Julkkikset

Äidin juominen oli Mark Levengoodille kipeä haava: ”Ajattelin, että hänen ahdinkonsa on minun syyni”

Lapsena Mark Levengood oppi erottamaan kaljakorkin sihahduksen seinän läpi. Kohta oven takaa ilmestyi iloisempi, mutta jotenkin vieras äiti.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Heli Hirvelä, OM-arkisto, MVphotos

Mark Levengood haaveilee hankkivansa asunnon Helsingistä.

Lapsena Mark Levengood oppi erottamaan kaljakorkin sihahduksen seinän läpi. Kohta oven takaa ilmestyi iloisempi, mutta jotenkin vieras äiti.

Nauru. Se seuraa Mark Levengoodia kaikkialle. Huumorinkukkia puskee jalanjälkiin jopa silloin, kun hän tarpoo murheen suossa.

Ruotsin ehkä tunnetuimman suomalaisen on tuonut entiseen kotimaahan En trevlig kväll med Mark Levengood -esitys. Hauskaa Markin seurassa on myös lounaalla ihan tavallisena perjantai-iltapäivänä. Hän kertoo tarinoitaan hiljaisella äänellä hieman änkyttäen ja onnistuu silti suvereenisti hurmaamaan meidät kahden naisen yleisönsä.

Tarinoita Markilla totisesti riittää. Hänellä tuntuu olevan ehtymätön kirstu omasta elämästä kumpuavia anekdootteja, jotka päättyvät nasakkaan punchlineen ja naurunremakkaan.

Omia kokemuksia sisältää myös hänen vastikään ruotsiksi ilmestynyt kirjansa Vänskap. Naurun ohella se kirvoittaa liikutuksen kyyneleitä. Ystävyyttä Markin sai pohtimaan kahden rakkaan ihmisen kuolema.

Vaikka Mark on kotiutunut Tukholmaan, hän ei ole ruotsalaistunut.– Ei identiteetti miksikään muutu.
Vaikka Mark on kotiutunut Tukholmaan, hän ei ole ruotsalaistunut. – Ei identiteetti miksikään muutu.

Samankaltaiset ongelmat yhdistivät ystävyksiä

Vill du höra en fräckis? Haluatko kuulla härskin vitsin?

Viisivuotias Mark Levengood oli juuri aloittanut leikkikoulussa Espoon Haukilahdessa. Vanhempien avioeron takia Yhdysvalloista äidin kotimaahan muuttanut poika ei osannut juuri muuta kuin englantia. Nopeasti hän kyllästyi kuuntelemaan leikkikoulun tädin jorinoita ja vetäytyi toiseen huoneeseen leikkimään itsekseen. Sitten vieressä seisoi tuiki tuntematon lapsi outoine ehdotuksineen.

Kyllä, Mark halusi kuulla vitsin. Ei hän sen sisältöä ymmärtänyt, mutta viis siitä. Hän nauroi silti. Nauru yhdisti kaksi pikkupoikaa, ja näin Mark sai ensimmäisen ystävänsä, Kimin.

Ennen Kimiä ainoa leikkikaveri oli ollut vajaan vuoden vanhempi isoveli. Myöhemmin uusperheeseen syntyi vielä kaksi tytärtä. Mutta sisarukset olivat Markin mukaan vähän kuin porsliinikoirat lipaston päällä tai äidin kiharrin pesualtaan yllä: he kuuluivat kalustoon.

– Sisarukset saadaan, ystävät valitaan. Veljeä voi hakata leikkiautolla päähän, ja hän on silti veljesi. Ystäviä täytyy kohdella paremmin, jotta he valitsevat sinut yhä uudestaan.

Toki sisaruksistakin voi myöhemmin tulla ystäviä, jos tuuri käy. Markilla on käynyt. Isoveli ja pikkusiskot pitävät yhä tiiviisti yhtä.

Koulussa Markin ja Kimin kimppaan liittyi kaksi muuta poikaa, Tomas ja Calle, ja nelikko pyöri yhdessä murrosikään saakka. Ystävyksillä oli samankaltaisia ongelmia: Kimin isä joi, samoin Markin äiti.

Markin saapuessa koulusta äiti saattoi seistä vaiti ikkunan ääressä kuin odottaen jotakuta, joka ei koskaan saapunut. Sitten äiti katosi makuuhuoneeseen, josta kantautui kohta kaljakorkin sihahdus. Psscht. Sen äänen Mark oppi erottamaan useammankin seinän läpi. Ilmestyessään makuuhuoneesta äiti oli iloisempi, mutta kummallisella tavalla. ”Tule, lilla gubben, nyt tanssitaan”, hän sanoi ja laittoi soimaan Elviksen Jailhouse Rockin.

– Minulla ei ollut mitään tanssimista vastaan, mutta äiti tuntui vieraalta.

Kimin isä puolestaan istui usein ryyppyporukassa koulun lähellä. Molemmat pojat kantoivat hirvittävää häpeää vanhempiensa käytöksestä. Mutta puhumaan he eivät siitä pystyneet, eivät edes keskenään.

Sen sijaan pojat jäivät koulupäivän jälkeen oleilemaan ruokalaan, jossa leijui kumiperunoiden ja siivousaineiden sakea odööri, ja viihdyttivät toisiaan tarinoimalla. He leikkivät sanoilla, vääntelivät ja kääntelivät niitä ja keksivät tuttuihin arvoituksiin uudenlaisia vastauksia. Huumori onkin Markin mukaan eräänlaista matematiikkaa: 1+1 ei voi koskaan olla 2, vaan laskutoimituksen täytyy päättyä odottamattomaan tulokseen.

– Kim ja minä saimme toisemme nauramaan ja sitä kautta hetkeksi unohtamaan ankean todellisuuden.

– Vasta keski-ikäisenä ymmärsin varhaisten ystävieni merkityksen, Mark sanoo. Kuva vuodelta 2014.
– Vasta keski-ikäisenä ymmärsin varhaisten ystävieni merkityksen, Mark sanoo. Kuva vuodelta 2014. © Pekka Holmstrᅢテ

On Markilla ollut sellaisiakin ystäviä, joilla ei ole lainkaan huumorintajua. Mutta heistä ei ole koskaan tullut pysyviä. Huumorintajuttomista ihmisistä puuttuu jotakin olennaisen tärkeätä.

Toisiaan naurattaessaan pojat tietämättään treenasivat tulevaisuutta varten. Kimistä tuli myöhemmin pappi, joka oli kuuluisa hersyvistä saarnoistaan. Markista tuli viihdetaiteilija.

16-vuotispäivillään Mark Levengood suuteli Juhaa

Naimisiin mennessä puolisot lupaavat rakastaa toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Ystävyydessä ei ole samankaltaisia kaavoja ja rituaaleja. Ystävät valitsevat toisensa yhä uudestaan. Ehkä he siksi myös kohtelevat usein toisiaan paremmin kuin puolisoitaan, Mark tuumii.

– En käsitä, miten avioliittolupaus ylipäätään on mahdollinen. Eihän rakkautta voi ohjailla. Voimme ainoastaan luvata yrittää rakastaa toisiamme kuolemaan saakka.

Mieskavereiden kesken ei Markin mukaan ole tapana puhua rakkaudesta. Se on niin kovin suuri sana. Mutta rakkaudesta ystävyydessäkin on kyse, ehdottomasti.

Lapsuudenystävät ovat Markille erityisen tärkeitä kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että hän on maastamuuttaja. Täysi-ikäistyttyään Mark asettui Tukholmaan, jossa hän oli kaikille uusi tuttavuus. Ei ollut ketään, kenen kanssa muistella nuoruuden konnankoukkuja. Toiseksi, Mark on ollut tunnettu lähes koko aikuisen ikänsä. Jo kaksikymppisenä hän pääsi tekemään Efter tre -radio-ohjelmaa, josta hänet poimittiin televisioon. Pian hän sai oman Mark och hans vänner -talk show’n. Kun Vasaparkenin suomalaiset juopot alkoivat aplodeerata hänen kulkiessaan ohi, Mark ymmärsi olevansa kändis, julkkis.

– Olen löytänyt hyviä ystäviä myös aikuisena. Mutta nuoruudenystävät valitsivat minut jo ennen kuin minusta tuli kuuluisa.

Murrosiässä poikanelikon rivit rakoilivat. Kim alkoi käydä kirkossa, jonne häntä vetivät Jeesus ja söpöt tytöt. Mark ei piitannut kummistakaan. Hän hengasi teatterissa ja sai uusia ystäviä, jotka rajasivat silmänsä kajalilla ja polttivat tupakkaa. 16-vuotissyntymäpäivillään hän esitteli kavereilleen Juhan. Kun Mark ja Juha suutelivat, juhlaväen kasvoilta paistoi tyrmistys.

Myöhemmin saunan lauteilla Tomas tiedusteli varovasti: ”Eikö sinun pitäisi olla tyttöjen kanssa?” Mark vakuutti ymmärtävänsä kyllä konseptin, mutta sanoi olevansa rakastunut Juhaan. Okei, vastasi Tomas.

– Tuolloin 1980-luvun alussa homosek­suaalisuus oli Suomessa vielä arka asia. Silti kukaan ystävistäni ei kääntänyt minulle selkäänsä. Monta vuotta myöhemmin Kim sekä ensimmäinen ja ainoa tyttöystäväni Moni järjestivät jopa Suomen ensimmäisen sateenkaarimessun. Sellaista on todellisten ystävien lojaalisuus.

Tuli aika, jolloin poikakvartetti menetti kosketuksen toisiinsa. Mutta keski-iässä he ystävystyivät uudelleen. Välimatka ja vuodet katosivat, kun Mark ja Kim nauroivat taas yhdessä niin kuin aikoinaan kumiperunanhajuisessa ruokasalissa. Hauskuus päättyi ankaralla tavalla kaksi vuotta sitten: Kim oli kuolemansairas. Se sai Markin vihaiseksi. Lapsena alkaneen ystävyyden piti kestää läpi elämän, mutta nyt Kim oli poistumassa rinnalta vain 56-vuotiaana. Mitä hittoa!

Ystävillä on tärkeä osa eläessä, mutta kuolemassa heillä ei ole tilaa eikä roolia. Kuolinilmoituksissakin nimeltä mainitaan usein vain lähimmät sukulaiset. Kimin sairastuminen osui vielä pandemia-aikaan, joten Mark ei päässyt tapaamaan häntä eikä edes hautajaisiin.

Viimeisinä päivinä miehet juttelivat puhelimessa, niitä näitä, ihan tavallisia asioita. Sitten Kim poistui ja vei mukanaan ison osan myös Markia.

– On niin paljon kokemuksia, jotka vain me kaksi jaamme. Nyt olen yksin muistojeni kanssa.

– Yksinäisyyden hetkiä tulee parisuhteessakin. Ne täytyy vain oppia käsittelemään, Mark toteaa.
– Yksinäisyyden hetkiä tulee parisuhteessakin. Ne täytyy vain oppia käsittelemään, Mark toteaa.

Unelmaparin yli 40 vuoden yhdessäolo päättyi, mutta rakkaus ei

Tammikuussa Ruotsista kiiri yllättävä uutinen. Mark Levengood ja hänen puolisonsa, kirjailija ja stand up -koomikko Jonas Gardell kertoivat asumuserostaan. Se poiki pelkästään Markin Instagram-tilille 88 000 reaktiota ja yli 9 000 kommenttia. Ihmiset olivat järkyttyneitä. Kuinka liki 40 vuotta yhdessä ollut, ikoninen unelmapari on voinut päätyä eroon!

Mitä oikein tapahtui? Loppuiko rakkaus?

– Ei, ei rakkaus ole loppunut, Mark sanoo ja jää tuijottamaan ikkunasta kävelykadun vilinää.

Pariskunta avioitui 1988 omassa keit­tiössään, ja pieneen asuntoon ahtautui 120 juhlavierasta. Tuolloin liitolla ei ollut vielä lainvoimaa. Muutama vuosi myöhemmin tuli mahdolliseksi rekisteröidä parisuhde, ja sen he tekivät. Varsinaisia häitä vietettiin 2011, jolloin entinen ministeri Mona Sahlin toimitti vihkimisen.

Kapea kultasormus kiiltelee yhä vasemmassa nimettömässä, mutta nyt Mark asuu yksin. Ero on vielä niin tuore, että hän olisi mieluummin puhumatta siitä.

– Vielä en tiedä, palaammeko yhteen. Jos päädymme eroamaan, minun on mahdotonta ajatella, että pyrkisimme mihinkään muuhun kuin tulemaan läheisiksi ystäviksi. Meillähän on lapset ja kaikki.

Mark ja Jonas saivat naisparin kanssa kaksi lasta, pojan ja tytön. Täysi-ikäinen Amos asuu ulkomailla, Olga on 17.

– Olimme niin pitkään yhdessä, että elämämme ovat kietoutuneet tiiviisti toisiinsa, Mark sanoo hieman haikeana. – En oikein tiedä, mihin Jonas loppuu ja mistä minä alan.

Mark Levengood ja Jonas Gardell ovat aiemmin pystyneet selvittämään kriisinsä. Kuva vuodelta 2013.
Mark Levengood ja Jonas Gardell ovat aiemmin pystyneet selvittämään kriisinsä. Kuva vuodelta 2013.

Äiti raitistui ennen kuolemaansa

Sinähän tiedät, että minä tykkään puhua suoraan, äiti tokaisi. Elettiin kevättä 2020, ja yhteistä aikaa oli jäljellä enää muutamia viikkoja. Yhtäkkiä oli helppo keskustella hankalistakin aiheista.

Äiti katui katkerasti sitä, että oli juomalla riistänyt lapsiltaan lapsuuden. Mark vakuutti, että kaikki on anteeksi annettu.

Elämänsä ensimmäiset vuodet Mark kantoi jatkuvaa huolta äidistään.

– Ajattelin, että äidin ahdinko on minun syyni. Että hän juo, koska en osaa tehdä häntä onnelliseksi.

Suru oli kuin kipeä haava. Mutta se parani lopulta. Äiti koki deliriumin, pääsi vieroitushoitoon ja eli selvin päin elämänsä viimeiset kaksikymmentä vuotta.

– Ensi kertaa saatoimme kohdata toisemme aikuisina. Myös pikkusisareni saivat kokea, mikä ihana ihminen hän todellisuudessa oli. Jos äiti ei olisi raitistunut, sisäinen haavani olisi tuskin koskaan parantunut.

Sitten koitti se maaliskuinen päivä, jota Mark oli koko ikänsä pelännyt. Tänään äiti kuolisi. Markin saapuessa sairaalan palliatiiviselle osastolle äiti makasi sängyllä raskaasti hengittäen. Hänen kauniit, meripihkanväriset silmänsä olivat puoliummessa ja näyttivät sameilta. Kun Mark kosketti äidin kasvoja, tämä ei reagoinut. Oli kyse enää vain minuuteista.

”Ymmärrän, että kuolet kohta, mutta älä ihan vielä”, Mark sanoi. Äidin harras toive oli ollut saada kuolinvuoteen viereen eräs tietty ihminen. Ritva. Naiset olivat tavanneet rippikoulussa 1957, jakaneet avioliitot, lasten syntymät ja erot. Ritva ei väistynyt rinnalta edes niinä vuosina, jolloin äiti joi. Hänet äiti halusi myös saattajaksi viimeiselle matkalleen.

Mark onnistui kuin onnistuikin tavoittamaan Ritvan, ja parinkymmenen minuutin kuluttua käytävältä kaikui korkokenkien kopina. Parhaan ystävän saavuttua huoneeseen tapahtui asia, jota Mark kutsuu ihmeeksi. Äiti nosti päätään ja avasi silmänsä. Katse oli kirkas. Sitten hän vaipui takaisin tyynylle ja veti viimeisen henkäyksensä.

– Ystävyys Ritvan kanssa oli pitänyt äitiä pinnalla ja auttoi hänet lopulta kotisatamaan.

Tunnelma ravintolan pöydässä on käynyt painavaksi. Ollaan hetki vaiti ja räpytellään. Mutta Mark ei olisi Mark, ellei kääntäisi tilannetta nauruksi.

Hän mainitsee perheensä mustan huumorintajun ja alkaa kuvailla kesäpäivää mökillä Ahvenanmaalla jokunen vuosi sitten: Äiti ryntää ulkohuussista kiljuen. Mark ja pikkusisko syöksyvät hätiin. Käy ilmi, että pyyh­kiessä vessapaperiin on ilmestynyt valtava hämähäkki. Siihen sisko: ”Eiköhän se ollut kuitenkin isompi järkytys hämähäkille”.

– Monelle puoliso on paras ystävä. Itse en ajattele niin. Kumppanini on toinen puoliskoni. Se, joka rakastaa minua, vaikka tietää kaikki huonot puoleni.
– Monelle puoliso on paras ystävä. Itse en ajattele niin. Kumppanini on toinen puoliskoni. Se, joka rakastaa minua, vaikka tietää kaikki huonot puoleni.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 22/2023.

Lue myös: Äidin kuolema: Iidan mielessä käväisi, onkohan tämä viimeinen kesä – ”Saatan vieläkin nähdä unta, että äiti elää ja että tiedän hänen kuolevan”

X