Nainen ihastui työkaveriinsa – oman miehen reaktio löi ällikällä: ”Jäin pyörittelemään ehdotusta”
Sitoutumisella, rehellisyydellä ja toimivalla vuorovaikutuksella on iso merkitys parisuhteen hyvinvoinnille. Joskus ne ovat koetuksella. Kolme naista kertoo, miten he selättivät parisuhdekriisin.
Sitoutumisella, rehellisyydellä ja toimivalla vuorovaikutuksella on iso merkitys parisuhteen hyvinvoinnille. Joskus ne ovat koetuksella. Kolme naista kertoo, miten he selättivät parisuhdekriisin.
Parisuhteen riidoissa ja kriiseissä ollaan oikeastaan aina tekemisissä yhteyden kanssa, uskoo Perheneuvoja Terhi Lahdensalo, Vantaan seurakuntien Perheasiain neuvottelukeskuksesta. Kolme naista kertoo, miten he selviytyivät puolisoidensa kanssa parisuhdekriisistä.
Nainen, 44, Helsinki:
Parisuhdekriisi johti ihastumiseen: ”Ihastuin miespuoliseen ystävääni”
Neljänkympin rajapyykin lähestyessä huomasin, että olin kriittinen elämääni kohtaan. Kaikki arjessani vaikutti minusta yhtäkkiä jotenkin valjulta ja tylsältä. Varsinkin parisuhde aiheutti minussa tyytymättömyyttä: ”Missä ovat meidän intohimomme hetket?”
Olin ollut mieheni kanssa yhdessä 17 vuotta. Vuosien saatossa meillä oli ollut omat haasteemme, mutta jo pitkään suhteemme oli mennyt omalla painollaan: tasaisesti ja arkisesti. Mieheni vietti paljon aikaa kuntosalilla ja muissa urheiluharrastuksissaan. Lapsemme olivat jo koululaisia ja viihtyivät kavereidensa kanssa. Yhä useammin huomasin olevani iltaisin yksin kotona.
Tutkiskelin miestäni salaa ja huomasin, että hän vaikutti tosi tyytyväiseltä. Minä olin se, joka oli tyytymätön.
Aloin viettää entistä enemmän aikaa hyvän miespuolisen ystäväni kanssa, kunnes yhtenä päivänä tajusin, että olin ihastunut häneen. Tunne oli tosi voimakas. Hänen seurassaan olin jotenkin hauskempi ja kevyempi. Hänen elämänsä vaikutti niin paljon kiinnostavammalta kuin omani – hänellä ei ollut lapsia tai parisuhdetta. Tykkäsin siitä naisesta, jonka hän sai minussa esiin.
”Paljastin lähimmille ystävilleni, että olin ihastunut.”
Vaaleanpunaisten fiilisten keskellä olin samanaikaisesti järkyttynyt tunteistani. Paljastin lähimmille ystävilleni, että olin ihastunut. He kuuntelivat eivätkä moralisoineet. Jonkin ajan päästä tiesin, että minun pitäisi olla avoin miestäni kohtaan.
Kun sain lopulta kakistettua ulos tunnustukseni, mieheni reaktio olikin ihan erilainen kuin olin odottanut. Hän sanoi täysin rauhallisesti: ”Ai jaa! Sehän on ihan normaalia. Pitkissä suhteissa tulee ihastumisia. Kerro, jos haluat muuttaa avioliittomme sääntöjä ja kokeilla avointa suhdetta. Minä olen valmis.”
Hänen vastauksensa löi minut täysin ällikällä. Jäin pyörittelemään ehdotusta. Lopulta tilanne ratkesi kuitenkin toisella tapaa. Ihastukseni kertoi, että oli alkanut seurustella. Kuvittelin, että romahtaisin, mutta huomasinkin pian, etten tuntenut oikein mitään.
”Olemme vaihtelunhalussamme tosi erilaisia”
Tapahtumista on nyt viisi vuotta. Avioliitossamme oli lyhyt kuherruskuukausi tapahtuman jälkeen, mutta sitten valuimme taas tuttuun arkeen. Jotain kuitenkin muuttui: nykyään en kaipaa enää Hollywood-henkistä intohimoa, vaan arvostan entistä enemmän sitä vahvaa kumppanuutta, joka meillä on. Se tulee esille esimerkiksi siinä, miten olemme yhdessä hoitaneet lastamme, joka sairastui pari vuotta sitten. On tärkeää, miten mieheni jakaa sen suhteen elämää kanssani.
Ihastuskuvion jälkeen tunnistin, että olin asettanut epäreiluja odotuksia miehelleni. Saatoin olla myrtsinä, tuntea jopa lieviä hylätyksi tulemisen fiiliksiä, kun hän oli omissa menoissaan. Episodin jälkeen aloin pitää huolen siitä, että myös minulla on omia juttujani, esimerkiksi työni ja ystäväni.
Nykyään minun on helpompi hyväksyä se, että olemme vaihtelunhalussamme tosi erilaisia. Minä kaipaan tapahtumia, hän taas viihtyy hyvin tuttujen juttujen parissa. Myös kotona hän puuhastelee mielellään yksinään.
Minä puolestani kaipaan enemmän sitä, että asioita tehdään pariskuntana. Käymme yhdessä lenkeillä, joiden aikana puhumme. Saatamme käydä myös kahvilla. Kotona katsomme yhdessä telkkaria ja vaihdamme ajatuksia.
Perheneuvoja Terhi Lahdensalo, Vantaan seurakuntien Perheasiain neuvottelukeskus:
Jokaisessa parisuhteessa eletään läpi erilaisia vaiheita. Meistä jokainen kasvaa omalla ihmisyyden polullaan yksilöllisesti. Joskus voi käydä niin, että parisuhteen tila ja oma kasvuntarve eivät kohtaa. Tästä nousee tyytymättömyyden tunteita. Kyse voi tällöin olla myös parisuhteen elinkaareen kuuluvasta niin kutsutusta erillistymisvaiheesta. Sen yksi tehtävä on, että kumpikin kasvaa omaksi itsekseen, oppii ottamaan vastuun itsestään ja omista tarpeistaan sekä niiden ilmaisemisesta toiselle.
Haluan onnitella päähenkilöä siitä, että hän lähti tutustumaan itseensä ja omiin tarpeisiinsa. Ihastuksen tunteen jakaminen kumppanille ja kumppanin kyky suhtautua asiaan rakentavasti auttoivat päähenkilöä havahtumaan sen äärelle, että hänellä itsellään on vastuu ja myös mahdollisuus vaikuttaa omaan tyytyväisyyteensä.
Luen tarinasta, että pari on saavuttanut toimivan tasapainon: he ovat löytäneet tavan elää yhdessä niin, että he pysyvät kumpikin omille tarpeilleen uskollisina. Kummallakin on tilaa olla oma itsensä, ja heillä on myös hyvä yhteys, jota he ovat oppineet vaalimaan.
Nainen, 44, Etelä-Savo:
Parisuhdekriisi alkoi pettämisestä – ”Eksyin yhden yön suhteeseen”
Menimme naimisiin syvästi rakastuneina, mutta vuosi häiden jälkeen yhteiselossamme alkoi näkyä kummankin rankka lapsuus: kumpikin on kasvanut alkoholistiperheessä. Meille tuli usein riitoja. Minulla oli vaikeuksia myös itsetuntoni kanssa. Kaipasin hirveästi hyväksyntää kaikilta. Eksyin yhden yön suhteeseen työkaverini kanssa. En kertonut miehelleni tästä.
Vaikka meillä oli vaikeuksia liitossamme, yhdestä asiasta olimme täysin samaa mieltä: halusimme lapsillemme ehjän perheen, sillä olemme itse eroperheistä. Siksi kummallakin oli iso tahtotila saada suhde paremmalle tolalle. Kun anoppi vinkkasi kristillisestä Parempi avioliitto ry:n leiristä, tartuimme ideaan.
Leirin kolmas luento osui ja upposi minuun. Lavalle nousi aviopari, joka kertoi siitä, miten he olivat selviytyneet miehen uskottomuudesta ja miten avioliittotyön avulla heidän parisuhteensa oli nyt parempi kuin koskaan.
He puhuivat siitä, että uskollisuus ei ole vain fyysistä uskollisuutta, vaan koskee ihan kaikkea: omien ajatusten jakamista, tunteiden ilmaisemista rehellisesti, unelmista kertomista, omien toiveiden sanoittamista. Samassa tajusin, että minun olisi pakko kertoa miehelleni omasta neljän vuoden takaisesta pettämisestäni, jotta meille voisi tulla oikeasti hyvä suhde.
”Tajusin, että minun olisi pakko kertoa miehelleni omasta neljän vuoden takaisesta pettämisestäni!”
Mieheni maailma romahti sinä iltapäivänä. Hän sanoi myöhemmin, että hänestä tuntui kuin hänen elämästään olisi hävinnyt neljä vuotta. Onneksi leirillä oli tarjolla keskusteluapua pienryhmässä ja ryhmänohjaajien kanssa.
Pettämiseni aiheutti niin syvää tuskaa meissä molemmissa, että olisi ollut helpompi kääntää katse pois koko asiasta. Meille kuitenkin sanottiin, että ainoa reitti selviytymiseen on haavan työstäminen ja se, ettei käännä selkää toiselle. Pakotimme itsemme puhumaan, vaikka tuntui, että voimat olivat ihan lopussa. Kun palasimme kotiin, meillä oli käytössämme leiriltä saadut opit, jatkotapahtumat sovittuina sekä oma tukipari, jota tapasimme kerran kuukaudessa.
Kerran viikossa meillä oli kahdenkeskinen sessio: ensin katsoimme kummankin lempiohjelman, Hyvät ja huonot uutiset. Sen jälkeen juttelimme: mitkä ovat suhteemme hyvät ja huonot uutiset tällä viikolla? Kommunikoinnista opimme paljon leirin vertaisryhmässä sekä tukipariltamme. Miehelleni oli vaikeaa kertoa negatiivisia tunteistaan minua kohtaan. Hän oli loukkaantunut, mutta hän ei saanut sanottua sitä. Rohkaisin häntä. Itse taas pyysin anteeksi häneltä mahdollisimman konkreettisesti. Kerroin monin eri tavoin, miten olin loukannut häntä ja mitä olin rikkonut.
Vähitellen parisuhdekriisi alkoi ratketa
Vähitellen silmämme avautuivat sille, että meillä oli myös paljon hyvää: Pettäminen oli totta, mutta yhtä lailla myös monet hyvät asiat välillämme olivat totta. Esimerkiksi vanhempina olimme loistava tiimi.
Vuoden päästä tuli iso käännekohta: huomasin yhtenä päivänä, että pystyin antamaan itselleni anteeksi. Tähän pisteeseen pääsemisessä auttoi paljon yksilöterapia, jonka olin aloittanut pian avioliittoleirin jälkeen. Siellä käsittelimme lapsuuttani. Sain ymmärrystä sille, miten nuoruuden turvattomuus ja huonot kokemukset näkyivät minussa aikuisena.
”Jos edellisen vuoden meillä oli ollut pettämiskriisi, nyt meille tuli pornokriisi.”
Kun itse aloin eheytyä, tunnistin samalla uuden kipukohdan suhteessamme: mieheni oli aina kuluttanut pornoa, ja nyt tajusin, että se loukkasi minua ja vaikutti negatiivisesti itsetuntooni ja naiseuteeni. Jos edellisen vuoden meillä oli ollut pettämiskriisi, nyt meille tuli pornokriisi. Työstimme asiaa keskusteluissamme, avioliittotapahtumissa sekä tukiparin kanssa koko seuraavan vuoden.
Pikkuhiljaa saimme sovittua, että tästä eteenpäin kaikki seksuaalisuus suuntautuisi vain toista kohtaan. Edes itsetyydytys yksin ei olisi hyväksi suhteellemme, vaan ainoastaan toisen seurassa. Tästä tuli tosi toimiva käytäntö meille. Intiimisuhteemme alkoi kukoistaa.
Tänä päivänä olemme vahvasti yhdessä ja nautimme suhteestamme. Käymme edelleen säännöllisesti avioparitapahtumissa. Toimimme myös nykyään vertaisohjaajina ja luennoitsijoina.
Perheneuvoja Terhi Lahdensalo:
Tarina herätti minussa valtavan arvostuksen ja myötätunnon paria kohtaan. Kuinka rohkeasti ja toinen toistaan kunnioittavalla tavalla he ovat kyenneet kohtaamaan vaikean ja haavoittavan parisuhteen kriisin!
Tässä tulee hyvin esille se, miten iso merkitys sitoutumisella, rehellisyydellä ja toimivalla vuorovaikutuksella on parisuhteen hyvinvoinnille.
Tarinan lohdullinen viesti on, että uskottomuudesta voi selviytyä yhdessä. Myötätunto, kyky anteeksiannon prosessiin ja vahva oma ja yhteinen tahtotila yhdistettynä vertaistukeen ja ammatilliseen apuun auttoivat tämän parin vaikean kriisin läpi. Päähenkilö ymmärsi, että hän oli satuttanut miestään, ja hyväksyi sen, että pettymyksen läpikäyminen kestää hyvän tovin – eikä hän voi tietää, kauanko anteeksiantamiseen menee aikaa.
Myös puoliso ymmärsi, että anteeksianto on prosessi, joka vaatii päätöksen tekemistä: ”Minä valitsen sinut ja valitsen, että alan rakentaa sinun kanssasi luottamusta ja meidän välistä yhteyttä.” Kyse on vastuun ottamisesta. Kummallakin on vastuu omista tunteistaan ja omasta olostaan ja sen ilmaisemisesta toiselle.
Nainen, 49, Helsinki:
”Tajusin, ettei oma parisuhteeni ole sama kuin vanhempieni parisuhde”
Vuonna 2018 perheessämme alkoi rankka kausi. Lapset sairastelivat. Myös minun ja mieheni avioliitto oli aallonpohjassa. Tunsin, että minulla ei ollut ketään jakamassa vastuuta, kun pähkäilin lapsen hoitoa koskevia asioita ja tein päätöksiä niistä. Olin niin väsynyt iltaisin, että usein vain itkin ja kaaduin sänkyyn. Kun mies palasi iltavuorostaan, en jaksanut enää raportoida hänelle kodin asioista.
Minulla ja miehelläni on aina ollut tosi hyvä yhteys, mutta nyt tunsin, että se oli poissa. Emme puhuneet enää oikein mistään. Pelottavinta oli se, että ensimmäistä kertaa huomasin, että olin alkamassa luovuttaa. Välillä sanoin ääneen kotona: ”Mitenköhän meidän käy?” Mutta mieheni ei ottanut huoltani tosissaan.
Vasta kun lapsemme lääkäri suositteli meille vanhemmille pariterapiaa, mieheni heräsi. 2021 aloitimmekin etäterapian seurakunnan perheneuvojan kanssa. Oli tosi hyvä, että ulkopuolinen ihminen oli mukana keskusteluissamme. Emme alkaneet huutaa toisillemme. Samaan aikaan kävin myös yksilöterapiassa – olin läpikäynyt työuupumuksen vuotta aikaisemmin ja aloittanut terapian. Mietin tosi paljon lapsuuteni vaikutusta aikuisuuteeni.
Aina välillä pohdin ääneen kotona: ”Kuinkahan paljon isäni haamu on mukana suhteessamme?”
Oli tosi hyvä, että ulkopuolinen ihminen oli mukana keskusteluissamme”
”Tunnistan taas puolisossani sen miehen, jonka kanssa menin naimisiin”
Molemmat terapiat olivat hyödyllisiä. Pariterapian ansiosta puheyhteytemme palautui. Kesti kuitenkin aikaa, ennen kuin omassa ajattelussani tapahtui varsinainen läpimurto. Viime syksynä olin palaamassa pitkältä metsäkävelyltä, kun yhtäkkiä päähäni iski ajatus: minun parisuhteeni ei ole sama kuin vanhempieni parisuhde. Aloin itkeä valtoimenaan.
Kun pääsin kotiin, kerroin heti miehelleni: ”Nyt vasta tajuan sen, että eihän meillä ole koskaan ollut sellaista kuin vanhemmillani. Meillä ei ole mitään samaa, ei jatkuvaa poissaoloa, ei väkivaltaa, ei pettämistä, ei alkoholia, ei epäluottamusta.” Vanhempieni suhteessa oli paljon epävarmuutta. Isäni oli reissutyössä, ja äidilläni oli aina epätietoisuus, palaako isä kotiin vai ei. Kasvoin varpaillaan olon ilmapiirissä. Isän ollessa kotona vanhempani riitelivät paljon.
Näin nyt selvästi: Minulla ja miehelläni oli ollut aina, ihan seurustelumme alusta lähtien, täysi luottamus toisiimme. Olemme aina tienneet, että toinen pysyy. Vaikeina vuosina turvantunteeni oli alkanut järkkyä osin siksi, koska elimme töidemme takia niin eri rytmissä eikä meillä ollut mahdollisuutta jakaa asioita.
Silloin huomaamattani aloin ajatella, että ehkä äitini oli sittenkin oikeassa, ehkä miehistä ei olekaan mihinkään, ehkä naiset kantavatkin lopulta kaiken vastuun.
Nykyään tunnistan taas puolisossani sen miehen, jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin. Yhteytemme on palannut. Olen oppinut antamaan miehelleni tilaa kotona. Hän hoitaa yhteisiä asioita, mutta voi tehdä sen omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa. Koen vapautumista ja keventymistä.
Perheneuvoja Terhi Lahdensalo:
Päähenkilön saama oivallus on merkittävä. Kaikissa parisuhteissa tulee jossain kohtaa ajankohtaiseksi sen pohdinta, miten oman lapsuudenkodin tunneilmapiiri ja omien vanhempien parisuhde näkyvät omassa parisuhteessa.
Jokaisessa suhteessa elää vähintäänkin tiedostamattomalla tasolla aiempien sukupolvien hahmoja, ajatus- ja toimintatapoja. Kun näistä tulee riittävällä tasolla tietoiseksi ja tunnistaa omia sisäistyneitä malleja ja tunnetason kokemuksia, voi alkaa kasvaa itsestään vastuun ottavaksi aikuiseksi. Samalla mahdollistuu myös vastavuoroinen ja tasa-arvoinen parisuhde.
Tämän tarinan iloinen viesti on, että yhteyden löytäminen uudelleen on mahdollista. Parisuhteen riidoissa ja kriiseissä ollaan oikeastaan aina tekemisissä yhteyden kanssa. Jokainen meistä kaipaa ja tarvitsee yhteyttä toiseen – se on koodattu ihmiseen.
Juttu on julkaistu alun perin Annan numerossa 13/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous