Tyttären koskettava päiväkirja influenssaan kuolevan äidin sairasvuoteen viereltä: ”Rukoilen, että kuolisit pian”

Viime talven influenssaepidemia oli poikkeuksellisen raju. Tytär seurasi äitinsä elämän ja kuoleman kamppailua ja kirjoitti tuosta ajasta koskettavan ja ajatuksia herättävän päiväkirjan.

Äitini luki kirjoja ja piti asuntonsa sekasortoisena. Hän kulki rollaattorilla ja poltti nautinnollisesti tupakkaa. Hänellä oli astma ja harvinainen syöpä, joka ei haitannut hänen elämäänsä. Hän oli 69-vuotias.

Helmikuun alussa 2016 hän sairastui influenssaan. Viime vuoden influenssaepidemia oli rankka: sairaala- ja tehohoitoon joutui lyhyessä ajassa runsaasti potilaita ja poikkeuksellisen monella oli vakava jälkitauti.

Äitini oli toipumassa hyvin. Perjantai-iltana, helmikuun 12. päivänä, hän kuitenkin lopetti puhelun kanssani sanomalla, että hänelle tuli huono olo.

Seuraavana aamuna hän soitti miehelleni oudon puhelun, ja mieheni lähti tarkistamaan tilannetta. Suostuttelun jälkeen äitini saatiin ambulanssiin ja Tyksiin.

Maanantaina aloin pitää päiväkirjaa. Tiesin, että yhteinen aikamme päättyisi pian.

 

15.2.2016 maanantai

Ulkona on pieni pakkanen. Loska on jäätynyt mutta näyttää vielä lumelta.

Tänään seisoin mykkänä äitini vieressä teho-osaston laitteiden keskellä. Kuuntelin, kun hän huusi: ”Apua, apua!”

Hänen kasvonsa olivat maskin takana. Hän tarrasi paniikissa sängynlaitaan, suu auki kuin pienellä lapsella.

Äiti tunnisti minut. Kun hätä tuli, hän ei kuullut minua. ”Mää kuolen!” hän huusi.

Kohtaukset tulivat aaltoina kuin synnytyspoltot. Hätä tuli tuskaisena, avasi synnytyskanavaa kohti kuolemaa, sitä paikkaa, mistä me olemme tulleet.

Influenssan jälkitauti, keuhkokuume on paranemassa, mutta rasitus aiheutti rytmihäiriöitä. Ne saivat aikaan aivoinfarktin. Kehon vasen puoli on halvaantunut. Tehohoito itsessään rasittaa syöpäpotilasta. Kokonaiskuormitus on liian suuri.

Pääsin vain neljännestunniksi kerrallaan hänen viereensä, kumihansikkaat kädessä, hengityssuojain kasvoilla, esiliina edessä.

Illalla suutuin keskimmäiselle lapselleni, kohta kolmetoistavuotiaalle. Sihahdin katkerana, että en jaksa nyt, sattuu liikaa.

Ympärilläni oli kädet, lapsen kädet. Seisoimme sylikkäin: minä ja nuori poika. Nuoret kasvot olivat rintaani vasten, pää painuksissa.

Kuopus, seitsenvuotias tyttö yritti pelleillä. Sihahdin hänetkin hiljenemään.

Ympärilläni oli kahden lapsen kädet.

Kummankin ääni tärisi, kun he puhuivat.

Vanhin, kuusitoistavuotias, oli huoneessaan, hän, joka sanoi aikoinaan syövästä: eikö ole hyvä, että mumma kuolee, hänellähän on ollut paljon vaivoja.

Silti tiedän, että poika istuu nyt huoneessaan sydän hiukan nöyränä, ymmärtämättä, mikä tämä tunne on.

 

16.2. tiistai

Äsken ympärilläni oli piippaavia laitteita. Näytöissä näkyi käyriä, viivoja, laatikoita, kuvioita ja numeroita, joita en osaa tulkita. Äitini nukkui rauhallisesti.

Oma sydämeni on tuntunut painavalta, kuin minut olisi tungettu putkistoon, joka puristaa eikä anna hengittää.

Puhelin soi. Siellä on sisareni.

En vastaa. Olen saanut liian monta kertaa raportoida äidistäni. Juuri nyt en vain jaksa.

Miten elämää kuuluu jatkaa?

 

17.2. keskiviikko

Aurinko pilkottelee lumettomien puiden välistä. Linnut sirkuttelevat. Minulla on hengähdyspäivä. En tänään käy katsomassa äitiäni. Puoliso tuuraa.

En kestänyt enää. Oli niin paha olla, että halusin itsekin kuolla. Oli pakko elää hetki omaa elämää.

Tauon vuoksi on yhtäkkiä helpompi hyväksyä se, mitä tapahtuu.

 

18.2. torstai

Satelee hiukan lunta. Lumi on kovaa, enemmän rakeita kuin lunta, kuin auton päälle olisi satanut styroksia.

Oli kivuliasta ajaa. Olen kantanut surua hartioillani.

Puoliso vei roskia äitini asunnosta. Minä kävin pankissa maksamassa äitini laskuja. Eilen peruutin sanomalehdet. Rivi riviltä olen astunut hänen henkilökohtaiseen elämäänsä sisään.

Askeleet kulkivat teho-osastolle rutinoituneesti. Reitistä on tullut tuttu, omanlaisensa kotimatka.

Joka kerta lääkärit istuvat alas ja haluavat puhua kanssani.

Silittelin äitiäni. Hän makasi silmät kiinni ja hengitti unessaan raskaasti.

– – –

Illalla katsoin kuvia, joita sain tänään ottaa äidistäni. Äiti on kaunis. Lapset katsoivat kuvia mietteissään. He eivät saa tulla teho-osastolle.

”Näyttää siltä, että mumma itkee”, seitsenvuotias sanoi.

20.2. lauantai

Äiti siirrettiin tänään teho-osastolta sisätautien akuuttiosastolle. Kukaan ei käy hänen eristyshuoneessaan, ellei ole pakko.

Kun pari tuntia siirron jälkeen menin katsomaan häntä, kuulin jo kaksinkertaisten ovien läpi, miten hän huusi apua. Hän oli hädissään riipinyt itsensä puolialastomaksi.

”Sattuu!” hän ulvoi.

Hän rauhoittui, kun puhuin tai lauloin. Silti aika ajoin hän jäykistyi. Monitorit huusivat samalla punaista. Paikalla käynyt hoitaja sanoi, että silloin hänen sydämessään on eteisvärinää – tai jotain. En muista sanaa.

”Minä, tuota, rukoilen nyt ääneen”, sanoin sairaalasängyn vieressä. ”Rukoilen, että… no, jos sanon rehellisesti, niin rukoilen, että kuolisit pian.”

Äitini puisti päätään.

”Etkö halua kuolla?” kysyin hämmästyneenä.

Hän puisti taas päätään.

”Et halua virua vuosikaupalla sairaalassa”, sanoin onnettomana. ”Niin olet kirjoittanut hoitotahtoosikin. Anna itsellesi lupa lähteä.”

Yritin vakuuttaa kuolemansairaalle, että nyt kannattaa kuolla.

Hän ei ole valmis lähtemään. Hän ei haluakaan kuolla vielä, tai enää.

Monitori huusi punaista. Hän jäykistyi. Puristin kättä, lauloin tärisevällä äänellä – nytkö –

Käyrät palasivat ennalleen.

Hetken päästä käyrät huusivat taas punaista. Hän jäykistyi, silmät raottuivat, hän rusensi kättäni toimivalla kädellään – nytkö – . Sama tapahtui uudestaan, uudestaan.

Tuntui painajaismaiselta jättää hänet lopulta sinne, yksin keskelle kivun polttoja. Kun kävelin autolle, itkin ääneen.

21.2. sunnuntai

Hoitaja sanoi aamulla puhelimessa, että kipulääkkeen määrää on lisätty. Silti mieheni tullessa äitini oli huutanut taas paniikissa ovien läpi: apua, sattuu.

Kierrän kotona kuin häkkiin suljettu eläin. Eilen illalla niskaani särki niin, että haukoin henkeä.

23.2. tiistai

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä rukous pusertui minusta ulos:

Näen, että et anna minulle sitä, mitä olen vaatinut. Et anna äidille kaunista ja tuskatonta kuolemaa. Voinko sen sijaan pyytää ihmettä, pientä ihmettä, mitä tahansa?

Saman tien talo valahti pimeäksi. Sähköt lähtivät koko kaupungista ja olivat monta tuntia poissa.

Tajusin pimeydessä, että minun ei kuulu suorittaa äitini kuolemaa.

On nostettava malja, osoitettava kunnioitusta sille, mitä nyt tapahtuu: eläköön elämä ja kuolema.

Maanantaina äitini silmät tuikkivat, ja hän nauroi! Kipulääkitys oli vihdoin saatu kuntoon. Sain muutamasta sanasta selvää! Eristys oli purettu!

On käsittämätöntä, miten tärkeää on saada koskettaa paljaalla kädellä ihoa, äidin ihoa, ja miten lämmin, tuttu ja pehmeä hänen poskensa oli.

Äitini oli melko onnellinen. Minä olin rauhassa hänen kuolemansa kanssa. Oli täydellinen aika lopun tulla.

Oli täydellinen hetki kuolla.

Ilmeisesti ei ollut.

Tänään heräsin väsyneenä.

En jaksa tätä enää.

Entä jos hän kuolee, kun olen työkeikalla? Päivittäiset sairaalareissumme vaativat hankalia tilapäisjärjestelyitä. Äitini laskut olen maksanut, omiani en. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin.

Pelkään joka hetki, että puhelin soi ja minulle kerrotaan, että äitini on menehtynyt.

Pelkään joka hetki, että puhelin ei soi ja tämä aika jatkuu ikuisesti.

25.2. torstai

Tiistai-iltana jännitys purkautui. Kaikki traumat, jotka minulla on äidistäni, nousivat pintaan – eikö hän voi edes kuolla puristamatta minuakin hengiltä.

Eilen äitini siirrettiin Turun kaupunginsairaalaan.

Hän puhui paljon! Hän liikutteli hiukan itseään! Piippaavia monitoreita ei enää ollut. Hän heilutteli halvaantuneen jalan varpaita!

Tänään lapset olivat katsomassa häntä ensimmäistä kertaa.

On ollut hassua jutella äitini kanssa ja saada useimmiten selvää siitä, mitä hän sanoo. Keskusteluyhteys ei vielä katkennutkaan.

Silti hänessä on vierautta.

Hän toistelee asioita niin kovin samankuuloisesti kuin ne kehitysvammaiset, joita olen haastatellut. Numeroita hän ei enää osaa.

 

28.2. sunnuntai

Kun tänään menin äitini huoneeseen, hänelle oli juuri annettu ulostuslääkettä.

Siinä istuin hänen vierellään, annoin äidin puristaa kättäni. Ajattelin mielessäni, että tähän on sitten tultu.

Se, että toiset ihmiset huolehtivat hänen hygieniastaan, olisi joskus toisessa elämässä – kaksi viikkoa sitten – ollut hänestä äärimmäisen kiusallista. Ei hän vieläkään tästä pidä. Näen silti, että kuoleman synnytyshuoneessa kaikki on jo hieman toisin, samalla tavoin kuin todellisissa synnytyshuoneissa.

Eilen toin sisareni katsomaan häntä. Jännitin. Heidän välillään on jännitteitä.

Hetki oli kaunis.

Me kaksi tytärtä istuimme äidin molemmin puolin, kummallakin käsi hänen kädessään, kuin kauan sitten.

Puhelimme Ragnhild-tädistä, pappan keuhkosyövästä, oravista hautausmaalla, mummun ja pappan asunnosta. Muistimme mummun ja pappan ruokasalin karvaisen kokolattiamaton.

Muistan vieläkin, miten sormeni takertuivat valkoruskeaan mattoon ja riipivät siitä karvoja, kun minut oli suljettu ruokasaliin kiukuttelemaan.

Kun äitini kuolee, sisareni on minun lisäkseni ainoa, joka muistaa kaiken sen. En ymmärrä, miksi tuntuu tärkeältä muistaa karvainen kokolattiamatto. Jostain syystä se vain tuntuu tärkeältä.

 

1. 3. tiistai

Eilen tehtiin päätös, että äitini siirretään kuntoutusosastolle. Valmistauduin siihen, että äitini on laitoksissa kuukausia, ehkä vuosia.

Tänään aamupäivällä tuli soitto: lähtö on sittenkin edessä. Peruutin juttukeikat ja kiirehdin töistä sairaalaan.

Näin jo ovelta: katinkontit.

Mökötin äitini vieressä.

Tällaistako tämä on seuraavat kuukaudet? Minä, joka haluaisin olla hyvä tytär ja hyvä työntekijä, istun pahantuulisena puun ja kuoren välissä.

Hän torkkui ja kuorsasi. Hän nauroi silmät kiinni joka kerta, kun sanoin, että hän kuorsaa. Lauloin.

Yhtäkkiä kysyin, haluaisiko hän mieluummin kuolla vai kuntoutua.

Hän katsoi minua totisena. Sitten hän kohautti olkapäitään. Enää hän ei tiennyt.

 

2.3. keskiviikko

Melkein nukahdan pöytään istualleni.

Äitini siirrettiin tänään saattohoitoon Kaskenlinnaan. Ajoin pitkän työpäivän jälkeen sinne, vaikka olin ajatellut pitää taukopäivän. Hän oli nukuksissa eikä jaksanut pitää silmiään auki.

Kotimatkalla tiedotin ja lohdutin puhelimessa hänen ystäviään. Kotona tein silmät puoliummessa kinuskikakun, jota äitini on pyytänyt syntymäpäiväkseen. Olen niin väsynyt, että haluaisin heittää lapset ikkunasta ulos ja huomata katua vasta aamulla.

Väittelimme 12-vuotiaan kanssa siitä, mitä huomenna laitetaan päälle. Puoliso sanoi äreänä:

”Hei, mumma täyttää 70 vuotta, mikä on iso asia, ja tämä on luultavasti viimeinen syntymäpäivä, jolloin hän on elossa.”

”Joo, mumman viimeistä jouluakin vietettiin jo pari vuotta sitten!” poika vastasi närkästyneenä.

 

3.3. torstai

On kauhea olo.

Istun töissä ja lasken minuutteja siihen, milloin pääsen lähtemään äitini luokse.

Pelkään. Onko minulla voimia tehdä äitini viimeisestä syntymäpäivästä valoisa ja hänen näköisensä? Onko minulla voimia auttaa muita kohtaamaan kuoleva?

– – –

On yö. Perhe nukkuu.

Sytytin äsken kynttilän äidilleni. Menin viltteihin kääriytyneenä ulos kuistille. Join pimeällä kuistilla lasin kuohuviiniä ja rikoin jokakeväisen paastoni, söin palan kakkua.

Pari peuraa kulki pimeydessä talomme ohi.

Juhlissa olin hermostunut. Häpesin sitä, että olin kutsunut ihmiset saattokotiin, kuolevan äärelle.

Moni kiitti siitä, että oli saanut tulla sanomaan hyvästit. Sen mahdollisuuden saa hyvin harvoin.

Äitini makasi liikkumatta, suu auki. Silti hän tunsi jokaisen: silmät kirkastuivat.

Äitini ei pystynyt nielemään kakkulusikallista, jonka annoin. Kälyni otti sen pois hänen suustaan.

Lauloimme äidilleni.

Kuiskasin kuistilla pimeyteen: En selvästikään pysty sanelemaan, milloin äitini lähtee täältä. Voimmeko silti saada tänäkin yönä pienen ihmeen, edes jotain, mikä kantaa meidät ja äitini yli tämän ajan?

Äitini menehtyi 4.3. kello 7.45.

Lue lisää:

Syöpää sairastava Sanna, 43: ”Sairastunutta ei saa kohdella kuin kuolemaantuomittua”

Tyttärensä tapaturmaisen kuoleman nähnyt isä: ”Pakenin surua työhön, kunnes opettelin puhumaan tunteistani”

Susannan tytär kuoli yllättäen 17-vuotiaana: ”Lapsen kuolemasta ei selviydy, mutta sitä oppii sietämään”

Tiinan lapsen isä asuu kadulla: Poika osaa kertoa, että isiä ei voi tavata, koska isi juo alkoholia