Laura Kolbe oli tiukka äiti – Carolina-tytär muistelee kuumottavaa tyyliä, jolla äiti esiteltiin kavereille
Historioitsija Laura Kolbe sanoo olevansa sukupolvea, joka toteutti vanhempiensa unelmat. Hänen tyttärensä Carolina Forss miettii, millaista olisi elämä, josta uskaltaisi unelmoida.
Laura Kolbe ja Carolina Forss viihtyvät hyvin yhdessä. – Emme soittele toisillemme jatkuvasti, mutta äiti on ahkera viestittelijä, Carolina sanoo.
Historioitsija Laura Kolbe sanoo olevansa sukupolvea, joka toteutti vanhempiensa unelmat. Hänen tyttärensä Carolina Forss miettii, millaista olisi elämä, josta uskaltaisi unelmoida.
Tuntuu hauskalta, kun Carolina Forss, 32, tavallisena torstaina puolen päivän aikaan vastaa tekstiviestiin näin: ”Olen sukulounaalla. Soitan noin tunnin päästä.”
Viikkoa myöhemmin Carolina istuu äitinsä Laura Kolben, 64, kanssa kahvilla. Äidin ja tyttären tervehdittyä toisiaan iloisella ruotsin ja suomen sekakielellä haastattelu on pakko aloittaa kysymyksellä siitä, millainen on suku, joka kokoontuu lounailla keskellä viikkoa.
Selviää, etteivät sukulounaat heilläkään ole jatkuva tapa, mutta nyt siihen oli hyvä syy. Carolina asuu vanhassa talossa Helsingin Punavuoressa. Sen rappukäytävässä oli muotokuva talon aikoinaan ostaneesta valokuvaaja Gunnar Lönnqvististä, Carolinan isoäidin isästä.
– Taulu varastettiin viime kesänä, Carolina kertoo.
Sen jälkeen sukulaiset päättivät korvata kadonneen maalauksen valokuvalla. Kuvan vapaamuotoisen paljastamisen jälkeen he menivät yhdessä lounaalle.
Laura Kolbe: ”Iän myötä kasvaa ymmärrys omasta paikasta ketjussa”
Laura Kolbe on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa. Carolina on hänen kahdesta lapsestaan nuorimmainen. Kohta kolme vuotta sitten hän valmistui Aalto-yliopistosta taiteen maisteriksi ja vaatesuunnittelijaksi.
– Teen pientä kodin tekstiilikokoelmaa ja valmistelen sukkiin liittyvää omaa projektia yhteistyökumppanin kanssa. Muotialalla työllistyminen on ollut ennenkin vaikeaa, ja koronan aikaan siitä on tullut yhä vaikeampaa. Kun asiat ovat vaatineet odottelua, olen pyrkinyt kehittämään itseäni opiskelemalla muun muassa kieliä, johtamistaitoja, kirjanpitoa ja palvelumuotoilua, Carolina kertoo.
Hän haaveilee löytävänsä sukkamallistolle valmistajan. Sitä etsiessään hän on kiertänyt sukkatehtaita muun muassa Italiassa.
Laura puolestaan tunnetaan monipuolisena tutkijana ja asiantuntijana, jota mediat haastattelevat mielellään melkein asiasta kuin asiasta. Hän on saanut selittää, mikä meitä kiehtoo kuninkaallisissa, ja häneltä pyydettiin heti kommenttia Euroopan tilanteesta, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Laura on myös keskustan kaupunginvaltuutettu Helsingissä.
Suomalaiseen kielenkäyttöön Laura on ollut tuomassa termiä luokkaretkeily, kun puhutaan sukupolvien siirtymisestä yhteiskuntaluokasta toiseen. Psykoterapeutti Katriina Järvisen kanssa hän on kirjoittanut kirjat Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa sekä Sopivia ja sopimattomia, jossa tutkitaan parisuhteen merkitystä luokkaretkeilyssä.
Laura puhuu usein myös ylisukupolvisuudesta.
