Miia toteutti unelmansa ja pestautui italialaiseen majataloon – kaikki sujui hyvin, kunnes ällöttävin homma paljastui
Millaista olisi toimia majatalon emäntänä Etelä-Euroopassa? Toimittaja Miia Siistonen toteutti päiväunelmansa ja pestautui viikoksi pyörittämään pientä pensionaattia Italiassa.
Piemonte Italiassa tarjosi upeat puitteet unelmapestin kokeilemiselle.
Millaista olisi toimia majatalon emäntänä Etelä-Euroopassa? Toimittaja Miia Siistonen toteutti päiväunelmansa ja pestautui viikoksi pyörittämään pientä pensionaattia Italiassa.
Ciao, koeta pärjätä! Auto katoaa hiekkatien nostattamaan pölypilveen. Seuraavan viikon ajan vastaan Italian Piemontessa sijaitsevan majatalo Casa Visetten toiminnasta, kun sen omistajat matkailevat Etelä-Afrikassa.
Isäntäpari Sari ja Petteri Laine osoittaa ihailtavaa rohkeutta. Kokemukseni majoitusbisneksestä tai ylipäätään palvelualalta on tasan nolla. En ole koskaan edes koskenut maksupäätteeseen. Se ei ole estänyt minua hotelliasiakkaana mielessäni jupisemasta, kuinka itse hoitaisin tämänkin homman paremmin. No, kohtahan se nähdään.
Sari kehottaa varautumaan siihen, että joka viikko sattuu isompia ja pienempiä katastrofeja: rankkasateella kotitie voi sortua ja kovassa tuulessa sen yli voi kaatua puu, salamanisku voi sotkea sähkösysteemin, uima-altaan suodatin voi tukkeutua ja allashuone tulvehtia, poluilla saattaa törmätä villisikalaumaan…
– Jos selviät ilman yhtäkään ongelmaa, piirrä rasti seinään, hän tokaisee.
Olen paljon vartijana.
Piemonte hemmottelee maisemillaan
Mikä sai minut ryhtymään näin uhkarohkeaan kokeiluun? Noh, Suomen talvi. Kun lonkeronharmaat pilvet roikkuvat harteiden tasalla ja taivas viskoo räntäpalloja, sitä alkaa miettiä, olisiko elo jossakin muualla leppoisampaa.
Olen vuosikaudet paennut arjen ankeutta unelmoimalla pienestä majatalosta Etelä-Euroopassa. Viisikymppiset Sari ja Petteri elävät unelmaani todeksi. Jo lyödessään hynttyyt yhteen 25 vuotta sitten he päättivät muuttaa joskus ulkomaille. Kohteeksi valikoitui Italia.
Omassa konsulttifirmassaan työskentelevä Petteri kiertää kouluttamassa myyntiväkeä ympäri maailmaa, joten tukikohdan saattoi perustaa lähes minne tahansa liki lentokenttää. Viestintäalalla toimineelle Sarille piti löytää töitä Italiasta. Oma majatalo kuulosti hyvältä vaihtoehdolta.
Pitkän etsinnän jälkeen sopiva paikka löytyi Pohjois-Italian Piemontesta lähellä keskiaikaista Monforte d’Alban kylää. Rappioituneen entisen viinitilan rakennusten remontointi vei viisi pitkää vuotta. Välillä loppui usko, välillä rahat. Majoitustoiminta käynnistyi 2017.
Ennen saapumistani olin syynännyt kuvia Casa Visettestä ja sen ympäristöstä, mutta silti näkymä notkauttaa polvet. Kaikkialla on siistiä, vaurasta ja vehreää. Viiniköynnösten säntilliset rivit raidoittavat kumpuilevaa maastoa kuin ranskalaiset letit. Piemonten viinialuetta ei suotta ole julistettu maailmanperintökohteeksi.
Taloon voisin muuttaa vaikka heti. Kaikki mahdollinen on säästetty ja kunnostettu: on kuhmuraista tiiltä, rustiikkeja kattoparruja ja jyhkeitä huonekaluja. Vanhan näköiset seinät kätkevät sisälleen modernia tekniikkaa, ja se hieman huolettaa. Petteri on etukäteen lähettänyt laitteiden tarkat käyttöohjeet.
En ymmärrä niistä tuon taivaallista.
Ihan yksinäni minun ei onneksi tarvitse paikkaa pyörittää. Osa-aikainen työntekijä Sara auttaa muutaman tunnin päivässä, ja loppuviikosta työpariksi saapuu Sarin sisko Minna, joka on työskennellyt pitkään asiakaspalvelussa.
Lisäksi kotosalla on Laineiden italiankielentaitoinen tytär Lilli, 17, Lucy-kissa sekä valpas vahti Nalle, noin kuusikiloinen havannankoira.
Nalle-koirasta ei ole turvamieheksi
On aika kääriä hihat. 14-henkinen tanskalaisseurue on juuri poistunut, ja kaikki asunnot, neljä kaksiota ja kaksi yksiötä, siivotaan. Saran lisäksi hätiin saapuu kahden naisen partio.
Hieman ihmettelen, mihin tarvitaan näin paljon porukkaa. Se selviää, kun alan kuurata yhtä huoneistoa. Puoli tuntia aherrettuani olen saanut vasta kylpyhuoneen kelvolliseen kuntoon.
Kannan pyyhkeitä ja kylpytakkeja pesuhuoneeseen, siirrän pyykkejä pesukoneesta kuivuriin ja narulle. Täytän ja tyhjennän tiskikonetta. Opiskelen jätteiden kierrätystä, joka toimii hieman eri systeemillä kuin Suomessa. Kannan nenääni pidellen biojätettä kompostoriin. Näin pohjoiseen ei yllä Kharon tai Kerberos, helleraja paukkuu silti täälläkin. Hiki lentää.
Arkiset askareet eivät vaadi suurta asiantuntemusta, mutta talon tapoihin tottumattomana olen koko ajan vähän hyppyyksissäni. Ai niin, pyykit taisivat unohtua kuivuriin! Apua, onko lemmikkien kupeissa ruokaa? Milloin uima-altaaseen pitikään lisätä klooritabletteja? Jonkinlainen manuaali päivittäisiin rutiineihin olisi tarpeen.
Illansuussa työväki poistuu ja talo on yksin minun. Raviolia keitellessä kaadan lasiin tilkan baroloa, laitan nettiradiosta soimaan Muistojen Bulevardin ja tanssahtelen ympäri keittiötä. Oman elämänsä Julia Roberts se tässä elää todeksi Eat Pray Love -elokuvaa.
Ennen päivänlaskua pissatan koiran ja kiertelen tiluksilla kädet selän takana. Kastelen istutukset, puhdistan uima-altaan suodattimen. Valtakunnassa näyttäisi olevan kaikki hyvin. Mutta taivaanrannassa välähtelevät salamat ja kumea jylinä kuuluu yhä lähempää.
Alan toivoa, että ensimmäinen oma asiakkaani saapuisi pian. Hän on Kimmo, joka pyörittää yhdessä Petterin kanssa viinin maahantuontifirmaa ja tuntee Casa Visetten.
On tuskin pelkkää sattumaa, että isännän ystävän visiitti osuu samaan aikaan kuin omani. Luotsatessaan Suomesta vähän myöhemmin saapuvaa viiniryhmää hän voi samalla pitää silmällä sijaisemännöitsijää. En ole siitä lainkaan pahoillani. Tuntuu turvallisemmalta, että mahdollisen oikosulun sattuessa talossa on joku, joka luultavasti tietää, miten toimia.
Nallesta ei selvästi ole turvamieheksi. Olen yllättänyt koiran seuraamassa kohteliaasti pää kallellaan, kuinka sisälle livahtanut naapurin kissa tyhjentää sen ruokakupin. Ukkonen saa sen tärisemään holtittomasti. Siinä meillä vahti.
Isäntäväki luo majatalon hengen
Tee tästä viikosta itsesi näköinen. Käytä maalaisjärkeä ja elämänkokemusta. Muista myös nauttia, Sari ja Petteri evästivät.
Vaikka puitteet olisivat kuinka komeat, pienen majatalon charmin muodostavat lopulta ihmiset. He luovat sen hengen. Kaksoisagentin roolini on kieltämättä hieman tukala. Joudun pohtimaan, milloin olen palvelualtis emännöitsijä, milloin tilannetta tarkkaileva toimittaja. Ja milloin tohdin olla ihan vain minä.
Varmuuden vuoksi kerron saapuville vieraille heti oikean ammattini ja että olen täällä vain tuuraamassa. Jos mokaan, se ei mene isäntäväen piikkiin.
Personoin palveluani opettelemalla jo kättelyssä kaikkien viikon aikana majoittuvien nimet: ruotsalaisperhe Julia, Johan sekä lapset Juni ja Matteo, ranskalaiset Caroline, Franck ja Emma-tytär sekä koira Poppy, Kimmon suomalainen viiniryhmä Aadel, Antti ja Joona.
Talon toinen pääty, jonne myös minä majoitun, on periaatteessa Laineiden yksityisaluetta, mutta työ tunkeutuu sinnekin. Aina joku pistäytyy oven raossa: Vauva sotki lakanat, toisitko puhtaat? Astianpesuaine on loppu, saataisiinko lisää?
Myös yllätyksiä sattuu. Jo kertaalleen poistuneen ruotsalaisperheen lento osoittautuu ylibuukatuksi, ja he palaavat jatkamaan lomaa pariksi päiväksi. Huone pitää siistiä pikaisesti.
Joutohetkinä keksin itselleni puuhaa: imuroin talon autot, kitken uima-allasta ympäröivän kivipuutarhan, järjestelen vieraskeittiön astiat avohyllyille näteiksi rykelmiksi. Ehdin jopa välillä poolille varjon alle lueskelemaan.
Sitten alkaa tapahtua.
Homma ei jää estetiikasta kiinni
Olin olettanut Kimmon isännöimien vieraiden olevan tavallisia viininharrastajia. Juuri ennen ryhmän saapumista käy ilmi, että miehet ovat ravintola-alan huippuammattilaisia. A-pu-a! Askareisiini kuuluu valmistaa heille aamupalaa. Mitä jos ne ovat hirveitä nirppanokkia, joille ei kelpaa mikään.
Tarjoan miehille janojuomaksi olutta pitkän automatkan jälkeen. Kädet tärisevät niin, etten saa pulloja irti kartonkipakkauksesta ja on pakko ottaa avuksi sakset. Mahtava alku! Ryhmän poistuttua viinitarhoille maistelutilaisuuksiin vetäydyn vieraskeittiöön kattamaan pöydän valmiiksi aamua varten.
Käytän hyvän tovin valikoiden sopivia tabletteja, astioita ja lautasliinoja, ruokailuvälineet asettelen millintarkasti. Estetiikasta tämä ei ainakaan jää kiinni. Googlaan varulta myös pressopannun käyttöohjeet.
Viinimiehet osoittautuvat kilteiksi ja huomaavaisiksi. Yksi haluaa munakkaan, ja kun tunnustan, että minun taidoillani se tuskin yltää toivotulle tasolle, toinen tarjoutuu paistamaan sen puolestani.
Aterian jälkeen he pakkaavat näppärästi leikkeleet ja juustot kääreisiin ja kokoavat astiat siisteiksi pinoiksi tiskipöydälle. Siinä vaiheessa, kun yksi alkaa pyyhkiä pöytää, pitää jo toppuutella: ”Hei, asiakas, alapas laputtaa siitä!”
Emännän paineensietokyky joutuu koetukselle, kun yhtenä päivänä parin tunnin aikana pitäisi ratketa moneen suuntaan. Samalla kun torinolainen Marco ottaa kuvia tätä juttua varten, meidän on paikalle ennättäneen Minnan kanssa määrä valmistaa viinimiesten vieraaksi kutsutuille kahdelle paikalliselle viininviljelijälle antipasti-pöytä: kinkkua, leikkeleitä, juustoja, hedelmiä.
Asettelu on syytä tehdä taiten, emmehän halua vaikuttaa suomalaisilta junteilta. Ojennan veitsen valokuvaajalle: prego, näytä sinä mallia!
Yksi asiakkaista toivoo paitansa pestävän ja tulee kysely majoittumismahdollisuudesta. Vieraiden jo saavuttua huomaan, että oikeaoppisten läpinäkymättömien, viininmaisteluun tarkoitettujen sylkykuppien sijaan emännöitsijäkollega on kattanut kirkkaat lasit. Ne vaihdetaan vaivihkaa.
Keittiöhengettäristä kuoriutuu roskakuskeja
Valmistautuessamme nostamaan seurueen kanssa tervetuliaismaljan Etelä-Afrikasta soitetaan: olemmehan muistaneet, että huomenna on sekajätteen keräyspäivä. Tuota, emme. Ääni linjan toisessa päässä hieman kohoaa, kun meille selvitetään, että isot roskasaavit on toimitettava hetimiten kilometrin päähän tienvarteen.
Kukkamekot veks, rukkaset kouraan ja keittiöhengettäret muuntautuvat roskakuskeiksi. Minna erehtyy kurkistamaan saaveihin: ne kuhisevat matoja. Se ei kuulemma ole mitenkään tavatonta näillä helteillä.
Nostamme astiat farmariauton takatilaan, rullaan ikkunan auki ja roikotan päätä ulkona ajomatkan ajan. Kun homma on suoritettu, paiskaamme ylävitoset.
Illalla juhlitaan. Yhdellä viinimiehistä on syntymäpäivä, ja sen kunniaksi pöytään katetaan jotain suunnilleen jeesuksenaikaista, jumalattoman hyvää punaviiniä. Tällä kertaa ei syljetä kuppiin vaan juoma niellään nautiskellen. Pimeydestä laakson toiselta puolelta kantautuu soitantaa. Yö on lempeä, kaskaat laulavat, uima-altaan yllä mollottaa superkuu.
Tällaisiin hetkiin kiteytynee majatalon pitämisen viehätys. Ympärillä istuu iltaa joukko ihmisiä, joihin tuskin törmäisin missään muualla. Olemme käyneet jo sen verran tutuiksi, että suojausta voidaan laskea. Juttu lentää, nauru raikaa. Juuri nyt en taida olla emännöitsijä enkä toimittaja, vaan ihan vain minä.
Aamulla vieraat ovat poistuneet ja huoneissa leijailee enää mieto partaveden tuoksu. Kohta saapuvat uudet ihmiset.
Hyvästi Piemonte
Suuret katastrofit vältettiin. Vahtivuoroni päättyessä talo on yhä pystyssä, lemmikit tallessa, puutarhan kasvit hengissä. Yhden viinilasin rikoin ja eräänä iltana unohdin pudottaa puhdistuslaitteen uima-altaaseen. Kukaan asiakkaista ei valittanut.
Taisin päästä aika helpolla. Onnistuin delegoimaan hankalimmat ja vastenmielisimmät tehtävät muille. Maksupäätteeseen ei tarvinnut koskea, sillä apulainen Sara hoiti asiakkaiden rekisteröinnin ja laskutuksen. Minna otti kontolleen biojätteen ja kuskin hommat. Minulle kertakokeilu auton ratissa kapeilla serpentiiniteillä nosti kylmän hien otsanrajaan ja vei voimat polvista. Munakkaan valmistamisenkin ulkoistin pysyvästi.
Lähtöpäivänä ranskalainen rouva kiittelee vuolaasti paikkaa ja palvelua: Tout etait parfait, kaikki oli täydellistä. Ajattelen samoin. Mutta olisiko minusta oikeasti näihin hommiin? Epäilen. Pitkän päälle majatalon vieraiden jatkuva vaihtuvuus kävisi luultavasti liian raskaaksi kaltaiselleni introvertille – työtaakasta ja taloudellisesta vastuusta puhumattakaan.
Mutta unelmoimasta se ei estä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous