– Nykyajan kartanossa ei todellakaan sipsutella korkokengissä.
– Nykyajan kartanossa ei todellakaan sipsutella korkokengissä.
Julkkikset

Mies baaritiskiltä kaivoi kännykän esiin ja esitteli sonnikuvan – nyt Riikka-Maria Rosenberg on ihka oikean kartanon emäntä

Eipä arvannut Riikka-Maria Rosenberg, mihin pikkutyttönä Pohjanmaalla alkanut kiinnostus menneisyyteen vielä johtaisi. Nyt hän kirjoittaa historiallisia romaaneja ja asuu ihka oikeassa kartanossa.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sara PIhlaja

Kohta kilistetään.

Kirjaston pikkupöydällä samppanjalasit odottavat täyttämistä. Keittiöstä leijailee herkullisia tuoksuja: pitopalveluväki valmistelee siellä kolmen ruokalajin ateriaa. Salissa alkaa jo olla valmista. Valkean liinan päälle on katettu pöytähopeat, viinilasit ja pellavaservietit. Juuri ennen vieraiden saapumista sytytetään vielä kristallikruunun kynttilät.

Tänään juhlitaan kartanon emännän, Riikka-Maria Rosenbergin, 44, juuri ilmestynyttä historiallista romaania. Se kertoo hänen kaukaisesta edeltäjästään. Aatelisrouva Anna Lilliebrun eleli näillä tiluksilla Hakoisten kartanossa Janakkalassa 1700-luvun puolivälissä.

Kun tila-auto kaartaa lehmuskujaa pitkin pihaan, kirjailija ja hänen puolisonsa siirtyvät pylväiden reunustamalle pääovelle vastaanottamaan vieraita.

Tällaista Downton Abbey -elämää Hakoisissa vietetään varmaan harva se päivä.

– No ei todellakaan. Kaukana siitä, Riikka-Maria huokaisee.

”Silloin en osannut edes unelmoida, että asuisin joskus Hakoisten kaltaisessa miljöössä”

Ranskan kruununjalokiviä on kiittäminen siitä, että Riikka-Maria Pöllä kiinnostui historiasta. Hänen yrittäjä-isänsä pistäytyi aikoinaan Louvressa työmatkalla Pariisissa ja nappasi kuvia Ranskan kuninkaallisille kuuluneista kruunuista, diadeemeistä ja käädyistä. Nelivuotias Riikka-Maria fasinoitui täysin niiden kimalluksesta. Koulussa historiasta tuli lempiaine. Riikka-Maria lainasi kirjastosta hyllymetreittäin kaikkea aiheeseen liittyvää ja kahlasi läpi historialliset romaanit Angelique-sarjasta Kaari Utrion teoksiin.

– Elin pääni sisällä kirjojen maailmoissa. Silloin en tosin osannut edes unelmoida, että asuisin itse joskus Hakoisten kaltaisessa historiallisessa miljöössä.

Riikka-Marian lapsuudenkoti oli tavallinen 1980-luvun omakotitalo Sievissä, Pohjois-Pohjanmaalla. Estetiikanjanoaan hän tyydytti järjestelemällä omassa huoneessaan pieniä porsliiniesineitä kauniiksi rykelmiksi ja valitsemalla paikallisen halpahallin vetimistä ylleen ne tyylikkäimmät.

Kaksitoistavuotiaana koitti huippuhetki: matka Pariisiin isän ja äidin mukana. Viikkokausia Riikka-Maria mietti, miten pukeutuisi niinä kahtena päivänä, jotka saisi viettää unelmiensa kaupungissa. Asuksi valikoitui musta toppi, pinkki hame, patellavyö, kiinantossut ja hameen sävyyn sointuvat muovikorvikset. Très chic!

Perhe kolusi tavanomaiset nähtävyydet Eiffel-tornista Riemukaareen. Ja toki Riikka-Maria sai viimein nähdä kruununjalokivetkin omin silmin. Sittemmin muun muassa opiskelu, työharjoittelu ja lomamatkat ovat saaneet hänet palaamaan Pariisiin yhä uudestaan.

– Minun piti olla täysin varma, että haluan naimisiin.

– Minun piti olla täysin varma, että haluan naimisiin.

Lukion jälkeen Riikka-Maria aloitti historian opinnot Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän pohti 1600-luvun aatelisnaisten kunniakäsitystä. Päähenkilöksi löytyi Madame de Sévigné, seurapiirikaunotar, joka edusti aikansa naisihannetta niin käytöksensä, elämäntapansa kuin pukeutumisensakin puolesta. Tutkimustyössään Riikka-Maria pääsi hyödyntämään täysimääräisesti kiinnostustaan estetiikkaan.

Madame de Sévignén kirjeitä ja elämäkertoja lukiessa esille nousi toinenkin kiinnostava nainen, kuulu kurtisaani Ninon de Lenclos, joka viihdytti sekä madamen puolisoa että poikaa.

– Se vahvisti käsitystäni 1600-luvun aateliskulttuurin kaksinaismoralismista. Naisten siveyttä korostettiin samaan aikaan, kun kulisseissa ylläpidettiin rakastajattaria. Avioliitot olivat ennen kaikkea sukujen välisiä sopimuksia, joissa aatelisveri ja omaisuus siirrettiin seuraavalle polvelle.

Samaa aihepiiriä Riikka-Maria käsittelee myös tuoreessa romaanissaan Hakoisten Anna, jossa kahden aatelissuvun vanhemmat päättävät naittaa jälkeläisensä toisilleen. Näin jo ikäneidoksi tuomittu Anna Lilliebrun muuttaa naapurista tänne, Hakoisiin.

Lego-laatikko paljastaa

Kartanon koreus saa vierailijan haukkomaan henkeään. Kukkulan laella seisovassa keltaisessa päärakennuksessa on peräti 24 huonetta. Tyylihuonekaluin sisustetut salit seuraavat toisiaan, seinillä roikkuu kultaraamisia muotokuvia aiemmista omistajista. Tilan historia ulottuu 1200-luvulle: täällä ovat eläneet muun muassa Diekn-, Ram-, Uggla– ja Leijonhufvud-suvut.

Nykyinen päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Jos sulkee silmänsä, voi melkein kuulla musliinikankaisten hameenhelmojen kahinan ja solkikenkien kopinan parketilla. Vain flyygelin päälle asetellut värivalokuvat ja yhden huoneen tuolille unohtunut Lego-laatikko paljastavat, ettei tämä sentään museo ole.

Ensimmäiset Rosenbergit asettuivat tilalle 1935 ja nyt kartanossa elelee yksikseen vanha isäntä, Björn Rosenberg. Nuoremman isäntäparin, Riikka-Marian ja hänen puolisonsa, koti on vielä toistaiseksi alempana rinteessä tilanhoitajan talossa.

Asetumme Riikka-Marian suosikkihuoneeseen, alakerran ruokasalin vieressä sijaitsevaan kodikkaaseen salonkiin. Yhdeltä seinältä katselee muotokuvasta kartanon edellinen emäntä, Riitta Rosenberg, joka menehtyi vaikeaan sairauteen viitisen vuotta sitten. Häntä on kiittäminen tilojen entisöinnistä. Kun edellinen isäntäpari asettui taloksi, lattioita peittivät muovimatot ja kauniit katto-ornamentit oli peitetty maalilla.

– Onneksi appivanhemmat olivat kiinnostuneita sisustusarkkitehtuurista ja antiikkiesineistä. He palauttivat päärakennuksen vanhaan loistoonsa.

Riikka-Maria päätti suoda Annalle myös aitoa rakkautta

En olisi ikinä uskonut, että minusta olisi kirjailijaksi, Riikka-Maria toteaa. Koulussa hän oli kasin ainekirjoittaja. Lukemaan oppiminen oli tuottanut suuria vaikeuksia. Äidinkielentunnilla Riikka-Maria laskeskeli kädet hioten, milloin koittaisi oma vuoro yrittää tavata ääneen. Iltaisin äiti ja tytär tankkasivat yhdessä aapista niin kauan, että kirjainten arvoitus lopulta ratkesi.

– Siitä avautui aivan uusi maailma!

Tarinoita Riikka-Maria on kertonut aina. Tallessa on yhä pieniä pahvinpaloista koottuja kirjasia, joihin hän lapsena piirusti kuvia ja isoäidit kirjasivat sanelusta muistiin hänen kertomuksiaan metsän eläimistä ja prinsessoista.

Saatuaan väitöskirjan valmiiksi Riikka-Maria pohti tulevaisuuttaan. Tutkijaksi hän ei tuntenut kutsumusta.

– Siihen minulla on liikaa mielikuvitusta. Tutkimusta tehdessä pitää pysyttäytyä lähdemateriaalin tiedoissa. Historiallisessa romaanissa voi kuvittelemalla paikata ne kohdat, joista ei ole tallella dokumentteja. Lisäksi henkilöhahmoille voi kirjoittaa tunteet.

Tohtorikaronkassa kustannustoimittajaystävä ehdotti, että Riikka-Maria hyödyntäisi väitöskirjaa varten keräämäänsä aineistoa kirjoittamalla romaanin. Tuumasta toimeen! Esikoisteos Ninon – rakkauden mestari kertoo, miten pariisilaistytöstä kasvaa hovimiesten himoitsema nainen ja ruumiillisten nautintojen puolustaja.

Tuoreen romaanin päähenkilö löytyi lähempää: Anna Lilliebrun kuljeskeli näissä samoissa maisemissa liki 300 vuotta sitten. Lähes ainoa hänestä säilynyt dokumentti oli 1764 päivätty perukirja, joten mielikuvitukselle jäi paljon tilaa. Edes minkäänlaista kuvaa ei Annasta ole jäänyt.

– Kaunotar hän tuskin oli, koska ei vielä 34-vuotiaana ollut päässyt naimisiin, Riikka-Maria huomauttaa.

Annan puolison, kornetti Karl Gustaf Ugglan, nimi vilahtelee usein kihlakunnan tuomiokirjoissa. Hän käyttäytyi ajoittain väkivaltaisesti ja saattoi raskaaksi lukuisia rahvaan naisia. Mutta kirjassa Riikka-Maria päätti suoda Annalle myös aitoa rakkautta ja onnen hetkiä miehensä kanssa.

”Nykyajan kartanossa ei todellakaan sipsutella korkokengissä”

Ruskeat silmät, valkoinen hammasrivi, leveä hymy. Syksyllä seitsemän vuotta sitten Riikka-Marian katse hakeutui yhä uudestaan helsinkiläisen ravintola Teatterin baaritiskillä seisovaan pitkänhuiskeaan mieheen. Illan ehtiessä he heittäytyivät juttusille ja mies kertoi olevansa maajussi Hämeestä. Riikka-Maria vilkaisi keskustelukumppania päästä jalkoihin: chinot, pikkutakki ja taskuliina eivät vastanneet hänen mielikuvaansa maajussista. Vakuudeksi mies esitteli kännykästä kuvaa komeimmasta hereford-sonnistaan.

Vähän myöhemmin Riikka-Marialle selvisi, että maajussi oli Janakkalassa sijaitsevan Hakoisten kartanon nuori isäntä Max Rosenberg. Sukupolvenvaihdos tilalla oli tehty pari vuotta aiemmin. Syksyn mittaan Riikka-Maria vieraili useasti Maxin luona tilanhoitajan talossa ja tutustui ympäristöön pitkillä koiralenkeillä. Tuntui uskomattomalta, että hän, historiaa ja estetiikkaa ikänsä rakastanut nainen, sai vaellella näissä maisemissa.

Nopeasti Riikka-Marialle kirkastui, että arki Hakoisissa oli kaukana tv-sarja Downton Abbeyn kuvaamasta maailmasta.

– Nykyajan kartanossa ei todellakaan sipsutella korkokengissä, täällä kuljetaan nilkat savessa. Ulkopuolinen ei voi ymmärtää, kuinka raskasta ja sitovaa tämä työ on.

Siinä, missä satunnainen vierailija ihastelee kauneutta ja vaurautta, talonväki näkee loputtoman työsaran. 250-päisestä pihvikarjasta ja viljelyksistä huolehtimisen lisäksi rakennukset kaipaavat jatkuvaa kunnossapitoa. Max huolehtii niistä yksin. Riikka-Marian vastuulle kuuluvat talousaskareiden lisäksi viinimarjatarha ja nurmikonleikkuu, joka on aina kahden päivän urakka.

Seurustelussa pidettiin pitkään matalaa profiilia. Kunnes eräänä talvisena sunnuntaina Maxin vanhemmilta tuli yllättäen kutsu saapua lounaalle päärakennukseen. Se aiheutti pienen paniikin: Riikka-Marialle ei ollut sattunut mukaan mitään parempaa päällepantavaa. Sisäkengät sentään oli, mutta ei sukkia. Ei auttanut kuin kulkea nilkat paljaina ballerinoissa.

Onneksi vastaanotto oli lämmin.

”Ennen Maxia en ollut tavannut ihmistä, johon olisin voinut sitoutua näin vahvasti”

Tutustuessaan Riikka-Maria ja Max olivat 37-vuotiaita. Vihille he astelivat kolme vuotta sitten. Ensin käväistiin salaa maistraatissa, myöhemmin juhlittiin lähipiirin kanssa Italian Garda-järvellä samassa villassa, jonne pari oli tehnyt ensimmäisen yhteisen ulkomaanmatkansa.

– Minun piti olla täysin varma, että haluan naimisiin. Ennen Maxia en ollut tavannut ihmistä, johon olisin voinut sitoutua näin vahvasti, Riikka-Maria toteaa.

Sitoutumista yhdessäolo tosiaan vaatii. Max tulee olemaan naimisissa kartanon kanssa lopun elämäänsä. Kesällä isännän työpäivä saattaa venyä 20-tuntiseksi, kun sade uhkaa ja heinät pitää saada korjattua.

Tavallinen duunari voi unohtaa työasiat päivän päättyessä, tilallinen joutuu olemaan valmiudessa ympäri vuorokauden. Yhtenä yönä Riikka-Maria ja Max heräsivät poliisin puhelinsoittoon. Tiluksilla riehui tulipalo! Ikkunasta katsoessa sydän miltei pysähtyi, sillä näytti siltä, että päärakennus oli liekeissä. Onneksi kyseessä oli kuitenkin vanha kuivuri, arvokas rakennus tosin sekin.

Avioituessaan Riikka-Maria luopui puolisonsa toiveesta omasta sukunimestään. Se ei ollut aivan kivuton prosessi.

– Kävin läpi jonkinlaisen identiteettikriisin. Olin sentään ollut 41 vuotta nimeltäni Pöllä. Mutta nyt koko perheellä on yhteinen sukunimi.

Naimisiin mennessä parilla oli jo jälkikasvua. Ei ollut itsestään selvää, että sitä siunaantuisi vielä nelikymppisenä, ja he olivat päättäneet, että selviäisivät kahdestaankin. Mutta kävi niin onnellisesti, että Alexandra-tytär syntyi neljä vuotta sitten.

– Vanha sukutila on kuitenkin aina vain lainassa omistajillaan. Päämääränä on hoitaa sitä hyvin ja siirtää aikanaan seuraavalle sukupolvelle.

Asunnostaan Helsingissä Riikka-Maria ei ole halunnut luopua. Äiti ja tytär asuvat siellä arkena. Alexandra käy päiväkodissa, ja Riikka-Maria kirjoittaa trilogiansa kakkososaa.

– Olen kuitenkin aika kaupunkilainen. Rakastan sitä, että voin poiketa kahvilaan ja että lapsi pääsee välillä leikkipuistoon.

Päivällä järjestetään leikkimielinen jänisjahti

Skål! Helsingistä saapunut Riikka-Marian kustantamon väki kilauttaa samppanjalasit yhteen uuden romaanin kunniaksi. Juhlia järjestetään kartanon nuoren emännän mielestä näissä salongeissa aivan liian harvoin, oikeastaan vain kerran vuodessa.

Perinteeksi on muodostunut, että uutenavuotena Rosenbergit kestitsevät muutamaa ystäväpariskuntaa. Päivällä järjestetään leikkimielinen jänisjahti, jossa naiset ja koirat toimivat ajomiehinä, miehet ovat passissa. Kun saalis on suolistettu, sonnustaudutaan frakkeihin ja iltapukuihin. Daamit nauttivat aperitiiveja sillä aikaa, kun herrat valmistavat aterian. Keskiyöllä seurue kokoontuu salongin ikkunan ääreen ihailemaan raketteja.

Siinä alkaa jo olla häivähdys Downton Abbey -tunnelmaa.

X