Riikka Suomisen Vapausvälitys on kiehtova tarina tuoreen kansanedustajan ihmissuhdekiemuroista – lue Annan suosittu jatkis yhdessä osassa!

Anu Ventoniemi on eduskuntavaalien ääniharava. Puoluetovereista puolet odottaa hänen mokaavan, rakastaja odottaa jälleennäkemistä Hotelli Pasilassa ja aviomies raskaustestiin kahta viivaa. Anu itse ei saa mielestään kotitalon alakertaan auennutta Vapausvälitystä. – Riikka Suomisen Annaan kirjoittama jatkokertomus julkaistaan nyt yhdessä osassa.

Lue myös: Virpi Hämeen-Anttilan mukaansatempaava jatkis nyt yhdessä osassa! Tuhkimo ei syntynyt saunassa kertoo seurapiirien naisista 1900-luvun alun Suomessa

Tänään oli loppuelämän ensimmäinen päivä. Silti Anusta tuntui jo herätessä. Tänään ei tarvitsisi edes valehdella mitään aamiaisesta. Sen sijaan hän nappasi Instagramiin kuvan tukasta tyynylle tippuneesta glitteristä. ”Väsynyt mutta onnellinen.” Vaali-ilta oli ollut yhtä säihkettä ja humua. Anu hiipi nukkuvan Roopen vierestä suihkuun. Kello oli vasta kuusi, mutta vaalikampanjan väsymys oli karissut. Se oli kaikonnut jo sillä hetkellä, kun ennakkoäänten tulokset olivat edellisiltana lävähtäneet yökerhon seinään. Hetkeä myöhemmin puoluesihteeri-Pirkko oli noussut lavalle ja julistanut oman laskelmansa lopullisesta tuloksesta: uskomattomat kuusitoista kansanedustajaa! Puoliltaöin oli selvinnyt, että Pirkon laskelma oli heittänyt yhdellä, mutta silti liberaalit saattoivat juhlia kaikkien aikojen vaalivoittoaan.

Anu oli seissyt yökerhon lavan edessä. Hänellä oli vaalea juhlamekko, jotta toimittajat bongaisivat hänet tungoksessakin. Ja vientiä oli riittänyt. Anu oli saanut jakaa kommentteja äänensä käheäksi.

Roope oli ollut jo nukkumassa, kun Anu yöllä palasi kotiin. Yöpöydällä oli odottanut lappu, johon oli piirretty sydämiä. ”You did it! Jääkaapissa aamiainen rakkaalle tähtipoliitikolle”, siinä luki Roopen lennokkaalla käsialalla.

Anu hörppäsi jääkaapista Roopen valmiiksi sekoittaman ateriankorvikkeen ja heitti käsilaukkuunsa pari pähkinäpatukkaa.

Hän puki päälleen henkarille odottamaan valitut vaatteet: pliseeratun hameen ja ohuen villatakin. Niissä ei ollut raitoja tai pieniä ruutuja. Kevään tv-tenteissä Anu oli oppinut, että sellaiset voisivat vastaanottimen ruudussa alkaa elää omaa elämäänsä. Senkin hän oli oppinut, ettei televisioesiintymisiin tarvinnut meikata. Lähetykseen tehtäisiin joka tapauksessa niin huolellinen maski, että sillä pystyi edustamaan loppupäivän. Niinpä Anu lähti kotoa poikkeuksellisesti meikittä. Hän toivoi, ettei matkalla kukaan haluaisi ottaa kuvaa tuoreen ääniharavan kanssa.

Tuolinkarmilta hän nappasi jalkaansa myös älysukat. Ne olivat Roopen toivo varhaisesta eläköitymisestä. Hänen startupinsa oli jo kerännyt sievoisen summan rahaa tekniikkaan, joka seurasi käyttäjän askelmääriä, sykettä ja painoa.

”Askel askeleelta menestykseen”, luki firman esitteessä.

Anusta menestyksen kaupittelu oli vähän paksua, mutta Roope oli loukkaantuneena selittänyt sloganin kuulostavan paremmalta englanniksi. Piti tehdä selväksi, etteivät kyseessä olleet mitkään neljänsadan euron hajunsieppaajat.

”Ja ainahan mainokset maalailevat”, Roope oli puolustautunut. ”Vähän niin kuin se Vapaampi tulevaisuus…”

”…oikea muutos”, Anu oli tuskaisena täydentänyt. Niin puolueen vaalilause oli näissä vaaleissa kuulunut. Lause oli lukenut bussipysäkkijulisteissa ja lehtimainoksissa. Monessa niistä oli ollut Anun kasvot. Hyvin monessa. Kateellisille ehdokaskollegoille Anu perusteltiin sillä, että puolueen piti satsata erityisesti naisäänestäjien tavoittamiseen. Siis niille kateellisille, jotka uskalsivat Pirkolta aiheesta kysyä.

Mainoslauseen tyhjä mahtipontisuus sai Anun vieläkin kiemurtelemaan. Mutta mainostoimiston kaulahuivimiehet olivat vakuuttaneet vaalipäällikön. Ja kai liberaaleilta olisi sitten ollut laimeaa luvata nopeampia työlupia ja valinnanvapautta terveydenhoitoon, kun yksi poliittinen vastustaja lupasi solidaarisuutta, toinen palauttaa Suomeen 50-luvun lintukodon ja loput yleisesti vain mannaa ja maailmanmestaruuksia.

Silti se, että oma puolue viljeli samoja lat­teuksia tuntui kalsealta. Tavoitteet, oikeastaan koko demokraattinen päätöksenteko, näyttivät vähän halvalta, kun ne paketoitiin ylisanoihin ja painettiin mainosjulisteisiin. Mutta halpahintaisuudesta viis, taktiikka oli toiminut ja vaalit voitettu. Vain sillä oli merkitystä. Nyt he pääsisivät muuttamaan maailmaa.

Ruumiinlämpö aktivoi sukat, ja Anu pystyi puhelimen näytöltä seuraamaan terveydentilaansa: Paino oli laskenut viimeisen seitsemän päivän aikana kaksi kiloa. Syke koholla. Loistokasta päivää! sukat toivottivat.

Toivoa sopii, Anu mietti ja vilkaisi kelloa. Hän halusi olla tv-talolla niin ajoissa, että ehtisi käydä rauhassa läpi muistiinpanonsa.

Pöydällä lojui puoleen mainoskynä. Sillä hän tuhersi kirjekuoreen: Kiitos aamiaisesta. Nähdään illalla rakas!

Roopelta oli jäänyt pöydälle auki myös aikakauslehti. Kalliissa housupuvussa poseeraava naisjohtaja kertoi uransa lähteneen todelliseen nousuun lapsen syntymän myötä.

Roope oli tuskin sattumalta jättänyt aukeamaa Anulle nähtäväksi. Vaalit oli rauhoitettu perheenperustamiskeskusteluilta, mutta nyt Anun hengähdystauko oli käytetty.

Kevään aikana oli kertynyt muutakin suhdevelkaa. Pitäisi juhlia Roopen kanssa vaalimenestystä ja pitää tukiryhmälle kiitosbileet. Parasta ystäväänsä Siskoa Anu ei ollut nähnyt aikoihin muualla kuin vilaukselta lentolehtisiä jakamassa. Eikä loppukevät ollut tuomassa helpotusta tahtiin. Hyvä kun Anu ehtisi edes vessan vetää kalenterimerkintöjen välissä. Pitkiä päiviä hallitusneuvotteluissa ja pitkiä viikonloppupäiviä puoluetoimistolla pohtimassa, millaiset kompromissit puo­lueen jäsenet olisivat valmiit nielemään. Siirtymät kokouksesta toiseen kuluisivat puhelimessa kylvämässä epäluottamusta puolueen puheenjohtajaa kohtaan. ”Otto tekee varmasti parhaansa mutta…” Yöt Anu vastaisi somekommentteihin ja kirjoittaisi blogeja.

Raitiovaunun tuloon oli neljä minuuttia. Kuulokkeissa Anulla oli seurana Ykkösaamu, kuten aina työmatkalla. Onneksi vaalianalyyseissa ei kuulunut olevan mitään uutta, päässä painoivat eilisillan skoolailut. Anu onnitteli itseään, ettei ollut lähtenyt puoluetoimistolle jatkoille. Yöllä se oli harmittanut, mutta aamulle oli sovittu kolme haastattelua.

”Rakkautta ensi silmäyksellä, sitä me haetaan! Pystytkö sä siihen? Moni suomalainen tapaa sut nyt ekaa kertaa”, puolueen viestintäpäällikkö Jasmin oli evästänyt. Se kuulosti kuin Anu olisi koko kansan miniäkokelas, ja siitä ehkä naispoliitikkojen kohdalla olikin kyse. Piti osoittaa olevansa pätevä ja katseenkestävä eikä ainakaan leuhka.

Ensin vuorossa oli Yleisradio, sitten mainostelevision aamuohjelma ja lopuksi Päivälehden nettilähetys.

Syytä hermoiluun ei kuulemma olisi. Jasminin mukaan kaikki toimittajat kysyisivät samat kysymykset. Kukaan ei alkaisi ensimmäisenä grillata vaalien äänikuningatarta. Ja lähetyksessä jännitys auttaisi skarppaamaan.

”Nauti honeymoonistasi”, oli puoluesihteeri-Pirkkokin eilen sanonut, kun hän illan päätteeksi halasi Anua Mannerheimintiellä.

Jokin siinä kuulosti pahaenteiseltä.

Anu vaihteli painoa jalalta toiselle ja lepuutti silmiään vastapäisen kivijalan liikehuoneistossa. Sen ikkunassa luki Vapausvälitys – Frihetsverket. Laivastonsiniset tarrat olivat olleet paikoillaan koko kevään, mutta Anulle ei ollut vieläkään selvinnyt, mitä paikassa myytiin. Aamuisin liiketila oli pimeä, kun hän lähti kävellen eduskuntaan. Viime viikkoina aamulähdöt olivat olleet vieläkin aikaisempia, koska piti ehtiä katukampanjoimaan aamun työmatkalaisille. Ja iltaisin, kun Anu palasi kotiin, oli välitys jo sulkenut ovensa. Näyteikkunan nimi ei paljastanut mitään. Ikkunaan ripustetut julisteet lähinnä hämmensivät. Ratikkapysäkille saakka tekstit eivät näkyneet, mutta Anu oli lukenut ne niin monta kertaa, että hän osasi mainoslauseet ulkoa.

”Suomen suurin vapauden välittäjä.”

”Tiesithän että vapaus on subjektiivinen oikeus. Ano omaasi jo tänään!”

”Jopa 100% vapausaste. Vapaudenhakijana olet oikeutettu tukeen. Tee oma hakemuksesi www.vapausvalitys.fi”

Anun oli pitänyt googlata Vapausvälitys, mutta se oli unohtunut, kun kevään päivät olivat olleet niin täynnä puolueen strategian esittelyä ja sitten tukiryhmän kokouksia ja vaalipaneeleita. Anu alkoi kaivaa puhelintaan käsilaukusta, mutta samassa raitiovaunu jo näkyi liikennevaloissa.

Hän nousi kyytiin ja totesi, ettei googlaamiseen olisi nytkään aikaa. Onnitteluja oli valtavasti. Tekstiviestejä oli kymmeniä, ja Messengerin päällä olevassa pallossa oleva luku kasvoi joka vilkaisulla. Avustaja-Pessi oli luvannut vastata Instagramin viesteihin Anun puolesta. He olivat yhdessä muotoilleet henkilökohtaiselta kuulostavia lauseita, joita Pessi voisi kopioida vastauksiin.

Anu selasi raitiovaunussa onnitteluja, sydämiä ja halauksia, joita anoppi, entiset ­asiakkaat, naapurit ja tukiryhmäläiset olivat lähettäneet. Muihin viesteihin ei kehtaisi vastata näin aikaisin, mutta äidille hän tekstasi nopeat kiitokset ja lupasi soittaa heti kun vain ehtisi.

Yhdessä viesteistä luki vain ”Koska nähdään?”

Ensin Anu ilahtui jo pelkästään lähettäjän nimen näkemisestä. Mutta kun hän tajusi, että hänen pitäisi soittaa numeroon takaisin, ilo hälveni.

Rautatieasemalla Anu jäi ratikasta. Kello oli tuskin seitsemän, mutta Helsinki rynni jo maanantaiaamuun. Aseman R-kioskin ovelle ripustettiin päivän otsikoita. Molempia lehtiä koristi työväenpuolueen pitkäkasvoisen puheenjohtajan kuva. ”Maan suunta muuttuu”, mies lupasi. Toinen otsikko kiinnosti Anua enemmän: ”Liberaalit vaalien kovin nousija”.

Kioskin lasioven läpi Anu näki, että toisessa kannessa oli hänen kuvansa. Moni muukin töihin matkaaja oli tainnut nähdä sen, koska junassa häntä vilkuiltiin. Nuori nainen toivotti punastellen onnea, kun he odottivat yhtä aikaa ovien aukeamista Ilmalassa.

Mainostelevision lämpiössä Anu siemaili aamukahvia ja kävi läpi muistiinpanonsa. Kymmenen sekuntia oli se vastaus, joka televisiohaastattelusta poimittaisiin.

”Muista juoda tarpeeksi vettä”, huolehtivat sukat.

Muut haastateltavat saapuivat vasta juuri ennen lähetystä. Hävinnyt porvarijohtaja vaikutti lähinnä huojentuneelta. Kuin hän olisi vain odottanut lyöntiä, ja nyt kun isku oli tullut, helpotti tietää, miten kova se oli. Niin kova, ettei hallitukseen olisi asiaa. Toisaalta ei niin kova, että hänen pitäisi välttämättä luopua puheenjohtajan nuijasta. Työväenpuolueen puoluesihteeri näytti krapulan ruumiillistumalta. Kravatti oli epäsiististi solmittu ja tukka likainen. Meikkaaja suti yhä lisää puuteria miehen kasvoille.

Mikrofonit olivat paikoillaan ja aamiaiset lueteltu äänentasojen tarkistusta varten.

”Huomenta ja tervetuloa! Onneksi olkoon Anu Ventoniemi, vaalien äänikuningatar.”

”Kiitos”, Anu sanoi lyhyesti. Jasmin oli painottanut, että ylitsevuotaviin kiitollisuuden ilmaisuihin ei pitäisi lähteä. Vaalimenestys ei ollut mikään ansaitsematon armonpala. Sen sijaan piti puhua vastuusta. Siitä oli looginen askel kertoa, että hän koki velvollisuudekseen pyrkiä puolueensa johtoon. Mutta sen aika ei ollut vielä tänään.

”Olet melkoinen yllätysnousija. Vuosi sitten et ollut edes kansanedustaja. Nyt nimesi esiintyy ministerispekulaatioissa. Kuinka hämmästynyt olet menestyksestä?” juontaja kysyi hymyillen.

”Olen ollut ehdolla kuusissa vaaleissa tätä ennen ja johtanut viime vuodet Helsingin kulttuurilautakuntaa. Uskon, että poliittinen työni on puhunut puolestaan.”

Juontaja ei tuntunut kuuntelevan. Sen sijaan hän katsoi Anun ohi prompteriin ja luki sieltä.

”Katsotaanpa sitten, miten asiantuntijat kommentoivat eilen liberaalien vaalitulosta.”

Ruutuun ilmestyi nainen, jolla oli tumma polkkatukka ja vihreä jakku. Viirut silmät olisi ollut helppo tunnistaa ilman nimikylttiäkin. Nyt kuvan alalaidassa luki Eeva Pohjola, politiikantutkimuksen apulaisprofessori, Helsingin yliopisto. Anu oli nähnyt kevään aikana Eevasta monta haastattelua ja lehtikuvaa, mutta vielä kertaakaan he eivät olleet osuneet kasvokkain tv-studioon. Oli tietenkin vain ajan kysymys, koska niin tapahtuisi.

Hän tajusi yhtäkkiä, ettei ollut lainkaan kuunnellut, mitä Eeva sanoi. Anu terästi kuuloaan.

”…liberaalien pitää nyt valita jatkaako puolue nykyisen johtajan talousliberaalilla linjalla vai kuunnellaanko äänestäjien vahvaa tukea arvoliberaaleille ehdokkaille.” Eevan ääni oli matala ja artikulaatio kadehdittavan selkeää.

”Mitä tulos sanoo liberaalien puheenjohtajan asemasta?” kysyi toimittaja ruudussa ja ojensi mikrofonia lähemmäs Eevaa. Heidän takanaan näkyi jugendkoristeita eli ilmeisesti haastattelu oli tehty Paasitornin vaalivalvojaisissa.

”Puolueessa on varmasti kova paine saada Ventoniemi hakemaan puheenjohtajan paikkaa”, Eeva sanoi, ja siihen haastattelu katkaistiin. Tuntui epätodelliselta kuulla Eevan puhuvan hänestä sukunimellä.

”Miltä tämä kuulosti, Anu, sinun korviisi?” juontaja kysyi. ”Istuvan puheenjohtajan haastaminen on brutaalia puuhaa. Aiotko tehdä sen?”

Pohdintaa, lähiviikot, vaalitulos, sulatellaan, puolueen etu, hallitusneuvottelut, vastuu, Anu luetteli harjoitellusti.

Työväenpuolueen puoluesihteeri huitoi vieressä puheenvuoroa.

”Niin Ström?” juontaja sanoi ja kääntyi krapulaisen miehen puoleen.

”Niin halusin vain sanoa, että maan suunta muuttuu nyt”, Ström totesi ja kuivasi nenäliinalla ylähuultaan.

”Kiitos teille. Ja nyt onkin vuorossa aamun resepti”, juontaja sanoi.

”Onko teillä taksikuitteja?” tuottaja kysyy, kun hän saatteli vieraita ulos lämpiöstä. Miesvierailla oli omat autot, ja Anu toivoi, että puoluesihteerillä oli kuski.

”Haluatko kyydin keskustaan?” porvari­puheenjohtaja tarjosi mutta Anu kieltäytyi. Päivälehden haastattelun alkuun oli melkein tunti, ja tilaisuus kannattaisi käyttää kävelemiseen. Muuten älysukat valittaisivat iltapäivällä. Lisäksi Anun piti ehtiä soittaa yksi puhelu, eikä sitä voisi hoitaa muiden seurassa.

Tv-talon ovilla tuli vastaan kanavan tähtijuontaja.

”Tulet sitten mulle joku sunnuntai!”

Ulkona oli lämmennyt, kun Anu käveli nilkkurit kopisten Länsi-Pasilan läpi. Esiintymiset olivat menneet hyvin ja aamuinen jännitys jäänyt taakse.

Jasmin oli ollut oikeassa, toimittaja kohtelivat tuoretta vaalivoittajaa silkkihansikkain. Ero oli suuri vaalitentteihin verrattuna. Niissä armoa ei tunnettu ja jokainen vastaus tulkittiin pahimman mahdollisen kautta. Nyt Anua kuunneltiin kiinnostuneina.

Hotelli Pasilan kohdalla Anu muisti sen puhelun, joka hänen oli pakko tehdä. Mutta juuri silloin puhelin alkoi täristä, ja ruudulla vilkkui Mami.

”Huomasitko, että se juontaja kutsui niitä miehiä sukunimellä ja sua Anuksi?” äiti aloitti. Ääni oli tuohtunut ja Anua harmitti, ettei itse ollut huomannut sovinistista puhuttelua. Vaikka mitä asialle olisi voinut suorassa lähetyksessä tehdä.

”Mutta Iltiksessä on iso juttu sinusta”, äiti sanoi. ”Kuva on vanha, mutta ne on laskenut, että sun äänisaalis oli kahdeksanneksi paras naisen Helsingissä koskaan saama. Sieltä soitti joku toimittaja meillekin, mutta minä en sanonut mitään. Ihmiset väittää joka ta­pauksessa minun auttaneen”, äiti jatkoi henkeä vetämättä. ”Miten hallitushomma etenee? Kai sä olet mukana kirjoittamassa teidän vastauksia hallitustunnustelijalle?”

”Ei niitä kirjoita vielä kukaan, kun ei niitä työväenpuolueen kysymyksiäkään ole. Mutta kyllä mä olen siinä mukana, älä huoli.”

Eläintarhan Nesteen kohdalla Anu päätti puhelun. ”Mun täytyy nyt mennä. Mulla alkaa just haastattelu Sanomatalolla.”

”No, onnea matkaan sitten”, äiti sanoi. ”Isä lähettää kanssa terveisiä!”

Anu huokaisi, kun puhelu päättyi. Mutta nyt hänen pitäisi tosiaan hoitaa se keskustelu, joka ei voinut odottaa.

Hän etsi yhteystiedoista nimen. Jo pelkkä sen näkeminen sai lämpimän odotuksen valumaan Anuun. Hän veti henkeä, painoi luurin kuvaa ja odotti. Kohta hän kuulisi miehen ystävällisen äänen. Mutta linja oli varattu.

Puhelin tuuttasi varattua siihen saakka, kun Anu astui lehtitalon valoisaan aulaan. Hän etsi katseellaan politiikantoimittajaa. Tämä oli luvannut tulla aulaan vastaan. He eivät olleet aiemmin tavanneet, mutta Minkkisen nimi oli tullut tutuksi poliittisista skuupeista. Ainoa aulassa seisova mies oli kovin nuoren näköinen. Pikkutakki oli hartioista liian iso. Anu oli kuvitellut Minkkistä toisenlaiseksi. Vähän pelännytkin joutuvansa päänahaksi tämän CV:hen. Oli vaikea kuvitella tämän skolioottisen teinipojan syövän ketään elävältä.

He olivat Jasminin kanssa edellispäivänä käyneet läpi taktiikkaa. Tärkein piti sanoa ensin, koska toimittaja voisi pätkäistä lopusta. Jos sanoi jotain oleellista, mutta takelteli, piti koko lause aloittaa rauhassa alusta. Niin nauhalle jäisi käyttökelpoinen sitaatti.

Vaalivoittohaastattelut olivat näennäisen helppoja. Toimittajat olivat myötäsukaisia, ja lähetyksiin päätyi yleensä vain yksi kommentti. Mutta pinnan alla käytiin varustelua hallitusneuvotteluihin. Piti kuulostaa voittajalta ja luoda siltaa tulevaan pääministeriin. Ennen kaikkea piti välttää käsitystä, että halusi hallitukseen hinnalla millä hyvänsä. Epätoivoisen pyrkyrin muut puolueet lypsäisivät Säätytalolla kuoliaaksi.

Kukkakeppitoimittaja sulki ikkunattoman nauhoitushuoneen oven ja ohjasi Anun nojatuoliin.

”Kerrotko vaikka, mitä söit tänään aamiaiseksi”, kuvaaja kysyi.

Anu jutusteli pikaisesta aamulähdöstään ja tajusi, että nyt ehtisi julkaista nopean yhteiskuvan toimittajan kanssa. Mutta vilkaisu Minkkiseen, joka suhersi hymyttömästi ryppyiseen paperiinsa, sai Anun perääntymään. Sen sijaan hän vain kurotti kätensä laukkuun ja varmisti, että puhelin oli äänettömällä.

Haastattelu alkoi eikä tuntunut loppuvan koskaan. Kukkakeppi mumisi loputtomia kysymyksiään, eikä sovittu puoli tuntia kulunut millään. Minkkinen tenttasi liberaalien kynnyskysymyksistä, kesän puoluekokouksen puheenjohtajavaalista ja Anun talouslinjoista. Erityisesti häntä kiinnosti junttaus Anun takana ja mitä Anu oli puoluetoimistolle velkaa saamastaan tuesta. Miten toimittaja saikin normaalin poliittisen suunnittelun kuulostamaan mafia­puuhilta? Minkkinen ei selvästikään ollut kuullut vaalivoittajan kuherruskuukaudesta.

Anu kaipasi jakkua. Ryhdikkäät kaulukset olisivat tuoneet haarniskaa Minkkisen kysymyksiä vastaan. Mutta mekot olivat muotia politiikassa. Taakse olivat jääneet vuodet, jolloin pärjätäkseen piti näyttää mieheltä. Kevään vaalipaneeleissa oli ollut monta Marimekkoa ja ponnaria rinnakkain. Anu ei Marimekkoon pukeutunut. Hänestä ne olivat seksittömiä maalaistädin juhlakolttuja. Suomalaismerkeistä hänen valintansa oli aiemmin ollut Ivana Helsinki. Nykyään Katri Niskasen naiselliset ja laskeutuvat vaatteet puhuttelivat häntä. Ja suomalaisiin vaatteisiin poliitikkonaisen piti pukeutua.

Onneksi Anu oli valmistellut vastaukset Minkkisen jankuttamiin kysymyksiin. Nainen ei saa ikinä myöntää epävarmuutta, oli äiti opettanut.

Keskittymistä häiritsi vain se, että Anu tunsi puhelimen jatkuvasti tärisevän käsilaukussa. Joku yritti soittaa monta kertaa.

”Liberalismi tarkoittaa, että haluan itse päättää elämästäni. En halua valtion kyttäystä enkä kaipaa myöskään tukia. Säästetään valtion rahat eniten tarvitseville”, Anu luetteli samoja teesejä, joita hän oli hokenut vaalikampanjan ajan.

Lopulta kuvaaja nosti sormensa viimeisen minuutin merkiksi. Minkkinen kiitti haastattelusta ja siirtyi mainostamaan seuraavan päivän vierasta.

”Voidaanko ottaa vielä aulassa yhteis­kuva?” Anu kysyi kun mikrofonit oli irrotettu. Kukkakeppi näytti kiusaantuneelta, mutta suostui.

Puhelimen näyttö oli täynnä ilmoituksia. Anu pyyhkäisi ne pois ja nappasi kuvan. Minkkinen kenotti vaivaantuneesti. Se palautti Anun itseluottamusta, ja hän kiitti lämpimästi tapaamisesta.

Naistenhuoneessa hän lukitsi vessakopin oven ja kaivoi puhelimen esiin. ”Syke korkea”, älysukat huomauttivat. Anu taivutti päätään kainaloa kohti, mutta ei tuntenut hienhajua. Nälkä sen sijaan kurni. Kassista löytyi pähkinäpatukka, jonka Anu söi nopeasti pöntöllä istuen. Hän oli vannonut, että kun vaalikampanja oli ohi, hän ei enää koskisi pähkinä­patukoihin. Mutta vielä ei selvästikään ollut lämpimien lounaiden aika.

Onnitteluviestejä sateli verkkaisemmin, mutta puheluita oli tullut kahdeksan. Niistä yksi oli Roopelta ja seitsemän yhdestä ja samasta numerosta HH.

Anu tekstasi Roopelle, että yritti ehtiä kotiin viideksi. Mies vastasi ja kertoi tilanneensa kotiin illallista.

”Kämp on sentään maanantaisin auki. Vain parasta sinulle kulta”, Roope kirjoitti. Anu lupasi kiirehtiä.

Kulmakaupan lehtitelineessä vastassa olivat hänen omat kasvonsa. Iltapäivälehden kuva oli napattu lehden omasta vaalitentistä. Anu hymyili siinä kameralle. Hän päätti alkaa kiinnittää huomiota tapaan. Mikä sääntö sekin oli, että naisena piti aina hymyillä? Kannessa kerrottiin myös jälleen yhdestä oravanpyörästä hypänneestä. Sen jutun Anu lukisi tarkkaan. ”Mirva myi omaisuutensa. Kiertää nyt asuntoautolla Aasiaa.”

Kassalla pelkän oman kansikuvan ostaminen tuntui oudolta. Olisipa voinut heittää lehden puolihuolimattomasti viikko-ostosten päälle. Mutta se ei ollut mahdollista, sillä nettikauppa toimitti heille kerran viikossa kaiken tarvittavan.

Anu lähti kiertämään rannan kautta kotiin. Siitä sai 3000 askelta, kuvan sorsista Instaan ja kävellessä olisi hyvää aikaa soittaa. Mutta numero oli taas varattu. Sen sijaan Anu soitti Siskolle.

Sisko vastasi neljännellä soitolla. Taustalla kuului huutoa ja joku väänsi itkua. Todennäköisesti Anun kitisevä kummipoika Kasper.

”Sori, mä tulin just tänne hullujenhuoneelle, jossa mä asun”, Sisko sanoi. ”Ja onnea miljoonasti! Mä ihan itkin eilen ilosta. No mähän kirjoitin sen sulle jo viestiinkin. Niin ihanaa, että se sadistinen pakolaispolitiikka viimein loppuu. Odotas Kasper hetki…”

Puhelin kolahti. Ilmeisesti luuri oli tipahtanut.

Siskon Instagram-esittelyssä luki ”ehkä Suomen paras äiti”. Hänellä oli neljä lasta, ja Anusta palloja oli ilmassa aivan liikaa. Lapsilla oli holtittomasti harrastuksia, ja he sairastelivat koko ajan. Silloin harvoin, kun Siskon sai houkuteltua seuraksi, joutui hän ryntäämään kesken iltaa kotiin setvimään esikoisen kaljoittelua tai keskimmäisen aivo­tärähdystä. Mutta varmuudella Sisko oli Anun paras ystävä. Kevään aikana he olivat tehneet yhdessä kymmeniä tunteja Anun vaalityötä. Nyt Sisko odotti vastineeksi heille sisäministerin paikkaa.

”Anteeksi. Puhelin tippui. Mutta, soitellaan myöhemmin. Tän nenästä tulee verta kun hanasta.”

”Terkkuja Kasperille!” Anu sanoi.

Kotikadulla Anu tajusi, ettei ollut käynyt kotona päiväsaikaan ainakaan viikkoihin. Kadulla näytti erilaiselta, kun siellä tönötti siirrettäviä mainostelineitä ja liikkeiden ovet olivat auki.

Myös Vapausvälityksessä paloi valot. Anu hidasti askeliaan oven kohdalla. Nyt hän voisi selvittää, mikä paikka se oli. Onnitteluviesteihin pitäisi kyllä vastata ja oikeastaan soittaa puoluesihteerillekin, mutta uteliaisuus voitti. Kerrankin hän osui kohdalle niin, ettei ovi ollut lukossa.

Anu astui sisään. Ison kirjoituspöydän päällä oli läppäri, mutta tuoli sen takana oli tyhjä. Sohvalla nukkui tummatukkainen nainen.

Anu yskäisi, ja nainen kohotti päätään.

”Hei, tervetuloa! Tule vain peremmälle”, nainen sanoi ja nousi istumaan. Ovi sulkeutui Anun perässä. Aiemmin tässä oli toiminut värikuula-aseita myyvä kauppa. Nyt laattalattian keskellä oli laivaston­sininen Ikea-sohva ja jukkapalmu. Tila näytti minikokoiselta vakuutusyhtiöltä. Mutta nukkujan korvakorut olisivat kyllä liian villit sinne. Kiharan tukan takaa pilkistävät hapsut roikkuivat melkein olkapäillä.

”Kaipaatko sinä vapautta elämääsi?” nainen kysyi. Hänen mekkonsa oli vielä päiväunista rypyssä.

”Tuota, se varmaan vähän riippuu…” Anu aloitti, kun puhelin soi.

”Anteeksi” hän sanoi ja kurotti ottamaan luurin. Näytöllä luki Henrik.

”Minun on pakko ottaa tämä”, Anu sanoi pahoitellen sormi vihreällä luurilla. ”Palaan asiaan. Nyt tosiaan tämä puhelu valitettavasti…”

”Totta kai! Nähdään myöhemmin”, tumma nainen sanoi. Kun Anu sulki oven, hän näki, että nainen kävi takaisin sohvalle ja veti viltin ylleen.

”Viimein mä nappasin sut”, Anu sanoi puhelimeen.

”Se taisin kyllä olla minä, joka soitin”, mies vastasi. ”Lähdin ihan sellaisella mukavalla asialla soittelemaan, että meillä olisi nyt erikoistarjous noista hävittäjistä…”

”Lopeta”, Anu kikatti. Hänen oli ollut niin ikävä miehen ääntä, että luuli pakahtuvansa, kun viimein kuuli sen.

”Mutta mitä sulle kuuluu?” mies kysyi. Hänen lämmin äänensä sai hyvän olon valumaan jäseniin. Kaikki Anun ympäriltä katosi, pölyinen Abrahaminkatu, univelka, edessä odottavat hallitusväännöt ja jopa puhelun varsinaisen asia.

”No mitä luulet! Mä en ole vielä ehtinyt tottua vaalivoittoihin.”

”Sinä totut nopeasti.”

”Poskipäitä pitää treenata. Ne on ihan väsyneet hymyilystä. Ja mä oon Iltiksen kannessakin.”

”Sä olet kauniimpi luonnossa. Ja mä haluan nähdä sut. Siitä on ikuisuus.”

Vaalivoittaja Anu Ventoniemi järjestelee elämäänsä tulevaa ministeripestiä silmällä pitäen. Rakastajasta pitää hankkiutua eroon. Ongelmia aiheuttaa naistenlehden pyyntö pariskuntahaastattelusta. Näkyvyys kelpaisi, mutta puolison vauvakuume huolettaa.

Anu seisoi puhelin korvallaan ja katseli uutta suklaapuotia ja pingispöydän kokoisella nurmikkoläntillä ulkoilevaa lihavaa mopsia.

”Anu? Oletko sä siellä?” mies kysyi.

Anu haluaisi puhua ihan muusta. Edellisen illan vaalivalvojaisista. Siitä miten istuva puheenjohtaja Otto heittäytyi lipeväksi kun Anu päihitti hänet äänissä. Tai vain kuunnella puhelimessa odottavan miehen ääntä. He olivat useimmista poliittisista asiakysymyksistä aivan eri mieltä, politiikan tekotavoista puhumattakaan. Juuri siksi olisi niin hauska analysoida vaaleja juuri hänen kanssaan. Maata hotellihuoneen sängyllä, leikkiä miehen käsivarsien vaaleilla ihokarvoilla ja piikitellä tätä kovien taloushaukkojen eduskunnasta tippumisesta. ”Tyttökansanedustajat vielä vaihtaa hävittäjämiljardit ilmaisiin tamponeihin”, hän härnäisi. Kostoksi mies nappaisi häntä ranteista kiinni, painaisi patjaan ja kiusaisi suullaan Anun nännejä kunnes saisi tämän myöntämään, että hävittäjärahat voisi hyvin ottaa talousraamin ulkopuolelta. Palkkioksi Anu saisi miehen sisäänsä ja voihkisi nautinnosta.

”Anu? Oletko sä siellä?” kuului puhelimesta.

”Me ei voida jatkaa tätä. Mä en voi enää ottaa tällaista riskiä”, Anu sanoi. Hän kuuli itsekin miten metalliselta hänen äänensä kuulosti.

Toisessa päässä linjaa hiljeni. Anu odotti. Jos tämä olisi elokuva, katsomo anoisi päähenkilöä perääntymään. Mutta nyt ei voinut.

”Tätäkö sinä haluat?” mies kysyi lopulta.

”On vaan pakko” Anu sanoi. Kun hän sulki puhelimen, kyyneleet valuivat valtoimenaan poskia pitkin.

Tässä mielentilassa hän ei voisi mennä kotiin. Siellä Roope odottaisi illallisen kanssa väsynyttä mutta onnellista vaimoaan. Juuri nyt jopa vaalivoitto tuntui Anusta laihalta lohdulta. Ministerin erityisavustaja tuskin silittäisi hänen tukkaansa. Muista paikoista puhumattakaan.

Kulmakahvilassa oli hämärä. Vitriini oli melkein tyhjä mutta kahvi hyvää kuten aina. Täällä hän ehtisi koota itseään. Samalla saisi hoidettua vastaukset onnitteluviesteihin. Instagramissa hän vastasi jokaiselle henkilökohtaisesti. Osa seuraajista oli tullut tutuksi ja Anu pelkäsi että mekaaninen kiittely antaisi liian ylimielisen kuvan.

Puoli viideltä Roopelta kilahti viesti.

”Tuotko sieltä Ruilta kahvia.”

Anu tuijotti puhelintaan. Oliko Roope nähnyt ikkunasta kun hän meni kulmakahvilaan? Ei kai hän ollut nähnyt myös itkuista puhelua?

Puhelu. Pala kohosi Anun kurkkuun. Eniten teki mieli soittaa miehelle takaisin. Eikö heidän kuitenkin pitäisi keskustella erosta kasvokkain? Tai mieluiten perua koko juttu. Sopia loppuviikolle treffit hotelli Pasilaan. Anu hyvittelisi siellä kaiken. Mutta hän tiesi, ettei tapaaminen olisi enää mahdollista. Olisi katastrofi, jos joku bongaisi heidät yhdessä. Ja melkein vielä pahempi, jos heidät yllätettäisiin juuri hallitusneuvotteluiden alla lounaalla, kuin alasti sängystä. Paitsi miehen vaimo voisi kyllä olla toista mieltä.

Hän muisti heidän ensimmäisen tapaamisensa Porin torilta. Anu oli odotellut asevelvollisuuspaneelin alkua, kun hänen huomionsa oli nauliutunut eturivissä istuvaan mieheen kesäpuvussa. Samanlainen kammattu nahkakenkäjuippi, joita Suomi Areenaan mahtui kolmetoista tusinaan, mutta jotain erityistä miehessä oli. Hän istui sympaattisesti jalat ristissä ja kirjoitti puhelimellaan niin että punertava otsatukka valui silmille. Lopulta Anu oli käynyt kysymässä miehen vieressä istuvalta tapahtuman järjestäjältä paneelin kestoa. Samalla hän pääsi esittäytymään miehelle.

Pukumies puristi Anun kättä pidempään kun olisi tarvinnut.

”Henrik Kallas. Oikein hauska tavata.” Ääni oli matala. Sormus sileä ja kultainen.

Tältä siis näytti Henrik Kallas, Suomen pahamaineisin lobbari! Anu oli kuullut hänestä paljon, mutta kukaan ei ollut kertonut että mies oli näin ihana.

”Henrik on sellainen velho, ettei me oltaisi ikinä selvitty ilman”, tapahtuman järjestäjä puristi miehen olkavartta kuin ylpeä äiti suvun ensimmäistä ylioppilasta.

Paneelin aikana Anu huomasi miehen katselevan häntä, mutta kun tilaisuus loppui, tämä oli kadonnut. Kirkkaassa auringonpaisteessa tori näytti vilisevän samanlaisia hyvin istuvia pukuja ja Anulla oli kiire seuraavaan paneeliin.

Mutta ravintola Itäpuisto ei pettänyt. Kuten aina, loppuillasta kaikki valuivat sinne. Eikä miestä ollut voinut olla huomaamatta. Ehkä se johtui tämän pituudesta tai vain säteilystä joka veti Anua puoleensa.

Aamulla hän oli varma, että yö Vaakunan sviitissä jäisi ikimuistoiseksi yhden illan jutuksi, mutta syksyllä mies oli pyytänyt hänet lounaalle Lehtovaaraan. Siitä kolmeksi tunniksi venyneestä lounaasta oli nyt yhdeksän vuotta. Sinä aikana miehelle oli syntynyt kolme lasta ja Anusta oli tullut kansanedustaja.

Mutta nyt tapailu loppuisi. Anu veti huokaisten takin päälleen, heitti portugalilaiset kahvit käsilaukkuun ja lähti kotiin.

”Huono enne juhlia etukäteen”, hän sanoi ja vilkaisi pöytää, johon oli katettu korkeat lasit.

”Mistä lähtien sä olet ollut taikauskoinen?” Roope nauroi. ”Ja mikä on pahinta mitä voi käydä. Että kilistellään turhaan?”

”Että Säätytalon henget rankaisee ja neuvottelut kaatuu siihen ettei ruumisautojen autoverotuesta päästäkään sopuun.”

”Mutta se on sitten ministeriryhmän päänsärky eikä sinun.”

Roope sytytti kynttilät ja irrotti kylmän samppanjapullon metallisuojusta.

”Samppanjaa, oikeasti?”

”Mihin me näitä pulloja oikein säästellään? Siihen kun sut valitaan presidentiksi?”

Roope nosteli hollandaise-kastikkeesta kiiltävät alkuruokalautaset koneeseen. Kämpistä tilattu parsa olisi ollut hyvää ilman pähkinäpatukkapaastoakin. Viini oli huvennut nopeasti ja hampurilaiset lämpenivät uunissa.

”Kulta, nyt meidän on mahdollisuus siihen mistä me ollaan unelmoitu”, Roope sanoi ja nosti pöydälle pienen Stockmannin paketin.

Anu vilkaisi häntä hämmästyneenä. Unenpuute ja viinilasilliset hidastivat pään. Hän ojensi kätensä kohti lahjaa.

Junamatka Mongoliaan? Puoluejohtajuus? Ennenaikainen eläköityminen? Anu ei voinut tajuta, mikä oli se unelma, johon lahjapaketin sisällä rapiseva silkkipaperi viittasi. Paketti oli pehmeä ja sen koko hämmensi. Korkeintaan huivi. Tai alusvaatteita. Anua kutkutti nähdä, millaisia alusvaatteita Roope hänelle antaisi. Edellisestä kerrasta oli aikaa.

Heillä ei ollut ollut seksiä ainakaan kahteen viikkoon, mutta kutsua sitä unelmaksi, olisi ollut liioittelua. Eikä silkkipaperin läpi tuntunut pitsin tai kaaritukien kohoumia. Pelkkää pehmeyttä. Paperin keskeltä erotti raitoja. Puuvillaa.

Anu nosti esiin hiukan patalappua suuremman vaatteen. Siniraitaisen potkupuvun niskassa oli Moschinon lappu.

”Tämä taitaa olla mulle liian pieni”, Anu sanoi hitaasti.

”Mä en pystynyt hillitsemään itseäni”, Roope sanoi.

”Joo. Hei apua, eihän ne hampparit pala?”

Roope nosti lautaset pöytään ja kaatoi laseihin pullon loput. Anu viikkasi puvun hitaasti lautasensa viereen.

”Se ei kaikilla aina heti onnistu”, Anu sanoi.

”En mä halua stressata sua. Mä olen vaan niin iloinen, että se on nyt edes mahdollista.”

Anu katsoi siniraitaista myttyä. Hän ei ollut tiennyt että Stocka myi Moschinoa. Lastenosasto oli jossain yläkerroksissa joissa ei tullut käytyä.

”Tosi hienoa se teidän rahoituskierros. Siis kun mun iässähän voi kestää että tärppää.”

”Sinä kerrot minulle tuon? Tämä ajoitus ei ole tainnut olla minusta kiinni.” Roope laski ottimet lautaselle vaikka hampurilaista oli vielä puolet jäljellä.

”Hei älä viitsi. Me ihan yhdessä sovittiin, että nämä vaalit vielä.”

”Niin sovittiin, ja vaalit ovat nyt ohi” Roope sanoi ja otti lautasensa. Anu ei ollut saanut annostaan loppuun kun ulko-ovi kolahti.

Hän otti kännykän illallisseuraksi ja huomasi Siskon soittaneen. Mutta nyt ei olisi aikaa rupatella. Anun piti saada ulos blogiteksti vaalituloksesta.

Älysukkien mukaan hän on nukkunut viisi tuntia. Sänkyynmeno oli venynyt. Roope oli palannut lenkiltä ja he olivat rakastelleet. Roope oli selittänyt jotain siittiöiden säästelystä vauvaa varten, mutta sekään ei onnistunut täysin pilaamaan tunnelmaa. Kun mies nukahti, Anu oli käynyt läpi hallitustavoitteita. Johtoryhmän WhatsAppissa väiteltiin vielä työvelvoitteesta siinä vaiheessa kun hän nukahti. Kello herätti aivan liian pian.

”Seuraavaan malliin tulee reaaliaikainen palautetoiminto”, Roope jutusteli. Sukat värähtäisivät, kun piti nousta jaloittelemaan. Myös oman muistutuksen foolihappotableteista voisi asentaa. ”Vaikka sä et tietenkään ikinä seuraa netistä sitä dataa mitä noi kerää”, mies mutisi.

Anu hörppi ateriankorviketta seisaallaan ja silmäili otsikoita. Toimittajat spekuloivat villinä ketkä hallitukseen päätyisivät. Mutta vielä sinne oli matkaa. Paras siis vetää kengät jalkaan ja lähteä. Instagramissa hänen smoothiebowlilleen satoi sydämiä.

Puoluetoimistolla haisi jatkoilta. Keittiön seinältä Emmanuel Macron ja Milton Friedman katsovat vuorta tyhjiä kuohuviinipulloja. Neuvotteluhuoneessa tunnelma oli terhakka. Ihmiset kuopivat maata päästäkseen Säätytalolle. Ovaalinmuotoisen pöydän ympärillä istui johtoryhmää. Paitsi puheenjohtaja Otto joka oli tietenkin taas myöhässä.

”Nyt ne viimein vastasi sieltä Donnasta”, kuiskasi viestinnän koordinaattori Linus, kun Anu halasi häntä.

”Mutta?” Anu kysyi. Jokin koordinaattorin äänessä antoi ymmärtää, että uutinen ei ollut pelkästään myönteinen.

”Ne haluaa että te olisitte siinä yhdessä sun miehesi kanssa.”

Anu tuijotti epäuskoisena. ”Parisuhdejuttu. Oikeasti? Mistä ne edes repäisi Roopen…”

Koordinaattori sormeili vaivaantuneena papereitaan, mutta silloin ovelta kuuluivat Oton ja Jasminin äänet.

”Kysy Jasminilta” Linus sanoi selvästi helpottuneena keskeytyksestä.

”Olisivatkohan kaikki sitten viimein valmiita aloittamaan”, kaikissa liemissä keitetty puoluesihteeri Pirkko sanoi ja vilkaisi terävästi Ottoon. Anu veti tuolinsa lähemmäs pöytää.

Donna-lehden kiinnostus hermostutti. Anu alkoi hahmotella paperille parihaastattelun plussia ja miinuksia. Hän tarvitsi laajempaa julkisuutta. Median vaalianalyysit olivat tehneet selväksi että Anu Ventoniemi oli puoluetoimiston sätkynukke, yhtä aikaa kokematon mutta myös poliittinen broileri. Lisäksi oli riski, että liberaalit jäisivät hallituksessa isompien jalkoihin.

Kaikki mahdollinen näkyvyys oli paikallaan, mutta samalla piti miettiä uskottavuutta. Miehet saattoivat kekkuloida tyylireportaaseissa, kuten Otto teki. Lukijat tirkistelivät mielellään, kun hän kertoi matkoistaan, vertaili hotelleita ja koeajoi aviomiehensä kanssa sähköautoja. Vaikka Otto oli rikastunut nettipokerilla, onnistui hän jutuissa vaikuttamaan samaistuttavalta. Anun olisi helpompi epäonnistua: olla liian uraohjus tai liian tyrkky tai liian meikkipossu tai liian kympin tyttö.

Kaikkein suurin riski olisi Roope. Mies oli hurmaava ja suostuisi yhteishaastatteluun silmää räpäyttämättä. Aikakauslehden reportaasi olisi fantastinen sukkamainos. Mutta siinä vaiheessa kun kysyttäisiin vauvahaaveista Roopen pokka ei pitäisi. Toimittaja huomaisi heti sen haaveellisen hymyn, joka miehen kasvoille levisi, kun puhuttiin lapsista. Ja jos Anu yhdistettäisiin vauvahaaveisiin, vaihtopenkki odottaisi. Tikittäville munasarjoille ei ministerinpostia annettaisi.

Anu nosti päänsä ja huomasi puoluesihteerin hakevan hänen katsettaan. Kokoushuoneeseen on laskeutunut hiljaisuus.

”Niin, olin sanomassa, että sopiiko Otto ja Anu että te yhdessä keräätte vastaukset hallitustunnustelijalle.”

Pöydän ympärillä kahisi. Otto näytti siltä kun häneltä poistettaisiin munuaista ilman puudutusta.

Mutta hänkään ei uskaltanut puoluesihteeri-Pirkkoa uhmata. Pirkko oli jo kolmetoista vuotta pitänyt liberaaleja kurissa ja nuhteessa. Mikään määrä selkäänpuukotuksia ei osunut häneen. Hän ei uhriutunut, syytellyt eikä tunteillut. Kun ei odottanut ihmisiltä mitään, ei pettynytkään.

”Alle puolet ihmisistä edes tietää mitkä puolueet ovat hallituksessa”, Pirkko huomautti, silloin kun analyysit kannatuksen vaihteluista äityivät liian korkealentoisiksi.

Lopulta kokous päättyi mutta ennen lounasta piti neuvotella vielä naistenlehden haastattelusta.

”Okei, jos Donna ei kelpaa, niin sitten sun on pakko alkaa vähän satsata Instaan”, Jasmin sanoi.

Alkaa vähän. Anu käytti Instagramiin ainakin kaksi tuntia päivien muutenkin niukoista tunneista. Päänsärky yltyi. Sukat olivat jo useamman kerran kysyneet, olihan hän juonut tarpeeksi vettä. Instassa joku ihmetteli miten aamuisen aamiaisleivän takana näkyi lehdettömiä puita. Toinen ei suostunut hyväksymään, ettei hän lähettäisi reseptiä tuorepuuroonsa.

”Ei millään pahalla, mutta sä tiedät mitä barometri sanoo. Sä olet pätevä ja sä olet luotettava, mutta kaljallakäynti-indeksissä jopa kristilliset pesee sut.”

Puolueiden säännöllisesti teettämässä tutkimuksessa kysyttiin monenlaista. Yksi kummallisimmista oli, kenen politikkojen kanssa äänestäjät haluaisivat mennä kaljalle. Anu käsitti että poliitikot halusivat ääniä, puoluetukea ja valtaa. Mutta kaljalle he ehtivät tuskin edes puolisoidensa kanssa.

”Äänestäjien pitää tutustua suhun. Teet sen sitten Instassa. Roope mukaan kuviin ja… onko sulla jotain lemmikkiä?”

”No ei todellakaan.”

”Pornon jälkeen parhaiten leviää eläinvideot. Kuvaat vaikka itsesi kadulla silittelemässä koiria. Ja paljastat itsestäsi asioita ihmisenä.”

Anu tuijotti eteensä. Takaraivossa jomotti. Hän ei muuta tehnytkään, kun puhui ratikkamatkat puhelimen näytölle, jakoi kuvia aamiaisista, kokouspullista, kauniita detaljeja jugendtaloista, auringonlaskuista, puistojen roskiksista… Välillä Anu heitti seuraajille kysymyksiä. Aluksi hän oli yrittänyt sitoa ne politiikkaan, mutta reaktiot jäivät vaisuiksi. Paremmin toimi kysyä tykkäsivätkö seuraajat enemmän pitkistä vai lyhyistä suihkuista. Tai näin keväällä että joko tennarit oli otettu käyttöön.

”Voisit kertoa enemmän omasta persoonasta. Jotain vähän inhimillistä.”

Anu ei uskaltanut vilkaista kelloa. Sen sijaan hän tarttui kalenteriin ja kirjoitti joka päivän kohdalle persoona. Millainen hänen persoonansa oli? Aikaansaava, inhimillinen ja utelias olivat olleet vaalikampanjan adjektiivit. Anu ei muistanut miten ne olivat valikoituneet. Paitsi että ne olivat vastakohta Otolle.

”Sä voi vaikka paljastaa luonteestasi, että tarvitset välillä omaa rauhaa ja välillä ihmisten seuraa” koordinaattori Linus yritti auttaa.

”Mitä vaan missä sä olet muita parempi”, Jasmin sanoi.

Se olisi sitten varmaan Suomen ennätys avoimissa kännykän välilehdissä.

”Tämä on strategia: Lupaat tehdä jotain hyvää jokaisesta uudesta seuraajasta.” Jasmin sanoi. Hänen kaulassaan roikkuva kristalli ehkä todella antoi lisävoimia.

Anu nakersi pähkinäpatukkaa.

”Jakaisit vaikka kutkuttavia juoruja politiikan kulisseista” koordinaattori Linus innostui.

”Että puoluekokoukseen kaavaillaan siirtoäänivaalitapaa?” Anu sanoi. Politiikan arkipäivä ei ollut Borgenia eikä House of Cardsia. ”Entä jos vain lupaisin uuden moottoritienpätkän niiden seuraajien kotikuntaan?”

”Mä tiedän! Sä lupaat istuttaa puun!” Linus hihkaisi.

Jasminin innostuneesta ilmeestä näki että tähän tartuttaisiin. Sometykkääjät haluaisivat taatusti jakaa kavereilleenkin tiedon siitä että he olivat, paitsi seuranneet Anua, myös pelastaneet Afrikan ja ilmaston.

”Voiko noin luvata?” Anu kysyi. ”Mitä sellainen puusavotta edes maksaa?”

Huokaisu ei jäänyt Pirkolta huomaamatta.

”Lusikka kauniiseen käteen nainen”, hän sanoi ovelta. ”Hoidat nyt oman tonttisi etkä vikise.”

Anu juoksi taksista ravintolaan. Hallin punatiilinen sisäänkäynti olisi ollut valokuvauksellinen, mutta Sisko oli jo joutunut odottamaan. Salissa oli hiljaista, lounastajista oli jäljellä enää persiljatupsuja rasvaisilla lautasilla.

”Joko sä olet sisäministeri?” Sisko kysyi. Tähän aiheeseen päästiin aina viimeistään toisen viinilasin kohdalla. Ulkomaalaislain tulkintaan. Metsälän säilöönottoyksikön mykkiin lapsiin. Tulkkauksen laatuun. Hallinto-oikeuden valituksiin. Pakkopalautusten poliisisaattueisiin. Paperittomiin.

”Seuraavan hallituksen on pakko tehdä Migrille jotain. Mua pelottaa tän maan kehitys”, Sisko oli vuodattanut Anulle keväälläkin, kun he istuivat aamuisin metrossa matkalla jakamaan vaalimainoksia.

Joskus Anu oli vihjannut Siskolle, ettei sisäministerin paikka ollut poliittisesti niin kiitollinen. ”Siinä ei ole oikein tilaa toimia, kun hallinnonala on pelkkiä koppalakkeja.”

Sisko oli järkyttynyt Anun kyynisestä vallanhimosta ja lopuksi he molemmat huusivat. Siskosta politiikka tappoi idealismin ja Anusta Siskon kannatti itse pyrkiä eduskuntaan, kun kerran osasi niin paljon paremmin. Seuraavana aamuna asia sovittiin.

Siskokin halusi muuttaa asioita, mutta politiikan teosta hän ei välittänyt ymmärtää. Hänestä Anun vaalikampanja näytti vaivalloiselta tavalta päästä istumaan yhä useampiin kokouksiin.

Anu oli tajunnut jo ylioppilaspolitiikassa että hän rakasti vaikuttaa asioihin. Äiti kuunteli tunteja tarinoita edustajistosta.

Valtuustossa näki nykyään joka viikko miten kaupunkia muutettiin. Ilahdutti kun kotikadun päähän asennettiin hänen aloitteestaan uusi roskis.

Siskosta politiikassa ei kannattanut olla ellei jokainen turvapaikan ansainnut saanut jäädä Suomeen. Hän ei tajunnut, että kymmenen prosentin oppositiopuolueena liberaalit oli saanut olla tyytyväinen, jos omat ajatukset välillä etenivät. Nyt oli kaikki mahdollisuudet että ne etenisivät paljonkin. Kohta he olisivat hallituksessa ja Anu olisi ministeri.

”Mutta sullahan oli joku juttu?” Anu muisti yhtäkkiä.

Sisko kurottautui pöydän yli.

”Me aiotaan kokeilla parinvaihtoa”, hän sanoi ääntään madaltaen.

”Siis mitä?”

”Mennä sänkyyn toisen pariskunnan kanssa”, Sisko jatkoi posket innostuksesta hehkuen.

Kuten arvata saattoi, idea oli saatu viljelypalstalla. Luomumansikoiden perässä Sisko oli tullut vedetyksi siirtolapuutarhan hippipiireihin. Kevätjuhlissa oli viini virrannut ja jatkoilla maatiaiskanoja pitävän pariskunnan luona oli alettu pussailemaan. Selvisi että puutarhan saunalla järjestettiin vauhdikkaita sekasaunoja.

”Ne on muuten ihan tavallisia tyyppejä. Harvinaisen hauskoja vaan”, Sisko selitti. ”Sä niin varmasti tykkäisit niistä.”

Anu lupasi tulla kesällä palstalle, mutta mihinkään orgiasaunaan hän ei menisi.

Taas Anu kulki Abrahaminkatua päivänvalossa. Tähänhän voisi tottua. Syödä lämmin lounas ja käydä Roopen kanssa lenkillä ennen pimeää. Illalla he livahtaisivat taloyhtiön saunaan vaikka heidän oikea vuoronsa oli sunnuntaisin. Sisko oli vannottanut, ettei Roopelle saanut vielä kertoa siirtolapuutarhan syntisemmistä kyntöhommista, mutta aina Anu voisi yleisellä tasolla tiedustella mitä Roope sellaisesta ajatteli.

Vapausvälityksen ovi oli auki. Nyt hän selvittäisi mitä siellä myytiin.

”Moi taas!” tumma nainen huikkasi. Tällä kertaa hän istui pöydän takana lukemassa kirjaa.

Anu katsoi ympärilleen.

”Sano jos tarvitset apua.”

Anu nyökkäsi. Seinän vieressä olevalla hyllyllä oli esitteitä ja lomakkeita. Anu otti päällimmäisen. Vapauslupa-anomus, sen ylälaidassa luki.

”Voiko tähän istuutua?” Anu osoitti sohvaa.

”Ihan vapaasti”, nainen vastasi. Hän oli laskenut katseensa takaisin kirjaan.

Anu vilkaisi lomaketta. Yksilöllisesti räätälöity vapaustuki. Vapaudenhakijan nimi. Päivämäärä jolloin vapaudenhaku on alkanut. Vapaussuunnitelman päivittäminen… Anu epäröi. ”Kenelle tämä palvelu on tarkoitettu?” hän kysyi.

”Kaikille jotka tarvitsevat vapautta”, nainen vastasi ystävällisesti.

”Vapautta niin kuin mistä?”

”Se riippuu elämäntilanteesta. Kaikilla on eri syyt jotka rajoittavat vapautta. Meillä on aloitteleville hakijoille vapausvalmennuksia. Kiinnostaisiko se sinua? Ennakkoilmoittautuminen on vapaaehtoista.”

Anun teki mieli lähteä. Oliko järkeä käyttää aikaa kummallisessa virastossa? Tuntui, että nainen puhui vierasta kieltä. Ainakaan Anu ei ymmärtänyt mitään. Mikä ihmeen vapaushaku? Keneltä sitä anottiin? Tumman naisen ystävällisyys alkoi tuntua pelottavalta. Vähän lahkolaiselta. Tai mitä jos hän yritti värvätä Anua verkostomarkkinointiin? Pian hän löytäisi itsensä kauppaamasta vapautta seuraavalle pahaa-aavistamattomalle.

”Maksaako tämä jotain?” hän kysyi. Missään ei näkynyt kassapäätettä, mutta pahimmissa huijauksissa olikin aina kuukausimaksu.

”Ei. Vapaus on perusoikeus. Se kuuluu kaikille.”

Anu seisoi hiljaa. Oliko hän tietämättään immersiivisessä taide-esityksessä?

”Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?”

”Niin kuin mikä? Ai vapaus?”

Tumma nainen nyökkäsi.

Anu naurahti. ”Se on mulle aivan keskeistä. Ollut aina. Että ihmisten pitää saada päättää omasta elämästään. Mä olen siksi halunnut liberaalien kansanedustajaksikin että pääsisin edistämään sitä.”

Tumma nainen kuunteli, muttei vaikuttanut erityisen vaikuttuneelta. Hän vain nyökkäsi kannustavasti Anua jatkamaan.

”Vapaus on kaikkein tärkein. Ja minä en halua että vapaus on vaan markkinataloutta, on tärkeää että ihmisillä on vapaus olla keitä he haluavat. …”

”Millaista vapautta sinä itse haet omaan elämääsi?” nainen keskeytti.

”Ai itse?”

Nainen hymyili. ”Niin. Koska sinä olet vapaa?”

”Nytkin tulen pitkältä lounaalta ystävän kanssa”, Anu sanoi. Juttelemasta parinvaihdosta, hänen teki mieli heittää, mutta silloin puhelin soi. Jasmin toivoi Anun tulevan Säätytalolle ennen muita.

Kaksi viikkoa myöhemmin puita oli mennyt toista tuhatta. Anua hermostutti paisuva taimibudjetti, mutta suurempi murhe olivat matavat hallitusneuvottelut. Ohjelmakohtia hivutettiin milli kerrallaan eteenpäin ja oman ryhmän tunnelma oli hapoilla. Lounasaikaan Pirkko komensi kaikki käymään happihyppelyllä ulkomaailmassa. Säätytalon aulassa he kiihdyttivät leuat kireinä samettiköyden takana päivystävän toimittajajoukon ohi.

”Lähtevätkö liberaalit nyt hallitusneuvotteluista?” kysyi Minkkinen mikki pitkällä.

”Lähtevät – lounastauolle”, sanoi Pirkko. ”Zinnkellerissä saadaan puhua rauhassa” hän kuiskasi Jasminille ja Anulle.

Sukat eivät ilahtuisi leikelounaasta. Toisaalta ravintolaan oli ainakin 500 askelta. Ennen nukkumaanmenoa olisi pakko silti mennä lenkille.

”Sinun on annettava Otolle periksi sen työssäkäyntivelvoitteen kanssa”, Pirkko sanoi kun he kääntyivät kohti Meritullinkatua.

”Työpakko? Bravo puolue, joka lupaa ihmisille vapautta”, Anu puuskahti.

”Et ole sattunut vilkaisemaan demareiden, vihreiden tai porvareiden ohjelmia? Aivan jokaisen suomalaisen puolueen ydinarvo on vapaus”, Jasmin sanoi.

”Kansallisliikekin ajaa sitä, nimittäin vapautta ruskeasta ihonväristä”, hörähti Pirkko ja piti muille ravintolan ovea auki. Mutta pöydässä hän ei enää pelleillyt. Anun oli paras lopettaa perustulosta jankkaaminen nyt. Näytti puolueelle helvetin huonolta, jos edustajat somessa kaivoivat maata hallitusneuvottelujen alta. Eikä se Pirkosta muutenkaan ollut mitään vapautta että julkisilla varoilla toteutetaan itseä. ”Omilla jaloilla seisominen on.”

Anu oli ensimmäisenä valtuustovuonna ihmetellyt ryhmäkurin käytäntöä. Ensin ihminen, kuten hän, hakeutui politiikkaan siksi että hänellä oli mielipiteitä. Mutta kun aidan sisälle pääsi, ei mielipiteitä enää voinutkaan ilmaista. Aina piti varmistaa että ne menivät yksiin puolueen kanssa. Liberaaleilla ei edes ollut muodollista puoluekuria. Epämuodollinen toimi riittävän hyvin. Sisäinen sensuuri varmisti, ettei Anulle enää vuosiin ollut tullut mieleen ottaa näkyvästi kantaa asioihin, joista hän oli puolueohjelman kanssa eri mieltä. Perustulosta ei ollut linjausta. Asia jakoi puolueen.

Anu oli lähtenyt nuorena yrittäjänä politiikkaan pitkälti juuri siksi että perustulo oli hänestä kannustavin sosiaaliturva. Pirkko oli jyrkästi toista mieltä.

”Jos saa rahaa ilman, että ketään kiinnostaa, mitä sinulle kuuluu, se ei ole välittämistä.”

Jos Anu nyt pitäisi jääräpäisesti kiinni lempilapsestaan, hän jäisi vaille Pirkon tukea. Se tarkoittaisi ainakin puoluejohtajuushaaveen hautaamista, todennäköisesti myös ministerin salkku lipuisi tavoittamattomiin. Periaatteet olisivat ehkä tallella mutta niitä pääsisi toteuttamaan rivikansanedustajana. Parempi että haki Pirkon avulla valtaa ja toteutti niitä muita tärkeitä asioitaan.

Närästystä aiheuttavan lounaan jälkeen he hakivat tiskiltä kahvit.

”Se työvelvoite on vaan rivi paperilla. Siitä päästään sitten kun sä olet työministeri”, Jasmin kuiskasi matalasti Anulle.

”Hiljennä pliis vähän”, Anu puuskutti Roopen selälle Seurasaaren mäessä. Aurinkoinen sää oli tuonut rannoille vilinää vaikka kello oli jo melkein kymmenen. Mutta miten mäki olikin tänään niin jyrkkä?

”Pitäisikö sen lääkärin samalla tarkistaa sun rauta-arvot”, Roope kysyi. ”Sä et ole vielä koskaan jäänyt lenkillä mulle.”

”Eikun palaveripulla vain painaa.” Jos sukkia oli uskominen, hallitusneuvottelut olivat maailman tehokkain antikuntokuuri.

”Pitää olla hyvät rautavarastot että jaksaa. Koska se lääkäri on?” Roope oli kääntynyt juoksemaan selkä menosuuntaan.

”Joskus loppuviikolla”, Anu sanoi ja katsoi tiiviisti jalkojaan.

”Sen jälkeen otetaan käyttöön ne älypikkarit. Niihin saa ovulaatioseurannan”, Roope sanoi.

”Hei voidaanko me kävellä loppumatka?”

Finlandia-talon luona anorakkimies kahden lapsen kanssa tervehti iloisesti Anua. Anu nyökkäsi takaisin.

”Kuka toi oli?” Roope kysyi kun mies oli jäänyt kuulomatkan taa.

”Ei hajuakaan. Ihmiset tunnistavat mut telkkarissa ja luulevat että mä oon niiden naapuri tai entinen työkaveri.”

Vapausvälitys oli pimeänä. Anu oli muinakin päivinä tullut niin myöhään kotiin, ettei tumma nainen ollut enää paikalla. Se oli helpottavaa. Kysymykset oman elämän vapauksista olivat olleet tungettelevia.

Poliittinen komeetta Anu Ventoniemi lähetetään hallitusneuvotteluista viikonlopuksi kartanohotelliin lepäämään. Hän karkaa hotellista entisen rakastajansa järjestämiin lobbaribileisiin. Juhlista löytyvät myös lapsuudenystävä Eeva ja vainukoiramainen toimittaja Minkkinen.

Anu heräsi siihen, että satoi kaatamalla. Älysukkien mukaan elvyttävää unta oli kertynyt tunti. Puolueen suljetussa Facebook-ryhmässä jatkui jo kolmatta päivää massiivinen riita. Hallitusneuvottelut olivat kiristäneet kaikkien hermot. Anu valitsi aamiaiskuvien joukosta Instagramiin huolella sellaisen, jossa ei näkynyt ikkunaa eikä keittiön pöydässä auringon säteitä. Puuntaimet olivat tuoneet uusia seuraajia, mutta myös kysymyksiä. ”Olisi kiva kuulla lisää siitä hiilensidonnasta? Ihan siksi aloin sua seurailla.” Mutta tänään mikään ei häirinnyt hänen hyvää tuultaan.

”Nyt lepäät! Jos me soitetaan sulle, niin sitten on vähintään Olkiluoto poksahtanut”, Jasmin sanoi.

”Aina mä vapaalta ehdin yhden ydinlaskeuman estämään”, Anu sanoi. ”Mutta luuletteko te tosiaan että mä aion pitää puhelimen päällä?”

”Valitsemaanne numeroon ei saada yhteyttä”, matki Jasmin metallisella äänellä.

”Luullaan. Ja siksi mä otan tän nyt”, eduskuntaryhmän pääsihteeri-Esko sanoi ja nappasi pöydältä Anun puhelimen.

Jasmin vilkaisi nopeasti puoluesihteeri-Pirkkoon ja nielaisi. Siinä missä Pirkko oli puolueen katutappelija oli Esko lupsakka paimen. Hän oli vapaan viikonlopun keksinytkin, kun Anu yhtenä iltana oli Säätytalolla romahtanut.

”Sä tarvitset lepoa. Politiikka ei ole sprintti vaan maratooni”, Esko oli lohduttanut kun Anun itku ei meinannut millään loppua.

”Paraolympialaiset umpihangessa tämä on”, Pirkko oli murahtanut, mutta yllättäen tukenut ideaa.

Anu tarttui laukkuunsa. Siellä oli kaikki, mitä tarvitsi rentoutukseen kartanohotellissa. Viime tingassa Anu oli heittänyt mukaan vielä Henrikin rakastaman korsetinkin. Sisko oli tulossa hotelliin seuraksi, mutta vain yhdeksi yöksi. Lauantain brunssin jälkeen hänen pitäisi kiirehtiä esikoisensa sählymatsiin. Roope oli tapaamassa firman rahoittajia Lontoossa.

”Moottoritie on kuuma, alas laputtaa!” Esko huiski Anua lähtemään.

Kartanohotellin aulassa oli kultamaalattu katto, paksuraamiset peilit ja sametilla päällystetyt jakkarat. Anun käsi nyki käsilaukkuun hamuamaan puhelinta. Erityisesti peiliin kaunokirjoitettu teksti vigorously beautiful olisi näyttänyt ihanalta Instagramissa. Shampoo, kosteusvoide ja käsisaippua olivat ranskalaista luonnonkosmetiikkaa.

”Mä en aio koskaan luovuttaa meidän huonetta. Vaihdatan lukot ja muutan tänne”, Sisko sanoi ja oikaisi sängyn untuvapeitolle kengät jalassa. Anu vaihtoi paitapuseron aamutakkiin. Se oli niin paksua froteeta että hihat sojottivat kankeina.

”Mä en tajunnut että täällä on näin prameaa”, Anu sanoi.

”Eikö Hävittäjä-Hessu tuonut sua koskaan tänne?” Sisko kysyi. ”Mitä sille muuten kuuluu?”

”Lähetti huomiselle kutsun firmansa kesäbileisiin.”

”Ne legendaariset siellä saaressa?”

”Tänä vuonna meriuimalassa. Mutta mä olen mieluummin täällä. Pitäköön Välimäen safkansa ja Maija Vilkkumaansa.”

Eniten Anua harmitti missata Eevan vetämä Uutisvuoto. Olisi ollut jännittävä nähdä Eeva taas kasvokkain. Hän heitti kengät jalastaan ja oikaisi sängyn silkkityynykekoon. Ulkona ropisi edelleen. “Pitäisikö meidän ilmoittautua sinne restoratiiviseen joogaan?” hän haukotteli.

“Tai sitten ihan vaan korkata toi?” Sisko viittasi kirjoituspöydällä jäähdyttimessä lepäävään proseccopulloon. Vieressä odotti rasia suklaakonvehteja.

”Ei kai hieronnassa puhalluteta?” Anu sanoi ja kurotti kohti pulloa. Huoneiden paksut ovet vaiensivat ääntä, mutta ei näissä puitteissa muutenkaan metelöity.

”Miten sä jaksat?” Sisko kysyi, kun Anu hieroi ohimoitaan.

”Äh ei puhuta musta. Miten parinvaihto etenee?”

”Vastaa ensin, mistä sä olet löytänyt noin rumat sukat?” Sisko osoitti Anun jalkoja.

”Nää on ne Roopen älysukat. Mä saan näiltä kuule raportin painosta ja verenpaineesta ja suunnilleen päivän horoskoopinkin.”

”Aika kätevää. Siis kaikille jotka ei ole kuullut vaa’ asta.” Siskon ilme oli epäröivä.

”Tällä tekniikalla voi esimerkiksi parantaa vanhusten turvallisuutta. Omaiset tietää että mummo on noussut aamulla sängystä. Tai jos mä astun väärin, niin sukka huomauttaa eikä musta tule invalidia.”

”Seuraavaksi siihen voikin panna sähkösokin vauhdittamaan, jos ei mummon tossu muuten nouse”, Sisko sanoi.

”Tai ovulaation aikaan, että nyt mars panemaan. Seuraava versio kertoo senkin”, Anu kikatti. ”Mutta skipataanko se elintoimintoja palauttava jooga. Mä kuulen mielummin teidän seksijutut. Edes jotain seksiä munkin elämään”, hän sanoi ja kulautti lasinsa tyhjäksi.

”Eikö Hävittäjä-Hessu enää deliveroi?” Sisko sanoi ja veti kassista esiin illallismekkoa.

”Mä lopetin sen. Mun ministeriys voi karahtaa pienempäänkin.”

”Ministerikyyti voitti sen kyydit?” Sisko hekotteli.

Illallisravintolassa haarukat kilahtelivat hillitysti. Parsaterriini oli herkullista, samoin nokkoskeitto.

”Joko te olette päässeet tositoimiin niiden pariskuntien kanssa”, Anu kuiskasi. Muut asiakkaat näyttivät vuosipäivän juhlijoilta. Sellaisilta jotka olivat jo puhuneet kaikesta. Tai ainakin sanoneet kaiken, mikä oli syytäkään sanoa pellavaserviettien yli.

”Viime viikonloppuna me oltiin ekoissa oikeissa sellaisissa bileissä”, Sisko sanoi ja näytti siltä että tikahtuisi ellei saisi kertoa.

Anu kohotti kulmakarvojaan. Siskon mies Jarkko oli verkkaisen humoristinen talousjohtaja vakuutusyhtiössä. Ei mikään ilmiselvä seksibileiden salonkileijona, mutta mitäpä Anu parinvaihdosta tiesi. ”Keitä tollasissa käy?” hän uteli.

”Mitä keitä? Ei mulla ole nimilistaa. Ihan tavallisia ihmisiä. Tyyliin ruotsinlaivan yökerhon asiakkaat. Mutta ilman vaatteita.”

Anu kurotti yöpöydän yli kuullakseen. ”Mutta eikö ihmiset pelkää törmäävänsä tuttuihin?”

”Samalla asialla ne tutut siellä on.”

”Ja vaatteet pysyi päällä koko illan?” Anu kysyi ja vilkaisi ympärilleen.

”Vaatteet ja vaatteet, Jarkko oli boksereissa ja mä sellaisessa lateksihässäkässä. Kotiin asti ne pysyivät päällä. Siellä meillä onkin kiihkeämpää kun koskaan.”

Anu pelkäsi että Sisko alkaisi ahvenfileiden yli kertoa vielä tarkemmin mitä kotona oli touhuttu. ”Mäkin olin yhdessä oudossa paikassa. Sellaisessa Vapausvälityksessä”, hän käänsi puheenaihetta.

Hotellissa olo oli kevyempi kuin pitkään aikaan. Tuntui voitonriemuiselta olla liikkeellä ilman kännykkää, melkein kuin salaa.

Anu oli juuri vaipumassa uneen, kun Siskon ääni herätti hänet.

”Onko Roope kokeillut myydä niitä sukkia jalkapannoiksi? Vankeinhuoltoa voisi kiinnostaa”, hän mutisi sängystään.

”Tää tuntuu jotenkin tosi pitkältä tää viikonloppu”, Anu sanoi kun he joivat kolmansia kuppeja kahvia täydessä aamiaissalissa.

”Sulla on varmaan ainakin kolme tuntia normipäivää enemmän aikaa”, Sisko sanoi. ”Vai paljonko sulla menee somehommiin?”

”Se on mun työtä”, Anu sanoi. Hän epäili että kännykällä kului oikeasti enemmänkin tunteja. Eikä ongelma ollut vain ajankäyttö. Sosiaalisen median yllä leijui pelon ilmapiiri. Siellä oli vaikea onnistua ja helppo mokata. Jatkuvasti kylmäsi, koska joku nopeasti naputeltu kommentti sytyttäisi roihun. Nykykohut olivat aina mediakohuja. Muuta ei ollut tapahtunut, kuin että joku sanoi jotain väärin.

”Hei voisitko sä vielä hakea mulle pekonia?”

Sisko nosti katseensa lautaselta, josta hän kaapi viimeisiä viikunamarmeladeja.

”Mä oon Instassa ehkä antanut vähän ymmärtää olevani vegaani tai ainakin syöväni tosi freesisti.”

”Somessa todella oppii tuntemaan ihmiset”, Sisko sanoi kun hän laski pekonilastin keskelle pöytää.

”Shhhh”, Anu hyssytti ja vilkaisi ettei kukaan huomannut, kun hän kääri pekonin serviettiin huoneessa nauttimista varten.

Iltapäivällä Sisko lähti katsomaan sählyä. Sade oli lakannut ja Anu kävi kävelyllä. Hotellia ympäröivä puisto oli niin kaunis, että käsi hakeutui taas taskuun hamuamaan puhelinta.

Sitten hän kävi kylpylässä kasvohoidossa ja selasi hotellin elokuvatarjontaa. Puolessa välissä umpisurkeaa komediaa hän nukahti. Kun hän havahtui kello oli kuusi. Elvyttävä joogakin oli jo loppunut.

Anu päätti joogata itsekseen huoneessa, mutta muisti vain aurinkotervehdyksen ja yhden toisen liikkeen, jossa kuroteltiin toisella kädellä varpaita ja toisella kattoon. Hän joi minibaarin pienen viinipullon, luki naistenlehden, selaili taas televisiokanavia. Maistelumenun nauttiminen yksin tuntui typerältä. Hän söi pähkinät, joi oluen ja katsoi kelloa. Oli kulunut vajaa tunti.

Anu tarttui huoneen lankapuhelimeen ja näpytteli numeron ulkomuistista. Puhelin hälytti monta kertaa.

”Margarita Ventoniemi”

”Moi Anu tässä.”

Äidin takaa kuului hälinää.

”Mistä ihmeen numerosta sä soitat?”

”Mä olen vapaalla. Rentoudun viikonlopun Slottsgårdissa.”

”Etkö sä sitten ole enää mukana neuvotteluissa?”

”Kunhan vähän huilin viikonlopun yli. ”

”Pidä nyt huoli ettei ne äijät pelaa sua ulos”, äiti varoitti. ”Ennen kuin huomaatkaan, niin pojat on keskenään saunassa jakaneet hommat. Siellä tutisee nyt moni puntti, kun lehdet tekee susta ministeriä”, äiti jatkoi.

”Ei kukaan nyt pelaa mitään”, Anu huokaisi.

Kun puhelu oli ohi, hän palkitsi itsensä konjakilla ja ginillä. Pitäisi nukkua varastoon. Hän tiesi, kiitos sukkien, että hän oli elänyt levon suhteen velaksi jo kuukausia. Mutta drinkit tekivät olosta kepeän. Anulla ei ollut seuraavaan 15 tuntiin mitään velvotteita. Ulkona loimotti ilta-aurinko. Kaupungissa terasseilla oli varmaan jo ihmisiä. Ja meriuimalan lobbaribileissä. Tämä oli viimeisiä iltoja vapaudessa. Hän ei todellakaan aikoisi homehtua kartanohotellissa katsomassa. Anu kaivoi laukustaan esiin korsetin. Hetken kuluttua vastapesty taksi kaarsi hotellin pihaan.

Anun mekko oli niin lyhyt, että reidet liimaantuivat auton nahkaistuimeen.

Joka yö soitan Satumaan tangon, kaikui sisältä kylpylästä, kun Anu astui taksista. Kauppatorin liepeille oli jäänyt ihmisiä kuuntelemaan. Juhlakutsu ei ollut tullut mukaan, mutta naamavippi toimi. Ovimies toivotti Anulle mukavaa iltaa. Lavan edessä tanssittiin hurjasti, pöydissä yritettiin keskustella musiikin yli punaviinin antamalla ponnekkuudella.

Nopealla vilkaisulla näytti että ajoitus oli onnistunut. Toimittajat ja kuvaajat olivat tehneet juttunsa jo alkuillasta. Kameroita ei näkynyt. Sen sijaan Anu tunnisti startup-kasvoja, öljyllä rikastuneen liikemiehen, varapormestarin ja kauppakamarin tyyliniekan. Rasittava politiikantoimittaja Minkkinen tuli vastaan baarista ja kantoi viskilasia molemmissa käsissä. Hänen seuranaan oli toinen mies jolla oli sama lasti ja yhtä pieni sampoobudjetti kuin Minkkisellä.

”Miten sinä tänne ehdit? Eikö Säätytalolla ole kovat väännöt?” toimittaja uteli, mutta Anu vain nyökkäsi miehelle hajamielisesti. Hän oli huomannut baaritiskillä Henrik Kallaksen selän. Miehen käsi lepäsi työväenpuolueen puoluesihteerin Strömin harteilla. Hävittäjäkauppoja sujuvoitettiin tarjottimellisella gintoniceita. Mutta ei hyörinä Henrikin ympärillä johtunut vain gintonicmagneetista. Hän otti yleisönsä. Henrikin seurassa oli aina hauskaa, tarinat eivät koskaan ehtyneet eikä ilta loppunut kesken.

Anu jäi ovensuuhun katselemaan. Henrikin selkä oli niin hoikka, melkein luinen että se herätti suojeluvaiston. Häntä huvitti että muut näkivät Kallaksessa vain mittatilauspuvussa kulkevan lobbariohjuksen. Hotelli Pasilassa miehestä näkyi muitakin puolia kuin häikäilemättömyys. Kovin monessa paikassa hän ei herkkiä kohtiaan voinut paljastaa. Niin kuin ei Anukaan. Mutta hotellihuoneeseen he olivat onnistuneet luomaan taikapiirin. Muisto iltapäivistä kouraisi Anun alavatsaa.

Huudot ja taputukset lavan luota vaimenivat. Baaritiskille alkoi valua Anun ohi väkeä. Yhtäkkiä joku taputti Anun olkapäätä.

”Moi, pitkästä aikaa”. Siinä seisoi Eeva. Hänellä oli kimonotyylinen värikäs mekko ja kirkkaan punaista huulipunaa. ”Ja onnea paikan uusimisesta.”

”Moi!” Anu mietti hetken ja kurottautui halaamaan. ”Ai niin, sähän vedit täällä Uutisvuodon. Harmi kun mä tulin vasta äsken.”

”Voittajat oli Kallas ja toi Iltiksen tyttö”, Eeva osoitti baaritiskille. Henrik näytti yrittävän irtaantua seurueesta mutta aina jollain oli asiaa juuri hänelle.

”Sä olet nyt ihan pysyvästi Suomessa?”

Eeva ei ehtinyt vastata kun vierestä kuului ”Mitä minä saan tarjota meidän ihastuttavalle juontajalle? Ja Anu, ihana nähdä sinua!” Illan isäntä, viestintätoimisto Kiekun toimitusjohtaja poskisuuteli heidät. Hänen partavetensä jäi kutittamaan nenään.

”Te tunnette toisenne?” toimitusjohtaja varmisti.

”Me olimme samassa lukiossa”, Eeva sanoi.

Samassa lukiossa. Me oltiin parhaita kavereita, Anu mietti.

Kun Anu astui ulos naistenhuoneesta, Henrik Kallas seisoi käytävässä odottamassa. Leveä hymy levisi tämän kasvoille.

”Tervetuloa! Tosi hienoa että pääsit. Ehditkö sä nähdä showta? Ja oletko sä saanut mitään juotavaakaan?” Halaus kesti kaksi sekuntia pidempään kuin oli välttämätöntä. Anu painoi nenänsä miehen rintaan ja sulki silmänsä. Hän ei olisi halunnut irrottaa lainkaan.

Henrik talutti Anun baariin ja antoi baarimikolle tilauksen ohi hikisen ihmismuurin.

He eivät ehtineet saada edes lasejaan, kun tuoksuva toimitusjohtaja pyrähti paikalle ojentelemaan puhelintaan. ”Kato nyt Henrik, ei se tunniste skulaa”, hän hätäili.

”Sulla on typo, nakkisormi”, Henrik sanoi ja antoi puhelimen takaisin. Toimitusjohtaja katsoi häntä ilmeellä joka oli lähinnä rakastunut.

”Mutta sanokaa te viestinnän asiantuntijoina, että miten te selviätte noiden somepalveluiden kanssa?” Anu kysyi.

”Ai tietoturvan? Että joku alkaisi siellä esittää minua”, toimitusjohtaja kysyi.

”Kunpa joku esittäisikin minua ja hoitaisi päivitykset!” Anu huokaisi. ”Nykyisellään ehdin joko osallistua lainsäädäntötyöhön tai somettaa.”

”Minua huolettaa, että firmat jäävät koko ajan kiinni tietojen myynnistä”, Eeva sanoi.

Henrik ei kuunnellut vaan alkoi kuvailla miten hän käytti Twitteriä uutispalveluna ja miten Facebook oli muuttunut aivan tylsäksi.

”Linkkari on ylivertainen rekrytointikanava”, toimitusjohtaja huomautti.

”Mä käytän Linkkaria kanssa verkostoitumiseen”, Henrik sanoi.

”Sinä käytät ja sinä käytät. Ihan kuin sinä olisit valinnut ne palvelut. Nehän käyttävät meitä”, Eeva sanoi. ”Ne myyvät tietomme eniten maksavalle ja poliittiset mielipiteet Kremlille ja…”

”Ja kun me luulemme löytävämme tietoja Googlella, niin Googlehan siinä kerää tietoa”, Anu täydensi. Hän oli juuri kuullut Ykkösaamussa keskustelun aiheesta.

”Mutta kaikki tietää ton jo”, Henrik sanoi.

”Mistäs täällä jutellaan?” Minkkinen liittyi keskusteluun.

”Anu on herännyt vastustamaan somefirmoja. Mutta entä sitten jos ne myykin tietoja? Ei mulla ainakaan ole mitään salattavaa”, Henrik jatkoi.

Anu vilkaisi häntä. Henrikin ilme ei värähtänytkään. Toimitusjohtaja viittoi baarimikkoa tuomaan Minkkiselle juomaa.

”Ehkei sua haittaakaan, mutta entä oppositiopoliitikot tai vähemmistöt?” Anu haastoi.

”Ja solidaarisuudesta uiguureita kohtaan pitää tehdä niin kuin sä. Vihata Twitteriä, mutta jatkaa sen käyttöä”, Henrik sanoi. Röyhkeydestä huolimatta hänen silmänsä hymyilivät. Anun sisällä kupli. Kuittailu oli merkki siitä että miehen tunteet olivat tallella. Vain silloin uskalsi sanoa noin. Miten Anu halusikaan laskea kätensä miehen rinnan päälle.

Minkkinen sai valkoviinilasin käteensä.

”Skool!” toimitusjohtaja nosti maljan.

Juhlatunnelma oli kohdillaan. Oli ihana rupatella Facebookin oikeustapauksista, kesän lämpimistä päivistä ja Maija Vilkkumaan ensimmäisestä levystä. He eivät puhuneet työpakosta tai hallitusneuvotteluista, eivät myöskään Eevan ja Anun abikevään riidasta, niistä kerroista kun Anu on keväällä hyväillyt itseään ja miettinyt Henrikiä tai siitä ettei toimitusjohtaja pystynyt piilottamaan tuijottavansa Eevan rintoja.

Minkkinen ei kysellyt enää mitään. Kuunteli vain ja Anu pelkäsi että toimittaja tukevasta humalastaan huolimatta huomasi miten Henrikin käsi välillä jäi lepäämään Anun alaselälle. Kämmen on lämmin. Henrikin silmissä välähti kun hän tunsi mitä Anulla oli mekkonsa alla. Anua punastutti.

”Sä kirjoitat hyviä juttuja. Ja hyvät lähteet. Arvostan”, Eeva kehui Minkkistä, juuri kun eteisestä kuului kova kolahdus ja huutoa.

Henrik vilkaisi toimitusjohtajaa, mutta tämä ei keskeyttänyt Eevan rinnoille juttelua. Henrik juoksi eteiseen. Ström oli kaatanut naulakon, otsasta vuosi verta eikä mies pystynyt varaamaan painoa toiselle jalalle. Henrik huusi tarjoilijaa tuomaan jäitä. Hän vilkaisi Anua ja muodosti huulilla ”Älä lähde”.

Viinilasit ja Henrikin lämpimät kädet pyörivät päässä niin, ettei Anun olisi tullut mieleenkään lähteä.

Eeva selitti toimitusjohtajalle tekevänsä tutkimusta osittain ranskalaiselle yliopistolle.

”Määräaikaisuudet sopivat minulle. En ole liian pitkään kiinni missään.” Eevalla ei ollut sormusta. Hän pörräsi vapaana maiden välillä, oli kuvaamatta maanisesti päiviään ja vastasi puhelimeen kun huvitti. Eevan lapset olivat jo isoja. Kukaan ei painostanut vauvantekoon.

”Miten sä olet noin vapaa?” Anu kysyi.

”Olenko mä jotenkin erityisen vapaa?” Eeva epäröi.

”Sähän voit tehdä aivan mitä vaan. Kerro miten sä teet sen? Istu tähän mun kanssa vähäksi aikaa”, Anu taputti sohvaa vieressään. ”Mun pitäisi olla vapaamielisyyden keulakuva, mutta se on ihan fuulaa. Sä, sä olet oikea liberaali…” Anu alkoi avautua miten raskasta oli olla koko ajan äänestettävä. Miten hän kadehti heitä, jotka saivat syödä avoimesti pekonia. ”Oikeuksista ylin on oikeus pitää salaisuuksia.”

