Olin aina vieroksunut ajatusta isoäitiydestä – sitten kuulin poikani pohtivan lapsettomuushoitoja
Ovathan vauvat söpöjä, mutta eikö ihmisillä ole omaa elämää ja muutakin tekemistä, ajatteli toimittaja Sanna Wirtavuori. Kuinkas sitten kävikään?
Minustako isoäiti? Kuvituskuva.
Ovathan vauvat söpöjä, mutta eikö ihmisillä ole omaa elämää ja muutakin tekemistä, ajatteli toimittaja Sanna Wirtavuori. Kuinkas sitten kävikään?
Eikös ole söpö! Olen nähnyt monen ystävän ja tutun lapsenlapsen kuvia, saanut kuunnella uuden roolin autuudesta ja vastailla omaa mahdollista isoäitiyttäni koskeviin kysymyksiin kyllästymiseen asti. Kyllä, molemmat pojat ovat jo aikuisia. Ei, ei vielä.
Olen kestänyt utelut hermostumatta, koska isoäidin osa ei ole tuntunut omalta. Mitään painostusta poikieni suuntaan en todellakaan ole harrastanut. Lapsirakas ja elämäntyönsä lastensairaalassa tehnyt mies on muutaman kerran kysyä töksäyttänyt lapsenlapsista pojalta ja miniältä, mutta olen toppuutellut häntä ja hän on tyytynyt odottamaan. Se ei ole meidän asiamme. Lapset ovat jo aikuisia.
Isovanhempani olivat kuolleet jo ennen kuin synnyin, joten minulla ei ole omaa kokemusta ihanasta mummusta tai ukista. Isäni kuoli vähän ennen kuopukseni syntymää ja äitini asui maalla Itä-Suomessa. Olen asunut aikuisikäni Helsingin keskustassa. Minulla on kuusi sisarusta, joten äidillä oli monta lastenlasta. Poikani muistavat mummin kyllä, mutta erityisen läheinen hän ei heille koskaan ollut. Omatkin välit äitiini olivat perinteisen hyvät, neljäsataa kilometriä.
Mieheni vanhemmat olivat Vantaalta. Famu ja fafa tulivat aina hätiin, jos tarvittiin hoitoapua. Heidän luonaan pojilla oli kuin toinen koti. He olivat korvaamattoman rakkaita ja tärkeitä.
Poikien famu edustaa minulle ihanneisoäitiä, mutta olen aivan erilainen kuin hän. Teen vielä eläkeiässäkin töitä, ja minulla on menoni.
Ottaisinko jälkipolven hoitoon juhannuksena tai vappuna ja sekoittaisin juhlatraditioni? Tulisinko arkiaamuna pikahälytyksellä apuun, kun lapsi on flunssassa eikä voi mennä päiväkotiin? Jaksaisinko leikkiä päivät pitkät tai leipoa pipareita joulun alla?
Nolottaa tunnustaa, mutta minulla ei ole ollut hinkua isoäidiksi. Elämä on hyvä näin. Tai niin ajattelin vielä vuosi sitten.
Eräänä kevätpäivänä tuli hätääntynyt puhelu miniältä. Yllättäen hän kertoi puhelimessa asian, josta oli kuulemma halunnut puhua jo aiemmin. Hän ja poikani olivat yrittäneet lasta yli vuoden, ja he olivat miettineet jopa lapsettomuushoitoja.
Mietin, kuinka hän joka kuukausi toivoo
Yritin rauhoitella häntä. Hän ei ole vielä kolmeakymmentäkään, ja moni on tullut äidiksi yli nelikymppisenäkin.
”Murehtimiseni meni yhä syvempiin sfääreihin.”
Keskustelu muutti suhtautumiseni isoäitiyteen. Tajusin nuoren parin pelon ja huolen, asia oli heille ehkä elämän tärkein kysymys. Kestäisikö heidän suhteensa lapsettomuushoidot tai jopa lapsettomuuden? Tai adoption?
Murehtimiseni meni yhä syvempiin sfääreihin, ja yön pimeinä tunteina huomasin surevani myös mahdollista menetettyä isovanhemmuutta. Mieheni veljellä ei ole lapsia, eikä meidänkään toinen poika vaikuta kovin perhesuuntautuneelta. Ehkä mieheni suku ei jatkuisikaan. Ehkä minusta ei koskaan tulisikaan isoäitiä.
Kun seuraavan kerran näin mökillä miniän kauppaostosten seassa kuukautissuojapaketin, sisimmässäni kirpaisi. Mietin, kuinka hän joka kuukausi toivoo, että ehkä nyt. Sitten kuukautiset taas alkavat ja toive valuu pikkuhousuihin, ja miniä joutuu kertomaan pojalleni, että ei vieläkään.
Yritin noudattaa omaa ohjettani: ottaa rauhallisesti ja unohtaa asian. Silti huomasin miettiväni tuttujen keskenmenoja ja lapsettomia ystäviä, hankalia hedelmöityshoitoja, hormonimyrskyjä, eroja ja pettymyksiä, keinohedelmöityksiä ja ongelmia adoptiolapsien kanssa. Ajattelin myös itseäni lohduttamassa lapsiani kriisistä kriisiin – eikä tietoakaan ihanista hetkistä lapsenlapsien kanssa.
Tuli kesäloma, ja olimme mökillä pojan ja miniän kanssa. Tarjosin illalla saunan jälkeen kuohuviiniä ja yhtäkkiä miniä katsoi minuun vinkeästi hymyillen ja sanoi, että ei kiitos.
Kyllä. Hän oli tehnyt neljä raskaustestiä, varmuuden vuoksi. Tietysti häntä yhä arvelutti, hän pelkäsi iloita, sillä saattoihan kyseessä olla kohdun ulkopuolinen raskaus tai voisihan se mennä kesken…
Olin niin iloinen, että tärisin. Varmasti kaikki on hyvin. Ja vaikka raskaus menisi keskenkin, antoihan se toivoa. Mahdollisuuksia on.
Seuraavat viikot jännitin varmaan yhtä paljon kuin tulevat äiti ja isä. Miniä oli hieman väsynyt ja nukkui huonosti, mutta muuten hän voi hyvin. Hänellä ei ollut pahoinvointia, mutta oliko se hyvä vai huono merkki?
Koitti elokuun viimeinen päivä, poikani syntymäpäivä. Sille päivälle oli varattu aika ultraäänikuvaukseen.
Koko ajan olin lipsauttaa
Miniä sanoi ymmärtävänsä entistä paremmin sanonnan ’odottavan aika on pitkä’. Jos kohdussa ei olekaan ketään. Jos ilo onkin ollut ennenaikainen. Minäkin heräsin yöllä vähän väliä ja näin sekavia unia. Vaikea sanoa, kumpaa jännitin enemmän. Pelkäsinkö miniän ja poikani puolesta vai mietinkö omaa edessä siintävää tai yhä kauemmaksi liukuvaa isoäitiyttäni.
Ultraääni oli kymmeneltä aamulla. Katsoin kelloa hermostuneena ja juttelin mieheni kanssa. Vielä yhdeltätoista ei kuulunut mitään. Laitoin viestin pojalle kello 11.08: Hyvää syntymäpäivää, onhan kaikki ok.
Vastaus tuli sydän-emojin kera: Kiitos äiti, kaikki hienosti. Mukana oli mustavalkoinen ultraäänikuva, jossa pikkuinen olio näytti köllöttelevän maljan pohjalla.
Heti perään tuli viesti myös miniältä. Sama kuva ja teksti: Kaikki on hienosti. Hän nukkuu siellä rauhallisesti ja sydän väpättää kovaa. Ihanaa. Laskettu aika on 23.3.
”Joku puolituntematon kysyi, onko minulla jo lapsenlapsia, ja toinen tuttu, mitä pojille kuuluu.”
Ihailin kuvaa mieheni kanssa ja olisin halunnut kertoa uutisen koko maailmalle. Siellä pikkuinen kasvaa viikko viikolta. Meidän lapsenlapsemme.
Suloinen salaisuus oli vaikea säilyttää. Koko ajan tuli tilanteita, joissa olin vähällä lipsauttaa uutisen. Joku puolituntematon kysyi, onko minulla jo lapsenlapsia, ja toinen tuttu, mitä pojille kuuluu. Kampaaja näytti lapsenlapsensa kuvia.
Seuraavalla viikolla sain paperisen ultraäänikuvan, jonka kiinnitin keittiön ilmoitustaululle. Nyt asiasta saisi puhua. Ensimmäisenä onnittelin miestäni. Tätä hän oli odottanut, ja oli selvää, että taustaltaan ruotsinkielisenä hän olisi fafa.
Mistä hän kiinnostuu?
Entä minä: isoäiti, mummo, mummi, mumma, ämmä, ämmö, granny, farmur, famu, stormor, tummu, italialaisittain nenna tai latinolaisittain avino tai amma… Famu olisi kuopukselleni tuttu, mutta tunnen olevani erittäin suomenkielinen.
Sitten löysin sanan, nanna. Se on vähän kuin nimeni, mutta pehmeämpi ja sopiva vauvan suuhun. Sana on peräisin Kymenlaaksosta ja Uudenmaan ruotsalaismurteista, joissa se on lastenkielinen sana.
Porvoon seudulla sanotaan nenna, olisinkohan nenna tai nanna. Tai vaiko sittenkin vain isoäiti. Puhumaan opetteleva vauva vääntäisi kuitenkin toivotusta nimestä oman versionsa, ja minusta tulisi joku nännö tai iiäti.
Tuttavani lapsi kutsuu häntä yksinkertaisesti isoksi – ja sekin olisi aika sopivan älytön minulle, koska olen pienikokoinen nainen.
Millaiseksihan suhteeni pikkuihmiseen muodostuu?
Eräs tuttavani on varannut lapsenlapselleen keskiviikkoiltapäivät. Silloin he tekevät jotain kivaa ja vanhemmilla on vapaata. Vanhempi sisareni on tehnyt jokaisen lapsenlapsensa kanssa mummu-lapsimatkoja, ensin leikki-ikäisen kanssa parin päivän retki Kolmårdeniin, sitten alakoululaisen kanssa Legolandiin ja teini-ikäisen kanssa Kreikkaan. Tutulla ruotsinkielisellä isällä on fafan ja lastenlasten ikioma Svenska klubben, jossa tehdään asioita yhteisellä kielellä.
Tuskin maltan odottaa, millaisen kaverin saan.
Mitähän keksimme? Nannan elokuvakerhon, jossa katsotaan muumeja ja sitten Chaplinit ja Buster Keatonit ja vähitellen Sound of Music ja muut klassikot? Perustammeko perinneruokakyökin ja teemme taidematkoja? Vienkö jo kolmivuotiaan golfkentälle ja slalom-rinteeseen? Opettelenko hänen kanssaan lintubongauksen, vaikka toistaiseksi erotan vain harakan mustarastaasta? Mistähän hän kiinnostuu?
Jouluna Miniän vatsa on selvästi kasvanut ja vauva potkii. Miniä ei syö mätiä eikä graavilohta, ja olen ostanut erikseen pastöroitua juustoa, perheen suosikkiherkku Tête de Moine, Munkinpää, ei kuulemma käy.
Muistelen poikien odotusaikaa, ja kerron, kuinka kävelin mieheni kanssa Naistenklinikalle, kun supistukset olivat alkaneet mutta eivät olleet vielä tiuhat… Juttelimme, miten moni asia on muuttunut ja toisaalta, kuinka paljon on samaa, pelkoa, kauhisteluja, luuloja ja vähättelyjä.
Vauvan työnimi on Petri Helena, tuttujen kesken Peehoo. Se ei kuulemma ole vihje tulevasta nimestä, vaan kyseessä on sisäpiirin vitsi Katri Helenan nuoresta miehestä.
Hän on täällä, niin monen vuoden jälkeen
Tammikuussa Peehoo on jo noin nelikymmensenttinen ja miltei parikiloinen. Oma isäni, pikkuisen isoisoisä syntyi 1900-luvun alkupuolella ennen aikojaan ja painoi vain 1700 grammaa. Hän jäi eloon, vaikka syntyi maalaistalon saunassa, eikä keskoskaapeista ollut tietoakaan.
”Kaikki ihmiset puhuvat vain sodasta, mutta omat ajatukseni ovat kotipiirissä.”
Ukrainassa alkaa helmikuun lopulla sota, ja miniä lukee, kuinka naiset synnyttävät stressin takia ennenaikaisesti. Pikkuisen laskettu päivä on jo ohi, mutta en uskalla kysellä liikoja, koska tiedän, että odottaminen on piinallista.
Kaikki ihmiset puhuvat vain sodasta, mutta omat ajatukseni ovat kotipiirissä. On lohdullista kuulla, kun turvallisuusasiantuntija sanoo, että hän laittaa yöksi kännykkänsä lentokonetilaan eikä vastaa puhelimeen kesken juoksulenkin.
Melkein viikko lasketun päivän jälkeen saan viestin, että supistukset tihenevät ja lapsivettä tuli jo – ehkä jotain tapahtuu vuorokauden sisällä…
Haemme nuoren parin koiran meille evakkoon. He ovat lähdössä sairaalaan, jännittää. Nukun yön huonosti. Aamupäivällä tulee viesti: Edelleen täällä… tuleva äiti on uskomaton ja voi hyvin, vaikka pitkä yö ja aamupäivä jo takana.
Sitten tunnin päästä: En kestä, sieltä hän juuri saapui! Poika tuli! Kaikki on täydellisesti, äiti on supersankari ja voi hienosti.
Pian saan myös kuvan pikkukääröstä. Hän on kuulemma yli nelikiloinen. Kuinka niin iso voi olla noin pieni!
Pikku perhe pääsi synnytyksen jälkeen ”perhehotelliin”, omaan huoneeseen, jossa hoitaja ja lääkäri käyvät, mutta jossa he saavat olla rauhassa, vieraita ei koronan vuoksi sallita.
Aamulla käyn perhepesän pihalla tapaamassa poikaa ja noudan vauvan pikkunutun. Annan sen kotona koiralle, joka haistelee sitä innokkaasti. Jotain tuttua, jotain outoa. Ennakkohaju kuulemma helpottaa koiran suhtautumista uuteen perheenjäseneen.
Seuraavana päivänä he pääsevät kotiin. Menen sydän pamppaillen katsomaan onnellisia vanhempia, ja saan pitää pikkumiestä sylissäni.
Hän tuhisee levollisen tyytyväisenä, pienet kasvot kaulaani vasten. Hengitän syvään ja rauhallisesti. Siitä on monta vuotta, kun sylissäni on ollut näin pieni vauva. Kuinka ihmeelliseltä, valmiilta ja topakalta hän näyttää. Täydellinen ihminen. Voi ihana elämä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous