Anna Perhon kolumni: Aina on tolloja, jotka ottavat kantaa toisten ihmisten meikkiin
Meikki on milloin patriarkaatille nöyristelyä, milloin feminismin työkalu, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.
Meikki on milloin patriarkaatille nöyristelyä, milloin feminismin työkalu, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.
Kun Pamela Anderson ilmestyi Pariisin muotiviikoille ilman meikkiä, maailma kohahti.
Se näytti coolilta. Se näytti freesiltä. Se asetti muotifriikkien hyperstailaukset korniin valoon.
Anderson analysoi meikittömyyttään sanomalla, että se on itsensä hyväksymisen manifesti. Että näyttäytyy maailmalle sellaisena kuin saunan jälkeen on. Entisen minänsä vahvaa sotisopaa hän analysoi ”ehkä jonkinlaisena puolustusmekanismina”, minkä kyllä ymmärtää katsottuaan hänen elämäkertaelokuvansa.
Kuvan julkaisemisen jälkeen media täyttyi ylistyksestä. Viihdetoimittajat olivat tikahtua sen edessä, että nainen oli meikittä muotinäytöksessä. Ou mai gaad! Supertähdet, kuten Jamie Lee Curtis, julistivat vallankumouksen alkaneen.
Hmm. Pamelan meininki oli kyllä raikasta, mutta se herätti minussa myös loputtoman määrän kysymyksiä.
Lisätään episodiin ripaus kyynisyyttä. Oliko meikittömyys jonkun mahtavan viestintätoimiston strateginen siirto, jota Vogue-lehti kuin sattumalta kuvasi? Andersonista kertovan Netflix-leffan sekä hänen elämäkertansa sinetöivä markkinointiteko, jossa seksisymbolin ahdas ja asenteellinen rooli vaihdetaan itsenäisen, kahleistaan vapautuneen naisen hahmoksi? Ja jos näin on, niin entä sitten?
”Mahtaako Anderson ilmestyä tästä lähtien gaaloihin aina meikittä?”
Entä mahtaako Anderson ilmestyä tästä lähtien gaaloihin aina meikittä? Vai tuleeko hän seuraavaan tilaisuuteen irtoripsissä ja sanoo, että hän hyväksyy itsensä myös meikeissä?
Entä oliko meikkaamattomuus feministinen teko?
On helppo mennä mukaan ajatukseen siitä, että naisten koristautuminen on velvollisuudentuntoista uurastusta, jota tehdään jonkun normin (miesten) palvelemiseksi. Tästä näkökulmasta Andersonin meikittömyys näyttäytyy nimenomaan vapautumisena, variaationa rintsikoiden polttamisesta.
Mutta, mutta. Olen kuluneen syksyn aikana haastatellut useita uskonlahkoista eronneita naisia, joita on aiemmassa elämässään kielletty meikkaamasta ja laittautumasta. Korvakorut, hiusten värjääminen, nätit vaatteet – kuolemansyntiä kaikki tyynni. Tämä koskee Suomessakin vähintään kymmeniä tuhansia naisia, ja siitä on vapaus kaukana.
Lisäksi tulevat yleiset asenteet. Ehkä.
Törmäsin Trendi-lehden IG:ssä sitaattiin ”Suomessa ajatellaan herkästi, että meikittömyys on hyvä asia, ja jos meikkaa paljon, on huono nainen.”
Mutta ajatellaanko tosiaan? Suomessa asuu 5,6 miljoonaa ihmistä, joista aika monelle meikkaaminen on positiivinen, kiva juttu. Suuri enemmistö taas valistuneen arvioni mukaan viis veisaa kenenkään meikeistä.
Aina toki löytyy tolloja, jotka ottavat kantaa toisten ihmisten ulkonäköön. Mutta miksi pyrkiä miellyttämään juuri näitä ääniä, jos itse tykkää meikata, paljon tai vähän?
Kun ympäristön silmissä valokynä ei koskaan ole pelkkää valokynää, vaan milloin patriarkaatin nöyristelyä, milloin x:nnen feminismiaallon työkalu, niin lopulta jäljelle jää vain Andersonin teesi itsensä hyväksymisestä.
Vuosia sitten luin lehtijutun naisesta, joka meikkasi niin paljon, että sitä ei voinut olla huomaamatta. Kuvassa hänen kasvojaan peitti upea, satumusikaalin maskeerausta muistuttava turkoosi meikki. Jutun kirjoittaja oli huolissaan siitä, saisiko nainen työpaikan meikkeineen. Ehkä se olisi jollekin taholle liikaa? Ehkä kaikki eivät hyväksyisi sitä, että naisella on meikkiä?
Ehkä, maskinainen sanoi, mutta hän puolestaan hyväksyy tämän. Jos työnantaja tai joku muu ei pidä hänen maskistaan, niin sitten he eivät ole oikea pari toisilleen. Tämä oli hänen tyylinsä ja sillä siisti.
Eli vähän kuin Pamela Anderson, joka sanoi People-lehdelle: So I am just being me, kind of who I am – meitsi on meitsi.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous