Maria Ylipää on neljänkympin kynnyksellä rauhoittanut elämänrytmiään: ”Opin kantapään kautta, että omat rajat pitää ottaa tosissaan”

Näyttelijä Maria Ylipää teki nuorempana hurjasti töitä. Neljänkympin lähestyessä hän ymmärsi, että jatkuva stressitila johtaa sairasteluun ja että palautumiselle on jätettävä riittävästi aikaa. 

On ihana olla tässä iässä, näyttelijä ja laulaja Maria Ylipää, 39, sanoo.

– Olen oikein odottanut sitä, että täytän neljäkymmentä.

Syntymäpäivä on elokuussa. Miksi neljänkympin ikä tuntuu Mariasta niin erityiseltä?

– Ikä on tuonut rauhaa siihen, miten suhtaudun itseeni ja muihin. Nyt osaan erottaa ulkoiset vaatimukset sisäisistä tarpeistani. Siksi työhönkin on helpompi suhtautua rennommin kuin aiemmin. Pystyn elämään sellaista elämää kuin haluan.

Pitkään työ oli Marialle tärkeysjärjestyksessä numero ykkönen. Tärkeää se on edelleen, etenkin tasapainottavana tekijänä.

– Tasapainon tunne elämässäni syntyy mielekkyydestä. Kun saan töissä toteuttaa itseäni, pystyn kotona olemaan läsnä perheelleni, Maria sanoo.

”En jaksa enää sellaista stressitilaa, jossa elin monta vuotta”

Marialla ja hänen aviomiehellään Matti Pentikäisellä on kaksi tytärtä. Nuorempi on ekaluokkalainen, vanhempi kuudesluokkalainen.

Alkuvuodesta Marian työpäivät kuluivat tv-sarja Koskisen kuvauksissa Tampereella. Syksyllä Maria teki Aallonmurtajan kolmannen kauden kuvauksia ja reissasi esiintymässä eri puolilla Suomea. Kameran edessä näytteleminen tarkoittaa usein intensiivisiä työjaksoja ja sitä, ettei perhettä juuri ehdi nähdä. Toisaalta siinä vaiheessa, kun tiivis työjakso on ohi, Maria voi viettää enemmän aikaa kotona Helsingissä. Jo pieninä lapset tottuivat siihen, että äidille toivotetaan hyvää yötä välillä Facetimessa. Niinä aikoina Maria teki enemmän teatteritöitä.

– Olen tehnyt sellaisen valinnan, että ny­kyään teen teatteria vain jaksoittain. Teatterityö on ihaninta maailmassa mutta samalla niin sitovaa, että perheen luota joutuu olemaan paljon poissa.

Oivalluksia omasta hyvinvoinnistaan Maria on tehnyt erityisesti viiden viime vuoden aikana. Tärkeää on ollut löytää tasapaino sen suhteen, että pystyy ottamaan vastaan mielekkäitä, haastavia töitä ja silti olemaan kuormittamatta itseään liikaa.

– Enää en jaksa sellaista stressitilaa, jossa elin monta, monta vuotta, Maria sanoo.

”Ei ole mitään järkeä tinkiä palautumisesta”

”Olen kantapään kautta tajunnut, että omat tarpeet ja omat rajat pitää ottaa tosissaan. Minun pitää itse huolehtia siitä, että minulla on kaikki se, mitä tarvitsen, jotta suoriudun työstäni ja jotta minulla olisi hyvä olo. Voin tarvita ihan jotain muuta kuin mitä joku muu tarvitsee.

Esimerkiksi uni on minulle todella tärkeää. Mieluusti nukkuisin yhdeksän tuntia yössä: menisin ajoissa nukkumaan ja heräisin rauhassa. Jos yöunet jäävät vaikka vain kuuteen tuntiin, oloni on ihan karmea ja päätä särkee.

Joku muu voi pärjätä vähemmällä unella kuin minä, mutta minä pidän kiinni omista palautumisajoistani. Ei ole mitään järkeä tinkiä palautumisesta ja stressata sitten jok’ikisestä työtehtävästä.

Riittävä uni on tärkeää siksikin, että olen äänityöläinen. Huonot yöunet vaikuttavat äänen kuntoon. Jos illalla on konsertti, jossa esiinnyn artistina omalla nimelläni, se vaatii minulta fyysisesti samaa kuin kokoillan teatterinäytös. Siksi lasken nykyään, että minulle jää tarpeeksi aikaa levätä kuvausten ja keikkojen välillä. Tarvitsen myös henkistä valmistautumisaikaa. Kun hommat vaihtuvat lennosta, mielen pitää keritä mukaan.

Olen aina tehnyt paljon kaikkea – laulanut, tanssinut, näytellyt – ja ollut lapsesta saakka tosi reipas. Ehkä olen tehnyt vähän liiankin paljon. Nuorempana en vielä ymmärtänyt, mitä olisin tarvinnut, jotta olisin voinut paremmin.

35-vuotiaana minulle alkoi hahmottua, etten voi täyttää elämääni työllä. Liian kovasta työtahdista johtunut stressitila näkyi sairasteluna. Vaati rohkeutta muuttaa suuntaa ja sanoa ei niille töille, jotka eivät tuntuneet omalta jutulta. Samalla siinä joutuu luopumaan taloudellisesta turvasta, jota kova työnteko tuo. Jos halusin tehdä luovaa työtä, vaikkapa levyttää, minun oli raivattava sille tilaa muilta töiltä.”

”Hyötyliikunta on pelastukseni”

”Lavalla töitä on sekä keholle että mielelle, ja siksi esiintyminen teatterissa tai konsertissa on minulle niin tyydyttävää. Kun saan tehdä töitä koko kropallani, nukunkin aina mielettömän hyvin.

Liikunta on minulle elinehto. Mieluiten tekisin jotain fyysistä heti herättyäni, mutta käytännössä se ei ole mitenkään mahdollista. Hyötyliikunta on pelastukseni. Pyöräilen tai kävelen kaikki mahdolliset matkat. Reippaat kävelyt ovat minulle muutenkin tärkeitä. Tunnin tai puolentoista tunnin lenkin aikana kiertelen merenrantoja kotimme lähellä ja usein teen samalla töitä eli opettelen repliikkejä. Näyttelijän työ on jatkuvaa uuden opettelua, ja parhaiten asioita oppii ulkoa liikkeellä ollessaan. Kuntosalillakin saatan lukea käsikirjoitusta crosstrainerilla hikoillessani.

Salilla jätän usein lihaskuntolaitteet väliin ja treenaan crosstrainerilla, kuntopyörällä tai matolla. Lisäksi teen sitä, mitä oma kroppani sillä hetkellä tarvitsee: venyttelen, joogaa tai teen pilatesta.

Erilaiset fysioterapiaharjoitteetkin kulkevat matkassani. Vaikka en ole vielä neljääkymmentä, kropassani on kaikenlaisia vammoja. Lähinnä niitä on tullut silloin, kun olen innostunut liikaa vaikka ensi-illassa ja lavalta poistumisen jälkeen olen tehnyt jotain ihan hölmöä. On vain hyväksyttävä, että kroppa menee rikki liian äkkinäisistä repäisyistä. Enää en voi noin vain heittäytyä spagaattiin!

Olen opetellut kuuntelemaan, mitä kehoni tarvitsee. Esimerkiksi teatterityö on fyysisesti raskasta ja sen jälkeen tarvitsen palauttavia harjoituksia. Tv-sarjan kuvauksissa taas ollaan pitkiä aikoja paikoillaan. Silloin energiaa saattaa patoutua niin, että lopulta ei enää pysty vain olemaan vaan on ihan pakko vaikka huutaa.”

”Liika sosiaalisuus kuormittaa minua”

”On tärkeää havainnoida, miten keho reagoi erilaisiin tuntemuksiin. Liika sosiaalisuus kuormittaa minua ja esimerkiksi uuteen työryhmään tutustuminen jännittää. Useimmiten reagoin jännitykseen vatsallani. Silloin auttaa se, että hyväksyn tilanteen ja tiedostan sen, ettei reaktiossani ole mitään väärää – se menee ohi hetken päästä. Ja toki jännitys kuuluu esiintyjän työhön; epävarmuus ja häpeä on vain ylitettävä.

Ammattini kautta olen saanut paljon työkaluja siihen, miten käsitellä vaikeita tuntemuksia. Usein fyysiset harjoitteet auttavat. Esimerkiksi hengitysharjoituksilla voin tietoisesti rauhoittaa mieleni, kun minua hermostuttaa. Jos saan kropan rauhalliseksi, mieli seuraa perässä.

Näytökseen tai keikalle lähden valmistautumaan siten, että aluksi vain kuuntelen, missä menen juuri tällä hetkellä. Hyväksyn sen, miltä minusta tuntuu. Monesti keho on mennyt sykkyrälle, jos mieli on yrittänyt suojautua joltain. Silloin on tärkeää vapauttaa hengitys ja saada rintakehää auki esimerkiksi venyttelemällä. Sitten lähden lämmittelemään kroppaani. Joko nostan sykettä, teen joogan aurinkotervehdyksiä tai lähden rullailemaan selkää ylhäältä alas. Vasta kropan lämmittelyn jälkeen lähden avaamaan ääntäni.”

”Ajan venyttäminen on toimiva mielikuvaharjoitus”

”Näyttelijän työhön kuuluvat harjoitteet auttavat monessa hankalassa tilanteessa. Ajan venyttäminen on yksi harjoitteista, joita olen soveltanut sekä töissä että kotona. Esimerkiksi kuvauksissa on monesti hirveä kiire. Vaikka minulla olisi aikaa vain kaksi minuuttia seuraavaan kohtaukseen, ajattelen, että minulla on kaikki maailman aika ja vedän henkeä. Silloin kaksi minuuttia voi tuntua kokonaiselta tunnilta, ja saan rauhan lähteä työstämään kohtausta.

Lapselle tuontyyppiset mielikuvat toimivat vielä paremmin, koska lapsilla on aikuisia parempi taito sukeltaa mielikuvitusmaailmaan. Kun tyttäreni on jännittänyt vaikkapa esiintymistä musiikkiopiston konsertissa, olen pitänyt häntä sylissäni ja sanonut, että nyt venytetään aikaa. Vaikka konsertti alkaisi vartin päästä, meillä ei ole mikään kiire. Lapsi on rauhoittunut, ja olemme voineet puhua siitä, mikä häntä pelottaa. Mikä olisi pahinta, mitä voisi käydä? Onko tältä tuntunut aiemmin ja miltä hänestä on tuntunut sitten, kun tilanne on ollut ohi? Voisiko hän nytkin luottaa siihen, että esiintyessä jännitys katoaa?

Mielikuvituksessa puemme myös super­pukuja päällemme. Superpuku voi olla vaikka hopeinen glitterpuku, jota kukaan muu ei näe, mutta joka suojaa kaikelta.

Haluan viestiä lapsilleni, että on luonnollista jännittää. Sen tunteen ei tarvitse estää tekemästä asioita, joita haluaa tehdä.

Pienenä kärsin siitä, että minun oli pakko tehdä kaikenlaista vaikka pelotti hurjasti. En silloin voinut kieltäytyä. Annan lapsilleni nyt sen, mitä olisin pienenä tarvinnut. Rohkaisen heitä, mutta en pakota. Jos tuntuu aivan hirveältä mennä vaikkapa johonkin harrastukseen, sinne ei tarvitse mennä. Kaikessa ei tarvitse olla mukana.

Tässä yhteiskunnassa lapset harrastavat kauhean paljon. Aikuisten pitäisi kuunnella lasta ja nähdä, millainen juuri se lapsi on. Kun lapsena kuunnellaan ja otetaan todesta, omat tarpeet on helpompi tiedostaa aikuisena.”

Maria Ylipää: ”Turhan karsiminen elämästä tuo tilaa uudelle”

”Tietynlaiseen epävarmuuteen olen tottunut sen 20 vuoden aikana, jonka olen tehnyt töitä freelancerina. Tämä koronan aiheuttama epävarmuus on kuitenkin jotain ihan muuta, paljon pahempaa. Töitä on peruuntunut, monilla kollegoilla tosin enemmän kuin minulla. Minulla keväälle suunnitellut keikat vaihtuivat striimatuksi konsertiksi. Se liittyy levyyn, jonka tein argentiinalaisen säveltäjän Astor Piazzollan syntymän 100-vuotispäivän kunniaksi. Keikkapäivänä julkaistaan myös ensimmäinen kappale levyltä.

Tämä pysähtymisen pakko on poikkeuksellinen, koska se on tullut ulkoa päin – siihen ei liity burn outia tai uupumusta. Tässä on paljon positiivisiakin puolia. Olen miettinyt, että ehkä en enää halua tehdä niin paljon kaikkea, mitä aiemmin olen tehnyt. On ihanaa havaita levollisuutta omassa itsessään. Turhan karsiminen elämästä tuo tilaa jollekin uudelle, kuten luovuudelle. Viime vuonna aloitin uuden levyprojektin Emma Salokosken kanssa. Tein hänen kanssaan Omani uni -levyn vuonna 2010, ja nyt korona-aikana lähdimme hahmottelemaan sille jatkoa.

Perheen kesken olemme ulkoilleet paljon. Koskaan emme varmaankaan ole seuranneet niin tarkasti kevään tuloa kuin vuosi sitten lasten etäkoulun aikaan. Sunnuntaisin meille on tullut tavaksi koko porukalla rauhoittua radion ääreen kuuntelemaan DJ Bunuelin kolmituntista Lux-ohjelmaa Yle Radio Vegalta. Se on ihanaa! Yleensä aina on kaikenlaisia ruutuja kiinnostelemassa, mutta nyt korona-aikana olemme löytäneet radion. Pysähtyminen ja kuunteleminen ovat tehneet hyvää.”

Juttu on julkaistu Annassa 10/2021.