Tätä on olla sairaanhoitaja Ruotsissa tai Kanadassa: ”Koulutan teho-osastolle vastavalmistuneita ilman aiempaa työkokemusta”

Suomalainen sairaanhoitaja on palkkakuopassa, mutta tilipussi on niukka myös Brasiliassa ja Ranskassa. Hoitajia ympäri maailman yhdistää ammattiylpeys ja tahto taistella parempien työolojen puolesta.

Amanda Wallace, 37, hoitaa trauma- ja neurologista tehohoitoa vaativia potilaita torontolaisessa sairaalassa. Työssä tarvitaan paitsi ammatillista osaamista myös ihmissuhdetaitoja.

– Yhtenä päivänä ihminen elää tavallista arkea ja seuraavana hän makaa halvaantuneena letkuissa – monet äkillisen aivovaltimon puhkeamisen seurauksena. Olen paljon tekemisissä omaisten kanssa, joille tilanne on stressaava. He saattavat soittaa useita kertoja päivässä tiedustellakseen läheisensä vointia, Amanda kertoo.

Puhelimessa pienet eleet, kuten äänestä kuuluva hymy ja rauhallinen puhe, ovat tärkeitä. Joskus Amanda pyytää paikalla olevia omaisia näyttämään sairastuneen läheisen valokuvaa ja kertomaan hänestä.

Jos potilas on koronapositiivinen, hänen luokseen ei päästetä vierailijoita.

– Tällöin koitamme järjestää virtuaalitapaamisia älytabletin ja Zoomin avulla. Se on haastavaa, sillä useimmat covid-potilaamme ovat hyvin sairaita ja hoitoaikataulumme ovat tiukat, Amanda sanoo.

Neurologisissa vaurioissa hoitopäätökset on tehtävä nopeasti, mikä tuo työhön haastetta ja mielenkiintoa.

– Alalle tullessani huomasin nopeasti, että sairaanhoitajan ammatissa vaaditaan jämäkkyyttä. Vuosien kuluessa olen löytänyt oman ääneni ja uskallan kertoa näkemykseni potilaan hoidosta.

Kiinnostavan työnkuvan varjopuolena on sairaanhoitajien palkkakehitys, joka ei Kanadassa ole pysynyt inflaation tahdissa. Amandan vuosiansiot 12 työvuoden jälkeen ennen veroja ovat noin 90 000 Kanadan dollaria eli hieman yli 63 000 euroa. Palkka ei riitä elämiseen suurkaupungissa, minkä vuoksi Amanda toimii myös rekrytointikonsulttina sairaanhoitajia välittävälle firmalle.

”Pandemia-aikana en ole voinut ottaa lomaa töistäni kahteen vuoteen.”

Vaikka käynnissä on maanlaajuinen kampanja hoitajien työolojen parantamiseksi, monet Amandan kollegoista ovat vaihtaneet alaa tai lähteneet töihin Yhdysvaltoihin paremman tilin houkuttelemina.

– Resurssipulan vuoksi vastavalmistuneita sairaanhoitajia palkataan nyt teho-osastolle ilman aiempaa työkokemusta. Koulutan heitä työhön, sillä kiire ja kokemattomuus ovat vaarallinen yhdistelmä. Haluan myös jakaa hyvää eteenpäin; kun aikanaan aloitin urani tavallisella vuodeosastolla, varmistin mentoriltani monta kertaa päivässä, että teen toimenpiteet oikein.

Amanda itse ei ole harkinnut pakoa hoitoalalta.

– Kanada on kotimaani. Haluan asua täällä ja pysyä ammatissa, johon olen saanut koulutuksen.

Syksyllä 2021 Amanda halusi laajentaa työnkuvaansa ja vaihtoi uuteen sairaalaan. Siirtymäaika mahdollisti poikkeuksellisen, kuukauden mittaisen palkattoman vapaan, mutta palkallinen kuukauden vuosiloma kutistui uuden työn vuoksi kolmeen viikkoon.

– Pandemia-aikana en ole voinut ottaa lomaa töistäni kahteen vuoteen – meidät velvoitetaan tulemaan töihin työnantajan pyytäessä. Nyt haaveilen pitäväni viikon mittaisen loman ensi syksynä.

Töistä palautumisessa auttavat uni, meditointi ja lenkkeily Meksikosta adoptoidun rescue-koiran kanssa. Vaikka vuorotyössä arkivapaat kuluvat nopeasti, aikaa riittää myös avopuolisolle sekä rakkaalle harrastukselle ultrajuoksulle.

– Viime elokuussa osallistuin Mont Blancin vuoristossa järjestettyyn 100 mailin (160 kilometrin) maratonkisaan, johon treenasin kolme vuotta. Juoksin 30 kilometrin edestakaiset työmatkatkin. Saavutin maalin 45 tunnissa, yhdellä rupeamalla.

Voimaa Amanda saa myös potilaskohtaamisista. Joskus johonkuhun muodostuu ihan erityinen suhde. Kesällä 2018 osastolle saapui viisikymppinen Karen, joka soitti ukulelea folk-bändissä. Valtimon puhkeaminen selkärangassa oli johtanut neliraajahalvaantumiseen.

– Karenille asennettiin ensimmäisenä potilaana Kanadassa tahdistin palleaan auttamaan hengittämisessä. Kuntoutumisprosessin edetessä hän opetteli uudelleen puhumaan ja kertoi haluavansa osallistua juoksukilpailuun kanssani. Järjestin varainkeruun erikoisvalmisteista pyörätuolia varten. Vielä tänä keväänä aiomme kokea maratonin yhdessä, Karen pyörätuolissa ja minä juosten.

Kiireen tuntu on aina läsnä

Sairaanhoitajana 15 vuotta työskennellyt Élodie Metreau, 41, huolehtii erilaisiin tähystystutkimuksiin saapuvista potilaista Angoulêmen keskussairaalassa Brien kaupungissa Lounais-Ranskassa.

– Tässä työssä tulee pitää niin potilaista kuin kollegoistakin, jotta ammattia jaksaa harjoittaa menestyksekkäästi. Työni on tiimityötä, olemme hitsautuneet hyvin yhteen toisten sairaanhoitajien ja lääkäreiden kanssa, hän sanoo.

Vuosikymmenen ajan Élodie teki vuorotyötä, mutta lopulta valvominen aiheutti pahoja uniongelmia. Vuorotyö vaihtui säännölliseen päivätyöhön, vaikka toisinaan Élodie hälytetään paikalle myös iltaisin ja viikonloppuisin.

Töissä kiireen tuntu on aina läsnä.

– Juoksen jatkuvasti paikasta toiseen, vastailen puhelimeen ja hoidan sataa asiaa yhtä aikaa. Toivoisin, että potilaiden kohtaamiseen jäisi nykyistä enemmän aikaa.

Sairaanhoitajan ammatti ei Élodien mukaan juuri nyt houkuttele nuorempaa sukupolvea Ranskassa. Monet ajattelevat, että vuorotyöstä ei makseta riittävästi suhteessa sen vaativuuteen. Élodien omat kuukausiansiot ovat noin 2400 euroa kuukaudessa. Sunnuntailisää hänelle maksetaan 45 euroa päivältä.

– Vaikka koronapandemian myötä palkkoja on tarkistettu, myös Ranskassa on ollut esillä vaatimus sairaanhoitajien palkankorotukseen. Itse asun maaseudulla, siellä elinkustannukset ovat pienemmät kuin suurkaupungissa. Tilannetta helpottaa myös se, että meitä on kaksi aikuista tienaamassa.

Élodielle kuuluu 25 palkallista lomapäivää vuodessa.

– Viimeksi vietin lomaa viikon joulusta uuteenvuoteen. Teen viikossa töitä yhteensä 35 tuntia, mutta käytännössä työaika kipuaa 37 tai 38 viikkotuntiin. Ylimenevistä tunneista lomapäiväsaldoni karttuu vielä 12 ylimääräisellä päivällä.

Työuran raskaimmat hetket ovat osuneet yövuoroihin Angoulêmen sairaalan palliatiivisella osastolla.

– Olin yksin vastuussa 25 potilaasta, joista moni sairasti parantumatonta syöpää. Etenkin yöaikaan he kokivat olonsa yksinäisiksi ja ahdistuneiksi. Olin potilaiden vierellä heidän viimeisinä hetkinään. Niissä hetkissä koin, että tekemälläni työllä on merkitystä.

Toisin kuin uran alussa, työt eivät enää seuraa Élodieta kotiin.

– Vapaa-ajan pyhitän puolisolleni ja teini-ikäisille tyttärilleni. Myös vanhempieni kanssa minulla on läheiset välit. Ravintolakäynnit ja urheileminen tuovat hyvää vastapainoa työnteolle. Haluan nauttia jokaisesta päivästä tässä ja nyt, sillä tulevasta ei kukaan tiedä.

Ikävä vuorotyöhön

Parikymppisenä ruotsalainen Monica Mörck, 39, vielä etsi omaa ammatillista polkuaan. Hän päätti lähteä sisarensa luokse Los Angelesiin.

– Viihdyin siellä niin hyvin, että hankin opiskelijaviisumin ja ilmoittauduin hetken päähänpistosta Santa Monica Collegeen lukemaan psykologiaa ja ihmisen biologiaa. Innostuinkin niin, että muutaman kuukauden päästä olin jo aloittanut sairaanhoitajaopintoni Tukholmassa.

Monica työskenteli Danderydin sairaalassa Tukholmassa sisätautiosastolla kuuden vuoden ajan, kunnes jäi äitiysvapaalle.

– Hoidin vauvaa ja opiskelin, sillä halusin erikoistua anestesiasairaanhoitajaksi. Äitiysvapaani jälkeen tein työharjoitteluni Södersjukhusetissa, jossa lopulta työskentelin 10 vuoden ajan. Koulutin myös hoitajia anestesiatyöhön, mikä avasi ovet Karoliiniseen sairaalaan vuonna 2021. Nyt jo puolet työajastani kuluu kouluttamiseen.

Södersjukhusetissa Monica teki vuorotyötä; päivisin, öisin, viikonloppuisin ja juhlapyhinä.

– Minulle tämä sopi hyvin. Erityisesti nautin arkivapaista, kun keskellä viikkoa pääsin kampaajalle tai kuntosalille. Jos takana oli rankka vuoro, nostelin painoja 1,5 tuntia ja toiset 1,5 tuntia palkitsin itseni istumalla saunan lauteilla. Nyt totuttelen päivätyöhön. Joskus tuntuu, että yhden työpäivän päätyttyä kotona odottaa uusi työrupeama siivouksineen ja kokkaamisineen.

Anestesiahoitajan työ on vastuullista ja itsenäistä. Se, että rutiinitoimenpiteissä lääkäri ei ole läsnä joka hetki, tuntui aluksi pelottavalta, mutta nyt Monica kokee sen olevan yksi työnsä parhaista puolista.

Kaiken keskiössä ovat potilaat.

– Monet leikkaussaliin tulevat potilaat pelkäävät, etteivät herää nukutuksesta. Vaikka vietän heidän vierellään vain hetken, voin lievittää pelkoa rauhoittavilla sanoilla ja jutustelulla. Usein ennen nukahtamista pyydän potilasta ajattelemaan jotakin ihanaa, kuten hiekkarantaa tai parasta konserttikokemusta ikinä.

Toisinaan työssä on osattava heittäytyä hetkeen. Vastikään leikkauspöydällä Monicaa odotti pelokas tyttö, jonka kanssa ei ollut yhteistä kieltä.

– Katseiden ja eleiden avulla löytyi laulu, joka oli potilaalle tuttu ja rauhoittava. Päätin siinä kohtaa ottaa kaikki keinot käyttöön ja aloin laulaa kyseistä laulua. Tyttö vastasi minulle pienellä hymyllä.

Palkkaansa ja lomapäiviensä määrään Monica on varsin tyytyväinen. Kuukausiansiot ovat kivunneet 16 vuodessa 18 000 Ruotsin kruunusta eli noin 1700 eurosta 47 000 kruunuun, noin 4400 euroon. Myös omaehtoinen kouluttautuminen ja aktiivinen vaikuttaminen työyhteisössä, kuten hoitajien ensiapukurssien vetäminen, ovat kartuttaneet tilipussia.

Monica täyttää tänä vuonna 40, mikä nostaa palkallisen loman kuuteen viikkoon vuodessa.

– Olen pian lähdössä hiihtoreissulle ystävieni kanssa ja kesällä aion pitää kuukauden mittaisen loman. Ajankohdasta voin joutua neuvottelemaan, mutta se kuuluu työn luonteeseen, Monica sanoo.

Tulevaisuudessa hän uskoo vielä palaavansa vuorotyöhön leikkaussaliin.

– Vaikka ympärillä olisi hälinää ja kiirettä, salissa vallitsee rauha. Kohtaan potilaat sairaalavaatteisiin puettuina, kenelläkään ei ole koruja eikä silmälaseja. En voi tietää, keräileekö ihminen Guccin käsilaukkuja, vai elääkö hän kadulla. Hetken aikaa kaikki ovat samalla viivalla.

Jokainen potilas jättää jäljen

Brasilialainen sairaanhoitaja Rochele da Silva, 52, työskentelee eteläisessä Santa Catarinan osavaltion pääkaupungissa Florianopoliksessa. Noin 420 neliökilometrin suuruisella saarella kaikki on lähellä – julkisin verovaroin ylläpidetty Nereu Ramoksen sairaala, jossa potilaspaikkoja on 66, sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Rochelen kotoa.

26-vuotisen uransa aikana Rochele on seurannut läheltä sairaanhoitajan työnkuvan muuttumista.

– Ennen työtä tehtiin käsillä ja rakkaudella. Nyt nojataan enemmän tieteeseen ja teknologiaan, joiden kehittyminen on toki helpottanut hoitotyötä.

Farmaseutti-isänsä jalanjälkiä terveydenhuoltoalalle seuranneen Rochelen työpäivät ovat kiireisiä. Hoitotyön lisäksi hän opettaa ja tekee riskianalyyseja. Nereu Ramoksen sairaalassa hoidon laatua pyritään jatkuvasti parantamaan.

– Olen erikoistunut infektioiden ja haavojen hoitoon ja kohdannut urallani paljon hiv-potilaita. Vuonna 1996 annoin ensimmäisenä sairaanhoitajana Brasiliassa hiv-tartunnan saaneelle hoitoon kehitettyä täsmälääkettä. Pääsin sen ansiosta paikallislehteenkin, Rochele kertoo.

Rochele on ehtinyt työskennellä niin ensiapupoliklinikalla, terveyskeskuksessa kuin yksityisellä syöpäklinikallakin.

– Parasta työssäni on potilaiden antama palaute. Saan voimia työn tekemiseen, kun hoidettava lähtee kotiin iloisena saamastaan avusta.

Terveydenhuollon tila Santa Catarinassa on ollut koronapandemiankin aikana poikkeuksellisen hyvä muuhun maahan verrattuna.

”Olemme taistelleet 20 vuotta paremmasta vähimmäispalkasta.”

Työvoimaa ja lääkkeitä on riittävästi, ainoastaan palkat voisivat olla paremmat.

– Olemme taistelleet Brasiliassa 20 vuoden ajan saadaksemme paremman vähimmäispalkan sairaanhoitajille. Nyt elämme jännittäviä aikoja, sillä lakiesitys korkeakoulutettujen sairaanhoitajien 4650 realin minimikuukausipalkasta on parhaillaan parlamentin käsiteltävänä. Toivomme hartaasti, että esitys menee läpi.

Rochelen omat kuukausiansiot ovat noin 6 000 Brasilian realia eli hieman yli 1 000 euroa.

– Pärjään palkalla, koska vietän yksinkertaista elämää. Olen työlläni maksanut taloni, vapaa-ajan asuntoni ja autoni. Muuta omaisuutta minulla ei ole, mutta olen silti onnellinen. Haluan tehdä työtäni eläkeikään asti. Näillä näkymin pääsen eläkkeelle noin 60-vuotiaana.

Palkallisia lomapäiviä Rochelelle kertyy vuodessa kuukauden verran. Lisäksi joka viides vuosi maksetaan bonuksena ylimääräiset 90 lomapäivää.

Toisinaan Rochele miettii työasioita vielä illallakin kerrostalokolmiossaan, jonka hän jakaa kissojensa Solin ja Luan kanssa.

– Jokainen kohtaamani potilas jättää minuun häivähdyksen itsestään. Parhaiten mieli tyhjentyy työasioista vapaa-ajan asunnollani. Siellä voin tarttua ruohonleikkuriin tai entisöidä ja rakentaa huonekaluja.

• Työ ja raha

  Sairaanhoitajan työn hylännyt Nina Järn: "Aamuisin tunsin hyppääväni liikkuvan junan eteen juoksemaan"

• Podcast

  Annan podcast: ”Tyrin aivan kaiken ja jäin lopulta yksin” – sairaanhoitaja Sanna Autio loukkasi töissä selkänsä ja jäi vuosiksi päihdekoukkuun

• Työ ja raha

  Virpi Lempiäinen vaihtoi uransa hoitaja-arkeen: ”Vaativinta, mitä olen ikinä tehnyt”