Sean Ricks oli hukassa isyyteen liittyvien kysymysten kanssa – äidin sanat saivat itkemään: ”Ne merkitsivät niin paljon”
Sean Ricks on aina ollut omistautunut isä, mutta myös todella armoton itseään kohtaan. – Alussa olin hukassa monien isyyteen liittyvien kysymysten kanssa. Se saattaa johtua siitä, ettei minulla ollut isää, Sean sanoo.
Sean Ricks on sekä Yhdysvaltojen että Suomen kansalainen. – Olen Suomi-poika, ja Tampere on kotini. Amerikkaan minulla on henkinen side, joka näkyy pienissä asioissa. Sellainen Bruce Springsteenin Amerikka-fiilistely osuu minuun.
Sean Ricks on aina ollut omistautunut isä, mutta myös todella armoton itseään kohtaan. – Alussa olin hukassa monien isyyteen liittyvien kysymysten kanssa. Se saattaa johtua siitä, ettei minulla ollut isää, Sean sanoo.
Tampereen rautatieaseman ihmisvirrasta erottaa heti toimittaja Sean Ricksin. Aivan kuin hänessä olisi tähtipölyä. Valloittavine hymyineen hän on kuin suoraan Brooklynista.
On hän sielläkin asunut, mutta kyllä hän ihan paikallinen tähti on. Kun kävelemme kohti lounaspaikkaa, katseet seuraavat meitä. Ohitamme kahvilan, jossa istuu eräs Seanin ystävistä. Moro moro! Tässä kaupungissa on Seanin koko elämä: hänen parhaat ystävänsä, hänen työnsä. Televisiotöitä Sean on tehnyt Ylellä pian 20 vuotta. Tunnetuin hänen juontamistaan ohjelmista on ajankohtaisohjelma Perjantai, joka jatkuu taas syksyllä.
Ennen kaikkea täällä on hänen perheensä. Seanilla on 7- ja 10-vuotiaat tyttäret, jotka asuvat hänen luonaan joka toinen viikko. Puolen kilometrin päässä kotitalosta asuu Seanin äiti, joka on tiiviisti mukana perheen arjessa.
– Mun lapsethan pyörisi äitini luona vaikka koko ajan! Välillä joudun kysymään häneltä, jaksaako hän taas. Mutta hän rakastaa puuhastella heidän kanssaan, Sean kertoo.
Valtaamme pienen italialaisen ravintolan takaosan. Saamme jutella rauhassa. Sean kertoo rakentaneensa arkensa siten, että voi olla mahdollisimman paljon lastensa kanssa. Tänään he ovat menossa shoppailemaan läheiseen ostoskeskukseen ”hiuspinnejä sun muuta”, vaikkei olekaan isäviikko.
– En voi väittää, että ihan joka hetki olisin kärsivällinen siellä kaupoilla. Mutta olen tosi iloinen, että saan sen tunnin puolitoista viettää lasteni kanssa, Sean sanoo.
Isyys on opettanut vetämään rajoja työelämässä. Kaikkiin hienoihin mahdollisuuksiin ei voi tarttua, jos haluaa olla lasten kanssa.
– Luotan siihen, että hienoja mahdollisuuksia tulee myöhemminkin. Elämällä on hassu tapa viedä lopulta oikeisiin paikkoihin.
”Lasten on hyvä nähdä, että vanhempikin voi olla haavoittuva”
”Olen ollut alusta saakka omistautunut isä, mutta olen ollut myös tosi armoton itseäni kohtaan. Jos töissä oli kovia kiireitä, kannoin valtavaa huonommuutta siitä, etten ehtinyt olla lasten kanssa.
Alussa olin hukassa monien isyyteen liittyvien kysymysten kanssa. Se saattaa johtua siitä, ettei minulla ollut isää. Toisaalta uskon, että vanhemmuus voi olla sokki silloinkin, kun isäsuhde on ollut hyvä. Vastuullesi annetaan pieni ihminen, ja hänestä on pidettävä huolta – jos olet aiemmin tuntenut riittämättömyyttä, vanhemmuushan vain vahvistaa sitä tunnetta.
Suvussamme on ollut tapana puskea eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Lasten kasvaessa olen tajunnut, että se on jotain sellaista, jonka en halua jatkuvan.
Kun isä kuoli, äiti ei osannut näyttää meille lapsille tunteitaan. Hän halusi suojella meitä. Lasten on kuitenkin hyvä nähdä, että vanhempikin voi olla haavoittuva. Eihän se riitä, että sanon lapsilleni, että tunteita saa näyttää. Minun pitää sallia se myös itselleni, muuten viesti on ristiriitainen. Kyllä minullekin äiti sanoi lapsena ihanasti, että aina saa puhua.
Meillä ei tarvitse tsempata koko ajan eikä tarvitse olla aina hyvällä tuulella. Olen iloinen siitä, että lapseni osaavat näyttää pahan mielensä. He osaavat myös puhua siitä, mikä hämmästyttää minua. En minä pystyisi puhumaan samalla tavalla kuin he välillä puhuvat. Tuntuu, että molemmissa päissä on vanhempina onnistuttu. Olemme pystyneet kasvattamaan lapsemme siten, että he pystyvät puhumaan asioistaan molemmille vanhemmille.
Eräissä juhlissa äitini sanoi minulle, että on ylpeä siitä, millainen isä minusta on tullut. Itku tuli, koska ne sanat merkitsivät minulle niin paljon.”
Isältä perityssä levykokoelmassa riittää kuunneltavaa
”Minulla ei ole muistoja isästäni. Isä kuoli syöpään, kun olin nelivuotias. Asuimme silloin Amerikassa, isän kotimaassa. Viisivuotiaana muutin äidin ja isosiskon kanssa Suomeen, äidin kotikaupunkiin Tampereelle. Muuttokuorman mukana tuli isän levykokoelma, joka on nyt minulla.
Joitakin vuosia sitten haksahdin konmaritukseen. Sydän itkee verta, kun ajattelen kirjoja, joista luovuin! Luojan kiitos en luopunut isän levyistä. Faijalla oli sikahyvä musiikkimaku, hän teki keikkaa dj:nä. Kun ystäviä tulee kylään, en tarvitse Spotifyta. Kokoelma on niin iso, etten ole vieläkään kuunnellut kaikkia levyjä. Uskon, että niissä riittää läpikäymistä loppuelämäksi.
Levyt olivat osa isän sielunmaisemaa. Hän oli tehnyt niihin merkintöjä, ja ne ovat auttaneet minua ymmärtämään isää. Kokoelmassa on paljon afroamerikkalaista musiikkia. On Michael Jacksonia, Louis Armstrongia, Teddy Pendergrassia. Minulle se kertoo siitä, että isä oli kiinnostunut juuristaan.
Isän aiemmasta avioliitosta minulla on kolme isoveljeä. He asuvat Amerikassa. He tuntuvat henkisesti läheisiltä, vaikka olemmekin harvoin yhteyksissä. Nuorempana se harmitti, mutta kun sain lapsia, ymmärsin, että elämässä vain tulee kaikenlaista. Se, ettei pidä yhteyttä, ei tarkoita sitä, etteikö välittäisi.
Olen hirveän onnellinen siitä, että tulimme Suomeen isän kuoleman jälkeen. En osaa kuvitella elämääni Amerikassa. Samaan aikaan amerikkalaisuus on osa minua, ja se on myös osa lasteni perintöä.”
Ystävä tuli mukaan terapiaan
”Esikoiseni on kymmenvuotias. Kun olin sen ikäinen, rakastin jalkapalloa ja lukemista. Tulin toimeen kaikkien kanssa.
Paras ystäväni oli Tommi, joka on edelleen minulle kuin veli. Löysimme toisemme ensimmäisen luokan ensimmäisenä päivänä. Meidän molempien äidit olivat ylipukeneet meidät kauluspaitoihin.
Usein kuulemme ihmettelyä siitä, miten paljon muistutamme toisiamme vaikka näytämme erilaisilta. Olen keskimittainen, Tommi on pidempi. Minulla on afrohiukset, hän on kalju. Minä olen tumma, hän on vaalea. Mutta me kuulostamme samalta. Olemme kasvaneet yhteen.
Stereotyyppinen ajatus on, että miehet eivät puhu tunteistaan. Me olemme puhuneet ja myös itkeneet toistemme edessä. Hän on minulle korvaamaton ihminen.
Ystäväni oli mukana terapiassa, jossa kävin kolme vuotta. Terapeuttini nimittäin ehdotti, että ottaisin sinne mukaani läheisen. Kun hän kuuli, että tuon ystäväni, häntä nauratti. On harvinaista, että mies ottaa mukaan terapiaan parhaan ystävänsä.
Terapeutin luona Tommi kertoi ala-asteajastamme. Eräänkin kerran pelasimme jalkapalloa ja minuun kolahti todella pahasti. Hän huomasi, että purin huultani, ja ajatteli, että nytkö se Sean itkee. Ei itkenyt. En koskaan itkenyt muiden nähden.
Minulla on ollut hymypoika-syndrooma. Kun olen näyttänyt iloiselta, kukaan ei ole tullut kaivelemaan vointiani eikä minun ole tarvinnut puhua huonosta olostani. Hymy on ollut hyvä kilpi.
Jo lapsena Tommi siis ymmärsi tämän. Osasin olla muille tukena, mutta minun oli vaikea ottaa tukea vastaan. Ajattelin, että kyllä minä kestän. Sisimmässäni minulla oli paha olo siitä, ettei kukaan nähnyt minua.
Terapiahan ei sinänsä anna vastauksia, vaan se auttaa löytämään niitä. Minun piti opetella huomaamaan, että en ole tyyppi, joka vain jaksaa ja pystyy. Ja piti opetella pyytämään apua. Samalla se on luottamuksenosoitus muita kohtaan.”
Parisuhteen ei kuulu olla terapiasuhde
”Erosin lasteni äidistä vuonna 2019. Silloin rakensin uudelleen sitä, kuka olen suhteessa muihin.
Erotilanteessa ihminen on haavoittuvainen. Silloin voi rikkoa itseään tai voi tapahtua asioita, joiden kautta löytää jonkin uuden kulman elämään. Minulle ero oli kriisi, jonka aikana kävin läpi paljon sellaista, joka oli muhinut minussa lapsuudesta saakka.
Minun oli opeteltava uudella tavalla puhumaan omista asioistani, ja siitä olen todella kiitollinen. Ennen eroa elämä oli hyvää, mutta nyt tykkään elämästäni ihan hirveän paljon.
Minulla on ihana kumppani elämässäni, on ollut kolme vuotta. Rakkaudella on iso merkitys, ja sitä olen saanut hänen kanssaan valtavasti. Sen olen kuitenkin oppinut, ettei elämää voi rakentaa pelkästään ihmissuhteen varaan. Perustaa pitää olla muuallakin. Se on yksi parisuhteemme kulmakivistä.
Terapia auttoi siinä, ettei minun ole tarvinnut käsitellä tiettyjä asioita kumppanini kanssa. Vaikka parisuhteessa puhutaankin periaatteessa kaikesta, terapiasuhde sen ei pitäisi olla.
”Minusta olisi tosi kiva mennä vielä naimisiin.”
Edelleenkään minulla ei ole mitään avioliittoa vastaan. Itse asiassa minusta olisi tosi kiva mennä vielä naimisiin.
Eräs kaverini, joka oli pitkään naimisissa, sanoi näin: ’Avioliitosta ei tee epäonnistunutta se, että se päättyy. Eikä siitä tee onnistunutta se, että se kestää ikuisesti.’ Paremmin en voisi sitä sanoa. Se, että avioliittoni päättyi, ei tarkoita sitä, ettei voisi tulla toista. Yksi ihmissuhde ei meitä määritä.”
”Vahingollinen ajatusmalli elää minussa, mutta osaan varoa sitä”
”Minulla on ollut ongelmia syömisen ja kehonkuvan kanssa. Ajattelin nuorempana, että minun pitää olla hoikka.
Lapsena olin tosi urheilullinen, pelasin pihalla jalkapalloa aamusta iltaan. Kun tulin teini-ikään, kohtasin hankalat tunteeni syömällä herkkuja. Jossain kohtaa se oli ahmimista, jossain kohtaa sitä, etten syönyt.
Ruokahan on siitä pirullista, että sitä voi hallita. Syöminen oli asia, johon pystyin vaikuttamaan: kontrolloin sitä, kuinka paljon annan itseni syödä tänään ja kuinka vähän huomenna. Jokin tietty lukema vaa’assa tuntui sikahyvältä. Seuraavana päivänä se tuntuikin hirveältä. Siitä tuli kierre.
Ei kenenkään pitäisi elää sillä tavalla.
Ohjelmoin uudelleen tavan, jolla puhun itselleni. Olen opetellut havainnoimaan tunteitani ja sanoittamaan niitä. Jos herään aamulla siihen, etten pidä peilikuvastani, koska söin edellisenä päivänä rasvaista ruokaa, muistutan itseäni siitä, että tunne on hetkellinen. Se menee ohi. Mutta aiemmin olisin pyrkinyt vaikuttamaan siihen. Olisin ollut syömättä ja mennyt urheilemaan, jotta olisin päässyt ikävästä fiiliksestä eroon.
Vahingollinen ajatusmalli elää minussa edelleen, mutta osaan varoa sitä. Juoksen paljon, mutta olen tarkka siitä, etten lähde tänään juoksemaan siksi, että eilen söin pizzaa. Juoksen, koska se on kivaa, en siksi, että minun olisi pakko juosta.”
”Nuorena kiinnitin ulkonäkööni hirveästi huomiota”
”Nuorena kiinnitin ulkonäkööni hirveästi huomiota. En pitänyt yhtään siitä, miltä näytin. En osannut arvostaa kehoani paitsi silloin, kun sain sen puserrettua tavoittelemaani muottiin.
En usko, että sillä on mitään tekemistä sen kanssa, että erotuin ulkoisesti joukosta. Olin yksi harvoista tummaihoisista siihen aikaan Tampereella. Kuitenkaan mielikuvaani ihannemiehestä ei liittynyt olennaisesti vaaleus tai tummuus. Vaikka olisin asunut Jenkeissä, olisin tuijotellut miesmalleja mainoksista ja luonut mieleeni kuvan siitä, mikä näyttää hyvältä.
Nykyään tykkään itsestäni, ja se on mielestäni kivaa. Ihmisen paino muuttuu, keho muuttuu. Olen joutunut opettelemaan sen ajatuksen.”
Kuolema edustaa irti päästämistä
”En tarkalleen tiedä, mihin uskon. Ehkä jonkinlaiseen energiaan. Minulla on fiilis, että on olemassa jotain enemmän kuin mitä voimme nähdä tai kokea. Maailmankaikkeus on arvoitus, jota ei voi ratkoa, eikä meidän ehkä pidäkään.
Ateisti en ole. Kuulun kirkkoon ja maksan kirkollisveroa, joka toivottavasti tuottaa yhteiskunnassa jotain hyvää.
Tampereen tuomiokirkko on upea paikka. Siellä olevat maalaukset ovat minun raamattuni. Yksi lempimaalauksistani on Hugo Simbergin Kuoleman puutarha. Käyn aina välillä katselemassa sitä. Opiskelin sivuaineena taidehistoriaa, mutta en minä sitä teknisesti maalauksena mene katselemaan. Kohtaamisissa on henkisyyttä.
Kuoleman puutarha vie ajatukseni luopumiseen ja kuolevaisuuteen. Kaipaan sitä, että voisin joskus rauhassa hyväksyä sen, että tänne tullaan ja täältä aina lähdetään. Ja se, mitä sen jälkeen tulee, on mysteeri.
Minulla on pyrkimys päästää irti kontrollista. Juuri kuolema edustaa irti päästämistä. Minulla on kyllä aikomus elää pitkään. Lapsilleni olen sanonut, etten voi taata sitä, mutta teen kaikkeni sen eteen.”
Juttu on julkaistu alun perin Anna-lehdessä 24/23.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous