Neon 2 -laulaja Jussi Rainio sai syöpäkontrollista puhtaat paperit – hoidot veivät kuitenkin tukan: ”Päätin, että annan poikani ajaa hiukseni pois”

Neon 2 -yhtyeestä tuttu laulaja Jussi Rainio sairastui vatsasyöpään puolitoista vuotta sitten. Hän on nyt saanut terveen paperit, mutta tavaramerkistään, pitkistä hiuksistaan, Jussi luopui. – Aina silloin tällöin peiliin katsoessani hätkähdän.

”Ulkonäkö on pitkälti riippuvainen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Mitä paremmassa kunnossa ihminen on, sen paremmalta hän näyttää.

Oma ulkonäköni on muuttunut nuoruusvuosista paljon ennen kaikkea hiusten takia.

Tukat ja ulkonäkö olivat osa Neon 2:n imagoa, mutta eivät mitenkään tietoisesti. Tukka alkoi vaan yksinkertaisesti kasvaa ja parturikäynnit harveta sen jälkeen, kun aloitimme bändihommat Ramin (Alanko) kanssa. Se oli jonkinlainen sanaton sopimus välillämme.

Pitkästä, näyttävästä tukasta tuli iso osa identiteettiäni – kova juttu, jota ylläpidin huolella. Föönasin, laitoin lakkaa ja geeliä ja lopuksi kampasin taakse. Nyt se näyttää minusta ihan hirveältä. Kutsunkin sitä nykyään Apinoiden planeetta -kampaukseksi.

Minun tumma ja Ramin vaalea tukka oli Neon 2:n tavaramerkki, mutta jälkeenpäin ajateltuna myös akilleenkantapäämme. Korea ulkomuotomme nostettiin kuvissa ja jutuissa aina esiin, ja se teki meistä muusikkoina, soittajina ja biisintekijöinä vähemmän uskottavia.

Emme ole varmaan ainoita, jotka ovat kokeneet saman kohtalon. Eivät kauniit pojat voi osata soittaa tai tehdä hyviä biisejä. Kaikki hittimme olemme kuitenkin ihan itse yhdessä tehneet.

Vuosien kuluessa tukkani alkoi ohentua ja jossain vaiheessa leikkautin sen lyhyeksi. Kun otsan hiusraja alkoi nousta ylemmäs, pidin mielelläni päässäni hattua tai lippalakkia. Keikkaillessani Ressu Redfordin kanssa minulla oli lätsä päässäni melkein aina.”

Syöpä vei hiukset

”Mietin pitkään, että leikkaan hiukseni kaljuksi. En uskaltanut tehdä sitä, koska pelkäsin, että minulla on tyhmän muotoinen pää.

Kun vuonna 2017 sairastuin vatsasyöpään, tukkani alkoi sytostaattihoitojen jälkeen tippua suihkun lattialle isoina tukkuina. Silloin päätin, että annan poikani ajaa hiukseni pois. Ajattelin, että se olisi hänelle pehmeämpi lasku kuin se, että faija alkaa näyttää liskolta muuten vaan. Iskin hänelle partakoneen käteen ja sanoin, että nyt vedät äijän kaljuksi. Sehän vetäs.

Ensin poikani leikkasi minulle kranssikampauksen, jossa tukkaa on vain vähän sivulla. Nauroimme sille vähän aikaa ja sitten vedimme homman loppuun.

Vaikka hiustenleikkuusta on kulunut melkein kaksi vuotta, aina silloin tällöin peiliin katsoessani hätkähdän. Kalju tuntuu oudolta, mutta ei se ole ollenkaan niin paha kuin miksi sen etukäteen kuvittelin. Joku on väittänyt kaljuani komeaksi, ja mielelläänhän sen uskoisi.”

Ikä on korvien välissä

”Vanhenemisen muut huomaavat usein paremmin kuin ihminen itse. Mielestäni ikä ja se, miksi muutenkin itsensä mieltää, on korvien välissä.

Sytostaattihoidot vetivät känttyrän aika koppuraksi. Ihonalaisen rasvakudoksen häviäminen on muuttanut kasvoja niin, että naama on mennyt ruttuun. Se pitää vaan hyväksyä. Ehostamalla itseään ei voi loputtomasti feikata, se tulee ihan liian raskaaksi.

Täytän kohta 54, mutten ajattele ikääni. Kropan muuttumisen kanssa on pakko elää, mutta onneksi muutos on niin hidasta, että siihen tottuu. Kolmenkymmenen vuoden takaisia valokuvia ei kannata vertaamismielessä katsella, mutta ikäänsä ei kannata myöskään peitelläkään tai esittää muuta kuin mitä on.”

Kropasta huolehtiminen auttaa työssä

”Kehoni on minulle työväline, ja sen kunnossa pitäminen tarkoittaa, että työni on mahdollisimman mukavaa ja helppoa. Laulajan työ on äärimmäisen fyysistä, kun samaan aikaan pitää laulaa, liikkua ja pomppia.

Vaikka vihaankin kuntosalilla käymistä, olen melkein koko elämäni ajan käynyt siellä kolme kertaa viikossa. Se kuuluu asioihin, joita on pakko tehdä vaikkei huvittaisikaan. Välipäivinä käyn lenkillä.

Salilla käymisessä on esteettinen puolensa, mutta urheilu merkitsee minulle ennen kaikkea hyvinvointia, terveyttä ja energisyyttä. Perinteinen miehinen suhtautuminen urheiluun on minulle vierasta. Minulla ei ole tippaakaan kilpailuviettiä enkä ymmärrä penkkiurheilusta mitään – en esimerkiksi tajua ollenkaan, mikä vaikkapa jalkapallon perässä juoksevissa miehissä on kiinnostavaa.

En lopettanut salilla käymistä silloinkaan, kun sairastuin syöpään ja kävin sytostaattihoidoissa. Jatkoin vääntämistä, vaikka nenästä tuli välillä verta ja silmissä pimeni.

Hoitojen loppumisesta on nyt vuosi, ja kroppa alkaa pikkuhiljaa toipua. Painoa on tullut pikkuhiljaa lisää. Viikko sitten, 20. maaliskuuta, sain ensimmäisen vuoden kontrollikäynnistä puhtaat paperit. Uskon, että urheilu vaikutti nopeaan paranemiseeni.

Kuntoilu ja kropasta huolehtiminen on kannattanut myös siksi, että 54-vuotiaana ääneni toimii paremmin kuin pari-kolmikymppisenä. Nyt ääntä on helpompi muodostaa, vaikka yleensä ääniala kapenee iän myötä. Korkeampia ääniä on nyt jopa helpompi ylläpitää.”

Epäonnistumista työssä ei pidä pelätä

”Työstä olen oppinut, että kannattaa tarttua sellaiseenkin, mikä pelottaa tai on oman mukavuusalueen ulkopuolella. Jos jokin tuntuu mielenkiintoiselta, siihen kannattaa tarttua eikä pelätä epäonnistumista. Ihminen voi oppia uutta ja kehittyä vielä vanhallakin iällä.

Viime viikolla esitin Tähdet, tähdet -ohjelmassa Andrea Bocellin kappaleen Con te partiro. Otin tieten tahtoen hirvittävän haasteen vastaan, vaikka en ole koskaan laulanut klassista musiikkia, en osaa italiaa ja aikaa opetteluun oli vain viikko. Olin itseni suhteen jopa hieman skeptinen. Kun täysin kouluttamaton poplaulaja ottaa ohjelmistoon klassista laulua, se on vähän sama kuin lähtisi ajamaan formulaykkösiä vain sillä perusteella että omistaa ajokortin. En ehkä päässyt ihan paalupaikalle, mutta olin esityksen jälkeen todella tyytyväinen. Koin onnistuneeni ja saavuttaneeni jotain uutta.

Vaikka jokin uusi asia ensin tuntuukin vaikealta, seuraavana päivänä se on jo helpompaa. Mitä enemmän öitä nukut, sitä paremmin aivot uuteen kiinnittyvät.”

Onni on taitoa nauttia hetkestä

”Onnesta olen oivaltanut, että se on usein hyvin eteerinen illuusio jossain kaukana taivaanrannassa. Aika harva saavuttaa sen koskaan juuri sellaisena kuin sen on kuvitellut. En usko, että onni on loputonta suorittamista ja asioiden ylenpalttista saavuttamista, se vain siirtää onnea seuraavan nurkan taakse. Onni on kykyä nauttia siitä, mitä on – taitoa nauttia hetkestä.

Olen itse ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut, ja siksi onni on minulle vähän kaukainen asia. Pääsen kuitenkin nauttimaan onnesta lapsieni kautta, he ovat minun tarinani onnellinen päätös. Olen oivaltanut, etten lopuksi niin onneton olekaan, koska minulla on kaksi ihan mahtavaa lasta.”