Miksi muut ihmiset kannattaa ajatella laitteina? Psykologi antaa neuvon vaikeisiin tilanteisiin työpaikoilla ja muissa suhteissa

Kolme naista kertoo haastavasta tilanteesta työyhteisössään. Onko mitään tehtävissä ilmapiirin parantamiseksi?

Nainen, 63, Uusimaa: ”Muut olivat kokoustaneet ilman minua”

Olen tehnyt puolet elämästäni töitä saman työnantajan palveluksessa asiantuntijatehtävissä. Keväällä 2022 tiimissäni vaihtui yksi henkilö. Tämä uusi työntekijä ei jostain syystä tuntunut ottavan minuun minkäänlaista kontaktia, ei edes työasioihin liittyen.

En aluksi ajatellut asiaa sen enempää, mutta seuraavana syksynä havahduin siihen, että vuorovaikutusilmapiiri tiimin kesken oli muuttunut aiempaa huonommaksi. Tämä konkretisoitui esimerkiksi siten, että kun kysyin uudelta henkilöltä työtehtävistä, hän saattoi ilmoittaa (työruuhkaan vedoten), ettei aio tehdä työtehtävää. Ihmettelin asiaa mielessäni ja tein kyseisen tehtävän lopulta itse. Samaan aikaan mielessäni kasvoi tunne, että asialle olisi tehtävä jotain.

Sopiva tilaisuus ottaa yhteistyötä hiertävä asia esille sattui tiimin yhteisellä lounaalla. Kerroin tuolloin muille tiimin jäsenille, että minusta oli alkanut tuntua siltä, että tiimin sisäisessä vuorovaikutuksessa olisi petrattavaa. Aloitteeni ei kuitenkaan tuottanut tulosta: kukaan tiimiläisistäni ei halunnut lähteä asiaa sen enempää selvittelemään. Pian tämän jälkeen kuulin myös, että muut olivat kokoustaneet ilman minua sellaisen asian tiimoilta, joka koski myös minua.

Viimeistään tässä kohtaa huomasin, että tilanne oli alkanut vaikuttaa omaan työhyvinvointiini. Aloin muuttua hiljaiseksi työpaikalla. Persoonaani on aina liittynyt nauru, mutta nyt se oli poissa. Päätin varata ajan työpsykologille: halusin kuulla ulkopuolisen näkemyksen asiaan. Psykologi sanoi heti, että ryhmästä ulkoistaminen, jota minulle oli tehty, ei ollut ok ja että esihenkilön velvollisuutena on puuttua asiaan. Psykologi ehdotti tiimin yhteistä kokousta, joka pidettiinkin, mutta laihoin tuloksin. Ilmapiiri ei muuttunut.

Nyt tilanne on pysynyt samanlaisena eli kehnona jo toista vuotta. Henkilö, jonka kanssa vuorovaikutus ei toimi, hoitaa mielestäni työnsä muuten vastuullisesti, mutta jostain syystä hän jättää minut edelleen tiimin ulkopuolelle eikä esimerkiksi jaa minulle kaikkea sellaista tietoa, jota minun kuuluisi työssäni saada.

Pyörittelen asiaa paljon itsekseni vapaa-ajallani, mikä vie tosi paljon energiaa. Aikaisemmin olen esimerkiksi voinut vaihtaa kesälomamoodin päälle vain sormia napsauttamalla, mutta tänä vuonna se ei onnistunut. Pohdin myös, mikä ratkaisu olisi poispääsy tilanteesta. Entä mistä kaikessa infokatkoksessa on kyse? Johtuuko tilanne työpaikkamme rakenteellisista asioista vai onko kyse esimerkiksi siitä, että omasta paikastani käydään manttelinperintäkisaa?

Pahinta on, että en koe saavani tarvittavaa tukea asian käsittelyyn työyhteisön sisältä. Kun olen yrittänyt puhua asiasta ylemmille tahoille, saan vastaukseksi vain epämääräistä hymistelyä. Aivan kuin kyse olisi vain siitä, että positiivisemmalla asenteella todellinen ongelma poistuisi. Minusta tällainen vastaus tuntuu sekä asian että itseni vähättelyltä. Tunnen, että kokemukseni ohitetaan.

”Hetken töissä meni paremmin, kunnes tilanne kärjistyi.”

Eniten työasia vaikuttaa siihen, että olen menettänyt tulevaisuuskuvani. Vielä vuosi sitten suunnittelin, että jatkaisin osa-aikaisena eläkeiän jälkeen: hoitaisin lapsenlapsiani ja tekisin järjestötyötä osan viikkoa ja loppuajan olisin töissä. Nyt suunnitelmaan on tullut särö: Mitä järkeä minun on jatkaa töissä, jos se vie näin paljon voimavarojani? Miksi kiusaisin itseäni? Yhä useammin mietin, josko sittenkin antaisin itseni vain hellittää ja tekisin viimeiset aikani työelämässä ajatuksella: ”Se on vain työtä.” Taloudellisesti en eläkeläisenä tarvitse osa-aikaisuutta, joten mieluummin nautin elämästäni kuin jatkan väkisin huonossa työilmapiirissä.

Asiantuntija vastaa: Toimitusjohtaja, laillistettu psykologi Erika Heiskanen, Juuriharja Consulting Group

Onpa ikävä tilanne! On luonnollista, että asia painaa ja vaivaa kertojaa. Hänen reaktionsa ovat terveet ja normaalit – tutkimustiedonkin valossa tiedetään, että työyhteisön ulkopuolelle sulkeminen kuormittaa ja aiheuttaa uupumusta.

Naisen kokemus siitä, ettei muu työyhteisö ota vastuuta hänen asiastaan, voi osittain johtua siitä, että meillä ihmisillä on luonnostaan tapana vältellä konflikteja. Naisen työkaverit yrittävät ehkä tästä syystä jäädä asian ulkopuolelle, mutta he eivät huomaa, että tehdessään näin he samalla itse tekevät ulkoistamista.

Olen ollut mukana vetämässä muutosprosessia työyhteisöissä, joissa on ollut ulkopuolelle jättämistä. Tärkein oppini on, että näissä tilanteissa tarvitaan jokaiselta yhteisössä pientä liikahdusta oikeaan suuntaan. Jokaisen jäsenen pitäisi omalta osaltaan löytää keinoja, joilla kaikki pidettäisiin mukana. Parhaiten eteenpäin vie se, että löydetään yhteisten käytänteiden ja työn tekemisen kautta yhteistyötä, joka alkaa toimia. Pikku hiljaa tilanne muuttuu.

Sen sijaan pakottaminen ei toimi koskaan. Koulustakin tiedetään, ettei lapsia voi väkisin saada leikkimään keskenään. Siitäkään ei ole apua, jos jollekulle osoittaa, että hän tekee väärin. Kasvojen menettäminen harvoin innostaa ja vapauttaa ketään mukavaan yhteistyöhön. Viesti pitäisi tuoda jotenkin lempeämmin.

Nainen miettii jatkoaan. Jos tilanne ei korjaannu, kehottaisin häntä priorisoimaan omaa terveyttään. Jos ympäristö ei tue omaa hyvinvointia, on viisautta, että vaihtaa maisemaa. Olisiko järjestömaailma palkitsevampi paikka käyttää osaamistaan?

Nainen, 48, Pirkanmaa: ”On halvaannuttavaa, että minua kytätään”

Minulla on työkriisi: koen, että tekemiseeni ei luoteta. Johdan neljän hengen tiimiä kehittämisprojektissa. Hankkeestani kokonaisvastuussa oleva ihminen, joka ei ole esimieheni, haluaa minulta kuitenkin outoa, lähes päivittäistä raportointia siitä, mitä teen työpäivinäni.

Kaikki alkoi, kun olin ollut muutaman kuukauden uudessa työssäni startup-yrityksessä. Eräässä kokouksessa, johon osallistui myös toimarimme, projektivastaa­va alkoi yhtäkkiä haukkua minua kovasanaisesti. En ollut kuulemma toimittanut hänelle tietoa projektista, vaikka hän oli pyytänyt. Olin äimänkäkenä. Kuulin pyynnöstä silloin ekaa kertaa – projektivastaavalla on todella monimutkainen tapa ilmaista asioita, ja minulla on usein vaikeuksia ymmärtää häntä.

Koko illan olin ihan poissa tolaltani ja purin tapahtunutta puolisolleni. Seuraavana päivänä esihenkilö kutsui minut ja projektivastaavan huoneeseensa. Tapaamisessa eniten äänessä olin minä. Kerroin toivovani, että vaikeat asiat otetaan jatkossa puheeksi matalalla kynnyksellä. Projektivastaava ei sanonut sanaakaan, vaikka esihenkilö yritti houkutella häntä puhumaan. Kokous päättyi esihenkilön sanoihin: ”No niin, teidän kannattaa varmaan keskustella keskenänne.” Menimmekin lounaalle, mutta ihmetyksekseni projektivastaava höpötteli vain hyväntuulisena kotiasioistaan. Tuntui, ettei hänellä ollut mitään tarvetta puida välejämme.

Hetken töissä meni paremmin, kunnes noin kuukauden kuluttua tilanne kärjistyi uudestaan: sain taas julkisen tylytyksen siitä, etten ollut tehnyt sitä, mitä projektivastaava oli kuulemma pyytänyt. Hänen kritiikkinsä meni taas henkilökohtaisuuksiin. Myös tiimiläiseni saivat erikseen kuulla persoonaan menevää haukkumista. Kokouksen jälkeen olimme kaikki neljä ihan rikki. ”Ei tällä tavalla kohdella ketään. Töissä ei voi puhua noin rumasti ja asiattomasti kenellekään”, yksi tiimiläiseni sanoi.

Seuraavana päivänä menin tapaamaan kahden kesken tylyttäjää. Ääneni särkyi sanoessani: ”Minulla on ollut tosi raskasta viime kuukaudet. Tuntuu niin pahalta, ettet luota siihen, mitä teen.” Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Hän toisteli ulkoa opitun kuuloisia laineja, kuten: ”Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu.” Huomasin kuitenkin, että hänen äänestään puuttui empatia. Silloin aloin katsoa häntä vähän eri silmin: voisiko hänellä olla autisminkirjon piirteitä?

Huomaan jaksamiseni huonontuneen. Ainoa, mikä saa minut nykyään ylös aamulla, on ihana tiimini. Myös se antaa voimaa, että projekti itsessään on lähtenyt hyvin liikkeelle – tämän palautteen olen saanut ylimmältä johdolta. Huomaan kuitenkin, että työitsetuntoni on huonontunut. Olen alkanut jännittää esimerkiksi kokouksia projektivastaavan kanssa.

Säännöllisesti turhaudun ajanhukasta, jota tilanne työpaikalla aiheuttaa. Väärät asiat vievät nykyään energiaani. Motivaatiostani olen tajunnut sen, että se kuolee, jos autonomiantunteeni on poissa. On halvaannuttavaa, jos koen, että minua kytätään kaiken aikaa.

Kuulin juuri esihenkilöltäni, että tulossa on taas uusi kriisikokous – johto on huolissaan tilanteestamme. Aion mennä kokoukseen avoimin mielin, mutta epäilen, muuttuuko mikään, jos toinen osapuoli ei edelleenkään jaa mitään itsestään.

Asiantuntija vastaa: Psykologi Erika Heiskanen

Kuulostaa siltä, että yhden henkilön tunnelmista on vaikea saada selkoa ja erityisen vaikea tunnelmia on ennustaa. Neuvoisin kertojaa, että hänen kannattaa säästää omia voimiaan ja olla pohtimatta syytä työkaverin käytökselle. Tietysti monesti on ihanaa, kun ymmärrämme, mistä jossain asiassa on kyse, mutta joskus on myös ihan hyvä, jos löytyy vain jokin tapa, jolla yhteistyö toimii riittävästi.

Esimerkiksi tässä tarinassa lounastaminen tuntui olevan toimiva juttu. Se aloitti paremman kauden yhteistyössä. Voisiko kertoja ajatella yhteislounasta kerran viikossa projektivastaavan kanssa? Jos heillä on luottamushaastetta, tällainen aktiivinen kontakti voisi auttaa siihen. Jäisi vähemmän tilaa sille, että huolet ja epäluulot alkavat vallata alaa.

Joskus sanon asiakkailleni: Mitä jos ottaisit muut ihmiset vähän kuin joinain laitteina? Jonkun huono käytös ei olekaan laitteen vahva tahdonilmaus, vaan kyse on vain siitä, että hänen koneistonsa on rakennettu niin. ”Toi nyt vain toimii tuolla tavalla”, voi yrittää ajatella lempeästi toisesta. Meistä jokainen on vähän omanlaisensa. Jokaista pitää vähän tuupata omasta kohdastansa ja vähän silittää toisesta, niin sitten me jotenkuten toimimme.

Haluan onnitella naista, että hän on ottanut rohkeasti vaikean asian puheeksi. Jos häntä itseään helpottaa, hän voi miettiä mielessään, että toinen on autisminkirjolla, mutta ei voi tietää, onko se fakta. Terveen käyttäytymisen skaala on tosi laaja.

Nainen, 45, Kanta-Häme: ”Kuulin, että johtajaparini oli puhunut minusta vähättelevästi”

Olen kiusallisessa tilanteessa: olen pakotettu johtamaan rinnakkain ihmisen kanssa, jonka esimiestaidot ovat huonot ja jonka näkemyksiä en jaa. Syynä tähän on kahden vuoden takainen organisaatiouudistus, jossa kaksi pientä osastoa yhdistettiin. Uudelle osastolle ei valittu selkeää johtajaa, vaan minusta tehtiin työnjohdollinen ja kollegastani hallinnollinen esihenkilö. Kumpikaan ei ole toisen yläpuolella organisaatiossa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meidän pitäisi tehdä yhdessä päätöksiä, jotka koskevat 40 hengen yksikköämme. Uudistuksen alussa tunnelmani oli kauhunsekainen. Tiesin toisen johtajan etukäteen ja olin jo tajunnut, että olemme hyvin erilaisia. Hän on vanhan polven edustaja, minä olen dynaaminen uuden ajan johtaja. Uskon esimerkiksi yhdessä kehittämiseen ja kollegoilta oppimiseen, hän ei usko näihin. Lisäksi tiesin, että hänen alaisensa olivat oireilleet edellisinä vuosina ja hänestä oli valitettu.

”Mitä jos ottaisit muut ihmiset vähän kuin joinain laitteina?”

Kävin keskusteluja esihenkilöni kanssa, mutta hän sanoi suoraan, että mitään ei ole tehtävissä: vaikka johtajaparini oli saanut huonot arviot HR:n tilaamissa testeissä, häntä ei voitaisi irtisanoa niiden vuoksi. Yritin jonkin aikaa hakeutua muihin tehtäviin, mutta kun polku ei auennut, minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin jäädä nykyiseen työhöni.

Olen yrittänyt aidosti keksiä, miten yhteisjohtajuudestamme tulisi mahdollisimman jouhevaa. Ehdotin esimerkiksi, että selkiyttäisimme johtamisalueemme niin, että kummankin vahvuudet pääsevät esiin. Näin teimmekin. Olen myös pyrkinyt katsomaan hänen näkökulmaansa. Ymmärrän, että olemme eri sukupolvea. Samanaikaisesti minua turhauttaa, koska totuus on se, että priorisoimme eri asioita. Meillä on esimerkiksi eri kuva siitä, minkälaisia ihmisiä yksikköömme tarvitaan.

Tällä hetkellä olemme välirauhatyyppisessä tilassa. Teemme yhdessä vain välttämättömät asiat, ja välimme ovat etäiset ja asialliset. Pärjään ihan hyvin, mutta säännöllisesti huomaan, että kuvio ahdistaa minua. Jokin aika sitten kuulin alaisiltani, että johtajaparini oli puhunut minusta vähättelevästi: hän oli kutsunut minua säheltäjäksi. ”Annetaan sen touhuta siellä”, hän oli sanonut. Olin tosi loukkaantunut kommenteista. On ok, jos joku on kulmikas vuorovaikuttaja, mutta osaamiseni dissaamista en hyväksy.

Asiantuntija vastaa: Psykologi Erika Heiskanen

Ei käy kateeksi! Kertojaa voi lohduttaa se tieto, että hänen tilanteensa ei ole poikkeuksellinen: jaetussa johtajuudessa on monesti isoja haasteita. Se on vaikea taiteenlaji. Onnistuneiden tarinoiden taustalla on usein se, että ihmiset ovat omaehtoisesti hakeutuneet jaettuun vastuuseen.

Kertoja on yrittänyt ratkaista hänen ja kollegan erilaisuutta. Tästä minulle nousi pieni huoli. Siinä on voinut käydä niin, että mitä enemmän hän on yrittänyt ratkaista heidän erityyppisyyttään, sitä enemmän ongelma on ollut pöydällä. Huomion kiinnittyessä haasteeseen se usein kasvaa, ja todennäköisesti silloin tuntuu vielä pahemmalta.

Kuulostaa siltä, että kahden päällikön johtamisfilosofiat ja arvot ovat ylitsepääsemättömän erilaiset. Siksi voisi olla hyvä hakea keinoja osaston uudelleen­organisointiin. Jotta ylempi johto innostuisi ideasta, muutokselle pitäisi kuitenkin löytää perustelu muusta kuin johtamishaasteesta. Löytäisikö kertoja argumentit, jotka pohjautuvat esimerkiksi työn tuottavuuden parantamiseen? Huikeimman tuloksen toisi varmasti se, että hän saisi myös johtajaparinsa uuden ratkaisun taakse ja he esittäisivät sitä yhdessä. Kuulostaa minun korviini siltä, ettei kollegakaan hirveästi nauti nykytilanteesta. Jos hän puhuu tuohon tapaan, hän kokee ehkä olevansa vähän pulassa.

---

---

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmissuhteet

   Liisan, 51, tyttären poikaystävä syyllistää lihansyönnistä ja saunaoluista – mihin vetää rajat?

2. Ihmiset ja suhteet

   Ikuinen hippityttö Malla Rautaparta, 70, yritti elää luostarissa – sitten hän näki heijastuksensa ikkunasta

3. Julkkikset

   Pekka Strangin menestys ruokki epätervettä itseluottamusta: ”Ajattelin, että minä osaan ja muut ei”