Juha Itkosen kolumni: Annan presidentinvaaleissa ääneni ajatellen puhelinsoittoa Putinille
Sanalla eliitti on ikävä kaiku. Jos sen määrittelee joukoksi ihmisiä, jotka ovat omistautuneita, harjaantuneita ja vaalivat alansa osaamista, se kuulostaa paljon kauniimmalta, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Sanalla eliitti on ikävä kaiku. Jos sen määrittelee joukoksi ihmisiä, jotka ovat omistautuneita, harjaantuneita ja vaalivat alansa osaamista, se kuulostaa paljon kauniimmalta, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Kahdeksan vuotta sitten seisoin pellon laidalla Iowassa ja seurasin Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailua. Poliittisesti kokematon ehdokas suorastaan rehvasteli kokemattomuudellaan. Hän kuivaisi Washingtonin korruptoituneen suon ja muuttaisi kerralla kaiken. They are bad! I am good! Simple!
Tiedämme, mitä tapahtui. Seurasi neljän vuoden kaaos, josta amerikkalaiset, niin ällistyttävää kuin se onkin, eivät oppineet mitään. Nyt, kun maata on johtanut kolme vuotta kokenut ja ennustettavasti toimiva poliitikko, he vaikuttavat innokkailta valitsemaan edellisen sählärin presidentikseen uudelleen.
Omissakin presidentinvaaleissamme yksi ehdokkaista markkinoi itseään vahvasti ulkopuolisena. Politiikan ulkopuolelta löytyy hänen mukaansa tietoa, taitoa, rohkeutta ja näkemystä, jota kansanedustajina, ministereinä tai komissaareina toimineilta ei tunnu löytyvän.
Ajatus on toki houkutteleva. Sen paremmin Yhdysvaltain, Suomen kuin maailman asioita ei ole saatu järjestykseen, koska niitä ovat tähän asti hoitaneet väärät ihmiset. Mutta jos nyt ajattelen tasavallan presidentin eteen seuraavan kuuden vuoden aikana mahdollisesti tulevia tilanteita, annan kyllä mieluummin ääneni ehdokkaalle, jolla on kokemusta vastaavanlaisista tehtävistä.
Jos vaikka jossain vaiheessa pitää taas pirauttaa Putinille tai keskustella Nato-asioista Valkoisessa talossa toista kauttaan istuvan politiikan ulkopuolisen kanssa, en ainakaan itse haluaisi tarttua puhelimeen amatööripohjalta.
Oma työni on presidentin hommaan verrattuna helppoa. Vastuu ei juuri paina, sillä kirjailijana on hyvin vaikeaa sen paremmin pelastaa kansakuntaa kuin saattaa sitä vaaraan. Kansanedustajat edustavat kansaa, mutta itse edustan vain itseäni.
Silti omallakin alallani elää politiikasta tuttu toive kentän ulkopuolelta tulevasta pelastajasta. Suomalainen nykykirjallisuus on tylsää, tavanomaista, keskiluokkaista tai yleisöä kosiskelevaa, mitä nyt ikinä. Ehkä onkin. Jos on sitä mieltä, on loogista ajatella, että kirjoja kirjoittavat Suomessa väärät ihmiset.
Sen sijaan on erikoinen pelko, että tätä nykyistä kirjallisuutta lukemalla kadottaisi oman äänensä ja muuttuisi samanlaiseksi tylsimykseksi kuin kaikki muutkin. Ei ole lainkaan epätavallista kohdata kirjailijaksi haluavaa ihmistä, joka avoimesti kertoo, ettei juurikaan lue. Tekstin kuvitellaan olevan puhtaampaa ja parempaa, kun se kumpuaa suoraan sydämestä eikä saastu vaikutteilla muitten kirjoittamista teksteistä.
Tällainen on silkkaa typeryyttä. Jos ei lue, ei voi kirjoittaa. Kirjoittaminenkin on aina kirjoittamaan opettelemista, vähän niin kuin instrumentti, jota harjoittelee koko ikänsä. Kehitys ei ole lineaarista ja lahjakkuudesta on apua, mutta kukaan ei osaa, ellei kirjoita.
Olen saanut seurata melko läheltä politiikkojen ja virkamiesten arkea. Minusta myös useimmat heistä vaikuttavat ihmisiltä, jotka osaavat soittaa omaa instrumenttiaan.
Valtio on monimutkainen koneisto. Valtioiden välinen yhteistyö vielä monimutkaisempaa. Jos aikoo saada jotain aikaan, tarvitaan yhteistyökykyä, kärsivällisyyttä ja ymmärrystä prosessien toiminnasta. Ei vaikuta siltä, että kokemuksesta olisi varsinaisesti haittaa.
”Urheilussa jo lapsilla on eliittisarjoja, eikä kukaan näe siinä mitään pahaa.”
Sanalla eliitti on ikävä kaiku. Ainakin sekä poliittinen eliitti että kulttuurieliitti tuntuvat ilmaisuina negatiivisesti latautuneilta. Bisneseliitistä en ole yhtä varma, vaurastumisen pyrkimys hyväksytään yhteiskunnassa laajalti. Moni varmasti valitsisi mielellään myös eliittilääkärin omia vaivojaan hoitamaan. Eliittikirvesmies tai eliittiasianajaja kelpaisivat hekin.
Ja jos sitten puhutaan urheilusta, eliittiin kuuluminen on ilmiselvästi vain ihailtavaa: jo alakouluikäisillä lapsilla on eliittisarjoja, eikä kukaan näe siinä mitään pahaa, vaikka kenties pitäisi.
”Joukko ihmisiä, jotka ovat omasta tahdostaan omistautuneet jollekin asialle, harjaantuneet siinä taitaviksi ja vaalivat työllään oman alansa perintöä ja osaamista.” Jos eliitin määrittelee tähän tapaan, se kuulostaa paljon kauniimmalta.
Mutta tietenkin ajatusten pitää kiertää ja ihmisten vaihtua. Politiikan ulkopuoleltakin olemme saaneet kansainväliseen politiikkaan sekä Trumpin että Zelenskyin. Tekemällä oppii, jos vain ei omasta mielestään osaa kaikkea jo valmiiksi.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous