Rosa Meriläisen kolumni: 13-vuotias ekopoliisi sammuttaa valot perässäni

Ratkaisuksi nykynuorten kokemaan surua, vihaa, häpeää ja syyllisyyttä aiheuttavaan ilmastoahdistukseen tarjotaan ilmastotekojen luomaa toivoa. Minut tarve muuttaa yhteiskuntaa ajoi eduskuntaan asti, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Harvoinpa enää vietän iltaa ystävieni kanssa purkamalla itkien ahdistustani jostain yhteiskunnallisesta asiasta. Keski-ikää leimaa pahojenkin asioiden hyväksyminen osaksi elämää. Tätä on vaikea myöntää: joskus huomaan suhtautuvani turhan keveästi yhteiskunnan epäkohtiin.

Teini-iässä on itketty kavereiden olkapäitä vasten lasten kärsimyksiä Balkanin sodassa. Nuorena kansanedustajana valvoin öitä omassa voimattomuuden tuskassani rypien milloin minkäkin asian vuoksi, muusikoiden tekijänoikeuksista aavikoitumiseen.

Ratkaisuksi nykynuorten kokemaan surua, vihaa, häpeää ja syyllisyyttä aiheuttavaan ilmastoahdistukseen tarjotaan ilmastotekojen luomaa toivoa. Minut tarve muuttaa yhteiskuntaa ajoi eduskuntaan asti. Työskentelin itseni uupumukseen, eivätkä suru, viha, häpeä ja syyllisyys pahuudesta ympärillämme olleet hellittää.

”Ekopoliisi tulee”, sanoo 13-vuotias poikani kulkiessaan perässäni napsauttelemassa tarpeettomia valoja pois päältä. Hän elää suorastaan askeettisesti, ylpeänä kyvystään tehdä terveellisiä ja ympäristöystävällisiä valintoja. Pienemmätkin lapset ovat oppineet kasvisruuan syöntiä siinä sivussa. Pojan syntymäpäivälahjapyynnöt ovat olleet aineettomia: että minä lopetan tupakoinnin, jalkahieronta. Hän on päättänyt tehdä tekoja.

Jos omat teot tuntuvat riittäviltä, ilmastoahdistus aiheuttaa vain surua ja vihaa. Mutta mitä isommaksi ihminen kasvaa, sitä todennäköisemmin omatkaan teot eivät ikinä riitä, vaan repsahdukset, nautiskelu ja ajoittainen itsekkyys aiheuttavat myös häpeää ja syyllisyyttä. Minulle tämä on tutuinta feminismiin liittyen. Nuorena omaan ulkonäköön kohdistui niin paljon arvostelua ja pilkkaa, että oli vaikeaa suhtautua omaan omanlaisuuteensa rationaalisesti eli oman kroppansa hyväksyen. Kutsuin feministin kaksoistaakaksi sitä, että murehtii muotojaan siinä missä muutkin mutta tuntee murehtimisestaan häpeää, koska pitäisi osata vapautua moisista normeista.

Ilmastoahdistusta voivat vähentää omat ilmastoteot, mutta täydellisyyteen pyrkiminen on loputon suo. Oma epätäydellisyytensä, samoin kuin yhteiskunnan epätäydellisyys, on jollain tavalla hyväksyttävä, jotta jaksaa iloita elämästä ja tehdä valintoja kohti parempaa. Toivon menettäminen on surullista ja vaarallista. Hankalaa on tietysti, jos menettää uskonsa muihin ihmisiin, sillä yhteiskunnalliset päätökset tehdään väistämättä yhdessä. Vaikka yksi ihminen eläisi kuinka ekologisesti keskenään, vasta suurten massojen ratkaisut auttavat. Antakoon tämä luottamusta tulevaan: kulutustottumukset ovat muuttuneet ja muuttuvat koko ajan. Niinpä ne voivat muuttua myös jatkossa. Uudet sukupolvet eivät tule enää mittaamaan menestystään haalimansa tavaran perusteella.

Kun minä olin lapsi, vanhemmat kulkivat perässäni näpsäyttelemässä valoja pois päältä opettaen, että sähköä ei pidä tuhlata. Alavutelainen mummoni tuskin pohti ympäristöä eläessään niin nuukasti, että roskikseksi riitti tyhjä kahvipaketti.

Köyhät ovat ekologisia väkisin. Kun ei yksinkertaisesti ole varaa autoon, erillisiin lastenhuoneisiin, lentomatkoihin ja pihveihin. Useimmat suomalaiset elävät kuitenkin sellaista elämää, jossa valintoja tehdään koko ajan. Meille vanhemmille on kyse myös koko perheen valinnoista. Myönnän tuntevani säännöllisesti riittämättömyyden tunnetta siksi, että vaikka olen ottanut elämäntapamuutosprioriteetikseni ruokahävikin vähentämisen, parhaillaankin keittiönpöydällä on lautasellinen maidossa litsuuntuneita muroja, jotka jäivät yhdeltä lapselta aamupalalla syömättä. Kohta ne pitää laittaa pois, ja se aina vähän ahdistaa.

On myös isoja valintoja, jotka on tehtävä koko kansakunnan tasolla, eikä niistä voi vierittää vastuuta yksittäisten ihmisten harteille. Meillä kun on arjessamme muitakin haasteita kuin ilmastonmuutos. Esimerkiksi energiapolitiikassa on ollut tiedossa koko aikuisikäni se, että fossiilisesta energiasta on luovuttava. On yli kaksikymmentä vuotta aikaa siitä, kun yksi arvostamiani ympäristöpoliitikkoja, kokoomuksen Sirpa Pietikäinen, sanoi, että poliittista realismia ei ole se, ettei mitään voi tehdä, vaan se, että ratkaisut on tehtävä.