Iinalla oli syömishäiriö ja vääristynyt kuva itsestään – terapeutin piirtämä kuva hänestä aloitti parantumisen: ”Hätkähdin”
Kun muusikko Iina Mutikainen, 31, sairastui nuorena syömishäiriöön, ammattiapu ja intohimo musiikkiin kantoivat vaikeinakin aikoina.
Monet Iina Mutikaisen tatuoinnit kuvaavat nahan kuoriutumista.
Kun muusikko Iina Mutikainen, 31, sairastui nuorena syömishäiriöön, ammattiapu ja intohimo musiikkiin kantoivat vaikeinakin aikoina.
”Olen hirveä läski ja minun täytyy alkaa laihduttamaan”, kirjoitin 11-vuotiaana päiväkirjaani. Olin lapsena ja nuorena normaalipainon ylärajoilla ja halusin aina olla laihempi. Muistan, että suvun naiset moittivat usein ääneen omaa vartaloaan. En usko, että he täysin ymmärsivät, minkä vaikutuksen sanat tekivät nuoreen tyttöön.
Kasvoin Keuruulla Keski-Suomessa isän, äidin ja pikkuveljen kanssa. Harrastin ja touhusin paljon, mutta eniten rakastin laulamista. Kun muut jännittivät viidennen luokan laulukokeissa, minä lauloin Christina Aguileran kappaleita mikrofoniin. Sain lauluhaaveilleni innoitusta isästäni, joka päivätyönsä ohella soitti tanssiorkesterissa bassoa ja lauloi.
Soitin klassista pianoa, mutta rytmimusiikki vei lopulta mennessään. Lukiossa keikkailin jo bändeissä ja sävelsin ensimmäisen kappaleeni, maailmaa syleilevän John Lennon -henkisen vedon.
”Söin muiden edessä normaalisti, mutta kävin salaa oksentamassa.”
Parikymppisenä lähdin opiskelemaan vuodeksi Oriveden kansanopiston musiikkilinjalle. Kun kevätlukukausi koitti, päätin, että nyt karistan kertyneen ylipainon itsestäni. Aluksi lisäsin liikuntaa ja tarkkailin syömisiäni maltillisesti, mutta melko pian laihduttaminen lähti käsistä.
Aloin lenkkeillä aamuisin tyhjällä vatsalla ja söin yhden aterian päivässä. Keksin itselleni kaikenlaisia sääntöjä: karkkia tai mitään epäterveellistä ei saanut syödä arkipäivisin, ja sunnuntait paastosin kurinalaisesti kaikesta ruoasta.
Syömishäiriö alkaa oireilla
Jatkoin kohti unelma-ammattiani Turun konservatorioon laulu pääaineenani. Tässä vaiheessa syömishäiriöni oli alkanut jo haitata sosiaalisia kontakteja. Valitsin koti-illat bileiden sijaan välttääkseni syömisiä, ja jos jonnekin oli pakko mennä, tein ennen illanviettoja pitkiä lenkkejä kuluttaakseni ylimääräisiä kaloreita.
Mukaan olivat tulleet myös bulimian oireet. Söin muiden edessä normaalisti, mutta kävin salaa vessassa oksentamassa ruoan ulos. Silti vielä tuolloinkin väitin itselleni, että syöminen ei ole minulle ongelma.
Ystävät ja laulunopettajani ovat myöhemmin sanoneet, että laihtumistani ei ollut ollut helppo ottaa puheeksi. Moni halusi olla hienotunteinen. Itse piilottelin olemustani pukeutumalla väljiin vaatteisiin ja vietin paljon aikaa yksin. Vanhempanikin olivat kaukana Keuruulla eivätkä olleet näkemässä arkeani. Kun ystäväni lopulta ilmaisivat huolensa kuihtuneesta ulkomuodostani, kielsin ongelman ja saatoin suutahtaakin.
”Jos jatkan laihduttamista, jossain kohtaa saavutan pisteen, jolloin voin olla tyytyväinen itseeni”, kyti ajatus taustalla syömishäiriövuosinani. Tuota pistettä ei koskaan tullut. Sen sijaan rakkaus laulamiseen lopulta pelasti minut.
Laulukielto oli maailmanloppu
Vuonna 2015 olin jo niin heikossa kunnossa, että lihakseni eivät enää jaksaneet kannatella ääntä oikein. Väärän laulutekniikan seurauksena äänihuuliini muodostui kyhmy. Lisäksi kärsin kroonisesta kurkunpääntulehduksesta, joka oli seurausta bulimiaan liittyvästä oksentelusta. Lääkäri määräsi minut kolmen kuukauden laulukieltoon. Se tuntui maailmanlopulta, olihan kaikkein rakkain asia viety minulta pois. Samalla se toi minut käännekohtaan – päätin, että haen apua Turun psykiatriselta poliklinikalta.
Pääsin kehonkuvaterapiaan, jossa koin yhden ensimmäisistä oivalluksistani kohti parantumista. Eräällä tapaamiskerralla sain tehtäväkseni piirtää paperille kehoni ääriviivat, kuten ne itse hahmotin. Tämän jälkeen asetuin seisomaan paperia vasten ja fysioterapeutti vuorostaan piirsi minut. Hätkähdin katsoessani paperiin piirrettyjä kaksia ääriviivoja. Miten pieni todellisuudessa olinkaan!
Matkustin kotiin Keuruulle pääsiäislomalle ja kerroin vanhemmilleni syömishäiriöstäni. Se oli helpotus, vaikka pelkäsinkin huolestuttavani läheisiäni liikaa. Oivalsin, että olin toiminut näin nuoresta saakka: pidätellyt pahaa oloa sisälläni, jotta en olisi vaivaksi muille.
Painonnousu synnytti uuden kriisin
Valmistuin muusikoksi vuonna 2015, ja sitä seurasivat laulupedagogin opinnot Metropolia-ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Jatkoin syömishäiriöklinikalla ja fysioterapiassa käymistä ja pääsin Kelan kolmevuotiseen psykoterapiaan. Sairaudelleni ei löytynyt yhtä selkeää syytä, mutta pikkuhiljaa syömiseni alkoi normalisoitua. Halusin kehossani olevan taas energiaa laulaa.
Toipuminen ei ollut helppoa. Kun paino nousi, muuttuva kehoni synnytti akuuttia sairastamisvaihettakin pahemmalta tuntuneen uuden kriisin. Olin paljon poissa luennoilta, sillä en halunnut asettua muiden katseiden kohteeksi.
Olen aina purkanut tuntojani musiikkiin. Laulaminen synnyttää minussa voimakkaita mielihyvän tunteita, näin oli myös sairastamisaikana. Siksi halusin tutkia osana Metropolian opinnäytetyötäni syömishäiriön vaikutusta laulamiseen. Olen saanut palautetta laulunopettajilta ja syömishäiriön kanssa kamppailevilta opiskelijoilta, että tämän kaltaista henkistä työkalupakkia on kaivattu.
Ikä toi lempeää suhtautumista itseen
Nyt voin hyvin kehossani. Saan rakentaa uraani freelancer-muusikkona ja hiphop- ja rap-artistina taiteilijanimellä Aina. Teen ensimmäistä sooloalbumiani ja valmennan lauluoppilaita.
Terapian ohella kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykki kohta kaksi vuotta sitten toi lempeämpää suhtautumista itseen. Haaveeni on jatkaa musiikin tekemistä vanhaksi asti. Aion olla räväkkä tatuoitu hiphopmummo, jonka etureidessä näkyy edelleen kuva toipumisajaltani; nainen, joka katsoo itseään hyväksyvästi peilistä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous