Ihmiset

Vastaantulija kirkaisi: ”Ilmestyskirjan peto!” Osa 80-luvun punk-nuorista on luopunut tyylistään, osa ei – kuvat ennen ja jälkeen

Mitä jäi elämänperinnöksi räyhäkkäästä punk-nuoruudesta? Viisikymppiset Päivi Alasalmi, Minna ja Jari Malja sekä Timo Kiippa kertovat.

Teksti:
Asta Leppä 
Kuvat:
Samuli Ikäheimo, Niclas Mäkelä, Sara Pihlaja, Haastateltavien Kotialbumit

”Kun esikoiskirjani ilmestyi vuonna 1988, tupeerasin tukkani, pukeuduin mustaan ja lähdin juhlimaan. Kadulla kävellessäni muuan nainen kirkaisi: Ilmestyskirjan peto!”

Mitä jäi elämänperinnöksi räyhäkkäästä punk-nuoruudesta? Viisikymppiset Päivi Alasalmi, Minna ja Jari Malja sekä Timo Kiippa kertovat.

Akaalainen kirjailija Päivi Alasalmi, 55

”Vain punk kykeni tunkeutumaan sisimpääni”

”Asuimme lapsuuteni Haukiputaalla, äitini oli opettaja ja isä kunnan maanrakennusmestari. Olin 12-vuotias, kun radiosta rämähti soimaan Sex Pistolsin Anarchy in the UK. Huh, mikä biisi! Olin ihan myyty.

Suosikki-lehdestä ja koulussa parilta tyypiltä näin, minkä näköisiä punkkarit olivat. Aloin ommella minimekkoja ja tuunata t-paitojani, valkaisin farkut kloriitilla kirjaviksi. Revin farkkurotsistani hihat pois ja tussasin selkämykseen punk-bändien nimiä. Kerran eräällä syrjäisellä metsäautotiellä saksimme kaverin kanssa toisillemme pystytukat.

Kotona märistiin talvisin siitä, etten käyttänyt pipoa, mutta pipo olisi litistänyt tupeerauksen. Kerran Oulussa Letkun puistossa muuan iäkäs romanirouva kirkaisi, että kuka on noin nuorelta tytöltä motannut silmät mustiksi. Sen jälkeen rupesin meikkaamaan silmäluomet hiukan hillitymmin kuin tummalla violetilla ja pinkillä.

Koska pärjäsin koulussa hyvin, ulkoasusta ei tullut muuta sanomista. Sain pitää vapaasti oman tyylini.

Viikonloppuisin liftasimme ympäri Suomea rock- ja punk-keikoilla. Aina ei ollut rahaa monen päivän lippuun, mutta elämää oli leirintäalueellakin. Sielun Veljet näin varmaan viisitoista kertaa.

Kerran toimittajakaverini Harri kyllästyi, kun pyysin häntä soittamaan kotibileissä aina vain Siekkareitten kappaleen Haista vittu. Harri äänitti c-kasetin, jonka molemmilla puolilla soi vain tämä biisi. Automankkani käänsi kasetin vielä automaattisesti ympäri. Biisiä olisi siis voinut kuunnella maailman tappiin.

”Punk jätti perinnöksi sen, etten jaksa kauheasti piitata muiden mielipiteistä.”

”Nykyisin kukaan ei voisi ulkoasustani päätellä, että olen entinen punkkari.” Kirjailija Päivi Alasalmi ennen ja nyt.

Päivi Alasalmi: ”Punkin turvin uskalsin heittäytyä kirjailijuuteen”

HC- ja goottipunk auttoivat minua pitämään pääni pystyssä. Ilman punkia olisin vajonnut masennukseen. Olen aina tarvinnut kuoren sisimpäni ympärille. Vain musiikilla on ollut voima tunkeutua sulaan ytimeeni. Rajoja piti testata, ja moni kaveri jäi matkan varrelle. Osa kuoli jo teininä.

Vanhemmiten olen tutustunut käsitteisiin epävakaa persoonallisuus ja impulssikontrollin puute, ja olen oppinut käsittelemään noita tuntemuksia itsessäni. Kun kirjoitan, voin kirjoittaa yömyöhään asti.

Me punkit olimme idealisteja, poliittisiakin, mutta emme milloinkaan puoluepoliittisia. Olimme myös osaltamme romuttamassa suomalaista yhtenäiskulttuuria. Punkiin kuuluu pasifismi, eläintensuojelu, omavaraisuus, kestävä elämäntapa – ylipäätään yhteiskunnan haastaminen ruohonjuuritasolta. Omaan identiteettiini punk on jättänyt perinnöksi sen, etten jaksa kauheasti piitata muiden mielipiteistä. Sama asenne minulla on kirjailijanakin: ottakaa tai jättäkää. Punk on myös antanut rohkeutta. Sen turvin uskalsin aikoinani heittäytyä kirjailijuuteenkin.”

Helsinkiläinen myyntipäällikkö Timo “Kipi” Kiippa, 56

”Punkin tee se itse -meininki oli valtava voima”

– Punk oli osaltaan murtamassa pysähtyneisyyden politiikkaa, Timo Kiippa sanoo.

”Ensin oli musiikki, sitten heimo ja lopulta aate. Punk ei ollut pelkkää musiikkia, vaan myös elämäntapa ja ideologia. Jo nuorena minulle oli tärkeää kaikkien elollisten olentojen hyvinvointi. Olimme myös sitä mieltä, että poliitikot valehtelevat. Minäkin väitin näin nuoren ihmisen itsevarmuudella, vaikken ollut lukenut yhtään politiikan juttua loppuun sanomalehdestä.

Olen vaasalainen yksinhuoltajaäidin poika. Äitini vähän hermoili, kun olemukseni muuttui yläasteen aikana. Tilasin Briteistä punk-kamaa – kuten niittejä, joita sai itse kiinnittää nahkarotsiin. Eniten huolta aiheutti, kun värjäsin toisen puolen tukasta mustaksi ja toisen vaaleaksi. Toisella kertaa vetäisin kaljun. Vaatteitahan saattoi aina vaihtaa, mutta tukkaa ei.

Vaikka opot houkuttelivat lukioon, lähdin amikseen. En tuntenut tarvetta kouluttautua pidemmälle, koska jo punkkarina tekemisiini luotettiin. Olin rajun näköinen, mutta hoidin aina hommani kunnolla. Kun esimerkiksi järjestin punk-keikan Vaasan nuorisotalolla, sain luvan majoittaa muualta tulleita muusikoita sinne. Se oli suuri luottamuksenosoitus aikana, jolloin oli tarkat huviluvat sun muut.

Toki voi miettiä, mikä ylipäätään saa nuoren hakeutumaan pois valtavirrasta. Luulen, ettei minua olisi tyydyttänyt edes hevarina tai diinarina olo. Punkissa oli jotakin primitiivistä, joka iski syvälle sisuksiin. Hyvin moni meistä punkeista oli myös pohjimmiltaan aika herkkiä ihmisiä.

Luotan aina enemmän ihmiseen kuin koneistoon.

Timo Kiippa: ”Punk-aate tarvitsisi uuden tulemisen”

Punkin perintönä olen säilyttänyt vahvan yhteiskunnallisuuden tähän päivään asti. Olen useiden kansalaisjärjestöjen kuukausilahjoittaja ja lisäksi vapaaehtoisena auttamassa nuoria. Kun punk nousi pinnalle 1970-luvun lopulla, ”vihollinen” oli selkeä: autoritaarinen yhtenäiskulttuuri, kekkos-Suomi. Nyt pitäisi vastustaa kaikkialle ujuttautuvaa talouskasvun pakkoa. Muutenkin minuun on punkin perintönä jäänyt tietty epäluottamus systeemejä – niin julkista hallintoa kuin eri ismejäkin – kohtaan. Siksi luotan aina enemmän ihmiseen kuin koneistoon.

Tämän päivän nuorilla ei ole helppoa, heiltä vaaditaan aivan älyttömästi. Punkin tee se itse -meiningin rosoa ei enää kelpuuteta. Mutta itse tekeminen oli valtava voima. Yhä käärin hihat ja ryhdyn vain hommiin, jos asiat seisovat.

Mielestäni punk-aatteella olisi yhä annettavaa tähän maailmanaikaan. Se tarvitsisi jonkinlaisen uuden tulemisen. Me vanhat punkkarit olemmekin perustaneet Punkmuseon kannatusyhdistyksen. Digitaalinen museo avautuu jo tämän vuoden loppupuoliskolla: Punk´s not dead!”

Kouvolalaiset tiedetoimittaja Minna, 57, ja aluepäällikkö Jari Malja, 58

”Punk on yhä iso osa elämäämme”

– Meillä on joka tiistai punkia, kun käymme Jarin bänditreeneissä Lahdessa, Minna Malja kertoo.

Minna: Olin 11-vuotias, kun kuulin Sex Pistolsia radio Luxemburgista. Hilluin Hollolan yläasteella vaarini vanhassa puvuntakissa, jonka kaulusliepeisiin kiinnitin metallinappeja, joissa luki mm. Ydinaseeton Pohjola, Pelle Miljoona ja Ypö-Viis. Punkiin kuului, että asut väsättiin itse, turha kuluttaminen ei kuulunut kuvaan. Halveksin nousukkuutta ja julkisivuelämää.

Jari: Sama juttu, kuulin myös Pistolsien Anarchy in the UK -biisin, ja siitä se lähti. Tulen köyhästä työväenluokkaisesta perheestä, joten muutos punkkariksi ei ollut kovin suuri: kuljin jo valmiiksi risoissa vaatteissa. Hankin puvuntakin, jonka selkämykseen maalasin lateksilla ”Haistakaa vittu”.

M: Minulle punk oli ja on ennen muuta musiikkia, josta saan kiksejä. Punkiin kaltaiseni leppoisat ihmiset voivat kanavoida myös niitä mustempia tunteita. Keikoilla voi tanssia pään tyhjäksi. Jos olisin terapeutti, tarjoaisin punkia lääkkeeksi. Tasaveroisuus ja yhteisöllisyys ovat asioita, jotka pitävät minut yhä tässä jengissä.

Jari Malja 1981 ja 2022. – Bändini SA-Int on ollut pystyssä vuodesta 1984.

J: Minusta on tullut punkin kautta sitkeä ja periksiantamaton rääväsuu. Asuin pitkään Vääksyssä, jossa olin pienen paikkakunnan silmätikku. Ajattelin, että muutto Lahteen avaisi taivaat, mutta mitä vielä. Isommassa kaupungissa oli vain enemmän idiootteja. Punkkarina olo ei ollut helppo valinta. Jatkuvasti sai varoa, ettei saanut turpaan – toki turpaan myös tuli. Enkä tiedä, onko syynä nuoruudessa koettu aggressio, mutta olen vielä nytkin hyvin varautunut ihmisten suhteen ja ystäväpiirini olen pitänyt aina pienenä.

”Jos olisin terapeutti, tarjoaisin punkia lääkkeeksi.”

M: Jenkkilässä vaihto-oppilaana ollut kaverini äänitti minulle Dead Kennedysin levyjä. Biisit olivat hyvin yhteiskunnallisia ja käsittelivät muun muassa sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Vuosikymmeniä myöhemmin yhtyeen nokkamies Jello Biafra puhui festivaaleilla Englannissa. Hän kertoi tunteistaan nuorena: maailma ei ollut hyvä eikä ihmiskunta viisas. Itse tunsin nuorena samaa voimattomuutta.

J: Eihän se maailma vieläkään paremmaksi ole muuttunut. Tunnen yhä vihaa sen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.

Jari Malja: ”Jouduin kuulusteluihin, joissa minun piti todistaa vakaumukseni”

M: Olin aikoinaan työkeikalla Leipzigin kirjamessuilla ja istuin katukahvilassa. Yhtäkkiä kuulin outoa kalinaa. Käännyin ja näin kadulla kävelevän kuusikymppisen punk-pariskunnan, jota sitoi toisiinsa ketju. Melkein purskahdin itkuun liikutuksesta. Lähetin toiveen universumille: kunpa löytäisin kumppanikseni punkkarin, joka jakaisi saman elämäntavan. Ja universumi vastasi. Meillä oli kymmenen vuotta sitten sukuhäiden lisäksi myös punk-häät. Käymme joka vuosi Rebellion-punk-festareilla Briteissä – ne ovat punkkareille kuin joulu.

J: Punk on elämäntapa, se on ajatuksissa, maailmankuva. Yksilönvapaus on ollut minulle aina keskeinen arvo. Kieltäydyin aikoinani asepalveluksesta, eikä se ollut tuolloin mikään helppo prosessi. Jouduin kuulusteluihin, joissa minun piti todistaa vakaumukseni, ja se meni vittuiluksi puolin ja toisin. Taistelin viisi vuotta, kunnes minut vapautettiin armeijasta ja todettiin, että olen yhteiskuntaan sopeutumaton yksilö. Oikeassa olivat. Yhä vieläkin haluan toimia eettisten periaatteideni mukaisesti, yritämme esimerkiksi pitää ekologisen jalanjälkemme pienenä. Palopuheitani ovat kaikki saaneet kuulla varmaan kyllästymiseen saakka.

X