Julkkikset

Salamarakastuminen ja pikahäät johtivat hyvään liittoon – Helena Ahti-Hallberg: ”Nykyään monet harkitsevat avioitumista loputtomiin, mutta kun lähtee suhteeseen täysillä, se kasvaa ja kehittyy”

Tanssinopettaja ja TTK-tuomari Helena Ahti-Hallberg ja Eric Hallberg salamarakastuivat 30 vuotta sitten. Vaikka ruuhkavuodet koettelivat suhdetta, rakkaus ei loppunut – On itsestämme kiinni, haluammeko saada suhteen toimimaan. Me onneksi halusimme, Helena sanoo nyt.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Mirva Kakko

Vuosien takainen auto-onnettomuus aiheutti sen, että osa Helenan muistoista pyyhkiytyi pois. Etenkin ikävimmät. – Ehkä se on hyväkin asia, hän sanoo.

Tanssinopettaja ja TTK-tuomari Helena Ahti-Hallberg ja Eric Hallberg salamarakastuivat 30 vuotta sitten. Vaikka ruuhkavuodet koettelivat suhdetta, rakkaus ei loppunut – On itsestämme kiinni, haluammeko saada suhteen toimimaan. Me onneksi halusimme, Helena sanoo nyt.

Kun kuopus muutti kotoa viitisen vuotta sitten, Helena Ahti-Hallberg seisoi keittiön ikkunassa ja väänsi itkua. Poika tosin asettui ihan naapuriin, mutta silti. Yksi aikakausi oli päättynyt.

Tunnin kuluttua kyyneleet oli kuivattu ja Helena suunnitteli jo täyttä päätä uutta käyttöä pojalta tyhjäksi jääneelle huoneelle. Seuraavalla viikolla siitä oli remontoitu hänelle työtila.

Tyypillistä Helenaa. Hän on tahtonainen, joka pukee unelmansa tavoitteiksi ja panee toimeksi.

Lue myös: Helena Ahti-Hallbergin takuuvarma tuliainen viinipullon sijaan – ota resepti talteen

Helena Ahti-Hallberg: En enää ikinä valita siitä, että pitää mennä töihin

Niihin asioihin, joihin ei voi vaikuttaa, on vain sopeuduttava. Kuten räntäsateeseen – tai koronaan. Kun pandemia vei Helenalta viime keväänä työt, hän ei suinkaan jäänyt sohvalle voivottelemaan. No, pari päivää meni Net­flixin parissa. Sitten hän alkoi toteuttaa pitkää to do -listaansa. Sipoossa sijaitsevan kodin yläkertaan vaihdettiin parketit ja seinät maalattiin. Kaapit siivottiin. Tuunausta odottaneet vaatteet korjattiin.

Lisäksi Helena Ahti-Hallberg ja hänen miehensä Eric Hallberg innostuivat tekemään kulinaarisia kokeiluja. Keittiössä syntyi karjalanpiirakoita, korvapuusteja, juustokakkuja, sushia…

– Kaiken ahdistuksen keskellä meillä oli välillä suorastaan rikollisen hauskaa, hän tunnustaa.

Mutta kun Helena kesäkuussa pääsi taas vetämään tanssitunteja, hän päätti yhden asian. Ikinä enää hän valita siitä, että pitää mennä töihin. Työhön saa mennä.

”Onnistumisten hetkillä minun tekee yhä vielä mieli soittaa isälle”

”Ajattelen ikääni tosi harvoin. Havahdun siihen oikeastaan vain seuratessani lasteni varttumista: esikoinen Anton on 26, kuopus Emil täyttää kohta 25. Ja muistaessani, että olen jo vanhempi kuin isäni oli kuollessaan.

Vartuin Helsingin Oulunkylässä. Isä työskenteli leipomossa myyntipäällikkönä, äiti oli apulaiskirjanpitäjä. 8-vuotiaana sain pikkusiskon.

Olin varsinainen harrastushamsteri. Voimistelin, kävin partiossa sekä kokki- ja näytelmäkerhossa ja ahmin kirjoja. 9-vuotiaana pääsin äidin mukana tanssikilpailuihin Töölön kisahalliin. Se oli menoa! Lumouduin höyhenpuuhkista, paljeteista, värikkäistä puvuista ja musiikista. Muut harrastukset saivat jäädä.

Molemmat vanhempani tukivat minua täysillä, mutta isälle tanssimiseni oli sydämenasia. Hän kuljetti minua väsymättä harjoituksiin ja kisoihin.

Kun ensimmäiset kotikäyttöön tarkoitetut videokamerat tulivat, isä hommasi sellaisen – kalliin ja painavan laitteen. Sillä hän kuvasi treenejäni ja esiintymisiäni, jotta voin hioa taitojani. 14-vuotiaana voitin jo parini kanssa ensimmäisen suomenmestaruuden.

– Olen erittäin suunnitelmallinen ihminen, allakkani on täynnä merkintöjä. Mutta hyväksyn senkin, että on asioita, joita ei voi suunnitella, Helena Ahti-Hallberg toteaa.
– Olen erittäin suunnitelmallinen ihminen, allakkani on täynnä merkintöjä. Mutta hyväksyn senkin, että on asioita, joita ei voi suunnitella, Helena Ahti-Hallberg toteaa. Kuva: Otavamedia

Isä oli tee-se-itse-mies. Kerran hän sai päähänsä haluta skottiruutuisen solmion. Kun sellaista ei kaupasta löytynyt, hän hankki kangasta, purki yhden vanhan kravattinsa, otti siitä kaavat ja ompeli solmion itse.

Olen perinyt saman asenteen ja käsillä tekemisen taidon. Teininä halusin uuden tanssipuvun, vaikka edellinen oli teetetty vain pari kuukautta aiemmin. Vanhemmat eivät suostuneet. Niinpä vein tähteeksi jääneen kankaan kouluun ja pyysin käsityönopettajaa avuksi. Pari kuukautta myöhemmin saatoin esitellä vanhemmilleni upeaa pukua, jonka ihokankainen yläosa oli täynnä paljetteja ja helmassa sinisiä suikaleita. He ilahtuivat omatoimisuudestani niin, että seuraavana jouluna sain lahjaksi saumurin.

Isä kuoli yllättäen 49-vuotiaana. Olin raskaana, ja tieto järkytti minua niin, että olin lähellä saada keskenmenon.

Onnistumisten hetkillä minun tekee yhä vielä mieli soittaa isälle. Hän iloitsi saavutuksistani ja olisi super­ylpeä siitä, että esiinnyn Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa.”

Salamarakastuminen muutti unelmia

”Kaksikymppisenä avioliitto ja perhe eivät todellakaan olleet tavoitelistallani ykkösenä. Asuin Englannissa ja tähtäsin tanssiparini Chris Johnstonin kanssa maailmanmestaruuteen. Minulla oli rajaton luottamus siihen, että siipeni kantavat mihin vaan. Parhaimmillaan ylsimme MM-semifinaaleihin, silti huippu tuntui olevan kaukana.

Vuodenvaihteessa 1990 Suomessa käydessäni tapasin Ericin. Se oli salamarakastuminen. Sain huomata, että unelmat voivat muuttua nopeastikin. Menimme pika­pikaa naimisiin ja kohta odotin esikoistamme. Kilpaurasta luopuminen ei kirpaissut, sillä sain tilalle niin paljon.

Minä en helpolla heitä hanskoja tiskiin. Monesti mietin, haluanko vielä jatkaa tätä liittoa.”

Ainoan ikäkriisini olen kokenut 29-vuotiaana. Suurin osa ystävistäni oli vielä sinkkuja; minulla oli aviomies, kaksi lasta, omakotitalo ja ura tanssinopettajana. Tunsin olevani porukassa hieman ulkopuolinen. Nyt ystävilläni on vielä alaikäisiä lapsia, kun me Ericin kanssa olemme eläneet kaksistaan jo pitkään. Nämä vuodet lasten muutettua pois ovat olleet ehkä suhteemme ihaninta aikaa. Saamme tehdä mitä haluamme, emme ole enää lapsillemme vastuussa.

Rakastuminen Ericiin 1990-luvulla laittoi Helenan tulevaisuudensuunnitelmat uusiksi. Kuva vuodelta 2008.
Rakastuminen Ericiin 1990-luvulla laittoi Helenan tulevaisuudensuunnitelmat uusiksi. Kuva vuodelta 2008.

Helena Ahti-Hallberg: ”Kun lähtee suhteeseen täysillä, se kasvaa ja kehittyy”

Nykyään monet harkitsevat avioitumista loputtomiin. He kai odottavat, löytyisikö nurkan takaa vielä parempi kumppani. Mutta kun lähtee suhteeseen täysillä, se kasvaa ja kehittyy. Hyvästä voi tehdä vielä paremman.

Ruuhkavuosina meillä ei ollut tarpeeksi aikaa toisillemme, ja se johti ristiriitoihin. Mutta minä en helpolla heitä hanskoja tiskiin. Monesti mietin, haluanko vielä jatkaa liittoa. Ne olivat tärkeitä hetkiä: jos ei koskaan kyseenalaista ratkaisujaan, niiden takana ei voi seistä vakaana.

Kerran kävimme avioliittoterapiassakin. Vastaanotolla istuessamme katsoimme toisiamme ja totesimme, että ehkä joku muu tarvitsee tätä meitä enemmän. Me osaamme ratkoa ongelmamme ihan kahdestaankin. On itsestämme kiinni, haluammeko saada suhteen toimimaan. Me onneksi halusimme.”

Estrogeenilääkitys auttoi vaihdevuosioireisiin

”Kroppa on instrumenttini. Jos se särkyy, olen pulassa. Iän vaikutukset tuntuvat jo. Palautuminen rasituksesta ja toipuminen krempoista vievät pidemmän aikaa kuin nuorena.

Olen 162,5-senttinen ja rakenteeltani aika ideaali lattaritanssijaksi. Kehoni on toiminut monessa tilanteessa moitteettomasti. Minulla oli helpot raskaudet, ja painoa kertyi molemmilla kerroilla vain kahdeksisen kiloa. Emil syntyi vähän etuajassa, joten jouduin perumaan viimeiset tanssitunnit matkalla sairaalaan. Kahden viikon kuluttua pidin jo iltaisin tunteja pienessä tanssisalissa kotimme yhteydessä. Kävin vain välillä imettämässä.

Viitisen vuotta sitten kropan läpi kulki kuuma aalto. Totesin, että ahaa, vaihdevuodet ovat alkaneet. Hankin heti estrogeenilääkityksen, ja sen jälkeen oireita ei ole ollut. Oli huojentavaa päästä eroon kuukautiskivuista.

Hautajaiset herkuttelulle

Iän karttuessa painoa alkoi tulla lisää noin kilo vuodessa. Ensimmäisen kerran laihdutin, kun aloitin Keith Armstrongin tanssinopettajana TTK:ssa 2006. Halusin takaisin kilpailupainooni, jotta pystyisin liikuttamaan kehoani siten kuin olin tottunut.

Pudotin kymmenen kiloa. Ne hiipivät pikku hiljaa takaisin. Joka maanantai minun oli tarkoitus aloittaa laihduttaminen, mutta se vain jäi. En pitänyt sitä tarpeeksi tärkeänä. Ajattelin, että kelpaan tällaisena. Se harmitti, että jouduin ostamaan aina vain isompia vaatteita.

En suostu kokemaan ulkonäköpaineita. Minusta sekin on päätettävissä oleva asia.”

Viime syksynä sain kuulla, että me tuomaritkin pääsemme tanssilattialle tällä TTK-kaudella. Se oli kaipaamani kimmoke! Ennen Cambridge-dieetin aloittamista vietin viikon verran herkuttelun hautajaisia. Viimeiseksi ateriaksi nautin intialaisessa ravintolassa lempiannokseni chicken tikka masalan. Kuurin pari ensimmäistä päivää vähän kärvistelin, sitten kroppa tottui. Kymmenen kiloa putosi reilussa kahdessa kuukaudessa.

”En suostu kokemaan ulkonäköpaineita”

En suostu kokemaan ulkonäköpaineita. Minusta sekin on päätettävissä oleva asia. Ihan kokonaan en ole paineista vapaa minäkään. Nelikymppisenä olin Helena Lindgrenin kanssa uimapukukuvauksissa ja päätin, että tämä on viimeinen kerta, kun minua kuvataan bikineissä. Jouduin pyörtämään sanani, kun minua kolme vuotta sitten pyydettiin mukaan Selviytyjät Suomi -tv-ohjelmaan. Viiden viikon loma Filippiinien sademetsissä oli liian houkutteleva tarjous torjuttavaksi. Mutta edes silloin en tuntenut tarvetta laihduttaa.

Saarella meillä ei ollut peiliä, kampaa eikä hammasharjaa. Pyykit puhdistettiin hiekalla ja hampaat hiilellä. Ainoa, mitä kaipasin, oli sampoo. Olisi ollut ihanaa saada pestä tukka edes kerran. Silti oli vapauttavaa saada olla ihan vain sen näköinen kuin olen.”

Helena Ahti-Hallberg tuli nuorena isoäidiksi

”En missään nimessä odottanut, että minusta tulee iso­äiti 46-vuotiaana. Kun Anton soitti ja kertoi tulevansa isäksi, olin kuin puulla päähän lyöty. Kuinkas tässä näin kävi?

No, äitini sai minut 18-vuotiaana ja minä Antonin 24-vuotiaana. Varhain perheellistyminen ei siis ole suvussamme kovin harvinaista. Aloimme Ericin kanssa heti pohtia, kuinka voisimme tasoittaa nuoren perheen polkua. Silti toivuin järkytyksestä oikeastaan vasta, kun sain vastasyntyneen syliini. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Minussa heräsi valtava suojelunhalu. Mummiksi en silti halunnut itseäni kutsuttavan. Olen Violalle ’mamma’, kuten olen omille pojillenikin.

Nyt tyttö on jo tomera kuusivuotias ja hänen kanssaan voi touhuta kaikenlaista. Olen suorituskeskeinen ihminen ja rakennan itselleni tarkkoja aikatauluja. Mutta kun olen lapsenlapsen kanssa, se on Viola-aikaa. Silloin keskityn täysin häneen.

Helena joutui nuorena kolariin. Sen myötä katosi kuolemanpelko.
Helena joutui nuorena kolariin. Sen myötä katosi kuolemanpelko.

Eri ihminen töissä ja kotona

Eräs oppilaani, joka on ollut auttamassa talon maalauksessa, totesi juuri: ’Olet, Helena, tanssisalilla välillä suorastaan pelottava. Täällä kotona olet ihan eri ihminen.’

Minulla tosiaan on työ- ja kotiminä. Opettajana tehtäväni on neuvoa, ohjeistaa ja käskyttää, jotta tanssissa päästään eteenpäin. TTK:ssa taas esiinnyn iltapuku päällä viimeisen päälle laitettuna ja yritän selkeästi artikuloida, missä kilpailijoilla on vielä parantamisen varaa.

Koti on turvasatamani, täällä voin laskea suojaukset. Rakastan touhuta puutarhassa sormet mullassa. Kun asettelemme Violan kanssa pihalta poimittuja lipstikkoja kuivuriin – ne ovat minun tähtihetkiäni.”

Kuolemanpelko katosi vakavan kolarin myötä

”Mitä enemmän ikää kertyy, sitä paremmin tajuaa elämän rajallisuuden. Joka ilta aikaa on jäljellä yksi päivä vähemmän. Se kannattaa käyttää hyvin.

Tämä valkeni minulle konkreettisesti jo hyvin nuorena. Vuonna 1996 ajoin pahan kolarin. Kuopukseni oli puolivuotias, ja olin ollut valitsemassa tapetteja uuteen taloomme, kun auto riistäytyi käsistäni liukkaalla tiellä ajautuen päin vastaantulevaa.

Ensimmäinen muistikuvani on sairaalasta, jonne minut oli kiidätetty Medi-Helillä. Eric istui vierelläni, ja pyytelin häneltä anteeksi, että olin mokannut näin. Olin hirveän huolissani, miten hän kuoltuani selvää yksin kahden lapsen kanssa. Siinä vaiheessa luultiin, että niskani on murtunut.

Muistan myös, miten setäni tuli minua katsomaan. Hän kääntyi ovelta ja totesi henkilökunnalle, että tämä on väärä huone, ei Helena ole täällä. Hän ei tunnistanut minua. Kasvojeni vasen puoli oli paiskautunut rattia vasten, ja minulta oli murtunut poski- ja leukaluu sekä nenä. Toinen silmä oli muurautunut umpeen. Lääkäri ei olisi halunnut antaa minulle peiliä.

Kosmeettinen haitta tuntui kuitenkin vähäpätöiseltä. Selvisi, että niskani oli vahingoittumaton ja pääsisin takaisin jaloilleni. Ajattelin, että lääkärit kyllä korjaavat kasvoni. Minut täytti suuri kiitollisuus ja valtavan voimakas tarve jatkaa elämää.

Kamppaillessani hengestäni ymmärsin, ettei kuolemakaan ole huono vaihtoehto. Vielä ei vain ollut minun aikani lähteä. Kuolemanpelko katosi täysin.

En ole uskonnollinen, mutta ajattelen, että ihmissielu on lian arvokas kadotakseen kokonaan. Jotain meistä jää.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 34/2020.

Juttua muokattu 24.9.2020. Korjattu vuosiluku, jolloin Ahti-Hallberg oli Keith Armstrongin tanssinopettajana TTK:ssa.
X