– Olemme osa sukumme ihmisketjua. Iän myötä kasvaa ymmärrys omasta paikasta ketjussa. Silloin voi arvioida sekä takana että edessä olevaa aikaa ja miettiä, mikä on kunkin sukupolven merkitys seuraavalle, hän sanoo.
Omakohtaisesti Laura on pohtinut asiaa muun muassa äidistään kirjoittamassaan elämäkerrassa Nykyajan nainen. Nyt jo edesmennyt Pirkko Kolbe oli 1960- ja 70-luvuilla sekä feministi että luokkaretkeläinen, jolle oma ura Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien toimittajana ja kolumnistina oli ainakin ajankäytöllisesti jopa perhettä ja lapsia tärkeämpi.
Myös Laura on ollut aina tarkka reviiristään. Carolina muistaa, miten Laura hänen lapsuudessaan istui päivät työhuoneensa oven takana.
– Kun toin kavereita kotiin, äiti saattoi tulla työhuoneesta, ojentaa kätensä ja odottaa, että kaverit kättelivät häntä, katsoivat silmiin ja esittelivät itsensä.
Se taisi olla kavereista hieman pelottavaa, mutta Laura on aina arvostanut hyviä tapoja. Se taas lienee Larissa-mummin perintöä. Lauran isän, Boris Kolben äiti oli syntyisin varakkaasta pietarilaisperheestä Venäjältä. Hän pakeni Neuvostoliitosta Viipurin kautta Suomeen kahden pienen lapsensa kanssa keväällä 1938 aviomiehen kadottua Stalinin vainoissa. Lapsuudessaan Laura vietti paljon aikaa isänsä äidin kanssa.
– Vaikka isoäiti kasvatti lapsensa köyhänä yksinhuoltajana, häntä ympäröi aina tšehovilainen mielenmaisema. Hän loi ympärilleen yläluokkaisen joutilaan ja hyvien harrastusten tunnelman, Laura muistelee.
Vajaa kolmekymppisenä Laura Kolbe tajusi haluavansa äidiksi
Naimisiin Laura Kolbe meni Thomas Forssin kanssa 28-vuotiaana vuonna 1985. Thomas oli Helsingin ruotsinkielisiä, Laura suomenkielinen. Molemmat olivat akateemisesti koulutettuja ja siinä vaiheessa elämässään valmiita saamaan lapsia.
Lapset eivät olleet kiinnostaneet Lauraa aikaisemmin lainkaan, mutta nyt tunne oli vahva. Hän muistaa äitinsä sanoneen, että myös korkeasti koulutettujen naisten elämään kuuluvat lapset. Hieman alle kolmikymppisenä Laura todella havahtui aitoon haluun tulla äidiksi.
– Sen täytyi johtua hormoneista, hän sanoo.
Carolina ihmettelee Lauran hormonimyrskyä.
– En tajua, mitä se on voinut olla. Olen jo vanhempi kuin äiti tuolloin, enkä ole kokenut vielä mitään vastaavaa. Vai yritänkö vain hallita sisäisiä tuntojani? hän miettii.
Lauran ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon. 1987 syntyi Johannes ja kaksi vuotta myöhemmin Carolina.
– Carolina syntyi hyvin onnelliseen maailmaan, Laura sanoo ja perustelee sitä myös historioitsijana.
1980-luku oli Suomen historian parasta aikaa, täynnä toivoa ja mahdollisuuksia. Kylmän sodan aika oli ohi ja Neuvostoliitto avautumassa. 1970-luvun taistolaisuudesta ja sen luomista ahtaista raameista luovuttiin, maailma avautui, alkoi Eurooppa-keskustelu.
”Me halusimme omistusasunnon, kesämökin ja työsuhdeauton. Me toteutimme vanhempiemme unelmat.”
Verratessaan tuota aikaa nykyiseen Laura nostaa esiin, ettei hänellä ja ikätovereillaan ollut tarvetta tuntea syyllisyyttä juuri mistään.
– Ei ollut esimerkiksi ilmastokriisiin verrattavaa huolta. Yhteiskunta oli hyvin selkeä. Yliopisto-opiskelijoilla oli luvassa takuuvarma työpaikka ja kuukausipalkka.
Carolina painaa jarrua Lauran muistellessa.
– Etkö näe tuota aikaa dekadenttina? 1980-luku oli New Yorkin Wall Streetillä hurjastelevien juppien aikaa. Kuluttaminen ja tuhlailu olivat huipussaan. En usko, että samanlainen elämänmalli voisi toistua enää koskaan.
Lauralla on selitys.
– Me 1980-luvulla aikuistuneet olimme lakipiste vanhempiemme aloittamalle luokkaretkelle. Meillä oli vihdoin mahdollisuus hankkia kaikki himoitut materialistiset menestymisen tunnukset. Me halusimme omistusasunnon, kesämökin ja työsuhdeauton. Me toteutimme vanhempiemme unelmat.
Laura tunnustaa häpeilemättä, että hänen sukupolvensa on Suomen historian materialistisin sukupolvi.
– Silti on aika dramaattista, jos joudumme myöntämään, että meidän arvomme olivat vääriä. Ei meitä kasvatettu riistokapitalisteiksi tai edes yrittäjiksi. Meille opetettuja hyveitä olivat kohtuullisuus, vaatimattomuus, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus.
Laura Kolbe tuntee huolta siitä, löytävätkö lapset itselleen hyvän elämän
Laura muistaa olleensa tiukka äiti – suhteen aikuinen.
– En neuvotellut lasten kanssa ulos lähtiessä, että pannaanko käsineet käteen vai ei. Ne pantiin, kun se oli järkevää.
Carolina ei tuntenut teini-iän kapinaa. Hän liikkui tiiviissä tyttöporukassa, joka pyöri ympäri Helsinkiä paljon laajemmin kuin mitä hän nykyisin liikkuu kotikaupungissaan.
– En varmasti kertonut kaikesta kokemastani vanhemmille, mutta teinivuodet olivat kivaa aikaa. Silloin rakentuivat yhä jatkuvat ystävyyssuhteet.
kanssa ruotsia ja Lauran kanssa sekaisin suomea ja ruotsia.
Lauran mielestä äitiys ei ole koskaan ollut varsinaisesti vaikeaa, mutta tutuksi on tullut vanha sanonta ”Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isot murheet”.
– En epäile, etteivätkö lapseni pärjäisi, mutta tunnen huolta, löytävätkö he itselleen hyvän elämän, Laura sanoo.
Avoin kysymys on, mitä hyvä elämä nykyisin merkitsee. Jopa Carolinan on vaikea vastata siihen.
– Minun sukupolveni hakee sisäistä tasapainoa. Elämä on jatkuvaa hyvien asioiden ja vastoinkäymisten siksakkia. Itsesuojeluvaisto estää odottamasta mistään liikaa, ettei tarvitse pettyä. On löydettävä itsestä varmuus, että pärjää kaikessa, mitä tulee vastaan, hän sanoo.
Laura ottaa puheeksi parisuhteet. On hyvä, ettei perinteiseen parisuhteeseen sitoutuminen ole enää normiodotus. Kumppanuudella on kuitenkin iso merkitys. Hän muistuttaa kumppanin tuomasta taloudellisesta ja perheen antamasta henkisestä tuesta.
”Välillä deittailijan elämä on kuin komediaa.”
Carolina huokaisee syvään. Hän uskoo, että lähes jokainen hakee kumppanuutta, mutta deittipalveluiden tarjoama pelikenttä on nuorille aikuisille nykyisin todella suuri ja sirpaleinen.
– Välillä deittailijan elämä on kuin komediaa. Nykyisin voi käydä vaikka sadoilla treffeillä, mutta kertaakaan ei kuulu klik. Silti jokainen kohtaaminen voi olla arvokas, johtaa ystävyyteen tai olla muuten mielenkiintoinen. En haluaisi antaa kokemuksiani pois.
Carolina uskoo rakkauteen, mutta oikean ihmisen löytäminen vaatii nykyisin entistä enemmän onnea ajoituksessa ja lisäksi hyviä kommunikointitaitoja. Deittailussa on tultu todella kauaksi ajoista, jolloin parisuhde muodostettiin tutun naapurin pojan tai luokkakaverin kanssa.
Lue myös: 5 julkkisnaista kuvailee Tinder-kokemuksiaan – osa löysi jopa rakkauden
Laura iloitsee siitä, ettei lapsista tullut juristeja tai historianopettajia
Carolinan ammatinvalinta oli Lauralle aikoinaan pieni yllätys, sillä tytär ei koskaan ollut osoittanut erityisen suurta kiinnostusta vaatteita ja muotia kohtaan. Laura vakuuttui kuitenkin hänen päättäväisyydestään.
Opiskelupaikka Aalto-yliopistossa aukeni kolmannella yrityksellä. Sen jälkeen Carolinan opintojen seuraaminen ja työt ovat olleet Lauralle suuri seikkailu.
– Kauneuden kaipuu on meillä ylisukupolvinen arvo. Äitini äiti oli taitava käsityöihminen, joka vaatimattomista lähtökohdista osasi luoda paljon kauneutta ympärilleen. Larissa puolestaan oli aina tyylikäs ja tarkka pukeutumisestaan.
Carolinan opintoja seuratessaan Laura vaikuttui monet kerrat intohimosta ja paljosta työstä, jota tytär oli valmis tekemään. Nyt häntä mietityttää alan kuluttavuus. Suomessa saatu korkeatasoinen koulutus tähtää maailmalle, missä kilpailu on kovaa.
– Olen tehnyt töitä muun muassa New Yorkissa, Tukholmassa ja Lontoossa. Nyt mietin, keskittyäkö Suomeen vai tähdätäkö edelleen maailmalle muodin isoihin kaupunkeihin. Nyt kun korona toivottavasti hellittää, alallakin avautuu uusia työnäkymiä, Carolina sanoo.
Laura iloitsee siitä, että hänen lapsensa ovat uskaltaneet valita jotakin muuta kuin vanhempansa. Kummastakaan ei tullut historianopettajaa tai juristia.
Äidin ja tyttären uravalinnoista kumpuaa myös ulkonäköön liittyvää huumoria.
– Kauhea stressi! Joka kerran tavatessamme näen heti hänen ilmeestään, että miten meni, onnistuiko asuvalinta, Laura nauraa, eikä Carolina kiellä puuttumistaan äidin valintoihin.
Laura myös nauttii siitä, että hänellä on stylisti omasta takaa.
– Olen oppinut Carolinalta paljon vaate-estetiikasta ja saanut rohkeutta pukeutujana.
Meikkaaminen onkin sitten isompi juttu. Laura väittää, ettei kerta kaikkiaan ole koskaan oppinut meikkaamaan.
– En jaksa nähdä sitä vaivaa.
Carolinalle meikkaaminen oli aikaisemmin osa itseilmaisua, kuin taidetta kasvoilla. Enää hän ei koe sitä tarpeelliseksi.
Lauralla ja Carolinalla on yhteinen Airbnb-kohde
Laura Kolbe ja Carolina Forss asuvat toisistaan vajaan parin kilometrin päässä. He tapaavat viikoittain.
– Kun tulee ikävä, lähetän Carolinalle viestin, että mennään kahville. Käymme yhdessä myös shoppailemassa. Eräs keskustan vaatekauppiaista sanoi hetki sitten, että olemme harvoja äiti-tytärpareja, jotka käyvät yhdessä ostoksilla, Laura kertoo.
Hän iloitsee myös siitä, että Carolina viihtyy Sysmässä perheen mökillä. Siellä äidillä ja tyttärellä on yhteinen harrastus. Carolina on sisustanut Sysmään pienen mökin, jota he vuokraavat Airbnb:ssä.
– Olen supermajoittaja. Pisteeni ovat 5,0/5,0, Carolina myhäilee.
Juttu on julkaistu alun perin Anna-lehdessä 10/2022.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous