Retriitti auttoi Iinaa hiljentymään.
Metsä on suomalaisille tuttu hiljentymisen paikka. Lepohetkeä etsivän kannattaa mennä metsään yksin, ilman juttukaveria.
Itsetuntemus

Hiljaisuuden retriitti sai puheliaan Iina Alangon ärtymään, mutta opetti myös kaikille tärkeän asian: ”On hyvä pohtia, miksi arjessa on niin vaikeaa pysähtyä”

Miten puhelias Iina selviytyy kaksi päivää ihmisten keskellä sanomatta mitään? Hiljaisuuden retriitti sai Iina Alangon rauhoittumaan, ärsyyntymään – sekä kuulemaan ja huomaamaan yllättäviä asioita.
Teksti: Iina Alanko Kuvat: Heli Hirvelä

Retriitti on edessä. Ajomatkalla Loviisaa kohti alkaa jännittää. Pystynkö minä, puhelias papupata, olemaan puhumatta kaksi vuorokautta?

Totta kai pystyisin, jos olisin itsekseni jossain korvessa metsän keskellä. Hyvinvointikeskus Villa Mandalan Hiljaisuuden retriitissä meitä on kuitenkin parikymmentä ja asumme, syömme, ulkoilemme ja meditoimme yhdessä. Minä jopa jaan huoneen jonkun toisen suunsa suppuun panneen kanssa. Osaanko mennä nukkumaan toivottamatta hyvää yötä, herätä sanomatta huomenta? Eikö se ole aika epäkohteliastakin?

Maailmankaikkeus rohkaisee. Helsingissä satoi räntää, mutta matkalla sade muuttuu lumeksi. Perillä Loviisan maaseudulla on rauhaisa, ihana talvi.

Kannan laukkuni päätalon ovesta sisään ja kohtaan ensimmäisen yllätyksen: huoneen kanssani jakaa hyvänpäiväntuttu, etäältä ihailemani nainen, joka jo istuu villapaita päällä ja villasukat jalassa takan ääressä.

Retriitti järjestetään Villa Mandalassa.

Villa Mandala henkii rauhaa.

Kerron hänelle samantien – nyt kun vielä saa puhua – että minulla on mukanani korvatulppia siltä varalta että kuorsaan. Nainen rauhoittelee: hän on tottunut, mies kuorsaa todella raskaasti.

Kiipeämme yläkerran isoon saliin ja asetumme istumaan ympyrään joogatyynyjen päälle.

Hiljaisuuden retriitti ohjaa tutustumaan mielen hiljentämisen tekniikoihin

Retriitin vetää Villa Mandalan hyvinvointivalmentaja ja joogaopettaja Mia Jokiniva. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi ja kertoo, että viikonlopun aikana ollaan paitsi hiljaa myös tutustutaan moniin mielen hiljentämisen tekniikoihin. Luvassa on paljon erilaisia meditaatioharjoituksia, mutta myös lepoa ja vapaa-aikaa, kasvisruokaa, metsäkävely ja hiljaisuuden sauna. Paljukin.

– Hiljentyminen on tärkeää siksi, että ärsykkeitä täynnä olevassa arjessa pelkkä olemisen taito on monelta kadoksissa. Mitä se on, kun vain ollaan? Mikä minä itse olen kaiken tekemiseni takana?

Mia motivoi meitä mutta myös varoittaa odottamasta liikoja. Tarkoituksena ei ole valaistua tai löytää vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, vaan vain oppia olemaan paremmin itsensä kanssa.

– Hiljentyminen ei ole itsestäänselvästi helppoa ja miellyttävää. Esiin voi nousta epämiellyttäviäkin tunteita, Mia sanoo.

Omat odotukseni liittyvät lähinnä lepoon. Olen ollut tänä syksynä poikkeuksellisen väsynyt ja stressaantunut, ehkä viikonloppu hiljaisuudessa auttaa.

Mia Jokiniva vetää meditaatiohetken.

Lue myös: Hiljaisuuden positiiviset vaikutukset – anna aivojen ja mielen toipua neljän hiljaisuusvinkin avulla

Retriitti auttaa laskeutumaan hiljaisuuteen luontevasti

Ketä muut ovat? Se jää arvoitukseksi, koska minkäänlaista esittelykierrosta ei pidetä. Anonymiteetti helpottaa Mian mukaan keskittymistä ja katseen kääntämistä sisäänpäin, itseemme.

Totta se onkin: jos toisesta ei tiedä mitään, hänestä on vaikea kiinnostua.

Saamme vielä konkreettisia ohjeita. Hiljaisuuteen laskeutumisen jälkeen emme saa enää ottaa kontaktia muihin – emme hakeutua luontaiseen katsekontaktiin, ilmeillä, elehtiä tai viittoilla. Yhteys ulkomaailmaan katkaistaan laittamalla kännykät kiinni. Kirjojakaan ei kannata lukea, koska ne vievät ajattelua toisaalle.

– En minä tule ketään näpeille lyömään. Kyse on suosituksista, joiden avulla hiljentyminen on helpompaa, Mia pehmentää.

– Onko vielä jotain kysyttävää? Jos ei, niin nyt se tapahtuu. Laskeudumme hiljaisuuteen.

Kun ilmassa ei ole puhetta, muut äänet voimistuvat

Siirrymme alakertaan illalliselle yllättävän luontevasti. Katseet saattavat vielä hipaista toisen kasvoja mutta kääntyvät samantien poispäin, seinille tai lattiaan.

Kokoamme annokset seisovasta pöydästä ja menemme sitten istumaan kuka minnekin ruokasalin kolmen ison pöydän ääreen. Pöydän ääreen istuminen muita tervehtimättä on outo kokemus. Nielaisen viime tipassa hyvän ruokahalun toivotuksen ja alan mutustella salaattia ja uunivihanneksia hiljaisuuden vallitessa, katse lasittuneena annokseeni.

Ruoka on herkullista, mutta pidän ajatukset siitä omana tietonani. Kun ilmassa ei ole puhetta, muut äänet voimistuvat. Kuulen tuolien natinan, aterimien kilinän, sellerin rouskunnan suussani, puukauhan natinan kokin kaapiessa papuja kulhosta toiseen.

Mieleeni nousevat kaikki ujot ja hiljaiset, jotka kerta toisensa jälkeen saapuvat työmaa-, koulu- ja opiskelijaruokaloihin syömään yksinään. Tältäkö heistä tuntuu? Ehkä ei kuitenkaan – minulle kyse on valinnasta, heillä jostain ihan muusta.

Hiljaisuus voi olla vaikeaa

Aamulla herään asuintoverini äkkinäisiin liikkeisiin. Hän näyttää huoneen herätyskelloa silmät suurina: se on pysähtynyt.

– Aamumeditaatio on alkanut jo 45 minuuttia sitten. Sinne ehtii vielä, hän kuiskaa.

– Minä en mene, kuiskaan takaisin. Sitten vaikenemme taas.

Aika vaikeaa tämä hiljaisuus: jo ensimmäisenä aamuna olen katsonut silmiin, puhunut, ilmehtinyt. En halua häiritä muiden harjoitusta. Puen ja lähden kävelylle, se olkoon minun aamumeditaationi.

Kun tallustelen syvemmälle metsään, kuuloaistini alkaa herkistyä. Kuulen takkini kahinan, pakkaslumen natinan jalkojen alla mutta myös jotain muuta. Mistä hiljainen sirinä tulee? Toden totta, metsästä. Ääni on aivan toinen kuin kauempaa kuuluva liikenteen kohina, tai jostain kuuluva koiran haukku. Wau. Metsä puhuu minulle.

Lue myös: Retriitti on matka minuuteen – Jutta Gustafsbergin 5 vinkkiä, miksi pysähtyminen kannattaa

Retriitti pakottaa viettämään aikaa itsensä kanssa

Tuorepuuro ja vastaleivotut sämpylät odottavat jo aamiaispöydässä. Nautin ne hiljaisena, tuskin muita huomaten. Mieli alkaa pikkuhiljaa tottua, hidastua ja hiljetä. Ennen seuraavaa yhteishetkeä on kaksi tuntia omaa aikaa.

Kun virikkeitä ei ole, aika pitää viettää itsensä kanssa. Joku etsiytyy takkatulen ääreen, joku katselee ikkunoista avautuvaa avaraa maisemaa. Itse tuijotan tulta, kierähdän kyljelleni, en ajattele mitään. Tämäkö on se tila, jota tavoitellaan?

”Kun muihin ei ota kontaktia, he tavallaan lakkaavat olemasta. Tajuan yhtäkkiä, kuinka vapauttavaa ja helpottavaa se on.”

Herään portaiden töminään: seuraava meditaatio alkaa. Kipitän muiden perässä yläkertaan.

Zeniläinen harjoitus opettaa läsnäolemista

Mia kertoo, että mielen ominaisuus on liikkua ja sinkoilla, reagoida ärsykkeisiin. Seuraavan zeniläisen harjoituksen tarkoituksena on opetella läsnäolemista tässä ja nyt. Vaikka ruumista jostain vähän kolottaisi tai kutittaisi, yritämme olla reagoimatta siihen.

Harjoitus on yksinkertainen: ensin istumme ja tuijotamme seinää, pistettä silmiemme korkeudella. Kun gongi kumahtaa, siirrymme seisomaan mattojemme eteen kädet rinnan alla, peukalot toisiaan vasten. Kun gongi soi uudestaan, alamme kävellä hitaasti ympyrää. Ja kun gongi soi kolmannen kerran, palaamme risti-istuntaan ja kierros alkaa alusta.

Seinään tuijottaessamme hiljaisuus on niin syvä, että kuulen kuinka joku nielaisee ja jonkun toisen maha murisee. Kävelemisestä pidän erityisesti; nautin hitaasta, tasaisesta rytmistä ja pyörivästä askelluksestani.

Vapaa arvostelusta ja analysoinnista

Lounaaksi on ihanaa vegaaniruokaa: marinoitua tofua, omena-selleri-pähkinäsalaattia, pitkään hautunutta tomaattikeittoa.

Yksin syöminen muiden seurassa tuntuu jo luontevalta. Osaamme kulkea toistemme ohitse, väistämme tarvittaessa ja pysymme kohteliaasti hiljaa myös teoissamme: laskemme lautasen pöydälle hiljaa, kaadamme vettä varovasti.

Kun muihin ei ota kontaktia, he tavallaan lakkaavat olemasta. Tajuan yhtäkkiä, kuinka ihanan vapauttavaa ja helpottavaa se on. Kun emme kiinnitä toisiimme mitään huomiota, olemme myös arvostelusta ja analysoinnista vapaita. Samaan fiilikseen olen päässyt joskus lomalla, kun kokonaan unohdan, miltä näytän tai mitä muut olemuksestani ehkä ajattelevat.

Mielen ja sydämen tiivis yhteys

Pikku pakkanen puree poskia, kun iltapäivällä lähdemme Villa Mandalan isännän Mikko Harman johdolla kävelylle metsään. Mikko ohjeistaa meitä kuuntelemaan luontoa ja omaa olemistamme, mutta porukassa se ei ole yhtä helppoa kuin yksin aamulla.

Pysähdymme ja Mikko pyytää jokaista etsimään puun, johon nojata. Keskitymme kaksiminuuttiset eri aistien terästämiseen.

Kävelyretken lopuksi saavumme laavulle. Yritän miettiä, miltä pakuritee maistuu samalla kun katselen nuotiota. Yhtäkkiä havahdun: tulella on todella kova ääni. Se rätisee ja paukkuu liekkien nuollessa ahnaasti kuivia klapeja.

– Mielellä ja sydämellä on tiivis yhteys. Näin ajatellaan kiinalaisessa lääketieteessä sekä monissa joogan, taolaisuuden ja tantran suuntauksissa, Mia kertoo iltameditaation aluksi.

Hengitämme sydämelle ja pyydämme sitä kertomaan meille yhden tärkeän asian. Mieleeni nousee osa Eeva Kilven vanhasta runosta: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. En tiedä, mistä se tuli ja miksi, mutta liikutun.

”Ärtymys jatkuu illallisella. Jestas tätä hissuttelua. Eikö sitä salaattia nyt voisi ottaa vähän nopeammin.”

Retriitti saa turhautumisen nostamaan päätään

Meditaation jälkeen on taas vapaata, ja turhautuminen alkaa ensi kertaa nostaa päätään. Jos nyt saisi lukea, lukisin. Jos saisi katsoa telkkaria, katsoisin. Mutta sen sijaan tuijotan vain takassa räiskyvää tulta ja ikkunoiden takana tummuvaa iltaa. Aika mataa.

Ärtymys jatkuu illallisella. Jestas tätä hissuttelua. Eikö sitä salaattia nyt voisi ottaa vähän nopeammin ja vettä kaataa vähän vauhdikkaammin?

Purukalustoni toimii tehokkaasti, kun mietin, että nyt pitäisi päästä tekemään jotain. Mitähän kotiin kuuluu?

Kasvisruoan makuvivahteista ei päässyt puhumaan kenenkään kanssa.

Onneksi meillä on sauna, jonka hämärässä kynttilänvalossa rentous palaa kroppaan ja mieleen. Ulkona kuunvalossa höyryävä, merisuolalla rikastettu palju imee pois loputkin äksyilyni. Kun muut lähtevät, jään hetkeksi nauttimaan hiljaisuudesta ihan ja kokonaan itsekseni.

Retriitti paljastaa levon tarpeen

Sunnuntaina herään virkeänä vähän kuuden jälkeen. Olo on tyyni, enää ei ole kiire kotiinkaan. Aamun aluksi harjoittelemme mielikuvameditaatiota. Kuvittelemme, että päälaen aukileesta meihin valuu hiljaisuutta ja että valokynä värittää päämme täyteen valoa. Se ei ole helppoa.

Mia kertoo, että joogassa käytetään usein vertauskuvina aurinkoa ja kuuta.

– Ihminen kuvittelee loistavansa kaiken keskipisteenä kuin aurinko, vaikka todellisuudessa hän vain heijastaa kaikkea sitä, mitä elämä on tuonut vastaan.

Jään miettimään asiaa. Mitä kaikkea itse heijastan ja miten?

Aamiaisen jälkeen on taas omaa aikaa. Takkatulen ääressä alan summata sitä, mitä olen tästä viikonlopusta oppinut. Ainakin sen, että mitään tekemättömyys ja hiljentyminen on minulle arjessa aika vierasta. Ei sinänsä vaikeaa, koska keskittyessäni pääsen helposti syvälle, meditatiiviseen tilaan. Arjessa en vain tule sitä tehneeksi.

Olen myös yllättynyt siitä, kuinka paljon unta ja levon tarvetta minusta löytyi. Retriitin aikana olen nukahdellut tai ollut syvässä rentouden tilassa monesti päivässä, mutta silti – tai ehkä juuri siksi – nukkunut yönikin erittäin hyvin. Olen saanut voimiani takaisin, aivan kuten toivoinkin.

Retriitti saa kääntymään sisäänpäin

Alkutapaamisessa Mia sanoi, että saatamme tuntea suurta yhteenkuuluvaisuutta muiden retriittiläisten kanssa. Ainakaan itse en tunne niin. Olen kääntynyt sisäänpäin, tuijottamaan itseeni, eikä muilla ole silloin väliä tai merkitystä. Ihmissuhteiden liimaa on puhe ja vuorovaikutus, sosiaalisuus joka siihen liittyy. Ihanaa, että kohta pääsen taas ystävieni ja perheeni luokse ajatuksia vaihtamaan.

Silti hiljentyminen on tehnyt hyvää. Ehkä minun on hyvä jatkaa sen pohtimista, mistä paikoin lähes maaninen touhuamiseni johtuu. Miksi arjessa on niin vaikeaa pysähtyä, vain olla?

Retriitti kokosi yhteen parikymmentä hiljentyjää.

Retriitille saapui parikymmentä hiljentyjää.

Nautintoa ja aggressioita

On koittanut hetki, jolloin Mia ilmoittaa Hiljaisuuden retriitin päättyneeksi. Hän pyytää jokaista kuvaamaan yhdellä sanalla kokemustaan, oloaan juuri nyt. Taivas, maadoittunut, rauha, ihana, sanoo enemmistö. Piirissä kuulee kuitenkin myös sanoja ristiriitainen, epäkohtelias, paha. Se aukaisee padot ja naurun nyörit.

Joku kertoo ihmetelleensä, millaisia aggressioita hiljaisuus hänessä metsäretkellä nostatti. Yksi kertoo nauttineensa siitä, että sammakot hyppelivät kerrankin vain omassa päässä eikä tullut sanoneeksi muille mitään ajattelematonta. Jonkun mielestä miesten saunassa oli todella epämukavaa, koska puhua ei saanut.

Ilmenee, että joukossa on sekä pariskuntia, sisaruksia että ystävyksiä. Lähes kaikki tunnustavat puhuneensa jossain kohtaa toisilleen pari sanaa. On myös huonekuntia, joissa kukaan ei tuntenut toistaan ennen viikonloppua.

Yksi nainen katselee pöllämystyneen näköisenä ympärilleen ja saa aikaan naurunremakan tunnustuksellaan.

– Taisin asua kahden muun kanssa, mutta en kyllä yhtään osaa sanoa, ketkä teistä he olivat.

Hiljaisuuteen on siis todistetusti mahdollista perinpohjin vajota, kun vain kunnolla keskittyy.

X