Jo muutama ajotunti antaa varmuutta ajamiseen.
Jo muutama ajotunti antaa varmuutta ajamiseen.
Itsetuntemus

Piia, 46, vältteli autolla ajamista ja häpesi pelkoaan – ajo-opettajan kysymyksen avulla Piia oivalsi, mistä pelko johtui

Autoilun välttelystä oli tullut toimittajalle elämäntapa. Sitten tuli korona ja julkisilla liikkuminen tyssäsi. Yli 20 vuoden ajotauon jälkeen paluu tien päälle pelotti.
Teksti: Piia Sainio  Kuvat: iStock

Koronakevät viipottaa kohti kesää. Toukokuun kolea tuuli pyörittelee hiekkaa pitkin autiota parkkipaikkaa. Alkamassa on ensimmäinen ajotunti sitten vuoden 1992 kevään, jolloin läpäisin inssiajon ongelmitta.

Yritän muistaa, miten auto käynnistetään. Mietin, voiko auton hallinnan menettää heti, kun laittaa virrat päälle. Pitääkö kytkin olla alhaalla, ja missä vaiheessa avainta uskaltaa vääntää? En kehtaisi kysyä, mutta on pakko.

Saan opettajan neuvoilla auton käyntiin ja lähden kiertämään parkkipaikkaa ykkösvaihde päällä. Aivan huikeaa! Minä liikutan tätä autoa, juhuu! Se tottelee minua. Ja nyt jarrutan, tuosta. Se pysähtyy. Ja käynnistys, peruutus, parkkeeraus, uusi kierros ykkösellä parkkipaikan ympäri. Vielä toinen ja kolmaskin.

Kun ajan parkkipaikalta pois, vaihdan kakkoselle. Vähän kauempana vielä kolmoselle. ”Hyvinhän se kytkimen käyttö sujuu”, ope kehaisee. Olen haljeta ylpeydestä.

Lue lisää: Vaasalainen Anne pelkäsi ajamista niin paljon, että uskaltautui rattiin ensi kerran 35-vuotiaana – jakaa vinkkinsä, miten ajopelko selätetään

Ensimmäinen ajotunti takana

Kun ensimmäiset kaksi ajokilometriä yli 20 vuoden ajotauon jälkeen olivat takanapäin, tunsin voitonriemua. Alku oli ohitettu, eikä tästä olisi enää paluuta! Kotona keitin kahvit ja otin pullaa pakastimesta. Hehkutin miehelle, soitin äidille. Minun oli vaikea käsittää, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Sitähän en voinut edes aavistaa, että syyskuuhun mennessä ajokilometrejä kertyisi 5 000.

Olin kehittänyt autoilun välttelystä taitolajin. Nuoruudessani lähellä oli aina joku, joka otti kyytiin: isä, poikakaveri, ystävä tai veli. He pitivät ajamisesta, minua se taas stressasi. Kun muutin pois kotoa, valitsin asuinpaikkani palveluiden ja hyvien liikenneyhteyk­sien ääreltä. Pyöräilin ja kävelin, matkustin bussilla ja junalla.

Ajotaidot nollaantuivat ja samalla pelot kasvoivat.

Häpesin sitä, että pelkäsin. Olihan ihan naurettavaa pelätä jotain niin tavallista asiaa kuin autolla ajamista.

Korona pakottaa ajamaan

Autoa en muka tarvinnut edes silloin, kun lapsi oli pieni. Toki oikeasti olisi ollut kiva hurauttaa mummolaan puolessa tunnissa sen sijaan että taiteilee vauvan ja varusteiden kanssa metrossa ja bussissa reilut pari tuntia. Mutta ehei. Me pärjäämme oikein hyvin näin, vakuuttelin. Silti salaa toivoin, että joskus vielä ajaisin.

Vasta 46-vuotiaana jouduin kohtaamaan pelkoni. Olin ollut koko koronakevään kotona vuorotteluvapaalla. Vappuun mennessä olin tulla hulluksi ajatuksesta, etten pääsisi minnekään edes kesällä. Koronariskin takia emme uskaltaneet matkustaa metrolla, bussilla emmekä junalla. Mies ei kokenut tarvetta lähteä liikkeelle. Minun olisi siis hankittava auto ja ajettava sitä, jos haluaisin pois kotiympyröistä.

Varasin ajotunnin enkä kertonut siitä kenellekään. En halunnut ylimääräisiä paineita. Toisesta ajotunnista uskalsin jo mainita perheelle etukäteen. Kun kolmas ajotunti oli ohi, opettaja sanoi, että nyt tämä riittää. Nyt sun pitää vaan alkaa ajaa.

Ajotunti voi antaa rohkeutta kohdata pelkoja

Pelkoaan ei saisi piilottaa. Jos sen jättää käsittelemättä, ei voi tietää, mikä ajamisessa täsmälleen ottaen pelottaa. Peruuttaminen vai parkkeeraaminen? Liikkeellelähtö? Liikennepsykologi Mika Hatakan mukaan olennaista on juurikin ymmärtää, mitä pitää harjoitella, jotta pelottaisi vähemmän.

– Ajamisessa tärkeää on se, että kokee hallitsevansa, mitä on tekemässä. Jos tuntuu, että osaamisessa on puutteita, ajaminen voi arastuttaa, Hatakka sanoo.

Hän kehottaa harjoittelemaan auton peruskäsittelyä tyhjällä parkkipaikalla tai tekemään kuten minäkin: hankkimaan ammattiapua eli ottamaan ajotunti tai pari.

– Ajo-opettajalta saatu rohkaisu auttaa pääsemään kiinni hommaan. Jos opettaja on fiksu, hän kysyy, mikä sinua pelottaa. Ja sitten harjoitellaan juuri sitä.

Minunkin opettajani kysyi sitä, kun ensimmäinen ajotunti oli alkamassa. Vastasin jotain epämääräistä, koska tuntui, että ihan kaikki pelotti. Silti oli tärkeää, että hän kysyi. Minulle tuli tunne, että pystyn luottamaan häneen eikä minun tarvitse hävetä pelkoani hänen seurassaan.

Niin, se häpeä. Miten liikennepsykologi kehottaisi sitä käsittelemään?

– Ajatellaanpa, että sinun pitäisi lähteä kytkemään sähköjä johonkin taloon. Varmasti se pelottaisi. Ei kukaan sanoisi, että sinun pitää hävetä, koska et osaa kytkeä sähköjä tuohon taloon, Mika Hatakka vertaa.

– Ei osaamattomuuttaan tarvitse hävetä. Eivät taidot tule luonnostaan.

Tuon minäkin oivalsin, mutta vasta useaa sataa kilometriä myöhemmin. Ehdin hävetä muun muassa sitä, että maantiellä taakseni kertyi jonoa.

– Jos ajaminen on verkkaista, muilta autoilijoilta saattaa tulla kuittia. Se on kuitenkin ennemminkin heidän murheensa. Pitää vain ajatella, että ”töötätköön, minä menen tätä tahtia”. Ja olisihan se nyt vaarallistakin, jos arka ja kokematon kuski yrittäisi väkisin pysyä muiden rivakassa rytmissä.

Toistot kartuttavat taitoja

Vuokraan kesäksi perheauton. Istun yksin autossa ja yritän ymmärtää sen lukuisia ”ajoa helpottavia” ominaisuuksia. Tässähän ei ole edes käsijarrua, pelkkä nappi käsijarrun paikalla! Apua! En tiedä, olenko koskaan ollut näin yksin. Koronariskin vuoksi en kehtaa pyytää ketään ajotaitoista tuttavaani viereeni istumaan.

Viikko kuluu lähiseudulla körötellen, ris­teyksissä junnaten, kortteleita eestaas hinkaten. Vasta sitten uskallan ottaa jälkikasvun kyytiini. Koska mitä sitä kiertelemään: suurin pelkoni on se, etten selviä tästä hengissä. Pelkään, että teen virheliikkeen, jolla on kohtalokkaita seurauksia. Ahdistaa. Nukun huonosti.

Jokaisen ajokerran jälkeen olen kuitenkin hengissä, jo käsien tärinäkin sen todistaa. Autossa on peruutustutka, ja sen avulla pysäköiminen alkaa sujua. Mitä enemmän ajan, sitä paremmin hahmotan sen, mitä apua sivupeileistä on. Ympärilläni kaaos talttuu samaan tahtiin kuin opin käsittelemään uutta menopeliäni.

Lue lisää: Marianna Stolbowin kolumni: Tunnen autoilustani syyllisyyttä mutta on mahtavaa terapiaa laulaa ratissa

Pelottavia tilanteita

Läheltä piti -tilanteitakin sattuu. Kun uskaltaudun ensi kertaa vaihtamaan kehältä moottoritielle, takaani sujahtaakin toinen auto. Se on vaihtanut rampille jo ennen minua. Vältämme törmäyksen pelkällä hyvällä onnella.

Toisaalta tilanteista oppii. Matkalla Kumpulan maauimalaan käännyn väärässä ris­teyksessä ja tuskailen U-käännöksen mahdottomuutta, kun takapenkiltä kuuluu 7-vuotiaan kirkas ääni: ”Olispa täällä liikenneympyrä.” Niinpä! No, tuossahan se. Siitä vain ympäri ja takaisin päin.

Samalla reissulla näen muidenkin töpeksivän. Joku kääntelee pakuaan keskellä kapeaa katua niin, ettei ohi pääse. Maauimalan ahtaalla parkkipaikalla joku jurnuttaa autollaan kymmenen minuuttia saadakseen sen viivojen sisään. En olekaan ainut!

Siitä lähtien ajan pelkoa päin. Kun huomaan karttavani kapeaa rantatietä vastaantulijoiden pelossa, lähden ajamaan juuri sinne. Kun huomaan vältteleväni parkkihalleja, pakottaudun ajamaan parkkihallin kapeasta rampista alas. Opin, että hiljaa ajamisen taito on tärkeämpi kuin uskallus ajaa kovaa.

Käytän kaikki mahdolliset keinot liikkumisen helpottamiseksi. Ajan vain rauhallisina aikoina ja hyvällä kelillä. Kaupan parkkipaikalla etsin vastakkaiset parkkiruudut ja ajan toisen ruudun yli, jotta saan auton nokan valmiiksi lähtöasentoon. Tätä niin sanottua marttaparkkia suosii myös Mika Hatakka.

– Peruuttamalla sattuu valtaosa kolareista parkkipaikoilla, siksi sitä kannattaa välttää. Ja onhan peruuttaminen muutenkin hankalampaa kuin eteenpäin ajaminen, hän sanoo.

– Riskit minimoimalla ja vaikeita tehtäviä vähentämällä pääsee eteenpäin ja uskaltaa ajaa.

Ja minähän ajan. Mitä siitä, että ratkeankin itkemään helpotuksesta, kun pääsen perille 200 kilometrin päähän appivanhempieni luo. Ja mitä siitä, että joku kyttää koko ajan ohituspaikkaa puskurissa kiinni. Jauhan purkkaa ja ajattelen, ettei ole minun ongelmani.

Varovainen olen edelleen. Hatakan mukaan pelosta voi olla hyötyäkin.

– Onnettomuustutkijana olen arkojen kuskien sijaan törmännyt ennemminkin niihin kuljettajiin, joiden olisi pitänyt pelätä, mutta jotka eivät ole pelänneet. En näkisi arkailua keskeisenä riskinä liikenteessä, vaarallista on ennemminkin pelottomuus.

Yksi muiden joukossa

Uskaltaudun ajelemaan vieraiden kaupunkien keskustoissa. Pääsemme käymään mökillä keskellä korpea ja sukulaisten luona muualla Suomessa. Vien perhettä päiväretkille paikkoihin, jonne ei kulje bussia. Syyskuun puolivälissä luovun vuokra-autosta haikein mielin. Mieleni tekisi jatkaa harjoittelua ja kerätä lisää toistoja, vahvistaa rutiinia.

Tien päällä olen ymmärtänyt, että useimmilla ikäisilläni kuskeilla on ajokokemusta takanaan vähintään saman verran kuin minulla ajotaukoa. He ovat toistaneet liikkeelle lähtöjä, ryhmittymisiä, kiihdyttämisiä ja jarrutuksia tuhansia kertoja enemmän kuin minä.

Silti olen nyt yksi heistä, autoilija muiden autoilijoiden joukossa.

X