Kun tytär löysi maitopurkin lumesta, Liia purskahti itkuun – yksi asia tuntui kuitenkin köyhyyttäkin pahemmalta
Liia Kuitto, 48, haluaa yhä olla yrittäjä, vaikka takana ovat rankat vuodet velkajärjestelyssä yksinhuoltajana. Rinnalle löytyi lopulta myös kumppani, jonka kanssa jakaa haaveita.
Liia Kuitto rakastaa eläimiä ja haaveilee asuvansa maalla.
Liia Kuitto, 48, haluaa yhä olla yrittäjä, vaikka takana ovat rankat vuodet velkajärjestelyssä yksinhuoltajana. Rinnalle löytyi lopulta myös kumppani, jonka kanssa jakaa haaveita.
”Viime aikoina uutisoitu Janne Katajan yrityksen konkurssi on saanut minut taas ajattelemaan, miten huonosti yrittäjän työ tunnetaan. Konkurssia ihmetellään ja paheksutaan, mutta siihen johtaneita syitä ei ymmärretä.
Olen kokenut sen itse. Ostin vuonna 2003 Hyvinkäällä hyvin menestyneen vaateliikkeen. Se oli kannattava, kunnes syksyllä 2008 Suomessa alkoi taantuma. Myynti romahti hetkessä 40 prosenttia. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että minun olisi pitänyt sulkea kauppani aikaisemmin, mutta halusin uskoa tulevaan, olihan liike kannattanut hyvin viisi ensimmäistä vuotta. Jatkoin sinnitellen. Seuraavan viiden vuoden jälkeen minulla olikin sitten 130 000 euroa velkaa ja jouduin hakeutumaan velkajärjestelyyn.
Olen yrittäjäperheestä. Äidillä oli pieni kahvila ja isällä kellojen korjausliike. Peruskoulun jälkeen valmistuin markkinointimerkonomiksi. Olen kouluttautunut myös huonekaluverhoilijaksi, kello- ja jalometallialan myyjäksi, tarjoilijaksi ja erikoiskosmetologiksi. Töitä olen tehnyt 12-vuotiaasta. Olisin upporikas, jos työn teon määrällä rikastuisi. Matalapalkka-aloilla se ei vain ole mahdollista.
Ostaessani vaateliikkeen olin kolmannella kuulla raskaana. Tein töitä liikkeessä tyttäreni syntymään saakka. Ensimmäisen kerran hän oli mukanani töissä kahden viikon ikäisenä. Puolivuotiaana vein hänet kunnalliselle perhepäivähoitajalle päivähoitoon. Sitä paheksuttiin, mutta en välittänyt, sillä tiesin olevani hyvä äiti ja että on erilaisia tapoja elää. Lapseni ensimmäinen hoitotäti on yhä elämässämme läsnä ja meille tärkeä ihminen.
Rakastin työtäni. Kun ensimmäisinä vuosina ilmoitin lehdessä alennusmyynnin alkamisesta, kaupan edessä oli jo aamulla jono, mutta kymmenessä vuodessa vaatekauppa muuttui. Alennusmyynnit piti aloittaa joka vuosi yhä aikaisemmin, jotta sain seuraavan kauden tuotteet sisään. Pian asiakkaat tulivat kauppaan enää vain sovittelemaan vaatteita tilatakseen ne netistä. Rahani olivat kiinni ostoissa, joiden myynnistä ei enää ollut varmuutta.
Liia opiskeli työn ohella kosmetologiksi
Halusin olla yrittäjä. Mietin, millä alalla voisin toimia pienellä varastolla niin, että tulot tulisivat enemmän omasta työstäni. Aloin opiskella työn ohessa kosmetologiksi. Kävin koulua tiistaisin ja lauantaisin, jolloin palkkasin kauppaan sijaisen.
Opintojen edistyessä pidin kosmetologin vastaanottoa erään kampaamon yhteydessä. En ehtinyt valmistua koulusta, kun selkäni petti. Kärsin kuukausia hermosärystä, kunnes pääsin leikkaukseen. Samaan aikaan päätin erota lapseni isästä. Olimme olleet yhdessä – ja aina välillä erillään – 18 vuotta.
Velkataakkani oli sietämätön, kun ajoin vaateliikkeeni toiminnan alas. Menin töihin kahvilaan ja pääsin viiden vuoden velkajärjestelyyn. Maksuohjelmani oli nolla, sillä palkkani oli pieni ja minulla oli lapsi elätettävänä.
Noina vuosina lapseni ja minä olimme todella köyhiä. Mietin, mistä saan ruokaa, kun tililläni oli 82 senttiä. Kerran tytär löysi lumihangesta täyden maitopurkin, joka oli ehkä pudonnut jonkun pulkassa olleesta kauppakassista. Itkin ilosta, sillä maito pelasti viikonlopun. Kun sähkölaskun maksu myöhästyi, olimme kynttilän valossa.
Köyhyyttä pahempaa olivat kuitenkin ihmisten asenteet. Minua pidettiin epäluotettavana ihmisenä, joka ei osannut hoitaa asioitaan, koska luottotietoni olivat menneet. Sanottiin, että kaltaiseni pilaavat muidenkin yrittäjien maineen. Yritin säilyttää iloisuuteni, vaikka minua katsottiin alaspäin. Se oli raskasta.
Lapsen menettämisen pelko jäi
Elämäni järkyttävin kokemus on kuitenkin ollut se, kun tyttäreni 12-vuotiaana kiipeili puussa, oksa katkesi ja hän putosi. Hänet kiidätettiin ensiapuun Hyvinkäällä ja sieltä saman tien Lastenklinikalle Helsinkiin leikkaukseen. Hänellä oli kallonmurtuma ja kaksi aivoverenvuotoa. Viikon nukuin yöt hänen kanssaan traumaosastolla.
Tyttäreni toipui onnettomuudesta täysin. Häntä kuitenkin tarkkailtiin kuukausien ajan. Äitinä kuuntelin pitkään hänen jokaista pihaustaan. Minuun jäi menettämisen pelko ja kauhu siitä, että olin ollut vähällä menettää lapseni.
Sain apua ahdistukseen vasta, kun pääsin terapiaan puhumaan tapahtuneesta. Edelleen voin tuntea onnettomuuden aiheuttaman tuskan, ja tunteeni nousevat pintaan.
Ajattelin usein, etten ehkä enää koskaan löydä rinnalleni ketään. Elämä oli myös niin rankkaa, etten halunnut minkäänlaista säätöä. Olin kuusi vuotta sinkku. Sitten piirsin unelmakartan, jossa oli hymyilevä pariskunta. Vuoden 2019 alussa liityin netin deittipalveluun. Kolmen viikon päästä tutustuin fiksuun ja komeaan mieheen Ylöjärveltä. Vuoden kuluttua menimme kihloihin, ja nyt olemme olleet kaksi vuotta naimisissa.
Edelleen yrittäjä
Velkajärjestelyni päättyi tammikuussa 2020. Sen aikana olin hakeutunut uudelleen opiskelemaan ja valmistunut erikoiskosmetologiksi. Heti helmikuussa perustin Ylöjärvelle ekologisen kauneushoitolan. Otin pienen lainan, ja mieheni auttoi minua remontoimaan yritykselleni tilan.
Hän on minua seitsemän vuotta vanhempi, rauhallinen ja harkitsevainen. Vauhtini on hänelle varmasti välillä liikaa, mutta hän on selvinnyt hyvin haasteista. Parisuhteessa olemme tasavertaisia kumppaneita.
Nautin työstäni ekohoitolassa. Nostan työstäni pientä palkkaa ja haaveilen, että se nousisi. On kai yrittäjyyttä, että uskon tekeväni näitä töitä niin kauan kuin vain jaksan. Mieheni kanssa haaveilemme maalle muutosta. Siellä kasvatamme kanoja ja mehiläisiä, ja minä käyn hoitamassa asiakkaitani vielä 90-vuotiaana.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 25-26/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous