– Elämä on suuri mysteeri.
– Elämä on suuri mysteeri.
Julkkikset

Pirkko Saisio suunnitteli ”lyhyehköä romaania”, 8 kuukaudessa syntyi 700-sivuinen järkäle: ”Pyrkimys oli löytää ikuisuuden pisara”

Kirjailija Pirkko Saisio on pohtinut paljon uskontoja ja määrittelee olevansa hengellisesti suuntautunut.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Pirjo Honkasalo

Vanhassa sadussa hiiren piti tehdä kissalle puku, mutta siitä ei tullut edes tuluskukkaroa. Kirjailija Pirkko Saisio aloitti tämän vuoden alussa kirjoitustyön, josta hän suunnitteli ”lyhyehköä romaania”. Kävi niin, että kahdeksassa kuukaudessa syntyi yli 700-sivuinen Passio, teos, joka on monessa mielessä painava.

Saisio on kirjoittanut usein niin sanotusti läheltä itseään. Jo esikoisteos Elämänmeno vuonna 1975 oli autofiktio, vaikka sitä sanaa ei silloin käytetty.

Passio puolestaan on klassinen perusromaani, 1400-luvun lopulta 1950-luvulle yltävä elämän ja tarinan, mielikuvituksen ja mystiikan ylistys.

Pirkko Saisio eli Saikki, kuten häntä kutsutaan, juttelee kanssani puhelimessa Portugalin Madeiran saarella, 4000 kilometrin päässä Helsingistä.

Samaisessa talossa, saman pöydän ääressä hän kirjoitti kirjaansa, ja samassa kylässä hän on asunut puolisonsa ohjaaja Pirjo Honkasalon kanssa jo viisitoista talvea. He palasivat sinne taas muutama viikko sitten.

Romaanin syntyolot olivat kirjailijan mielestä otolliset. Koronan keskellä oli puhdistavaa keskittyä kauan sitten eläneiden ihmisten yksinkertaiseen elämään.

– Tietokone ei oikein näy auringonpaisteessa, joten kirjoitan yleensä sisällä, mutta kun ikkunan pitää auki, on melkein kuin olisi ulkona.

”Pyrkimys oli löytää ikuisuuden pisara, ihmisen mahdollinen sielu”

Pandemian alussa, vajaat kaksi vuotta sitten, Saisio aloitti ihan eri kirjan, mutta siitä ei tullut kukkaroa saati nuttua.

– Yritin olla ajankohtainen ja kuvittelin, kuten moni muukin, että korona hiipuu ehkä pääsiäiseen mennessä ja viimeistään syksyllä.

Tämän vuoden tammikuun alussa hän huomasi kuitenkin, että aika ajoi ohi ja käsikirjoitus meni roskiin.

Sen sijaan Saikki halusi kuvitella lumoutumisen hetkiä.

– Mietin sitä, minkä varassa ihminen elää, mikä on oikein ja väärin, mikä on elämän tarkoitus. Pyrkimys oli löytää ikuisuuden pisara, ihmisen mahdollinen sielu.

Selkeää vastausta ei paljastunut.

– Kaunokirjallisuuden tehtävä on tuottaa kysymyksiä, vastaukset pitää jokaisen löytää itse. Ne syntyvät siitä, kuinka kirjallisuus resonoi lukijaan, hän sanoo.

”Ajatukset pysyvät parhaiten kasassa aamulla, silloin olen tehokkain”

Muhkea romaani valmistui hämmästyttävän lyhyessä ajassa. Saikki on nopea kirjoittaja, ja varmasti myös laaja elämänkokemus ja ikä auttoivat.

– Nuorempana naputtelin tekstiä yötä myöten, iän karttuessa työskentelyni on säännöllisempää. Olen huomannut, että ajatukset pysyvät parhaiten kasassa aamulla, silloin olen tehokkain.

Kun hän aloitti kirjoittamisen tammikuussa, hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa.

Ensin häntä kiehtoi etenkin 1500-luvun vaihteessa elänyt munkki Savonarola, joka johti fundamentalistista liikettä ja lietsoi ihmisiä synnintuntoon, muun muassa polttamaan tavaroitaan turhuuksien roviolla.

Kiinnostavaa oli, että hän eli renessanssin kotikaupungissa Firenzessä ja Savonarolan asketismi soti vastaan kaikkea sitä, mihin renessanssi pyrki.

– Kirjoittaminen tuottaa kirjoittamista. Aloitin alusta ja jatkoin kronologisesti loppuun. Usein vasta työn edetessä selviää, mikä on olennaista ja onko edes aihe se, mitä sen luulin olevan.

Tarina alkaa Italiasta, joka on Saikille tuttu. Moniin muihinkin paikkoihin liittyi henkilökohtaisia muistoja, jotka innostivat mielikuvitusta.

Mutta esimerkiksi Wienissä tai Solovetskissä hän ei ole käynyt, ja Goluboje Selon kylän Volgan mutkassa hän kehitti ihan omasta päästään.

– Kun keksin siellä olevan parantavan ikonin, eihän sitä voinut oikeaan kylään sijoittaa.

Vuosisatojen ja Euroopan halki kulkevaan tarinaan Saisio on mahduttanut synnit ja kielletyt ajatukset, sielun etsinnän sekä uskon ja epäilyksen. Kysymyksiä riittää: Onko turhamaisuus syntiä? Onko sydämeni mustempi kuin olen arvannut? Onko ruumiin ylösnousemus mahdollista?

– Kautta historian ihmiset ovat etsineet vastauksia samoihin kysymyksiin, mutta halusin kertoa meitä ennen eläneistä ihmisistä, jotka edustavat oman aikansa maailmankuvaa. Tällainen henkilöhahmo on uskottavampi kuin nykyajan tiedolla ja maailmankatsomuksella varustettu, helposti lähestyttävä ’juuri niin minäkin olisin toiminut’ -sankari.

Kuunteleeko kukaan papin saarnoja?

Saikki sanoo olevansa hengellisesti suuntautunut, ja madeiralainen idyllinen peräkylä on mainio paikka perimmäisten arvoitusten pohtimiselle.

Kahdeksansadan hengen kylää hallitsee pieni huonokuntoinen barokkiaikainen kirkko. Katolinen pappi hoitaa messut, häät ja hautajaiset myös kahdessa naapurikylässä.

– Ihmiset käyvät sunnuntaimessussa säännöllisesti, ja minäkin nautin rituaaleista ja traditioista. Kielitaitoni on hiukan vajavainen. Sanomalehtiä luen, ja koska pappi puhuu selkeästi, oletan ymmärtäväni saarnan joten kuten.

Kerran Saikki halusi varmistaa asian ja kysyi saarnan jälkeen naapuriltaan, puhuiko pappi päivän vertauksessa veneestä vai mistä. Tämä ei osannut vastata ja lupasi tarkistaa asian mieheltään, joka puolestaan yritti selvittää sisältöä äidiltään, mutta vastausta ei saatu.

– Ilmeisesti olin ainoa, joka oli oikeasti kuunnellut pappia.

Paikallisten suhtautuminen uskontoon on hänen huomionsa mukaan asiallisen suorittava. He eivät ole mitenkään heittäytyjiä.

Vallalla on myös kaksoisstandardi: monissa asioissa ollaan aika vapaamielisiä, esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki meni Portugalissa helposti läpi, mutta toisaalta Vatikaania ei tuomita siitä, että homoseksuaalisuutta pidetään syntinä.

”Olen nähnyt joitakin selkeitä enneunia, isoissakin asioissa.”

– Henkilökohtaiset reviirit ovat avarat, ja kirkkoa saa myös sopivissa rajoissa arvostella. Esimerkiksi nykyinen paavi on kylässä pidetty, sen sijaan puolalainen oli joidenkin mielestä kauhea ja saksalainen ei ymmärtänyt yhtään mitään.

”Elämä on suuri mysteeri, joka mahdollisesti ratkeaa tai sitten ei”

Saikki on miettinyt ikuisuuskysymyksiä nuoresta asti, niin kirjoituksissaan kuin muutenkin.

Hän jopa harkitsi ateistisesta työläistaustastaan huolimatta teologian opintoja, mutta hylkäsi ajatuksen, koska siihen aikaan nainen ei voinut päästä papiksi.

Hän on tutustunut varsin perinpohjaisesti viiteen pääuskontoon ja sanoo olevansa sovussa uskonasioiden kanssa.

– Hyväksyn ajatuksen, että elämä on suuri mysteeri, joka mahdollisesti ratkeaa tai sitten ei. Ajatus ei nykyään häiritse minua millään tavalla, ei kaikkea tarvitse tietää.

Uskonnon ihmeisiin Saisio suhtautuu uteliaan kiinnostuneena. Hänen mielestään on vaikea erottaa, mikä on vaistoa tai intuitiota ja mikä on mysteeri. Hän on itsekin kokenut selittämättömiä asioita.

– Olen nähnyt joitakin selkeitä enneunia, isoissakin asioissa. Mystisyyden raja on veteen piirretty viiva. Uskon, että ihmeitä tapahtuu niille, jotka niihin uskovat.

Saisio siteeraa vanhaa luokkakaveriaan, joka on pappi:

– Iän karttuessa vastaukset ovat kadonneet, mutta kysymykset jäävät.

”Minua on hämmästyttänyt, kun olen saanut kuulla olevani keskeinen vaikuttaja”

Yksi romaanin teemoista on valta, hallitsijan ja hallittavan, heikomman ja vahvemman suhde. Kumpi on lopulta vahvempi, voittaja vai häviäjä, ja kuka hallitsee ketä ja millä keinoin, rahalla vai rakkaudella.

Keisarinnan suosikki ja menestynyt mies murehtii sitä, että hänellä ei ole ystäviä. Kirkonmies puolestaan tyytyisi vaikka kuinka vaatimattomaan elämään, kun vain saisi rakastettunsa huomion.

Saisio sanoo, että parhaimmillaan vallankäyttäjä on palvelija ja huonoimmillaan itsekäs ja röyhkeä. Hän itse ajattelee käyttäneensä valtaa oikeastaan vain ollessaan professorina teatterikorkeakoulussa.

– Jouduin tekemään muita koskevia päätöksiä, enkä pitänyt siitä puolesta työssä juuri lainkaan. Myöhemmin minua on hämmästyttänyt, kun olen saanut kuulla olevani keskeinen vaikuttaja tai mielipidevallan käyttäjä.

”Homoseksuaalina olen joutunut seisomaan varjossa”

Toisena eläminen, erilainen ulkopuolisuus kiinnostaa Saisiota.

Monet ihmiset joutuvat eri syistä peittämään jonkin puolen itsestään, ja kirjailijana ja näyttelijänä hän itse on elänyt ison osan ajastaan toisena.

Esikoiskirjansa jälkeen Saisio leikitteli myös keksityillä kirjailijarooleilla. Hän kirjoitti muun muassa Jukka Larssonina, joka oli muka kasvanut herännäiskodissa ja jolla oli teologin koulutus ja kokemusta esimerkiksi vankilatyöstä.

Larsson paljastui salanimeksi, kun hän oli ehdolla esikoiskirjapalkinnon saajaksi, ja kustantaja joutui paljastamaan, että kyseessä ei ole esikoiskirjailija.

Saisio on kirjoittanut myös nimellä Eva Wein.

Annan haastattelussa kolme vuotta sitten Saisio sanoi, että kaikki elämäkerrat ovat fiktiota. Niissä muistoille annetaan usein tietty tehtävä. Esimerkiksi lapsuusmuistot voivat muuttua vielä korkeassakin iässä.

Taustaansa ja kokemustaan kirjailija hyödyntää aina. Kaikessa kirjallisessa työssä on aina paljon läheistä ja omaa.

– Homoseksuaalina olen joutunut seisomaan varjossa, ja syrjässä oleminen kasvattaa väistämättä havaintokykyä.

Saision lesbous olisi voinut nousta kohuksi jo vuonna 1975. Aihe oli nimittäin mukana alkuperäisessä käsikirjoituksessa palkitussa esikoiskirjassa Elämänmeno.

Häntä ei harmita, että osuus ei päätynyt kirjaan.

– Kustantaja ei määrännyt poistamaan sitä, hän vain esitti argumentit. Aika ei ollut vielä kypsä. Oli vaara, että kirjan pääaihe hukkuisi kohun alle.

Kainin tytär -romaanin julkaisun yhtey­dessä vuonna 1984 Saisio sanoi, että hän kirjoittaa aiheesta, koska on elänyt sellaista elämää. Mutta vielä silloinkaan lesboudesta ei tehty suurta numeroa.

Pirkko Saisio on viime aikoina paljonkin miettinyt, miksi seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvoasiat ovat edistyneet Suomessa näinkin hyvin. Hän on iloinen siitä, että asioiden esiinnostaminen ja pitkäaikainen taistelu ovat tuottaneet tuloksen, jota voidaan pitää hyvänä. Monet tavoitteet on lainsäädännön tasolla saavutettu ja mielipideilmasto on parantunut.

– Tavallaan Suomen homoliike on esimerkki siitä, että asioista pitää keskustella, mutta ihmisten asennemuutoksille pitää antaa aikaa. Asenteet muuttuvat ihmisten omasta halusta, käskyttämällä, uhkaamalla ja nöyryyttämällä kukaan ei opi mitään.

”Tajuan, että lähtö voi tulla milloin vain”

Tavallaan myös ikääntyminen on toiseut­ta, jotkut asiat ovat ohi.

Saikki sanoo, että aktiiviaika vähenee, elämän rajallisuus on vääjäämätöntä ja loppu tulee koko ajan lähemmäksi. Kuolema ei kuitenkaan pelota häntä.

– Puolen vuoden aikana kolme ystävääni on sairastunut muistisairauteen ja kolme siirtynyt toiselle puolelle rajaa. Vuosien mittaan olen joutunut hyvästelemään monta kaveria. Tajuan, että lähtö voi tulla milloin vain, mutta on hyvä, että sitä ei tiedä etukäteen.

Fyysisesti hän kuvailee olevansa kuin vanha talo, jota yritetään sinnikkäästi remontoida, mutta joka ei ole koskaan ihan kunnossa.

– Kun toisesta paikasta korjaa, toinen laita rapistuu. Sitä sun tätä remppaa on koko ajan.

Saisio on täyttänyt 72 vuotta, mutta tekee uutterasti töitä, kuten tuloksista näkyy.

Finlandia-ehdokkuus tuli, mutta voittoa ei tällä kertaa tullut. Eipä ollut syytä palata Helsinkiin etuajassa.

Näillä näkymin Saikki viipyy Madeiralla yhteen menoon reilusti ensi vuoden puolelle. Uutta projektia hän ei ole vielä aloitellut.

Hän on myös miettinyt, kuinka vanhaksi oikeastaan edes haluaisi elää ja millä ehdoilla. Olisiko kiva olla porukkansa viimeinen.

– Silti ajattelen hetkittäin, absurdia kyllä, että sehän on vielä kaukana.

X