Ihmissuhteet

Käsikirjoittaja Anna Heinämaan vaikean äitisuhteen korjasi lopulta rakkaus: ”Ihminen pystyy antamaan vain sen, mitä on itse saanut”

Käsikirjoittaja Anna Heinämaa, 57, koki saaneensa lapsena liian vähän turvaa äidiltään. Vaikea äitisuhde heijastui hänen elämäänsä vielä pitkään aikuisiällä. Oman lapsen syntymä lähensi välejä. – Ymmärsin, kuinka vilpitön äitini oli rakkaudessaan.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Sampo Korhonen/Otavamedia

Anna Heinämaan mukaan tarinankertoja yrittää kertomuksissaan ratkoa oman elämänsä kysymyksiä. Hänellä on vielä monta tarinaa kertomatta ja selvittämättä.

Käsikirjoittaja Anna Heinämaa, 57, koki saaneensa lapsena liian vähän turvaa äidiltään. Vaikea äitisuhde heijastui hänen elämäänsä vielä pitkään aikuisiällä. Oman lapsen syntymä lähensi välejä. – Ymmärsin, kuinka vilpitön äitini oli rakkaudessaan.

Käsikirjoittaja Anna Heinämaa muistaa lapsuudestaan hetken, jolloin hän oli vielä alaluokkalainen ja hänen paras ystävänsä oli juuri muuttanut Afrikkaan. Annasta tuntui, että maailma hajoaa, ja hän haki tukea äidiltä. Äiti ei osannut lohduttaa, vaan sanoi Annalle, että älä ajattele sitä, sinun täytyy vain unohtaa.

Kun Anna nyt kertoo tapauksesta, hän lisää nopeasti, että hänellä oli ulkoisesti hyvä ja onnellinenkin lapsuus. Äitisuhde oli kuitenkin vaikea.

– Jonkin sortin turvallisuuden tunne puuttui, ja se heijastui ongelmina vielä pitkään aikuisiällä. Äiti tarjosi minulle ja siskolleni Saralle tietoa ja kulttuuria ja järjesti kiinnostavia harrastuksia, mutta kun minua pelotti tai oli todella paha olo, hän ei kestänyt kohdata sitä. Silloin olin hänen mielestään vain hankala tyttö.

Anna on kirjoittanut tuoreen Tuntematon mestari -elokuvan käsikirjoituksen. Hän sanoo, että tarinankertoja sijoittaa aina lähtökohtaisesti omat ongelmansa ja ihmissuhteensa kertomuksiinsa ja yrittää ratkaista kysymyksiä, joita ei ole omassa elämässään onnistunut ratkaisemaan.

Elokuvassa vanha taidekauppiasisä on kykenemätön rakastamaan aikuista tytärtään, eikä tytär juuri välitä olla isänsä kanssa tekemisissä. Isä tutustuu ensin hiukan vastoin tahtoaan tyttärensä poikaan ja lähentyy vähitellen tämän kanssa. Kun teini-ikäinen poika ja isoisä alkavat arvostaa toisiaan, jurosta isästä paljastuu lämpöä ja välittämistä. Hänestä alkaa sukeutua suorastaan rakastava isoisä.

Annan oma äiti oli taidekauppias. Myös Annan omassa elämässä ratkaiseva linkki äidin ja tyttären suhteen paranemisessa oli lapsenlapsi, Annan poika Akseli.

”Tiukassa tilanteessa äiti vaikeni”

Tarinankertoja ja tarinoiden rakastaja Anna Heinämaa on ollut aina, vaikka hän onkin opiskellut monta tutkintoa ja hänellä on ehtinyt olla useampi ammattikin. Hän muistaa lapsuudestaan, kuinka ihanalta tuntui, kun äiti tuli elokuvista kotiin ja selosti pikkutyttärilleen elokuvan juonen.

Erityisesti Anna muistaa Bonnie ja Clyde -elokuvan. Hän oli silloin vasta kuusivuotias, ja äiti kuvaili elokuvan tarinan todella värikkäästi ja jännittävästi vaatetusta, ympäristöä ja säätä myöten.

Myöhemmin aikuisena, kun Anna vihdoin näki elokuvan, hän oli jopa hiukan pettynyt. Äidin versio ja sen ympärille lapsen mielikuvituksessa rakennettu muistikuva oli parempi kuin alkuperäinen.

Anna sanoo, että äitiä oli helppo ihailla ja että tämä oli todella kiva. Tavallaan kuin toinen isosisko.

– Äiti ei osannut olla oikeasti vanhempi. Kun tuli tiukka tilanne, hän vaikeni, eikä minulla ollut tilaa ilmaista hänelle ikäviä asioita. Tuntui, että hän vähätteli tunteitani.

Anna ajatteli, etteivät hänen huolensa olleet äidin mielestä tärkeitä. Hän ei tullut kuulluksi tai nähdyksi hädässään.

– Jos tunteitaan ei käsittele, ne patoutuvat, ja siitä voi seurata ikävä jatkumo sukupolvien yli. Patoutumat voivat purkautua myöhemmin, ja ihminen toistaa huomaamattaan vanhempiensa virheitä.

Käsikirjoittajaksi monen mutkan kautta

Annan tie käsikirjoittajaksi on käynyt monen mutkan kautta. Hän opiskeli nuorena yliopistossa venäjää ja jatkoi 1980-luvulla opintoja Moskovassa. Siellä hän toimi myös tulkkina ja matkanjohtajana ja oli töissä liikemies Pekka Salmen kasinolla.

Anna asui silloisessa Neuvostoliitossa yhteensä kuusi vuotta, ja siellä hän tutustui myös ensimmäiseen aviomieheensä.

Liitto kuitenkin kariutui, ja Anna palasi Suomeen. Täällä hän kirjoitti kuunnelmia, romaaneja ja nuortenkirjoja, joiden pohjana hän käytti kokemuksiaan Venäjältä.

Kun kirjoittaminen alkoi jossain vaiheessa takkuilla, Anna päätti kokeilla toista ilmaisun välinettä.

– Kun alkaa opetella jotain uutta, saa käännettyä huomiota pois omasta riittämättömyydestä, hän sanoo.

Hän opiskeli taideaineita ja kuvanveistoa, halusi ilmaista itseään ja kertoa tarinoita pronssiveistosten ja maalausten kautta.

Anna Heinämaa
Annan mielestä on lohduttavaa, että elämä jatkuu läheistemme muistoissa ja rakkaiden ihmistemme kautta. – Olemme linkki oman sukumme ketjussa. Pitää olla hyvä lapsilleen, sillä he jatkavat meidän elämäämme, Anna Heinämaa sanoo.

”Olin äitinä myöhäisherännäinen mutta sitäkin omistautuneempi”

Lapsensa isän, nykyisen miehensä, Anna Heinämaa tapasi 35-vuotiaana.

– Olin luullut, että en halua lapsia, mutta kun tapasin mieheni, ajatukseni muuttuivat. Tiesin heti, että tämän miehen kanssa haluan lapsen. Olin äitinä myöhäisherännäinen, mutta sitäkin omistautuneempi.

Anna sai poikansa 40-vuotiaana ja sanoo, että äitiydestä tuli hänelle kuin toinen ammatti. Äitinä olo on ollut hänelle erittäin luontevaa ja on yhä iso osa häntä.

Heti alusta asti Anna halusi olla lapselleen rakastava ja turvallinen syli. Poika voisi tulla hänen luokseen milloin tahansa ja minkä tahansa pelkonsa tai huolensa kanssa. Hän päätti olla hyvä äiti, parempi kuin hän tunsi oman äitinsä olleen hänelle.

Hän hylkäsi lapsen takia jopa kirjoittamisen kymmeneksi vuodeksi.

– Kirjan kirjoittaminen on hidasta puurtamista, se vie pari vuotta. Kun kirjoitan, luon ympärilleni kokonaisen maailman, uudet ihmiset ja moraalin, ja siitä maailmasta on vaikea irrottautua lapsen kanssa arkeen. Ajattelin, ettei ole pienelle lapselle hyväksi, jos äiti on välillä kuin muissa maailmoissa, lasittunein silmin omissa ajatuksissaan, hän kertoo pohtineensa.

Sattumalta Annan oma äiti toivoi juuri samoihin aikoihin jatkajaa taidegallerialleen, ja niin tytär päätti kokeilla yrittäjän elämää.

Anna työskenteli äitinsä taidekaupassa Helsingin Annankadulla kymmenen vuoden ajan. Hän oli kehystäjä, maalari ja kuvanveistäjä.

”Tajusin, että rakastamme molemmat samaa ihmistä”

Työ taidekaupassa lähensi äitiä ja tytärtä, mutta yllättäen kaikkein eniten äiti-lapsisuhteen traumoja korjasi lapsenlapsen syntymä. Annan hankalana pitämästä äidistä tuli rakastava mummo lapselle.

– Akseli on äitini ensimmäinen ja ainoa lapsenlapsi, ja äiti heittäytyi isoäidin rooliinsa yhtä intohimoisesti kuin minä olin heittäytynyt äitiyteeni. Huomasin, että pystyin iloitsemaan siitä, että äitini sai niin hyvin kontaktin poikaan. Katsoin tyytyväisenä, kuinka hänestä kuoriutui ihana isoäiti.

Pojan kautta Annan ja äidin suhteeseen tuli uutta välittämistä, rakkautta ja luottamusta.

– Oli korjaava kokemus nähdä äitini ja poikani läheinen suhde. Tajusin, että rakastamme molemmat samaa ihmistä ja hänestä huolehtiminen on yhteinen missiomme. Ymmärsin, kuinka vilpitön äitini oli rakkaudessaan.

Parasta Annan mielestä oli, että äiti pystyi kohtaamaan myös lapsenlapsensa surut ja pelot. Hän uskalsi olla vaikeissakin tilanteissa aivan eri tavoin läsnä kuin aikoinaan tyttärilleen.

”Ihmisen pitää saada tehdä sitä, missä hän on hyvä”

Monista hyvistä asioista huolimatta Anna Heinämaa tunsi itsensä surulliseksi. Hän kävi terapiassa, jossa hän selvitti äitisuhdettaan, ja samalla hän pohti myös muita masentuneisuutensa syitä.

– Taidekauppa ja myyminen eivät oikein olleet minun juttuni. Opettelin koko ajan omien tunteitteni todesta ottamista. Tajusin, että ihmisen pitää saada tehdä sitä, missä hän on hyvä ja mitä kohtaan tuntee intohimoa, muuten hän on onneton, Anna sanoo nyt.

Hän tajusi, että hänelle rakkain ja tärkein asia on kirjoittaminen – sitä hän halusi tehdä ja sitä hänen täytyi tehdä.

Galleria-ala sai jäädä, kun Anna löysi kirjoittamisen uudelleen noin kymmenen vuotta sitten. Hän hakeutui Tampereen ammattikorkeakoulun ja englantilaisen yliopiston elokuvakäsikirjoittamisen maisteriohjelmaan, ja niin venäjän kielen maisteri ja kuvanveistäjä valmistui viisikymppisenä elokuvakäsikirjoittamisen maisteriksi.

Anna oli aina harrastanut elokuvaa ja tarinoiden kertomista, ja hän tiesi, että valkokankaalla oli tilaus hyville tarinoille.

– Kun aloitin opinnot, tuntui kuin olisin tullut kotiini, hän sanoo.

Innostunut ja paneutunut kirjoittaminen on tuottanut tuloksia, ja Anna on saanut paljon kiitosta. Ennen Tuntematonta mestaria hän teki käsikirjoituksen Klaus Härön ohjaamaan kiitettyyn ja palkittuun Miekkailija-elokuvaan.

Kahden ison ja menestyksekkään elokuvatuotannon jälkeen Anna on silti alaansa kohtaan kriittinen ja hiukan katkerakin. Käsikirjoittajan aseman puolustamisesta on tullut hänelle suorastaan missio.

Hän vaatii lisää arvostusta käsikirjoittajille ja korostaa, että käsikirjoitus on elokuvan sielu.

– Mitä parempi käsikirjoitus, sitä todennäköisemmin elokuva koskettaa. Silti tuotantoyhtiöt eivät halua maksaa hyvistä käsikirjoituksista tarpeeksi, Anna sanoo.

Elokuvien kohdalla usein ylistetään ohjaajaa asioista, jotka tosiasiassa ovat käsikirjoittajan ansiota. Se on Annasta hämmentävää, jopa loukkaavaa.

Hän haluaa sanoa asiat suoraan, vaikka arveleekin, että häntä voidaan pitää alalla vaikeana ihmisenä.

Anna Heinämaa
– Äiti oli niin hyvä kuin kykeni. Ihminen pystyy antamaan vain sen, mitä on itse saanut. Onneksi hänellä oli rakastava isoisä, joten hän sai hyvän mallin isovanhemmuudesta, Anna Heinämaa toteaa.

”Lopulta välimme olivat oikein läheiset”

Tuntemattoman mestarin tarinassa vanhalle päähenkilölle työelämästä ja taidekaupasta luopuminen on kuin kuolema. Kun Anna Heinämaa kuvaa ihmisen uskonnollisuutta ja kuolemanpelkoa, niissäkin tulkinnoissa on paljon hänen omia kokemuksiaan.

Hänen äitinsä sairastui muutama vuosi sitten syöpään, ja Anna ja hänen sisarensa olivat äidin tukena viimeisinä kuukausina.

– Minulla oli lopulta oikein läheiset välit äidin kanssa, vaikka emme koskaan puhuneet läpi niitä asioita, jotka välejämme hiersivät. En oikeastaan edes usko, että puhuminen olisi muuttanut mitään, sillä meissä olisi kohdannut toisensa vain kaksi satutettua lasta, Anna pohtii.

– Äiti oli Viipurin evakko, lapsena Suomeen paennut. On selvää, että hänen vanhemmillaan ei ollut aikaa eikä voimia tukea pientä tyttöä sodan keskellä.

Anna sanoo, että hän oppi oman äitiytensä ja lapsensa kautta ymmärtämään äitiään entistä paremmin.

– Äiti oli niin hyvä kuin kykeni. Ihminen pystyy antamaan vain sen, mitä on itse saanut. Onneksi hänellä oli rakastava isoisä, joten hän sai hyvän mallin isovanhemmuudesta. Isoäitinä hän osasi olla rakastava ja turvallinen, Anna kuvailee.

Anna uskoo, että hänen oli parempi työstää traumojaan ulkopuolisen auttajan kanssa kuin niiden läheisten kanssa, jotka ovat olleet osana samassa tragediassa.

– Tuntuu hyvältä, että äiti oli ennen kuolemaansa sanonut sisarelleni, että se Annahan on ihan kiva ihminen. Eli hän osasi nähdä minut ihmisenä – emme olleet enää vain äiti ja tytär, joilla on yhteinen menneisyys haavoineen.

Lue myös:

Tunkeeko äiti reviirillesi – äidin ja tyttären suhde on harvoin helppo aikuisenakaan

7 tärkeää opetusta elämästä, joista olet äidillesi kiitollinen

Naiset kertovat, millainen äidin ja tyttären suhde on: ”Miten omaa lasta voi rakastaa näin paljon?”

X