Ihmiset

Marjo Rein nosti synttärimaljaa, kun katseet kohtasivat – ”Liki viisikymppisenä ei ole selvää, että oikean oloinen ihminen löytyy”

Uutisankkuri Marjo Rein ja Tuomas-puoliso vannottavat toisiaan nauraen, että toisen on elettävä itseä pidempään.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Heli Hirvelä, Marjo Reinin Kotialbumi

– Joillekin lapsettomuus on suuri suru. Minä en ole koskaan ajatellut niin, Marjo Rein sanoo.

Uutisankkuri Marjo Rein ja Tuomas-puoliso vannottavat toisiaan nauraen, että toisen on elettävä itseä pidempään.

Tammikuun alusta lähtien Marjo Rein näkee allakassaan pelkkää tyhjää. Pari vuotta hän ehti puolison kanssa pohtia, että kohta voisi olla paussin paikka. Samalla hän laittoi rahaa sukanvarteen.

– Haluan vähän puhallella ja nauttia parisuhteesta. Ihan aluksi lähdemme varmaan reissuun johonkin lämpimään, Marjo toteaa.

Moni viisikymppinen ajattelee, että vapaa-aikaan liittyvät unelmat toteutetaan sitten eläkkeellä. Mutta mitään takeita ei ole, että sinne asti edes pääsee. Sen Marjo on nähnyt lähipiirissäänkin.

Hän on työskennellyt Ylessä yhtä soittoa kolmisenkymmentä vuotta, ensin viittomakielisissä uutisissa, sitten aamu-tv:ssä ja viime vuosikymmenen iltauutisissa. Työputkea eivät ole katkaisseet edes perhevapaat, sillä Marjolla ei ole jälkikasvua.

– Ystävät aina kertovat, kuinka paljon lasten harrastuksiin, ajokortteihin ja ylioppilasjuhliin menee rahaa. Minä olen voinut satsata matkusteluun ja taiteeseen.

Nykyinen koti löytyi nelisen vuotta sitten. Marjo oli vastustellut Helsingin ydinkeskustan ulkopuolelle muuttamista, mutta puoliso vei häntä sinnikkäästi asuntonäytöille Lauttasaareen. Merenranta lenkkimaastoineen ja avantouintimahdollisuuksineen kieltämättä houkutteli.

Mutta lopullisesti Marjo taipui vasta nähdessään tämän asunnon, jonka kynnyksellä tuntui siltä, ”kuin olisi astunut sisälle Kjell Westön romaaniin”. 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa riittää valoa ja tilaa.

Marjo Rein pitää pitkän sapattivapaan.
Marjo Rein pitää pitkän sapattivapaan.

Kodin seinillä on vaihtuva taidenäyttely, sillä asukkaat ovat innokkaita keräilijöitä. On öljyväritöitä, grafiikkaa, ryijyjä ja reliefejä.

Ensimmäisen hankintansa Marjo teki viitisentoista vuotta sitten. Hän lunasti osamaksulla Kuutti Lavosen uniikkityön ja juhli kauppaa nauttimalla itsekseen lasin kuohuviiniä. Teos löysi paikkansa eteisen seinältä. Tuntui, että kotiin palatessa odotti aina juhlavastaanotto.

– Muistan kokeneeni valtavaa ylpeyttä, oli niin ihana istua ja vain katsella sitä. Tunne ikään kuin vei mennessään. Piti saada lisää.

Yksi erityisen rakas taulu on Teemu Korpelan Odotus. Marjo tulkitsee kuvan hahmon vartoneen kumppaniaan niin pitkään, että hänestä on alkanut kasvaa ruusuja.

– Jotkut kokevat kuvan pelottavana. Minä näen siinä suurta rakkautta, Marjo sanoo.

Marjo Rein: ”Tuon ihmisen kanssa voisi olla hyvä olla”

Seitsemisen vuotta sitten rinnalle löytyi mies, yrittäjänä ja sijoittajana työskentelevä Tuomas, joka on myös kiinnostunut taiteesta. Marjo oli työkaverinsa synttäreillä nostamassa maljaa, kun katseet kohtasivat. Jutellessa heidän välilleen syntyi heti luottamus.

– Ajattelin, että tuon ihmisen kanssa voisi olla hyvä olla.

Marjo eli tuolloin yksin. Hän oli eronnut puolisostaan, pianisti Olli Ahvenlahdesta, vuonna 2014. He ehtivät olla naimisissa kymmenen vuotta.

– Avioero ei ollut suuri pettymys. Se liitto vain elettiin loppuun.

Marjo oli 47-vuotias ja toivoi ilman muuta uutta parisuhdetta. Pian eteen tulikin kiinnostavan oloinen mies. Hänestä alkoi kuitenkin paljastua egoistisia piirteitä.

– Kuvittelin, että minulla on hyvät tuntosarvet ja että tunnistaisin kyllä persoonallisuushäiriön. Mutta enpä vain tunnistanut. Suhde kesti vuoden verran ja lopulta halusin poistaa tämän ihmisen elämästäni. Kokemus oli loppujen lopuksi hyvä, sillä sitä enemmän osaan arvostaa nykyistä miestäni.

Ensitapaamista seuraavana päivänä Marjo oli lähdössä Nizzaan, jossa hänen oli tarkoitus treenata puolimaratonille. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään lomamatkalla yksin. Pari vaihtoi meilejä niin tiiviisti, että olo ei tuntunut lainkaan yksinäiseltä. Kirjoittamalla ajatukset tulivat huolellisemmin jäsennellyiksi, ja suureksi plussaksi Marjo laskee miehen taidon käyttää suomen kieltä.

– Oikeastaan rakastuin Tuomakseen jo siellä Nizzassa. Tuli sellainen tunne, että tämä on tässä. Liki viisikymppisenä ei ole ollenkaan itsestään selvää, että juuri oikean oloinen ihminen löytyy.

Molemmat olivat olleet aiemmin naimisissa, joten vihille mentiin maistraatissa neljä vuotta sitten ihan hissun kissun. Edes hääkuvaa ei otettu. Uusperhekuvioitakaan ei tarvinnut miettiä, sillä kummallakaan ei ole lapsia.

Isälleen Marjo tunsi olevansa aarre. Äitiin välit ovat olleet etäisemmät.
Isälleen Marjo tunsi olevansa aarre. Äitiin välit ovat olleet etäisemmät.

Se, että Marjosta ei koskaan tullut äitiä, on hänen oma valintansa. Vauvakuume ei vain koskaan noussut. Siihen saattoivat vaikuttaa varhaiset kokemukset.

”Äidin kaipuuseen ei kannata jäädä kiinni”

Marjo Rein kasvoi Kajaanissa kolmilapsisen perheen iltatähtenä. Kuopus oli isän tyttö. Isä oli se, joka nousi yöllä antamaan antibioottia korvatulehdukseen ja laski viileän kätensä kuumeiselle otsalle. Isälle Marjo tunsi olevansa suuri lahja, suhde äitiin jäi etäisemmäksi.

– Äidissä oli tunnekylmyyttä ja negatiivisuutta, mikä ei kai ole kauhean epätavallista 1930-luvun ilmapiirissä kasvaneille. Hän ei hellinyt ja hoivannut siten kuin äidit yleensä tekevät. Hän ei yksinkertaisesti osannut eli ehkä hän ei itse ollut saanut osakseen hoivaa. Olen tajunnut tämän vasta aikuisena. Lapsi ei osaa kyseenalaistaa, vaan ottaa olosuhteensa annettuina.

”Puolisoni on lähtöisin hyvin terveestä perheestä. Se aukaisi silmäni.”

Kun muistisairas isä kymmenisen vuotta sitten kuoli, äiti alkoi vanheta vauhdilla. Marjosta tuntui, että tämä pyrki syyllistämään tytärtään hylkäämisestä. Vaikka ei Marjo häntä hylännyt. Päävastuun äidin hoidosta kantoi Kajaanissa asuva veli, mutta myös siskot olivat tukena.

Neljä vuotta sitten äiti muutti hoivakotiin. Samoihin aikoihin jokin korkki poksahti auki Marjon sisällä ja hän uskalsi ensi kertaa tarkastella lapsuuttaan vähän etäältä, ikään kuin ulkopuolisena.

– Puolisoni on lähtöisin hyvin terveestä perheestä. Se aukaisi silmäni: ai, perhe­dynamiikka voi olla tällainenkin!

Marjo kävi isosiskonsa kanssa pitkiä keskusteluja aiheesta. Molemmat ovat ymmärtäneet, ettei äidin kaipuuseen kannata jäädä kiinni. Sen ymmärryksen kautta voi kehittää itseään ja pyrkiä elämään omaa elämäänsä toisin: puhua muista ihmisistä kauniisti ja kohdella heitä hyvin kaikin tavoin.

Yhdeksänkymppinen äiti ei enää tunnista vierailemaan tullutta tytärtään. Moni kokee sellaisen sydäntä särkevänä, mutta Marjon mukaan se on oikeastaan helpottavaa. Paljon pakahduttavampaa oli poistua ikkunaan haikeana vilkuttamaan jääneen isän tai äidin luota.

Muistin hapertuminen iän myötä on tietysti surullista. Mutta vielä surullisempi tulevaisuudenkuva Marjon mielestä olisi yksinäisyys. Kun ei ole niitä lapsiakaan. Tuomaksen kanssa he vannottavatkin toisiaan nauraen, että puolison pitää elää itseä kauemmin. Toisaalta Marjolla on lähipiirissään myös rohkaiseva esimerkki vanhuudesta.

Marjo syntyi kolmilapsisen perheen iltatähdeksi.
Marjo syntyi kolmilapsisen perheen iltatähdeksi.

Marjo Rein ja uusi ystävä

Suomi on täynnä yksin asuvia, yksinäisiä vanhuksia. Olkoon kalenteri kuinka täynnä tahansa, Marjo päätti, että häneltä pitää riittää aikaa edes yhdelle sellaiselle. Noin vuosi sitten hän osallistui Vanhustyön keskusliiton ystäväkurssille, josta löytyi ystäväksi kahdeksankymppinen leskirouva. Helenalla on hankaluuksia liikkua, mutta ”pää on terävä kuin kokin veitsi”.

Yhteinen sävel löytyi heti. Kummallakaan ei ole lapsia ja molemmat ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä. Aikoinaan Helena puuhasi miehensä kanssa samoja asioita kuin Marjo Rein puolisoineen nykyään eli matkusteli ja harrasti viinejä.

– Miten eri sukupolven ihminen voikin olla niin samanlainen!

Eräs tapaamisista oli sovittu samaan kellonaikaan, kun Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi piti puheen Suomen eduskunnalle. Se hieman harmitti Marjoa, mutta hän tuumi, että voihan tallenteen katsoa myöhemminkin. Kun Helena tuli avaamaan ovea, hän kiirehti vierasta sisälle, jotta ehditään nähdä tärkeä tilaisuus.

Yhdessä käydään kävelyllä, kaupassa ja apteekissa. Ja jutellaan. Juuri nyt olo on haikea, sillä yhteydenpito hankaloituu tulevaisuudessa.

Marjon aloittaessa sapattivapaan Helena tekee muuttoa toiseen kaupunkiin. Hän ei suinkaan aio mihinkään hoivakotiin, vaan – omakotitaloon. Reipas rouva aikoo remontoida asunnon sellaiseksi, että liikuntavammaisena pystyy kulkemaan siellä rollaattorinsa kanssa.

– Helena on minulle esikuva. Koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unel­miaan! Oma äitini ehti parikymmentä vuotta ennen dementoitumistaan sanoa lähes kaikkeen, että ”en minä enää”. Mutta miksi pitäisi himmailla ennen aikojaan?

Meri on Marjolle tärkeä elementti. Lenkkipolut kiertävät rantoja kotisaarela.
Meri on Marjolle tärkeä elementti. Lenkkipolut kiertävät rantoja kotisaarela.

Leikitäänkö perjantaita?

Kai sinä kirjan kirjoitat? Näin Marjolta on kyselty, kun hän on kertonut sapattivapaastaan. Aika moni kollega on tehnyt juuri niin. Ajatus on kieltämättä käynyt myös Marjon mielessä. Hän on innokas lukija, kesken on aina vähintään kaksi teosta: toinen kuulokkeissa ja toinen lukulaitteessa.

Kesällä Marjo tarttui ystävänsä ja työtoverinsa Sari Aron kirjaan Nukkuvan jättiläisen laakso, joka käsittelee Brasilian suomalaissiirtokunnassa kasvaneen naisen vaiheita.

– Eläydyin ja liikutuin ja tulin vilpittömän kateelliseksi. Kerroin sen Sarillekin. Totesin, että antaa minun kirjoittamiseni olla, en ikinä pystyisi itse samaan.

Päällimmäisenä toiveena onkin levätä. Marjo on aina ollut huono nukkuja ja työskentely aamu-tv:ssä sekoitti aikoinaan vuorokausirytmin lopullisesti. Edelleen hän joutuu välillä turvautumaan nukahtamislääkkeisiin. Silti Marjo rakastaa vuorotyötä. Vuoro saattaa kestää 10–12 tuntia, mutta työpäivä alkaa aikaisintaan aamukymmeneltä. Koskaan ei tarvitse herätä ani varhain kellonsoittoon.

Vaikka uutispäivä olisi ollut kuinka hektinen, työt jäävät työpaikalle. Stressi karisee viimeistään kotiin pyöräillessä. Plussaa ovat myös arkivapaat.

– Saatan tiistai-iltana sanoa Tuomakselle, että leikitäänkö perjantaita. Laitetaan jotain hyvää ruokaa ja avataan viinipullo!

Sapattivapaalta Marjo odottaakin ennen kaikkea aikaa puolison kanssa. Yhteiselo on harmonista. Molemmat ovat ymmärtäneet, että kun ikää on yli viisikymmentä, aikaa ei kannata tuhlata turhaan riitelyyn. Maailmassa on suurempiakin ongelmia kuin pöydälle jääneet leivänmuruset.

Jo monta vuotta Marjo Rein on sanonut elävänsä juuri nyt elämänsä parasta aikaa, ja sanoo yhä. Silti – tai siksi – hän joskus toivoo, että kelloa voisi kääntää reilusti taaksepäin. Jotta onnelliset vuodet eivät loppuisi kesken.

X