Anna-Marin, 65, puolison arvoituksellinen kommentti ensitreffeillä 45 vuotta sitten osui oikeaan
Virsirunoilija Anna-Mari Kaskinen kohtasi pappipuolisonsa 19-vuotiaana. Yhteiset vuosikymmenet ovat osoittaneet, että he ovat toisilleen juuri oikeat ihmiset.
Anna-Mari Kaskinen kirjoittaa virsiä ja runoja lohduksi myös itselleen.
Virsirunoilija Anna-Mari Kaskinen kohtasi pappipuolisonsa 19-vuotiaana. Yhteiset vuosikymmenet ovat osoittaneet, että he ovat toisilleen juuri oikeat ihmiset.
”’Sulkekaa silmät. Nyt voitte matkustaa mihin vain!’ äitini sanoi. Olin ehkä viisivuotias, ja äiti oli pyytänyt minua ja nuorempaa sisartani käymään makuulle olohuoneen matolle. Ja toden totta, mielikuvituksen maailma avautui. Sillä matolla lentelen edelleen.
Opin lukemaan nelivuotiaana, ja kirjat avasivat uusia näköaloja. Olin innokas kirjoittaja itsekin: alaluokilla väsäsin pitkiä mielikuvitusaineita. Muistan, kuinka isä luki niitä ääneen ja nauroi makeasti. Sepitin tarinoita myös iltaisin unta odotellessa.
Kotonamme Turussa musisoitiin paljon. Isä lauloi Turun NMKY:n mieskuorossa yli 50 vuotta, ja äiti soitti pianoa. Mummini opetti minulle lauluja Siionin kannel -kirjasta, ja ihmettelin, miten hän jaksoi joka päivä rukoilla samojen ihmisten puolesta.
Koska hän oli minun silmissäni jo vanha, suuri pelkoni oli, että hän kuolee. Se tapahtui kuitenkin vasta, kun olin jo aikuinen. Eräänä iltana minulle tuli voimakas tarve mennä tapaamaan mummia sairaalaan, ja lähdin yön selkään junalla Vantaalta Tampereelle. Sain viettää mummin vierellä viimeiset tunnit ja saatella hänet matkaan niillä eväillä, joita hän oli lapsuudesta saakka minulle antanut.
Sittemmin olen kohdannut monia viisaita vanhempia naisia, vahvoja oman tien kulkijoita, jotka ovat tukeneet minua polullani.”
Aluksi Anna-Mari ei näyttänyt runojaan kenellekään
”Elämäni mullistui, kun 16-vuotiaana pääsin stipendin turvin opiskelemaan kahdeksi vuodeksi kansainväliseen lukioon Vancouverin saarelle Kanadaan. Itsenäistyin kertarysäyksellä. Ei ollut ihan helppoa löytää paikkaansa yksin uudessa yhteisössä ja uudella kielellä. Oppiaineiden lisäksi teimme palvelutyötä ja kävimme auttamassa vanhuksia ja kehitysvammaisia. Oppilaita oli liki 50 maasta, ja sain aika kattavan käsityksen siitä, millaista naisten elämä on eri puolilla maailmaa.
Kotiin palattuani aloin jäsentää kokemuksiani runoihin, mutta pitkään aikaan en näyttänyt tekstejäni kenellekään.
Lapsuuteni haaveammatti oli laulaja tai viidakossa työskentelevä laulava sairaanhoitaja. Päädyin kuitenkin Helsingin yliopistoon ja pääsin asumaan Aaro Hellaakosken lesken Lempin alivuokralaiseksi Töölössä. Se oli todellinen kulttuurikoti, taidetta tulvillaan. Lempin veli oli kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, ja tapasin muun muassa Eino Leinon tyttären. Lempi oli 86-vuotias ja minä 18, mutta viihdyimme yhdessä. Hän kutsui minut jopa kesäasunnolleen Taipalsaareen, jossa monet Hellaakosken runoista olivat syntyneet.
Lopulta ammatti valitsi minut. Eräässä Helsingin kansainvälisen seurakunnan tilaisuudessa säveltäjä Pekka Simojoki sattui kuulemaan yhden englanniksi kirjoittamani runon, ja siitä alkoi yhteistyömme. Teimme muun muassa Afrikkalaisen gospelmessun, jonka laulut lähtivät leviämään ympäri Suomen. Sen kuultuaan runoilija Anna-Maija Raittila kutsui minut sanoittamaan lasten ja nuorten virsiä valmisteilla olevaan vuoden 1986 virsikirjaan. Yksi niistä oli Pekka Simojoen ja minun ensimmäinen yhteislaulu, jonka kertosäe kuuluu: Onneni on olla Herraa lähellä / turvata voin yksin Jumalaan.”
Toivon ja lohdun sanoja
”Saamani palautteen mukaan lauluni sisältävät toivon ja lohdun sanoja. En lähesty surua yläviistosta, kirjoitan runoja rohkaisuksi myös itselleni. Nuorena prosessoin paljon kuoleman ajatusta: miten elämäänsä voi rakentaa eteenpäin, kun se saattaa päättyä koska tahansa? Tähän ikään mennessä olen kohdannut kuolemaan liittyvän surun jo monesti, ja sen jälkeen maailma näyttää aina erilaiselta. Menettämäni ihmiset elävät kuitenkin yhä vahvasti muistoissani. Usko antaa toivon.
Pitkään kuvittelin, että minun olisi hankittava työ, jonka ohessa voisin kirjoittaa. Vasta yli kolmekymppisenä ymmärsin, että kirjoittaminen voi olla ammattini. Runojen ja laulujen ohella olen laatinut lastenromaaneja ja musiikkinäytelmiä ja toimittanut lastenlehteä. Vapaana kirjoittajana toimiminen on ollut kätevää mieheni epäsäännöllisen papin työn ja ison perheen kannalta. Aluksi kirjoitin öisin.”
Puoliso ei koskaan arvostele ulkonäköä
”Kouluiässä aloin saada kommentteja pituudestani. Harrastan näyttelemistä, ja teininä minulle oli suuri pettymys, kun en saanut havittelemaani roolia. Olin siihen kuulemma liian pitkä.
Enää en kysele, viihdynkö kehossani, vaan viihtyykö se minussa. Annanko sille riittävästi lepoa ja huolenpitoa vai pidänkö sitä itsestäänselvyytenä?
Seurusteluaikoina kysyin varmuuden vuoksi tulevalta puolisoltani Pekalta, mitä hän ajattelee pituudestani. Mies oli ällistynyt, hän ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. ’Minusta on vain mukavaa, kun väkijoukossa näen, missä sinä kuljet’, hän totesi. Mieheni ei ole koskaan arvostellut ulkonäköäni tai pukeutumistani.
Tapasimme opiskelujen merkeissä. Ensimmäiseksi ihastuin Pekan viisauteen ja ajattelun avaruuteen. Kun ensitreffeillä illallisen jälkeen tarjouduin maksamaan osuuteni, hän totesi arvoituksellisesti: ’Kyllä tämä tästä tulee tasoittumaan’.
Olin tuolloin 19-vuotias, ja menimme naimisiin kolme vuotta myöhemmin. Vuosikymmenet ovat osoittaneet, että hän on oikea ihminen minulle. Neljälle lapsellemme olemme pyrkineet antamaan tilaa kasvaa juuri omanlaisikseen.
Hyväksymme toistemme erilaisuuden: Pekka on hyvin käytännöllinen, minä leijailen välillä muissa maailmoissa. Me myös työskentelemme yhdessä. Vedän Vivamossa lastenteatteria, ja Pekka on sielläkin luottoihmiseni. Jos tarve vaatii, hän hyppää paikkaamaan vaikkapa siilin tai naakan roolia. Rakkaus ja kiitollisuus vain vahvistuvat, mitä vanhemmiksi tulemme.”
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 20/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous