Marja Hintikka opettelee eroon suorittamisesta: ”Välillä pitää saada olla hunningolla”

Juontaja Marja Hintikka on ollut liiankin ahkera suorittaja, lähes perfektionisti. Nyttemmin hän on yrittänyt opetella kepeää irrottelua ja rentoa laiskottelua. – Joskus on kiva olla ihan hunningolla.

”Olen hypersosiaalinen, ja kaikki kohtaamiset ovat minulle tärkeitä, tunnen toisen ihmisen läsnäolon usein vahvana. Jokainen ihminen jättää jäljen. Olen oppinut kaikkein eniten toisten ihmisten tarinoista ja kokemuksista.

Vastapainoksi minun on pakko olla välillä yksin. Nuorena matkustin ilman seuraa, mutta tässä elämänvaiheessa se ei onnistu. Kolmen pienen lapsen äidille yksinolo on luksusta, mutta se on minulle yhtä tärkeää kuin vaikka kuntosali tai muu fyysinen treeni.

Jo lyhyt aika riittää – saatan esimerkiksi jäädä valvomaan yksin aamutunneille. Hiljennyn kaikessa rauhassa, ja se virkistää.

Esimerkiksi eilen perhe jäi mökille ja minä tulin kaupunkiin. Nukuin tyhjässä kodissa ja heräsin pitkästä aikaa yksin. Nyt hoidan päivällä omia asioitani ja nautin suunnattomasti.

Tapasimme mieheni Ilen (toimittaja Ilkka Uusivuori) kanssa työn kautta, ja olen kiitollinen siitä, että kohtasin hänet. Parisuhteemme oli kuin siemen, joka lähti kasvamaan, ja nyt voin turvata häneen kaikessa.

Olemme olleet yhdessä lähes 14 vuotta ja meillä on 6-, 4- ja 2-vuotiaat lapset. Perhe määrittää minua valtavasti, ja on itsestään selvää, että haluan sitoutua pitkään suhteeseen. Pitkä liitto on suuri voimavara ja ääretön rikkaus. Se on tavallaan kahden ihmisen oma olemisen maailma, puhumisen ja keskinäisten eleiden kulttuuri, mittaamattoman iso arvo, joka palkitsee koko ajan. Sitoutuminen on uusi musta.

Äitiys on tärkeää, ja on kiinnostavaa, kuinka se muuttuu koko ajan. Olen ollut viimeiset seitsemän vuotta joko raskaana tai vauvaikäisen äiti. Nyt en enää imetä kuopustani, ja tuntuu, että elämässäni on alkanut uusi vaihe.”

”Miehelleni uskallan olla heikko”

”Mä en pysty tähän, niin muistan ajatelleeni, kun haastattelin televisio-ohjelmassa Johanna Pakosta, joka kertoi kaksostensa traagisesta menehtymisestä ennenaikaisessa synnytyksessä. Olin itse samaan aikaan raskaana, ja tilanne osui suoraan tunteisiin. Onneksi Johannan tyyni viisaus rauhoitti minutkin suorassa lähetystilanteessa.

Työssä ei voi romahtaa, vaan on pakko olla vahva. Kun lapset olivat pieniä, yritin olla vahva myös heidän edessään, mutta siinä olen muuttunut. Nykyisin uskalla näyttää lapsille myös heikot hetkeni. Heille ei voi valehdella. Ja aviomiehelleni saan tietysti olla myös heikko. Hänen turvallinen läheisyytensä on parantavinta, mitä vaikeina hetkinä voin kuvitella.

Kun esimerkiksi palasin toisen lapsen jälkeen vetämään omaa talk show’ta, paineet olivat kovat ja oli kaikenlaisia kohulööppejä. Silloin tuntui ihanalta palata töistä Ilen turviin kotiin. Siellä olin oikeasti vain hyvis.

Useimmiten olen varmaankin aika vahva. Luotan elämään ja itseeni. Itsetuntoni on aikuisuuden ansiosta jo aika hyvällä tolalla. Kouluasteikolla se on noin kasipuoli.”

Lue myös: Marja Hintikan neuvo riitatilanteisiin: ”Se, joka pyytää ensimmäisenä anteeksi, on voittaja”

”Jokaiselle tunteelle ei tarvitse antaa valtaa”

”Ajattelen myönteisesti, jopa niin, että välillä on pää pilvissä. Elämä on juhla, kuten Samuli Putro laulaa. Pyrin lietsomaan sitä, että minulle lasi on aina puoliksi täysi. Ensisijaisesti asiat ovat hyvin.

Pidän sisäinen lapsi -ajatuksesta, ja haluan säilyttää lapsen itsessäni. Vaikka kolhuja tulee, lapsen usko auttaa näkemään tulevaisuuden kiinnostavana ja valoisana.

Jossain vaiheessa kirjoitin päivittäin kiitollisuuspäiväkirjaa, ja palaan siihen käytäntöön aina silloin tällöin. Tekee hyvää muistuttaa itselleen, mitkä kaikki asiat ovat hyvin.

Rasitun, jos jossakin porukassa vellotaan liikaa ikävissä syövereissä ja valitetaan kaikesta. Hakeudun mieluiten myönteiseen seuraan. Omista kielteisistä tunteista yritän päästä yli käsittelemällä ne. Itken niin kauan kun itkettää, hyväksyn huonon oloni, ja useimmiten pian jo helpottaa. Tunteet eivät ole yhtä kuin minä, ne tulevat ja menevät. Jokaiselle tunteelle ei tarvitse antaa valtaa.”

”Someen pitäisi olla ikäraja”

”Nuorempana olin ehdoton ja mustavalkoinen, mutta keski-ikäistyminen on tuonut suhtautumiseeni lempeyttä. Olisi järkyttävää palata nuoruuteen, en haikaile sitä aikaa yhtään.

Teini-ikäni oli melko raskas, ja parikymppisenä minulla oli sellainen Sturm und Drang -vaihe, pelkkää myrskyä, kiihkoa ja elämän tuskaa. Olin aika syövereissä: piti löytää oikea työ ja oikea mies ja oma itsekin tuntui olevan hukassa. Kaipaan niistä ajoista vain kykyä valvoa kaksi päivää putkeen.

Nuoruudessani ei sentään ollut julmaa somea eikä sellaista vertailun tuskaa kuin nuorilla nykyisin. Joskus mietin, että pitäisikö someen olla 25 vuoden ikäraja, siten monen nuoren elämä olisi helpompi. Kun omat halut ja tarpeet ovat epäselvät, on vaikea olla vertailematta muihin. Ennen esikuvana oli ehkä kylän tavoitelluin tyttö, mutta somessa tarjolla ovat kaikki maailman ihanat ja onnistuneet ihmiset.

Tässä iässä somea ei ota niin vakavasti, eikä sinne ole edes pakko mennä. Välillä ajattelen sitä myös kiitollisuuden päiväkirjana tai positiivisena vertaistukijuttuna. Olen miettinyt, miksi suomalaisten on niin vaikea hyväksyä päivityksien positiivisuus.Ja tuntuu, että pahinta ei ole se, että joku feikkaa vaan se, että joku uskaltaa olla aidosti tyytyväinen elämäänsä.

Toisaalta eniten tykkäyksiä ja kommentteja olen saanut silloin kun olen rehellisesti kertonut mokistani tai ollut ihan räjähtäneen näköinen.

Vasta aikuisiällä olen pystynyt kokemaan syvää tyytyväisyyttä, ja tuntuu, että ikä ja kokemus vain lisäävät hyvää oloa. Kunpa joku olisi näyttänyt 14-vuotiaalle minulle, että näin ihanaa sinun elämäsi on nelikymppisenä, kaikki järjestyy, ei mitään hätää, moni unelmasi toteutuu ennen kuin huomaatkaan. Kyllä elämä tasaa.

Sekä nuoruudessa että kokemuksessa on voimaa, ja siksi sukupolvien välisen dialogin säilyttäminen on minulle iso missio. Tapaan kaikenikäisiä ihmisiä ja yritän ymmärtää eri elämänvaiheita.”

“Joskus on viisautta luovuttaa”

”Olen ollut melko kurinalainen tyyppi, sisäinen piiska on viuhunut herkästi. Nykyään yritän ajatella, että ’ihan hyvä’ riittää. Joskus on viisautta luovuttaa.

Lapsena opin, että hyvä ihminen on aikaansaava ja ahkera. Arvostan sitä, että hommat hoidetaan, enkä kestä lusmuilua yhtään.

Olen yrittänyt opetella irti suorittamisesta ja perfektionismista, mutta puuhakkuuden ihanne on tiukassa. Taustalla vaanii koko ajan pelko: olenko sittenkin laiska.

Tästä seuraa se, etten oikein osaa rentoutua enkä varsinkaan laiskotella. Tiedän, että elämä ei saisi olla pelkkää suorittamista. Että kun esimerkiksi menen mökille, minun ei välttämättä tarvitse heti öljytä terassia tai järjestää isoja juhlia.

Laiskottelun opettelu on minulle jatkuva läksy. Oikein tankkaan itselleni, että rentoudu, ole nyt vain.”

”Opettelen olemaan kepeä”

”Minusta on mahtavaa miettiä isoja asioita ja tunteita, pohtia elämän tarkoitusta ja yrittää ymmärtää ihmisen keskeneräisyyttä. Olen kai enempi syvällinen.

Elämän rajallisuus iski minulle parikymppisenä, kun isäni sairastui. Samaan aikaan olin hukassa omien ammattijuttujeni kanssa ja miessuhteenikin oli päättynyt eroon.

Rajallisuuden hyväksyminen tuo elämään arvokkuutta ja kiitollisuutta, mutta minut se on myös saanut elämään entistä innokkaammin. Sanotaan, että ihminen katuu kuolinvuoteellaan vain sitä, ettei uskaltanut elää omannäköistään elämää.

Tanssii tähtien kanssa -kisa opetti minulle spontaania kepeyttä, ja olen yrittänyt jatkaa kepeän ihanaa olemista senkin jälkeen. Ihmisen pitää saada olla välillä hunningolla, tanssijalalla liikkeellä. Elämässä saa olla jaksoja, jolloin kaikki ei mene ihan justiinsa putkeen, mutta mukavaa on. Kyllä perheellinen nelikymppinenkin haluaa ja saa välillä bilettää, vaikka niitä tilaisuuksia onkin aika harvoin. Villi puoli minusta on ihan sama kuin nuorena, ja odotan innolla hyvää irottelua.

Pahin painajaiseni on, että minusta tulisi katkera marttyyri. Kun raivostun, yritän pohtia, miksi jokin asia tai joku ihminen ärsyttää minua, mitä asioita se nostaa pintaan, miksi ärsyynnyn.

Unelmointi ja unelmien tavoittelu on minulle tärkeää. Toivon tulevaisuudelta sellaisia tunnemuistoja, että minulla on kepeä olo. Olen syvät veteni jo uinut.”

“Ainakin minä yritin”

”Tiedän, että maltti on valttia. Fanitan mielentyyneyttä ja olen tietoisesti opetellut rauhoittumista, harrastan joogaa ja tai chita. Silti innostun yhä kaikesta mahdollisesta, liikaakin, vaikka se onkin välillä rasittavaa itselleni ja läheisilleni.

Syöksyn päistikkaa uusiin asioihin ja otan välillä tosi isoja riskejä, luotan vain vaistooni. Jätin aikoinaan esimerkiksi hyväpalkkaisen vakinaisen työn mainostoimistossa, kun oli mahdollista saada määräaikainen työsopimus radiohommiin. Ja sillä tiellä ollaan, koskaan en ole katunut.

Aika hullun rohkeaa oli lähteä tanssikisaankin, siinäkin olisin voinut mokata täysin. Kaikki innostukseni eivät tietenkään ole johtaneet mihinkään, mutta ainakin olen yrittänyt.”

“Käytöstavoista on hirvittävästi apua”

”Aiemmin olin nuori vihainen nainen, suorastaan etsin kaikkialta vääryyttä. Olen aina ollut naisten puolella, ja nuorena olin lähes mustavalkoisen tiukkis tasa-arvojutuissa. Minua kutsuttiin jossain vaiheessa Don Hintikaksi. Mutta nykyään uskon ystävällisyyteen ja rakkauteen. Kannattaa tehdä hyvää, se tulee kyllä takaisin.

Ystävällisyydestä ei voi olla mitään haittaa, ja välinpitämättömyys on ikävintä kaikesta. Yritämme kasvattaa lapsistamme hyväkäytöksisiä, koska käytösetiketin opettelusta on hirvittävästi hyötyä. Sanotaan kiitos ja anteeksi ja hississä tervehditään kanssaihmisiä, bussinkuljettajaa moikataan ja itse saatan joskus jopa kiittää häntä kyydistä.

Pidän kepeästä small talkista, mielestäni jokainen saa hölöttää, eikä haittaa vaikka puhuisi sivu suunsa. Lämmintä vinoilua kaverien kesken ei voita mikään.

Ystävällisyyteen liittyy myös rakkaus. Se on elämän käyttövoima ja turva kaiken takana. Olen onnellinen miehestäni ja lapsistani ja kerron heille päivittäin, että rakastan heitä.”

“Asialliset hommat hoidetaan”

”Spontaanisuus tuo paljon iloa. Olen sinkkuaikoina lähtenyt äkkilähdöllä matkalle, mutta perheelliseltä sellainen spontaanisuus ei onnistu.

Yritän välillä sanoa yllättäviin ehdotuksiin kyllä, ihan vain siksi, ettei minusta tulisi liian harkitsevaa.

Vapaus on mielestäni kiehtovaa, mutta lasten kanssa on pakko olla rutiineja. Lapsiperheessä rutiinit jopa lisäävät vapautta, elämä sujuu paremmin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Olen aika joustava ja ehdoton takinkäännön kannattaja. Mielestäni on hyvä asia, että ihminen pystyy muuttamaan mielipiteitään, koska ajat ja asiatkin muuttuvat.

Yleensä innostun uusista suuntauksista, mutta toisaalta kaipaan kivijalkoja ja juurevuutta elämään. Haluaisin ajatella, että asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat, mutta ei se ihan niin ole. Olisiko huolettomana Ellun elättinä edes mukava olla?

Kokemus kasvattaa, ja näen itseni mieluummin uteliaana kuin jämähtäneenä. Haluan, että minusta tulee vanhana lempeä ja viisas.”

“Yritän pysähtyä kuuntelemaan”

”Opin lapsuudessa, että jos jonkun auto on tienposkessa, häntä pysähdytään auttamaan. Nykyään tiedän, että aina ei ehkä kannata pysähtyä. Silti minun edelleen vaikea ajatella, että joku ihminen olisi paha.

Luotan lähtökohtaisesti ihmisten hyvyyteen, ja elämä on ihanampi niin. Yritän itsekin auttaa ihmisiä niin paljon kuin voin. Kuuntelen, jos joku haluaa kertoa huoliaan, ja kadulla ostan Iso numero -lehden, koska tiedän, että myyjät tarvitsevat sen rahan. Uskon, että hyvä kiertää. Kun antaa rakkautta, se tulee takaisin.

On tärkeää olla hyvä myös itselleen ja pitää itsestään huolta. Tänäkin kesänä huolehdin tiukasti lomapäivistäni ja ajasta perheen kanssa, se on tärkeää.

Olen myös opetellut pidättelemään sanomisiani. Ihmiset ovat erilaisia, ja on tärkeää hyväksyä toisen valinnat ja antaa hänen nauttia asioista, jotka ovat hänelle tärkeitä. Minä voin ajatella toisin, mutta se ei saa olla syy pilata toisen iloa.”

Juttu on julkaistu Annassa 35/2019.