävelen.”

Katri siirtyi miehen sivulle ja pujotti oikean kätensä hänen vasemman käsivartensa ympäri. Mies käänsi kätensä koukkuun, ja he kääntyivät Aleksanterinkadulle. ”Ehkä kierrämme Kruununhaassa?” mies sanoi. ”Vähemmän tuulista.”

”Se käy minulle.”

”Kävelemisen kannalta on hyvä, että loukkasin oikean jalkani. Voin tarjota teille vasemman käteni. Kätteleminen on hankalampaa. Joudun silloin siirtämään kepin vasempaan käteen.”

”Eno sanoi, että mies kävelee naisen oikealla puolella siksi, että hänen miekkakätensä jää vapaaksi puolustamaan naista”, sanoi Katri. ”Mahtaako sitä tilannetta syntyä ny­kyään?”

”Kaksi vuotta sitten keväällä käytin juuri tällä kadulla kävelykeppiäni kuin miekkaa”, sanoi Roslund viitaten kepillään kohti Senaatintoria. ”Kutsuntalakko oli koonnut torille väkeä, ja kenraalikuvernööri lähetti sata kasakkaa hajottamaan kokouksen. Kun kasakat saapuivat hevosineen tänne, torilla oli enää muutama ihminen. Minä olin silloin tulossa Senaatin talosta. Kasakat hyökkäsivät paikalle sapelit ja solmuruoskat kädessä ja ratsastivat sivullisia kumoon. Naisia ja lapsiakin. Eivät helsinkiläiset olleet sellaiseen tottuneet. He raivostuivat ja panivat kaikin keinoin vastaan.”

”Kävikö teille pahoin?”

”Ei käynyt, sain vain pari naarmua. Kaappasin mukaani äidin ja hänen kaksi lastaan, juoksimme sivukadulle ja menimme suojaan porttikäytävään. Sitten kasakat kutsuttiin pois. Mutta se oli pelottava hetki.”

”Uskon sen. Kunpa nämä rauhalliset kadut eivät näkisi enää sellaista.”

Henrik Roslund katsahti Katriin lempeästi. ”Sitä toivon minäkin. En pidä väkivallasta. Kun poikani halusi sotilaaksi, en ollut iloinen. Hän sai kuitenkin tahtonsa läpi.”

”Walter kertoi minulle, että hän erosi sotaväestä, kun uusi laki teki Suomen armeijasta osan Venäjän armeijaa. Mutta hän sanoi myös, ettei viihdy opintojensa parissa.”

”Tiedän sen”, sanoi Roslund, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. ”Hän ei pidä kirjoista kuten tyttäreni ja minä. Toivon silti, että hän oppii jotakin.”

”Kaikille ei ole helppoa hyväksyä, että elämänura määrätään ennalta.”

”Olette oikeassa. Mutta te sanoitte, että tahdotte jatkaa isänne työtä, ja näen, ettei se ole teille mitenkään epämieluista.”

”Isäni työ tuli minulle lapsena tutuksi ja rakkaaksi, sillä hän oli siitä niin innostunut. Ei hän välittänyt, vaikka se ei tuonut hänelle paljonkaan rahaa. Päätökseni on kuitenkin omani. Kukaan ei odota sitä minulta. Minua tahdotaan päin vastoin työntää aivan toisenlaiseen muottiin.”

Roslund näytti miettiväiseltä. ”Totta”, hän sanoi sitten.

He kävelivät rinnakkain Nikolainkatua kohti Siltavuorta puhumatta hetkeen mitään.

”Anteeksi, että kysyn tällaista”, sanoi Roslund äkkiä, ”mutta kuinka vanha te olette?”

”Täytän ensi kuussa kaksikymmentä vuotta”, sanoi Katri.

”Olette siis saman ikäinen kuin serkkunne. Puhutte ja ajattelette kuin monta vuotta vanhempi ihminen.”

”En osaa itse arvioida tuollaista. Tapaan harvoin sellaisia, joiden kanssa minun olisi helppo puhua. Useimpien mielestä olen vain kummallinen.”

”Minun mielestäni ette ole. Onko teidän helppo puhua minun kanssani?”

”On.”

”Myös minun on helppo puhua teidän kanssanne.”

He olivat taas vähän aikaa hiljaa. ”Sen jälkeen kun jäin leskeksi, en ole tuntenut halua avioitua uudelleen”, sanoi Roslund hitaasti, punniten joka sanaa. ”Vaikka minulle sanottiin, että lapset tarvitsevat äidin. Päätin, että olen heille sekä isä että äiti. Koska ei ollut ketään, joka olisi ollut… mahdollisuus.”

Katri kuunteli katse alas suunnattuna, sanomatta mitään. Hän odotti, mitä mies seuraavaksi sanoisi.

”Kirjoitin teille, ettei kohtaamisemme ollut mielestäni sattuma”, jatkoi Roslund. ”Minun oli määrä nähdä teidät, kun emme tienneet toisistamme mitään. Sitten sain kuulla teistä: nuoresta naisesta, joka on monin tavoin poikkeuksellinen. Ja lopuksi tunnistin teidät viime lauantaina. Se oli minulle kuin… en osaa kuvata sitä. Illan aikana ymmärsin, että te olette se. Se ainoa. Se, jota olen odottanut.”

Mies keskeytti lauseensa ja pyöritti hitaasti päätään. ”Mutta… ennen mitään muuta… minun täytyy tietää, mitä ajattelette minusta. Ja meistä. Olen tottunut tekemään nopean päätöksen, jos minulla on paljon vahvoja todisteita, joiden vuoksi olen asiastani varma. Ja tämä on nyt tilanne. Mutta asia ei ole pelkästään omani. Ei todellakaan. Sanoitte pojalleni, ettei hänestä ja teistä tule mitään, ja hän uskoi teitä. Ehkä minun mahdollisuuteni ovat pienemmät. Koska en ole enää nuori.”

”Annan arvoa sille, että puhutte suoraan”, sanoi Katri.

Roslund katsoi häneen, ja Katri huomasi, että hänen silmissään vilahti hätä. Mies luuli Katrin tarkoittavan, että hän saisi saman vastauksen kuin Walter. Katrin piti rauhoittaa häntä, mutta ei niin, että hän lupaisi jotakin, jota ei voinut pitää.

”Minäkin puhun suoraan ja rehellisesti”, Katri jatkoi, ääni hiukan vapisten. ”Minua vetää kaksi tunnetta eri suuntiin. Pidän teistä kovasti. Myös minä tunnistin teissä toissa päivänä jonkun, jota olen odottanut. Uskon, että voin kiintyä teihin syvemmin. Mutta pelkään avioliittoa. Olen päättänyt, etten mene naimisiin. Tahdon opiskella, kehittää mieltäni, tehdä tärkeitä asioita.”

”Sekö olisi esteenä?” kysyi Roslund ja seisahtui paikalleen. ”Vain se?”

”Vain se?” toisti Katri. ”Miten voitte sanoa ’vain’? Se on suuri este.”

”Entä jos este ei olisi suuri, tai sitä ei olisi lainkaan?”

”Mitä tarkoitatte?”

”Siksi juuri minä teitä niin ihailen, koska tahdotte opiskella ja kehittyä ja tehdä tärkeitä asioita. Uskotteko, että minä estäisin teitä?”

”Ette ehkä te, mutta avioliitto. Se sitoo naisen kotiin.”

”Miksi olisi niin?” huudahti Roslund. ”Rakas neiti Wikander, kun jäin leskeksi, talossani oli neljävuotias poika ja vastasyntynyt tyttö. Tiedän, miten lapsia ja kotia hoidetaan. En odota, että vaimo vastaa niistä yksinään. Ja minullakin oli työ, joka oli intohimoni ja josta toimeentulomme riippui. Kun olin kotoa pois, lapsilla oli hoitaja. Vaadittiin järjestelyjä, kyllä. Mutta ne ovat mahdollisia. Ja ne poistavat esteen.”

”Puhutteko vilpittömästi?”

”Kyllä, kautta kunniani! Miksi ihailisin ylvään linnun lentoa ja tahtoisin sitten leikata siltä siivet? Eikö se vihaisi minua sellaisen luonnottoman julmuuden takia? Enkö itse vihaisi itseäni?”

Henrik Roslund oli kumartunut katsomaan Katrin kasvoja. Katri ei sanonut mitään. Hän ajatteli.

”Antakaa minun miettiä vähän”, hän sanoi. ”Kävellään eteenpäin.”

He kääntyivät Säätyjen talon ohitettuaan Rauhankadulle ja kulkivat verkkaisesti kohti Pohjoisrantaa.

”Anteeksi, kun koettelin teitä”, sanoi Katri vihdoin hiljaisella äänellä. ”Se ei johtunut siitä, että olisin luonteeltani kaino tai arasteleva. Sitä en ole. Enkä tahdo pitää teitä loitolla, koska uskoisin sen lisäävän arvoani silmissänne. Minulle elämän mittainen side ei ole leikki, jossa tehdään kiusaa tai johdetaan toista harhaan, tai metsästys, jossa toinen houkutellaan loukkuun. Minun oli tiedettävä, että voin pitää itselläni sen, mikä antaa minulle syyn olla olemassa. Vain silloin sallin itseni kiintyä teihin.”

Roslundin käsivarsi puristi hänen käsivarttaan. ”Jokainen sananne antaa minulle lisää syitä rakastaa teitä”, mies sanoi.

Rakastaa. Oliko tämä rakkautta? Katri maisteli sanaa suussaan. Oli, oli se rakkautta. Häntä hengästytti, sydän löi tiuhaan, iholla kihelmöi. Mutta ennen kaikkea hän oli löytänyt jonkun, jolle hän oli kallisarvoinen sellaisena kuin oli. Vieläpä sen vuoksi, mitä hän oli.

”Minä tunnen samoin”, hän sanoi.

”Voitteko kutsua minua etunimeltä, ja sinutella? Meidän on nyt tutustuttava oikein hyvin. Ja voisimme aloittaa näin.”

”Minä olen Katri. Ilman ännää. Katrin oli täti Carstensin vaatimus.”

”Katri. Siinä on voimaa ja tahtoa. Se kuulostaa paljon enemmän teiltä kuin Katrin.”

”Sinulta”, korjasi Katri.

”Aivan niin. Sinä olet Katri. Minä olen Henrik. Olen ollut siihen nimeen tyytyväinen. Kelpaako se sinulle?”

”Kelpaa”, sanoi Katri.

Katri palasi kaksi tuntia myöhemmin kotiin.

Kotiin? Ei, ei se ollut koti. Ei, vaikka Katri oli voittanut puolelleen Anni-piian ja Helmer-eno oli koettanut tehdä asumuksesta Katrille miellyttävämmän antamalla luvan käyttää kirjastoaan ja salongin nojatuolinurkkaa. Täti Carstens ja serkut vierastivat hänen läsnäoloaan ja pitivät häntä tunkeilijana. Hänet oli yritetty lähettää pois. Mikään hänessä ei ollut hyvää tai hyväksyttävää.

Hän sieti sen, koska hänellä oli oma sisäinen elämänsä, josta muut eivät päässeet osallisiksi. Mutta hän odotti aikaa, jolloin saisi asua jälleen paikassa, jota voisi kutsua kodiksi.

Katri oli ajatellut pujahtaa huomaamatta huoneeseensa, mutta täti Carstens sattui tulemaan eteishalliin ja näki hänet. ”Missä sinä näin pitkään viivyit?” hän sanoi nyrpeästi. ”Olisit voinut olla avuksi. Iiris on tapaamassa ystäviään, ja olisin tarvinnut jonkun, jonka päälle madame Winter voi koetella Iiriksen uutta pukua. Nyt madame ehti jo lähteä.”

Katri riisui hattunsa. ”Eikö Fanny halunnut koettaa pukua?”

”Tiedäthän sinä, että Fannylla on erilainen keskivartalo ja paljon kapeammat olkapäät ja olkavarret kuin Iiriksellä. Pukuun ei saa oi­keaa mallia. Sinä olet sopiva, jos vyötäisille ja lantioon lisätään toppaukset. Mutta turha puhua, kun tilaisuus meni ohi. Riisu heti nuo kuraiset kengät. Mikset ottanut kalosseja? Ja helmasikin olet sotkenut.”

Katri otti lauhkeana kengät pois ja lupasi pestä hameenhelmat. Tädin motkotus ei pystynyt pilaamaan hänen mielialaansa.

Henrik ja hän olivat kävelleet ja puhuneet ja menneet konditooriaan ja puhuneet lisää. He olivat kertoneet toisilleen toisistaan. Oli puhuttu myös papan keksinnöistä, joiden parissa Katri oli tehnyt työtä, Katrin mahdollisuudesta saada niihin patentti ja ansaita siitä rahaa, Katrin jatko-opinnoista ja kirjoittautumisesta yliopistoon.

”Olemmeko me kihloissa?” oli Katri ajatellut ääneen, kesken kaiken.

”En ole vielä kosinut”, sanoi Henrik. ”Voin tehdä sen nyt. Mutta voit sinäkin kosia minua, koska on karkausvuosi.”

”Niin tosiaan onkin!”

He olivat nauraneet ja kosineet kumpikin ja sanoneet kyllä.

He eivät olleet vielä päättäneet, milloin ja miten he kertoisivat muille kihlauksesta. Henrik arveli, että Walter oli jo aavistanut, mitä oli tapahtunut, eikä hän tuntunut olevan siitä edes ihmeissään. Mutta tieto voisi ai­heuttaa järkytyksen Carstensin talossa. Siksi oli viisaampi odottaa ja katsoa.

Onneksi eno Carstens oli Katrin holhooja. Todennäköisesti hän olisi Katrin puolella.

Katri riisui huoneessaan hameet ja korsetin ja vaihtoi ylleen ruudukkaan arkipuvun. Sitten hän meni keittiöön ja asettui pesupaljun ääreen puhdistamaan likatahroja päällyshameen ja välihameen helmoista. Ne olivat syntyneet, kun hän oli kiirehtinyt tapaamaan Henrikiä eikä ollut muistanut kohottaa hameita, kun hän ylitti kadun.

Pulska keittäjä silmäili häntä uteliaasti. ”Röökynä onkin hyvällä tuulella”, hän sanoi. ”Mutta rouva se on ollut tänään niinkuin myrskyn merkki. Iiris-röökynän sulhas­afäärit on taas uudessa mallissa. Nyt on puhe jostakin Pirkeristä, eikä rouva tykkää siitä.”

”Miksi ei tykkää?” kysyi Katri muina miehinä ja hankasi tahraa pyykkisaippualla. ”Birger-herra on komea katsella, ja rahaakin on. Hänen isällään on lasivapriikki.”

”Kun Iiris-röökynän piti saada se toinen herra. Se on rikkaampi kuin Pirkeri. Rouva huusi, että Iiris-röökynä ei saa lähteä ulos, mutta se lähti niin että ovi paukkasi.”

”Vai niin. Mitenkähän tuossa lopulta käy?”

”Tiedä sitä. Yhtä paha sisu niillä on molemmilla. Ehkä Pirkeri ja lasivapriikki kelpaa rouvallekin, jahka ensin on nahisteltu viikko pari.”

Katri salasi hymynsä. Keittäjä ei pitänyt täti Carstensista, mutta hän ajatteli usein omaa etuaan, eikä Katri halunnut tädin saavan tietoonsa, että holhokki nauroi hänelle hänen selkänsä takana. ”Pääasia, että Iiris-neiti tulee onnelliseksi”, hän sanoi, ajatellen Henrikiä.

Nyt keittäjä hohotti ääneen. ”Juu, mitä se onni kullekin meinaa. Iiris-röökynä tahtoo ison talon ja fiinejä kolttuja ja sen sortin kalaasheja, että sinne tulee koko Helsingin kerma. Semmoinen mies kun sen kaiken antaa, niin se on hyvä mies se.”

”Sellainen kelpaisi kenelle vain”, Katri sanoi. Mutta ei minulle, hän ajatteli itsekseen, kun väänsi helmoja kuiviksi. Hän ei kaivannut prameutta eikä hienoja juhlia. Ja Henrik, rakas Henrik oli samaa mieltä.

Iiris palasi vähän ennen illallista, ja Katri kuuli, kun hän puhui täti Carstensin kanssa eteishallissa. Täti rauhoittui, kun Iiris kertoi vierailleensa ystävättärensä Beata Cronstedtin luona. Beata oli menossa kesällä naimisiin, ja Iiris oli halunnut kysyä häneltä kaikenlaista.

Keskustelu Beatan häistä ja kapioista jatkui illallispöydässä. Se katkesi vasta, kun Helmer-eno rykäisi äänekkäästi ja kysyi, oliko kukaan enää kiinnostunut Roslun­dien kutsumisesta vastavierailulle.

Iiris ja täti Carstens vaikenivat ja alkoivat sitten puhua pajattaa yhteen ääneen. Eno nosti kätensä ylös. ”Kyllä, kyllä, koetin tänään hoitaa asiaa. Soitin puoli kahden tienoissa telefoonilla Roslundille, mutta hän ei ollut konttuurissaan. Oli mennyt tapaamaan jotakuta. Soitin uudelleen kolmelta, ja neljältä, mutta hän ei ollut palannut. Tein sitten niin, että kirjoitin kirjeen ja panin sen postiin.”

”Kutsuitko myös Wecksellit? Ja Birgerin?” huolehti Iiris.

”Kutsuin. Ehdotin ensi lauantaita, ja jos se ei sopisi, seuraavaa lauantaita. Kuten oli puhe. Vastausta en ole vielä saanut.”

”Pidä huolta, maman, ettet pane herra Roslundia istumaan Katrinin viereen”, sanoi Fanny.

”Miksi niin tekisin?” tuhahti täti Carstens. ”Hän istuu tietenkin minun ja Iiriksen välissä.”

”Ja Birger minun vieressäni”, sanoi Iiris.

”Eipä kun Walter. Mitä hän ajattelisi, jos panisin hänet muualle?”

Täti ja Iiris aloittivat jälleen sopivaa sulhasehdokasta koskevan kiistelyn, josta keittäjä oli kertonut. Katri kuunteli jonkin aikaa, kieltäytyi sitten jälkiruoasta ja vetäytyi huoneeseensa.

Tällä kertaa hän ei kirjoittanut vuoteessa muistikirjaansa.

Hän ajatteli Henrik Roslundia ja heidän ensimmäistä suudelmaansa.

Eno Carstensin lähettämään kutsuun saapui vastaus seuraavana aamuna, niin että eno saattoi tiedottaa sen sisällön kaikille aamiaispöydässä.

”Henrik Roslund kiittää kutsusta ja sanoo, että hänelle ja Weckselleille käy lauantai kahden viikon päästä eli kahdeskymmeneskuudes tätä kuuta”, sanoi eno ja ojensi kirjeen täti Carstensin silmäiltäväksi. ”Vastaan varmaankin, että sovittu, eikö niin?”

”Siihen on ikuisuus”, sanoi Iiris valittavalla äänellä.

”Voithan sinä tavata Walteria sitä ennen”, sanoi täti Carstens. ”Ensi viikonloppuna vaikka. Silloin on kollegiasessori ja rouva Bäckmanin lounastanssiaiset.”

”En tiedä, tuleeko Walter sinne. Tai Birger.”

”Minä saan sen selville”, lohdutti Fanny sisartaan. ”August on kutsuttu. Kysyn häneltä.”

Katri ei sanonut mitään, mutta kuunteli sitäkin tarkemmin.

Hänen pitäisi puhua Henrikin kanssa uudelleen siitä, miten kauan he pitäisivät suhteensa omana tietonaan. Ennen pitkää joku näkisi heidät yhdessä, tunnistaisi Henrikin ja huomaisi, miten tuttavallisesti he käyttäytyivät toisiaan kohtaan.

”Olet oikeassa”, sanoi Henrik, kun he istuivat iltapäivällä Ekbergin kahvihuoneessa Aleksanterinkadulla. ”Tässäkin olemme kuin näyteikkunassa. Jos joku tuttavani tulee, minun on esiteltävä sinut, ja johtopäätöksiä tehdään. Mutta en tahdo piilotellakaan. Voin mennä saman tien pankkiin pyytämään enoltasi kättäsi, jos haluat.”

Katri ravisti päätään. ”Kiitos, olet kiltti. Mutta en usko, että se on hyvä ajatus. Olen varma, että eno antaa suostumuksensa. Hän on luultavasti yllättynyt, mutta hän pitää minusta ja kunnioittaa sinua. Olen kuitenkin lopen kyllästynyt siihen, että tätini ja serkkuni syyttävät minua kaikesta, mikä heidän elämässään on milloinkin vinossa. Olen saanut puhua ja viettää aikaa sinun kanssasi ja tuntea, mitä on olla hyväksytty. Se on kuin keidas pitkän aavikolla vaeltamisen jälkeen. Tahtoisin nauttia siitä vielä hetken ilman säröääniä. Ja tiedän, että jos menet nyt pankkiin, siitä ei hyvä seuraa. Kun eno tulisi illalla kotiin ja kertoisi kihlauksesta, en saisi moneen päivään rauhaa tätini ja serkkujeni riitelyltä.”

Henrik ojensi kätensä pöydän yli ja laski sen hänen kätensä päälle. ”En ymmärrä lainkaan. Eikö heidän suunnitelmansa ole, että myös sinä avioidut? Niin että he pääsevät sinusta eroon?”

Katri hymyili. ”He uskovat, että minunlaistani ei huoli kuin joku mitätön ihminen. Se että se olet sinä, lyö heitä vasten kasvoja. Iiriksen ja Fannyn pitää tehdä edullinen naimakauppa, eikä minun.”

”Edullinen naimakauppa”, toisti Henrik kulmiaan kohottaen. ”Olenko minä pelkkä edullinen naimakauppa?”

”Heille olet. Minulle sinä olet se, joka on rakas.”

Henrik hyväili sormillaan hänen kättään. ”Tiedän sen. Mutta ovatko he todella noin kateellisia? Tyhjästä? Eihän se mitä sinä saat, ole heiltä pois.”

”Voi, kyllä se on. Täti Carstens tahtoo, että Walter kosii Iiristä. Hän ja Iiris ajattelevat ruukkia ja kartanoa. Mutta jos – kun sinä avioidut minun kanssani, minä tulen heidän ja ruukin ja kartanon väliin.”

”Uh.” Henrik irvisti kuin olisi maistanut jotakin hapanta. ”Luulen, että tätisi ja serkkusi toive on turha. En tunne täysin poikani ajatuksia, mutta arvelen, että hän on muuttanut mieltään serkkusi suhteen. Hänen ihailunsa haaleni, kun hän näki, miten serkkusi kohteli sinua. Hän sanoi minulle, että se ei ole kaunis todistus serkkusi luonteesta.”

”Jos on noin, olen siitä iloinen. Pidän Walterista, eikä Iiris ole minusta hänelle sopiva puoliso. Iiris muuten on niin pettynyt Walteriin, että on siirtänyt toiveensa kälysi vanhempaan poikaan.”

”Birgeriin? Kas vain. Sekin lienee tyhjä arpa, koska Birgerillä on jo mielitietty.”

Katrin silmät pyöristyivät. ”En voi kuvitella, mikä meteli syntyy, kun Iiris saa tietää.”

”En ymmärrä tuotakaan. He istuivat lauantaina pöydässä vierekkäin, siinä kaikki.”

”Serkkuni ja tätini laativat kauaskantoisia suunnitelmia heti, kun joku sopiva ehdokas tulee näköpiiriin. Mutta sinä itse et ole nyt johdonmukainen. Mekin istuimme lauantaina pöydässä vierekkäin, tänään on tiistai ja olemme kihloissa.”

Henrik nauroi hereästi. ”Se on eri asia. Me olimme jo tavanneet. Ja me… olemme me.”

”Me olemme me. Miten noin viisas mies voi olla noin hupsu?”

”Se on totuus.” Henrik tuijotti häntä kiinteästi silmiin. ”Koska sinua ei voi verrata keneenkään.”

Katrin valtasi lämmin ja suloinen olo. Tuntui sielun pohjassa asti hyvältä, kun joku katsoi tuolla tavalla. Hän ei ollut koskaan odottanut mitään tällaista: ehkä siksi se olikin niin arvokasta. ”Olet kultainen”, hän sanoi. ”Silti… niin, meidän puhua siitä, koska on oikea hetki. Miten olisi kahden viikon päästä, kun tulette kaikki meille? Täti ja serkut eivät uskalla järjestää kohtausta, kun on muita paikalla.”

”Se sopii minulle”, sanoi Henrik. ”Äläkä ole turhaan huolissasi. Jos sinulle tulee paha olla siinä talossa, järjestän sinulle asunnon.”

”Minulla ei ole rahaa maksaa vuokraa.”

”Ei sinun tarvitse maksaa vuokraa, minä teen sen.”

”Ei käy. Se ei näytä säädylliseltä, enkä tahdo enää kuraa heitettävän päälleni.”

Henrik katsoi häntä jälleen, ja nyt silmien ilme oli tutkiva ja vakava. ”Niin”, mies sanoi sitten. ”Olet tietenkin oikeassa. Etkä voi asua vielä minunkaan luonani, vaikka tilaa olisi. Ihmisten puheet. Mikä kaikki olisikaan mahdollista, jos ei olisi ihmisten puheita?”

”Kai minä kestän Carstensit, kun tiedän, että olen pian pääsemässä pois”, sanoi Katri.

”Me keksimme jotakin, jos sinulle tulee liian tukalaa. Mutta kuulehan, mitä minulla on kerrottavana. Se ilahduttaa varmasti sinua.”

Henrik nojautui eteenpäin ja otti Katrin käden kämmeniensä väliin.

”Voin järjestää sinulle matematiikan yksityisiä luentoja, ennen kuin syksyllä aloitat yliopiston. Tunnen Edvard Neoviuksen, joka oli matematiikan professori yliopistossa ennen hänestä tuli senaattori neljä vuotta sitten. Hän on koulutukseltaan alun perin insinööri, kuten isäsi. Neovius on kiireinen mies, mutta kun puhuin hänen kanssaan, hän sanoi nauttivansa siitä, että voi muutaman kerran viikossa syventyä siihen, mikä on hänen intohimonsa. Hänen sisarensa Aline on myös matemaatikko, joten hän ei oudoksu naisoppilasta.”

Katrin sydän suli, kun hän sai välittömän todistuksen siitä, että Henrik tahtoi tukea hänen opintojaan. Häntä melkein itketti. ”Se olisi hienoa, todella hienoa”, hän sammalsi. ”Kiitos.”

”Vien sinut torstaina tapaamaan häntä, jos ehdit silloin”, sanoi Henrik. ”Ota tarpeelliset muistiinpanosi mukaan.”

”Totta kai ehdin.”

Minä järjestän sen ajan, vaikka minun pitäisi kumauttaa täti Carstens tajuttomaksi, ajatteli Katri.

Hänen ei tarvinnut käyttää väkivaltaa. Täti Carstensilla oli muuta tuumittavaa. Katri tapasi senaattori Neoviuksen Henrikin tehtaan konttuurissa Bulevardilla. Heidät ohjattiin mukavaan huoneeseen, jossa Henrik otti vastaan vieraita.

Kuten Henrik oli ennustanut, senaattori Neovius suhtautui Katriin hyväntahtoisesti. Otettuaan ensin selvää, mitä Katri osasi, Neovius antoi hänelle saksankielisen oppikirjan, josta alettiin opiskella kaavojen ja laskujen avulla korkeampaa matematiikkaa. Katri sai toisenkin kirjan, joka käsitteli Maxwellin yhtälöitä ja niiden uusia sovellettavuusalueita. ”Sekä huviksi että hyödyksi”, sanoi senaattori. ”Koska sähkömagnetismi teitä kiinnostaa.”

Täti Carstens ei todellakaan huomannut, että Katri viipyi päiväkävelyllään poissa yhä pitempiä aikoja. Tytärten naima-asiat olivat hänelle nyt tärkeämmät.

Fanny oli onnistunut lounastanssiaisissa kitkemään pois August Bergmanin orastavan ihastuksen Katriin ja suuntaamaan tämän tunteet takaisin itseensä. Nuori herra Bergman oli lähettänyt Fannylle jopa kukkia kotiin, ja täti Carstens oli tästä innoissaan. Carstensien ruokapöydän puheenaiheina olivatkin tanssiaisia seuranneina päivinä rakkaan Augustin erinomaisuus ja Fannyn loistava tulevaisuus.

Iirikseen täti oli sen sijaan tyytymätön, sillä tämä oli viettänyt illan mittaan paljon aikaa entisen ihailijansa, herra Lindebergin seurassa. Poloinen Lindeberg oli menettänyt tädin silmissä kaiken loisteensa, kun tähtäimeen ilmestyi Walter Roslund.

”Mitä sinä enää hänestä piittaat?” moitti täti. ”Senaatin sihteeri, ja isällä pieni perintö ja maatilkku, eikä muuta.”

”Mauritzista voi tulla vielä hovineuvos”, puolusteli Iiris.

”Ehkä, mutta siihen menee vuosikausia. Ehkä hiuksesi ovat sitä ennen harmaat. Hän ei voi ostaa omaa taloa, vaan joudut asumaan hänen vanhempiensa nurkissa. Pitäisitkö siitä?”

”Hän on komein mies koko Helsingissä. En ole varma, tahdonko häntä. En siedä hänen isänsä korvia. Ne ovat valtavat, kuin kannunkahvat. Uh! Pelkään, että joku lapsistamme saisi ne. Mutta minua kiusaa ajatella, että joku muu nappaa Mauritzin.”

Täti naksutti kieltään kitalakea vasten. ”Tuo on kevytmielistä puhetta. Pari vuotta olet vielä nuori, mutta entäs sitten? Sinun pitää olla järkevä, Iiris!”

Katri oli vilpittömästi pahoillaan Iiriksen puolesta. Hänellä oli tunne, että Iiris välitti herra Lindebergistä enemmän kuin kenestäkään, mutta tädin kunnianhimo ja köyhyyden pelko nujertaisivat hänen aidot tunteensa.

Katrista tämä oli typerää, sillä senaatin sihteeri Lindeberg ei ollut suinkaan keppikerjäläinen. Hän oli ahkera ja nuoreksi mieheksi tavoiltaan kunnollinen, eli hän ei tuhlannut perintövarojaan pelipöydissä ja juomingeissa. Hän pääsisi vielä pitkälle. Se mitä täti nimitti maatilkuksi, oli yli sadan hehtaarin tila Sjundeåssa.

Täti Carstens rakensi suunnitelmansa sen varaan, mistä saatiin nopeasti suurin hyöty. Epäviisasta taloudenpitoa, tuumi Katri. Eikä ihmisiä saanut kohdella kuin pelinappuloita. Täti ei koskaan puhunut rakkaudesta tai kumppanuudesta. Niillehän ei voinut antaa rahallista arvoa.

Tämän laskelmoivuuden takia omapäinen ja sääntöjä rikkova Katri oli malka tädin silmässä.

Kohta sinä minusta pääset, ajatteli Katri katsellessaan tätinsä punakoita kasvoja. Mutta tädin ilon sumentaisi täydellisesti Katrin sulhanen. Ruukinpatruuna, kartanon­omistaja. Kuka olisi osannut ennustaa, että saunassa syntyneelle halpa-arvoiselle holhokille annettaisiin aviomiesten arpajaisissa pääpalkinto?

Onnestaan huolimatta Katri oli hermostunut, kun hän ajatteli tulevaa lauantaita ja Roslundien vierailua. Hän ei pelännyt ainoastaan tädin ja serkkujen raivoa ja pettymystä. Hän arasteli myös sitä, mitä Henrik oli kironnut.

Ihmisten puheita.

Sillä tietenkin Helsingin seurapiirit nyökyttelisivät salaviisaasti hymyillen kuullessaan uutisen. Carstensien suojeluksessa kasvanut kömpelö hiirulainen olikin kavala kyykäärme, joka pystyi sieppaamaan kaikkien selän takana varakkaan leskimiehen.

Katrin pelko kasvoi, kun hän seurasi, miten tarmokkaasti täti valmisteli suurta iltaa. Täti oli autuaasti tietämätön siitä, mitä se itse asiassa tulisi juhlistamaan. Edeltävänä perjantaina Katri oli niin ahdistunut, että hänen oli pakko puhua Henrikille.

Henrik kuunteli ääneti, kun hän kertoi mielialoistaan.

”Luulen, että huolesi on turha”, Henrik sanoi sitten. ”Ne, jotka tuntevat minua vähänkin, tietävät, etten ole vanha narri. Minuun on vaikea tehdä hyvää vaikutusta. Lisäksi en liikuskele seurapiireissä kuin sen verta, mikä on pakollista. En anna arvoa niille, joiden elämän sisältö on juoruta toisista. Nuo piirit myös kyllästyvät nopeasti ja etsivät uutta. Kenties leuat loksuttelevat vähän aikaa, mutta pian löytyy toinen puheenaihe. Me todistamme heitä vastaan tekemällä juuri niin kuin itse tahdomme.”

”Kunpa minulla olisi palanen sinun itseluottamustasi”, sanoi Katri.

”Sinulla on iso määrä omaa itseluottamusta”, sanoi Henrik. ”Se ihminen, jonka näin loppiaisaattona, on minun käsitykseni itsestään varmasta ihmisestä. Hyvällä syyllä itsestään varmasta ihmisestä.”

”Silloin ei ollut ketään katsomassa. En välittänyt muusta kuin siitä, että saan sinut turvaan.”

”Minä olin katsomassa. Ja minä pidin siitä, mitä näin. Eikö sinulle ole tärkeämpi se, mitä minä ajattelen sinusta, kuin se, mitä joku yhdentekevä tuntematon ihminen voi ehkä ajatella sinusta?”

Katri huokasi. ”Sinä olet tottunut puhumaan ihmiset kumoon, Henrik.”

”Niin olen. Mutta en koskaan koeta vakuuttaa ketään mistään, jollei minulla ole hyviä todisteita ja perusteita. Älä suotta pelkää. Ehkä kaikki meneekin hyvin. Minä olen huomenna paikalla, muista se.”

Tällä ajatuksella Katri vahvisti itseään, kun Anni ja Oksaska, joka pesi talon pyykit, pyörivät Carstensien huoneustossa puunaten, tomuttaen ja järjestellen. Keittiössä haudutettiin, keitettiin ja paistettiin, ja täti Carstens touhusi Iiriksen ympärillä koettaen tehdä tyttärestään mahdollisimman kauniin.

Katri pysytteli huoneessaan ja yritti vakuuttaa itsensä siitä, ettei ollut petturi.

Muutamaa kuukautta aikaisemmin hän olisi ollut vain vahingoniloinen. Nyt oli toisin. Rakkaus oli pehmentänyt hänen sydäntään. Muuta selitystä hän ei löytänyt.

Rakkaus. Miten kummallinen, miten mullistava asia se oli. Kuin rokko tai keuhkotauti. Ei osannut kuvitella mitä se voisi olla ennen kuin sai tartunnan. Katri oli uskonut, ettei välitä miehistä. Heidän huomionsa kiusasi häntä. Eivät he halunneet tietää, millainen hän oikeasti oli.

Mitä muuta siitä voisi seurata kuin molemminpuolinen pettymys ja suru.

Mutta Henrik oli erilainen. Henrik tunnisti hänet ja osasi kulkea oikeaa tietä hänen luokseen. Hän puhui samaa kieltä kuin Katri eikä Katrin tarvinnut ponnistella ja pettyä, kun ei tullut ymmärretyksi.

Katri oli iloinen ja ihmeissään. Hän oli kiitollinen. Hän halusi koskea Henrikiä ja olla lähellä häntä. Se oli turvallista, se tuntui hyvältä, koska Henrik oli niin tuttu.

Rakkaus ei ollutkaan häkki, vaan portti johonkin uuteen.

Kunpa he voisivat karata metsän uumeniin, muiden silmistä pois. Niin kuin pappa ja äiti. Ehkä he voisivatkin, ainakin jollakin lailla ja osaksi aikaa. Henrikillä oli ruukki ja kartano. Katri odotti kovasti näkevänsä ne. Etenkin ruukin ja koneet ja mitä valmistettiin ja miten kaikki toimi.

Pappa ja äiti olivat maksaneet kalliin hinnan siitä, että tahtoivat elää toisin kuin muut. Katri pääsisi helpommalla, sillä Henrik ei ollut pohjoisesta tullut nuori mies, joka ei omistanut kuin vaatteensa ja suuret unelmansa. Maailmakin oli muuttumassa. Sellaiset ihmiset kuin täti Carstens jäisivät pian historiaan.

Tänä lauantai-iltana täti Carstens oli kuitenkin yhä todellisuutta. Katrin sisällä väreili sama ahdistus, jota hän oli tuntenut viisi vuotta sitten, kun hän seisoi sadepilvien pimentämällä kadulla kuluneen matka-arkkunsa kanssa, ovi aukesi ja täti, jota hän ei ollut koskaan tavannut, katsoi häntä kuin hyönteistä.

Hän omisti runsaasti aikaa pukeutumiseen ja hiusten laittamiseen pitääkseen mielensä rauhallisena. Sitten kello tuli seitsemän, ovikello kilisi ja Katrin sydän pomppasi kurkkuun. Hän raotti huoneensa ovea ja kurkisti eteishalliin. Henrik oli tullut sisään ja kätteli Helmer-enoa ja täti Carstensia. Hänen selkänsä takana häämöttivät Walter ja Ellen ja Wecksellin pariskunta.

Katri antoi seurueen siirtyä eteenpäin, astui vasta sitten eteiseen ja koetti pysyä seinän vieressä näkymättömissä. Wecksellin lapset kuitenkin kääntyivät ja antoivat hänelle kättä, ja sitten muutkin tekivät saman, viimeisenä Henrik. He katsoivat toisiaan, ja Henrikin silmissä oli lämmin ja rohkaiseva ilme.

Vieraille jaettiin samppanjamalja, kuten Roslundeillakin oli tehty. Katri huomasi, että Iiris ja Fanny saivat juomaa, mutta hänelle ei ollut lasia. Henrik oli pitänyt häntä silmällä. Mies käveli tyynesti Katrin luokse ja ojensi oman lasinsa hänelle. ”Olkaa hyvä”, hän sanoi.

Täti viittoi kiivaasti Annia hakemaan uuden lasin, mutta Henrik kohotti kätensä ja sanoi: ”Älkää suotta vaivautuko. Herra Carstens, minulla on teille tärkeää puhuttavaa. Tahtoisin keskustella kanssanne kahden ennen kuin jatkamme seurustelua.”

”Totta kai, totta kai”, sanoi eno hämmästyneenä. ”Mennään työhuoneeseeni.”

Miehet poistuivat. Toiset jäivät seisomaan salonkiin. Täti Carstens havahtui ensimmäisenä toimintaan. Hän nykäisi Iiriksen sivuun. ”Hän aikoo puhua sinun ja Walterin kihlauksesta!” täti kuiskasi, mutta niin kovaa, että kaikki kuulivat. ”Enkö sanonut?”

Walterin kasvoille tuli kiusaantunut ilme. Ellen hymyili Katrille ja pudisti hiukan päätään. Kaikesta päätellen myös Ellenille oli selvää, että täti Carstens erehtyi pahan kerran. Mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Wecksellit näyttivät olevan yhtä tietämättömiä tulevasta kuin täti Carstens.

Iiris ei ilahtunut äitinsä sanoista. Hän nakkasi niskojaan ja käveli Walterin luokse. ”Mitä tämä tarkoittaa?” hän sihisi. ”Kiitos kaunis, sillä uskoin jo, ettet saa mitään aikaan. Olisit silti voinut kertoa edeltäpäin. Ja mikset mennyt itse, vaan lähetit isäsi kosimaan? Oletko vielä lapsi?”

”Ei hän mennyt puhumaan meistä”, sanoi Walter kasvot kalpeina. ”Hänellä oli muuta asiaa.”

Katri tajusi, ettei Walter enää pitänyt Iiriksestä lainkaan. Iiris teki tyhmästi, kun ei hillinnyt kiukkuaan. Mutta hänen hermonsa olivat varmasti kireällä, kun sulhaskaruselli pyöri niin vinhasti ja täti Carstens teki vielä parhaansa lisätäkseen siihen vauhtia.

”Muuta asiaa”, toisti Iiris ja käänsi selkänsä Walterille. ”Mikä farssi tämä oikein on?”

”Mistä hän puhuu, jollei Iiriksestä?” kysyi täti Carstens väännellen käsiään.

”Ei ole minun asiani kertoa”, sanoi Walter. ”Isä selittää itse, kun palaa.”

Katri oli iloinen, ettei kukaan muu kuin Walter ja Ellen tiennyt, mitä oli tulossa. Hän oli jälleen sen verran poissa tolaltaan, että tyhjensi puolet samppanjalasistaan. He odottivat joitain minuutteja, täti Carstens ja Iiris ärtyneinä ja muut vaivaantuneina tai uteliaina. Wecksellin lapset supattivat keskenään. Katrista aika tuntui ikuisuuden mittaiselta.

Sitten he kuulivat työhuoneen oven avautuvan ja Helmer-eno marssi salonkiin. Henrik tuli hänen jäljessään.

”No niin”, sanoi eno sukien hämillään hiuksiaan. ”Sain kuulla hämmästyttävän, mutta erittäin iloisen uutisen. Henrik – niin, me teimme sinunkaupat – Henrik pyysi äsken sisarentyttäreni kättä. Ja minä tietenkin suostuin. Nostetaan malja kihlaparille. Onko teillä vielä jotain laseissanne?”

Joku ulvahti.

”Mitä? Kuka? Kenen kättä?”

Se oli täti Carstens. Mutta ennen kuin kukaan muu ehti sanoa tai tehdä mitään, Henrik oli kävellyt Katrin luo ja tarttunut hänen vapaaseen käteensä. ”Nyt se on sitten virallista”, hän sanoi kuuluvalla äänellä ja kääntyi muiden puoleen.

”Onneksi olkoon, neiti Wikander, onneksi olkoon, isä”, sanoi Ellen ja kohotti samppanjalasiaan.

Walter onnitteli myös, sitten Birger Wecksell, ja sitten loput Wecksellin perheen jäsenet. Täti Carstens ei sanonut mitään. Hän oli kuin halvaantunut. Fannyn suu oli lopsahtanut hämmästyksestä auki, mutta Iiris hymyili pilkallista hymyä. ”Kihlaus, sittenkin”, hän sanoi ja otti lasistaan ison kulauksen.

”Kihlaus”, sanoi täti Carstens jäykästi. ”Entä Iiris? Ja Walter?”

”Walter päättää itse, kenet hän tahtoo kumppanikseen”, sanoi Henrik. ”Minulla ei ole siinä osuutta. Katri on minun valittuni. Hän on minulle hyvin rakas. Olen hänelle henkeni velkaa.”

Joukossa kävi kohahdus. Henrik nyökkäsi ja jatkoi: ”Lapseni tietävät jo tämän, mutta kerron nyt muillekin. Uskon, että ilman häntä olisin tammikuussa paleltunut kuoliaaksi. Olin hiihtämässä Helsingin saaristossa, loukkasin itseni mäessä enkä pystynyt liikkumaan kuin pari metriä. Aika kului ja pelkäsin, ettei kukaan löydä minua. Sitten valkoisesta tyhjyydestä ilmestyi tämä enkeli. Hän sitoi jalkani, rakensi kelkan, veti minut Kaivopuiston rantaan ja pani minut rekeen, joka kuljetti minut sairaalaan. Hän teki sen niin nopeasti ja taitavasti, että jalkani on jo melkein terve, enkä palelluttanut sormiani enkä varpaitani.

Henrik kääntyi Katrin puoleen ja veti hänet lähemmäs itseään. ”Siitä lähtien olen koettanut selvittää, kuka tuo enkeli oli. Voitte kuvitella, miten ilostuin, kun Katri astui eteeni kaksi viikkoa sitten. Siitä alkaen elämäni sai uuden suunnan ja merkityksen. Toivon, että olette onnellisia puolestamme.”

”Me olemme onnellisia”, sanoi Helmer-eno. ”Tiesin aina, että Katrin löytää hyvän aviomiehen.”

Täti Carstensin alahuuli näytti siltä, että täti oli tykkänään eri mieltä. Henrik kiinnitti katseensa häneen ja sanoi: ”Toivon, että kihlausaikana, ennen kuin menemme naimisiin, kihlattuni saa nauttia sitä arvostusta, mikä hänelle kuuluu. Tahdon, että hän voi opiskella sitä mitä haluaa, ja olen järjestänyt hänelle yksityistunteja. Syksyllä hän kirjautuu yliopistoon. Keskustelimme myös tästä äsken, ja Helmer piti ajatusta hyvänä.”

Katri puristi lujasti Henrikin kättä. Siitä virtasi voimaa häneen. Hän tiesi, ettei kihlaus eikä Henrikin puhe vaikuttaisi siihen, mitä täti Carstens, Iiris ja Fanny hänestä ajattelisivat. Hän olisi heille yhä outo ja harmillinen olento, joka oli sysätty heidän vaivoikseen. Varmaan hänen onnensa lisäisi entisestään heidän vastenmielisyyttään.

Mutta he eivät enää uskaltaisi halveksia häntä avoimesti eivätkä rajoittaa hänen elämäänsä. Hän olisi vapaa. Vapaa!

Kireä ja sekava tunnelma laukesi sen jälkeen, kun he olivat istuneet pöytään. Ruoka ja viini tekivät kauppansa, ja vaisu sananvaihto kasvoi sorinaksi. Täti Carstens ei ollut enää lamaannuksen tilassa, vaan pystyi jossakin määrin puhumaan ja seurustelemaan.

Kuten Katri oli Henrikille vihjannut, täti näytti laskevan, että Walter oli menettänyt arvoaan nyt, kun hänen isänsä oli menemässä naimisiin nuoren naisen kanssa, joka voisi saada lisää poikia.

Eikä tädin ja Iiriksen ylpeys kestäisi sitä, että Katri olisi Iiriksen anoppi ja arvossa häntä ylempänä.

Walterin nimi siis pyyhittiin kiireesti yli sulhasten listasta ja tädin huomion kohteeksi nousivat Birger Wecksell ja lasivapriikki. Koska Katri piti siirtää pöydän toisesta päästä Henrikin viereen, täti järjesti niin, että Iiris ja Birger istuivat jälleen rinnatusten.

Katri muisti, että Henrik oli kertonut Birgerin olevan jo varattu, ja mietti, selviäisikö totuus Iirikselle illallisen aikana. Toivottavasti ei. Kaksi ikävää yllätystä samana päivänä voisi olla liian paljon.

Fanny, joka istui Walterin vieressä vastapäätä Henrikiä ja Katria, käyttäytyi yllättävän sopuisasti. Hän oli kaikesta päätellen järjestellyt ajatuksensa uudelleen, kun Katrin ja Henrikin liitto julkistettiin. Katri ei ollut enää kilpailija, eikä Fanny ollut kokenut samaa nöyryytystä kuin Iiris. Hänellä oli varaa osoittaa hyvää tahtoa.

Katri ei saanut mielestään pois entisiä loukkauksia, mutta hän päätti olla välittämättä niistä. Olisi levollisempaa viettää kihlausaika Carstensien talossa, jos edes yksi entisistä vihollisista hieroi rauhaa.

Katrin toinen ilonaihe olivat Henrikin lapset. Hän oli pelännyt, että Walter olisi mustasukkainen isälleen, mutta tästä ei näkynyt merkkejä. Walter tuntui ymmärtäneen, ettei Katrilla ollut tarjota hänelle kuin ystävyyttä. Katri päätti tehdä parhaansa ollakseen hyvä ja uskollinen ystävä ja tukija tulevalle poikapuolelle. Ennen muuta hänen olisi saatava Henrik miettimään tarkemmin Walterin koulutusta ja etsimään uusia keinoja, joilla sytyttää Walterin opinhalu.

Ellen puolestaan ihaili suuresti isäänsä ja uskoi, että kaikki mitä Henrik teki, oli oikein ja viisasta. Siksi hän päätteli, että kihlautuminen Katrin kanssa oli hyvä asia. Vaikka Katri arvosti itsekin Henrikin luonnetta, tällainen nöyryys oli hänestä hämmentävää. Ehkä hänen oli paras voittaa ensin Ellenin luottamus, saavuttaa ison sisaren asema ja rohkaista sitten Elleniä pieneen kapinaan…

Mutta se olisi sen ajan murhe. Nyt Katrin tärkein urakka oli totutella uuteen elämäänsä.

Suurin muutos oli vapaus liikkua minne hän halusi. Kun hämmästelyn ja pahastumisen pöly oli laskeutunut Carstensien talossa, Katri lähti Henrikin kanssa ruukille ja vietti koko iltapäivän tutustuen koneisiin ja voimalaitokseen.

”Ruukiksi tätä yhä nimitetään, vaikka itse puhun tehtaasta”, sanoi Henrik heidän seisoessaan sillalla voimalaitoksen yläpuolella katselemassa patoaltaaseen, jonka vesi virtaili mustina levottomina pyörteinä. ”Se oli aiemmin tiiliruukki, mutta jo isän aikana tiilentuotanto siirrettiin pienempään tehtaaseen kartanon lähelle. Ensin tehtiin kiskoja ja kuten näit, tällä hetkellä valmistetaan harkkoja, joita käytetään yhä enemmän uusien talojen perustuksissa ja rakenteissa.”

”Olet kertonut, että tahdot uudistaa sekä voimalaitoksen että tehtaan koneet”, sanoi Katri.

”Kyllä. Olen miettinyt sitä pitempään, mutta hyvä suunnitelma puuttuu. Ja muutoksiin tarvittaisiin pääomaa. Innostuin vain kovasti, kun puhuin kanssasi sähköstä ja johtimista ja jännitteistä illallispöydässä.”

Henrik keskeytti ja alkoi nauraa. ”Erittäin romanttinen keskustelunaihe, eikö totta?”

”Minulle se oli romanttista. Koska se oli jotakin, josta en voinut puhua muille.”

”Aivan.” Henrik nyökytti päätään. ”Meni hetki, ennen kuin ymmärsin, mitä tapahtui. Luulin ensin tyhmästi, että olet vain kohtelias ja siksi puhut siitä mistä minä. Sitten näin, että sinäkin olet innostunut.”

”Puhuin papan kanssa aina sähköstä ja laskin ja tein kokeita. Kun jäin orvoksi ja tulin Carstensin perheeseen, se olikin väärin, eikä sopivaa hienolle naiselle. Aloin pelätä, että sellaista elämäni olisi jatkossakin. Minulle selitettiin, että minun pitäisi muuttua. Mutta en halunnut muuttua.”

”Oli oikein hyvä, ettet muuttunut. Miksei hieno nainen voi olla kiinnostunut matematiikasta ja koneista? Sitä minä kyllä ihmettelen, miksei sinulle annettu parempia pukuja, jos sinun kerran piti olla hieno nainen.”

Katri hymyili ja ravisti päätään. ”Täti Carstens ei tahtonut, että minusta olisi liiaksi kuluja. Hänellähän oli kaksi tytärtä naitettavana. Eniten minua kyllä haittasi se, etten saanut pitää housuja.”

Henrik katsoi häntä hämmästyneenä. ”Tahdotko pitää housuja?”

”En koko ajan. Mutta pitkä raskas hame ei ole käytännöllinen, kun hiihtää tai ajaa polkupyörällä. Tai tekee mitään, missä pitää liikkua vapaasti.”

”Tuo on totta. Minun puolestani saat pitää housuja silloin kun tahdot. Olen suorastaan utelias näkemään sinut housuissa.”

Katri tönäisi häntä olkavarteen. ”Sinä senkin irvileuka.”

”Olen aivan tosissani. Luulen, että housut pukevat sinua. Sinulla on niin pitkät ja sopusuhtaiset jalat, että niitä kannattaa näyttää.”

Katri tönäisi häntä uudelleen. ”Mitä sinä minun jaloistani tiedät?”

”Paljonkin. Tunnen ne, kun pidän sinua sylissäni.”

Katri punastui. Sitten hän nauroi. ”Sallitko minun myös luopua korsetista? En ole ikinä pitänyt niistä. Perin ne yleensä serkuiltani. Iiriksen korsetit sopivat joten kuten, mutta Fannylta saadut kiristivät niin, että olin tulla hulluksi.”

”Sinulle oli siis pelkästään mieluista riisua korsettisi, kun tapasimme ensi kerran.”

”Oli se suuri helpotus. Hengitys kulki heti paremmin. Siitä oli etua, kun minun piti vetää sinua kelkassa.”

Henrik veti hänet lähelleen. ”Olet sinä aika ihme.”

Jonkin aikaa he halasivat ja suutelivat.

”Tässä tuulee liikaa”, sanoi Henrik sitten. ”Mennään alas, ettemme vahingossa kellahda kaiteen yli veteen.”

He laskeutuivat portaat ja siirtyivät tehtaan pihalle.

”Kevät on tulossa”, sanoi Henrik osoittaen sulavia kinoksia. ”Joen virtaus vahvistuu. Mutta voimalaitos ei pysty ottamaan siitä hyötyä irti.”

Katri nyökkäsi. ”Pappa mietti koko ajan mekanismeja, joilla sähköä siirrettäisiin nykyistä helpommin ja vähemmällä hävikillä. Jopa sitä, miten sähkö kulkisi laitteesta toiseen ilman läpi, kuten radiolähettimessä. Paha kyllä, pappa ei koskaan malttanut jatkaa ajatuksiaan pitkälle. Hänellä oli niin paljon ideoita. Keksittyään uuden hän jätti edellisen kesken. Minulle jäi tehtäväksi ajatella hänen ideansa loppuun. Oikeastaan minulla on pari ehdotusta, joita tahtoisin esitellä työntekijöillesi saman tien, jos sallit. Yksi on niin yksinkertainen, että se on mahdollista toteuttaa nopeasti. Toiset voisi ottaa käyttöön sitten kun koneita uudistetaan.”

”Mennään sitten takaisin tehtaaseen puhumaan insinööri Lempiselle. Mutta osaatko selittää asian, vaikka sinulla ei ole mukana muistiinpanojasi?”

Katri nyökkäsi. ”Kaikki on valmiina päässäni. Jos saan paperia ja kynän, voin piirtää kytkennöistä kuvan ja näyttää laskutoimitukset ja kaavat.”

”Sinä olet tosiaan ihme.”

Käsikoukkua kulkien he ohittivat punaisen tiiliseinän, jota puhkoi rivi nokeentuneita ikkunoita, ja astuivat sisään ovesta, joka vei työnjohtajan huoneeseen.

Sinua voisi kiinnostaa myös:

• Julkkikset

  Onneton lapsuus haurastutti Virpi Hämeen-Anttilan itsetunnon – puolison tuella hänestä kasvoi kuitenkin rohkea nainen: ”Puolisoni hyväksyi minut heti ehdoitta”

• Julkkikset

  Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila: "En hyväksy käsitettä normaalipaino: ikään kuin kaikki muu olisi epänormaalia"

• Julkkikset

  Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila on rakentanut itsestään kuvan rohkeana ja voimakkaana ihmisenä: ”Olen eräänlainen juureva Äiti Maa”