Eeva ei näyttänyt kuuntelevan. Hän tuntui katselevan jonnekin kauas.

”Hei mennäänkö tonne rantaan istumaan”, hän ehdotti yhtäkkiä.

Anu nosti katsettaan ja näki Minkkisen korppikotkailevan baarissa. Kohta mies lyöttäytyisi juttusille, kaivelisi tiedonmurusia, vetäisi johtopäätöksiä, tviittaisi kaiken. Puoluesihteeri joutuisi selittelemään Anun humalaa ja katumaan että oli päästänyt tämän ehdonalaiseen.

”Mennään! Mutta viiniä! Voitko sä hakea meille viiniä?”

Pöytien luona tarjoilija yhdisteli vatien rippeitä ja nosteli tyhjiä laseja tarjoiluvaunuun. Nainen oli sen ikäinen että hän oli varmasti nähnyt hurjempaakin kuin valtio-opin apulaisprofessorin varastamassa viiniä. Mutta Eeva ei varastaisi. Sen sijaan hän näytti kysyvän tarjoilijalta saisiko seurueelleen viiniä ulos.

”Mä kaadan sen tuoppeihin ettei tule lasinsiruja”, tarjoilija sanoi. ”Montako?”

”Kaksi. Janoista. Kiitos”, Eeva sanoi ja vilkaisi nopeasti puhelimensa näyttöä sillä aikaa kun tarjoilija avasi valkoviinipullon.

”Leideillä on omat pirskeet”, Minkkinen sanoi ja katsoi kun Eeva kantoi kahta täpötäyttä tuoppia.

Anu livahti ovesta terassille ja rukoili, ettei Minkkinen lyöttäytyisi seuraan.

He kävelivät kulman taakse ja vielä portaat alas paikkaan, johon ovelta ei toivottavasti näkisi.

”Oletko sä vapaa?” Anu kysyi.

”Pariutumisteknisesti kyllä. Kukaan ei ainakaan odota mua missään.”

”Sun sielusi on vapaa. Sä et edes tajua miten ihanaa on, kun kukaan ei tiedä että mä olen täällä.”

”Pitäisikö aloittaa kampanja hästäg Free­Anu”, Eeva nauroi. ”Mutta sä olet siis naimisissa. Millainen sun mies on?

”Roope. No Roope on maailman kiltein ihminen. Ja sarjayrittäjä. Tasa-arvoinen…”

”Rehentele nyt vielä”, Eeva sanoi, mutta ääni oli ystävällinen.

”Ja komea. Roope on kyllä yksinomaan ja ainoastaan hyvä. Se tekee yhdessäolosta ihan mahdotonta.” Jos Anu ikinä yritti pukahtaa kenellekään suhteen ongelmista, tai kauhustaan vauvapainostuksen edessä, niin avautuminen nujerrettiin välittömästi muistuttamalla miten ihana Roope oli. “Ja se on ihana. Mutta kai meidän suhteessa pitää olla tilaa jollekin muullekin kun Roopen ihanuudelle? Niin, että jos menet joskus naimisiin niin varo sellaista.”

Eevan hartiat alkoivat hytkyä. Ensin Anu luuli, että tämä nauroi, mutta tajusi nopeasti että kyse oli muusta.

”Mulla on ollut… Mä olen ihan hajalla”, Eeva nyyhkäisi.

”Voi ei. Mä olen niin pahoillani.” Eevan yhtäkkinen tunteenpurkaus selvitti Anun pään. Tuntui ennennäkemättömältä että Eevalla oli sydänsuruja. Vaikka eiväthän he olleet nähneet vuosiin, mitä hän tiesi. Mutta silti. Eevalle kaikki oli aina onnistunut. Miehen pitäisi olla sekaisin, jos torjuisi tämän. Lukiossakin Krisa rakasti Eevaa niin, että Anu oli ollut kuolla kateudesta. Muisto vihlaisi vieläkin. Hän kietoi kätensä kimonon peittämän selän ympäri ja veti Eevan halaukseen. Ele tuntui vain kiihdyttävän Eevan itkua. Hartiat hytkyivät ja Anu tunsi märkyyden leviävän olkapäähänsä. Tuntui epätodelliselta. He olivat tuskin tavanneet lakkiaisten jälkeen. Sitten he sattumalta törmäsivät ja seuraavassa hetkessä Eeva ulvoi rakkaushuoliaan. Elokuvassa tämä olisi liian kornia.

”Anteeksi”, Eeva niiskutti itkunpuuskien väleissä. ”Tämä on niin noloa.. Mä olen ollut sokea, kuin käärmeen lumoama kani.”

”Itke ihan rauhassa” Anu sanoi. Sisältä kukaan ei huomaisi mitä penkillä tapahtui. Laiturilla jotkut miehet naurattivat iltapäivälehden nuorta naistoimittajaa.

”Tää on ihan absurdia”, Eeva nosti itkun tuhrimia kasvojaan ja suupielessä näkyi pieni hymy ”Että just sä lohdutat mua taas Krisan vuoksi.”

Ei voi olla totta. Anu ei ole varma pystyikö hän tähän. Eihän Eeva enää voinut itkeä niin vanhaa juttua, vai voiko? Oliko Eeva vihainen hänelle?

”Oikeasti? Se pentele.”

Että Krisa olisi särkenyt Eevan sydämen, niin kuin hän aikanaan särki Anun. Vai sanoiko Eeva edes niin? Anu ei ymmärtänyt. Eevahan oli aina saanut aivan kaiken. Oli mahdotonta, että Krisa olisi poikkeus.

”Mä olen pahoillani. Sun elämä on näyttänyt niin helpolta.”

”Helpolta?” Eeva nosti päänsä. ”Helpolta? Mä olen yksinhuoltaja ja raapinut sormet verille rahoitusta yliopistolla. Hävinnyt kaikissa virkanimityksissä miehille. Helppo ei olekaan itselle tullut mieleen.” Kiihtymys näytti kohentavan Eevan oloa. ”Niin, mä sitten sainkin lapsia. Sellaiset porvarilliset kaksi kappaletta. Kahden vuoden ikäerolla.” Eeva kaivoi käsilaukustaan nenäliinaa. Oliko aiheen vaihtaminen pyrkimys kääntää keskustelu pois rakkaushuolista? Oli helpottavaa että itku oli loppunut. Anu ei uskaltanut ottaa riskiä ja kysyä, oliko hän ymmärtänyt oikein että Eeva puhui Krisasta.

”Sitten voi ehkä paljastaa, etten minäkään enää tykkää eineskääretortusta”, Anu sanoi. Sitä he olivat Eevan kanssa aina välitunnilla hakeneet, kun koulussa oli ollut pahaa ruokaa. Syöneet puoliksi tönkkömakean rullan. Siihen aikaan kun he tekivät kaiken yhdessä.

Eeva oli niistänyt ja näytti taas hallitulta.

”Mä olen tajunnut, että pitää haluta muuta kun teininä. Nyt ollaan aikuisia.”

”Mitä sä sitten haluat?” Jokin ajatus häilyi Anun mielessä. Jokin, mitä Eeva oli sanonut, mutta se katosi ennen kuin hän sai siitä kiinni. Tuntui lievästi petokselta että Eeva oli muuttanut mieltään lastenhankinnasta. Aivan kuin hänkin olisi liittoutunut Roopen vauvarintamaan. Niin vain oli Eevalta onnistunut molemmat: saavuttaa akateeminen ura ja saada lapset.

”Mistä hitosta sen voisi tietää”, Eeva nauroi. ”Tiedätkö sä?”

”Vapautta. Mutta nyt mä haluan vessaan.”

Tyhjentyneessä eteisaulassa seisoi Henrik Kallas. Anu veti miehen naulakon taakse ja kurotti suutelemaan. Huulet olivat tutut, kuin kotiin olisi tullut.

”Mun on ollut niin…” mies mutisi Anun päälakeen. Lauseen loppua ei kuullut. Mies tuoksui samalta kuin aina. Miksi Anu olikaan viikkoja kieltäytynyt miehen sylistä. Näin heidän kuului olla. Takin silkkisekoite luisui sormissa, kun Anu haroi sen selkää. Lämpimät kädet olivat hänen kasvoillaan, sivelivät huulten kaaria. Seuraavassa hetkessä ne olivat hameen alla. Henrik tunsi korsetin ja liuutti käsiään sitä pitkin. Miehellä seisoi, Anu tunsi sen selvästi reittään vasten. Kukaan ei tiennyt missä Anu on, mutta joku raja oli sillä, mitä hän naulakossa voisi tehdä. Ihmisten äänet kuuluivat salista selvästi. Tässä he eivät voisi rakastella. Mutta tuolivaraston ovi ei ollut lukossa. Henrik repi housunsa auki, nyki Anun hameen vyötärölle. Miten hän oli kaivannut näitä käsiä. Omaa huohotustaan. Sitä että muu maailma unohtui hetkeksi. Heidän roolinsa tippuivat. Oli vain tahmeaa ihoa, otsalle kihoavia hikipisaroita.

Anu oikoi mekonhelmaa. Päässä pyöri yhä.

”Lähde mun kanssa hotelliin”, Kallas kuiskaili ja silotteli Anun pörröttynyttä tukkaa. Hänen paitansa oli rypyssä ja housun lahkeessa saattoi erottaa tahroja.

”Mun on pakko palata Tuusulaan.” Anu oli niin väsynyt, laskuhumalassa ja pyörällä päästään, että eniten kutsui oma koti ja sänky siellä. Mutta kotiavaimet olivat kartanohotellissa ja Roope vielä muutaman tunnin Kööpenhaminassa. Aamulla hän palaisi rahoitusmatkaltaan ja noukkisi tullessaan Anun hotellilta.

Kun Anu palasi rantaan, ei Eevaa enää näkynyt. Hän vilkaisi naistenhuoneeseen, mutta siellä oli vain nuori toimittaja parantelemassa meikkiään. Anu toivotti hauskaa iltaa ja palasi Henrikin luo juomaan lasinsa tyhjäksi ennen kuin he lähtisivät.

Suomenlinnan majakka tuikki. Valot heijastuivat Kolera-altaasta, kun he kävelivät kohti Havis Amandan taksitolppaa.

”Oli niin ihana nähdä sua. Mä ajattelin, että aivan viimeistään Kultarannassa meidän on pakko törmätä”, mies pysähtyi ja kääntyi suutelemaan Anua.

”Mistä sä edes tiesit…”Anu aloitti ja muisti sitten. Henrikin entinen työkaveri oli nimetty syksyllä presidentin kansliaan vastaamaan viestinnästä. ”Vakooja!” hän sanoi ja kouraisi miehen pakaraa. ”Mmm, ollaanpa sitä timmissä kunnossa”, hän mutisi miehen huulia vasten.

”Mä olen iltapäivisin joutunut käymään salilla kun ei ole ollut muutakaan tekemistä”, Henrik sanoi nappasi Anua niskasta.

Taksiasemalla oli jonoa. He saisivat vielä hetken yhdessä. Kesäyö ympäröi heidät. Terassilta kaikui jumputus, mutta niin hiljaa, että kappaletta oli mahdoton erottaa. Kappelin terassilla kilahtelivat lasit. Humalaisten kohonneet äänet.

”Ventoniemi! Sähän osaat bilettää! Nyt lähdette meidän kanssa jatkoille,” kailotti joku. Anu irtautui Henrikistä, kääntyi ja näki Iltiksen toimittajatytön ja Minkkisen.

”Henna ja Minkkinen! Teatteri odottaa, eikö?” Henrik kysyi ja onnistui hivuttamaan itsensä säädyllisen etäisyyden päähän Anusta. ”Ja kiitos Anu illasta. Me jatketaan siitä seminaarista sitten viikolla”, hän sanoi ja kumartui poskisuutelemaan hyvästit. Kolmikko jatkoi hyväntuulisesti rupatellen Esplanadia länteen.

Kaupungintalon kello näytti kahta. Kuuden tunnin kuluttua Roope hakisi Anun rentouttavan viikonlopun vietosta kotiin. Taksissa Anu mietti Eevaa. Vai oli Krisa lopulta särkenyt tämänkin sydämen. Tai sitten Anu oli ymmärtänyt kaiken väärin.

Tuleva ministeri Anu Ventoniemi on ottanut pienen paussin kesken hallitusneuvottelujen. Kotiin palatessa olo on kaikkea muuta kuin rentoutunut. Aviomies vaatii vauvatalkoisiin ja puoluesihteeri hönkii niskaan. Tuntuu että Anun jokaista liikettä kytätään.

Aamulla Anu heräsi kun Roope koputti huoneen oveen. Oli aika palata arkeen. Rahoittaja oli ollut avokätinen ja Roope pursui hyvää tuulta. Hän oli heittänyt trenssinsä olohuoneen sohvan selustalle ja purki tax-freekassista tuliaisia: luksuslakritsia ja vartalovoidetta. Rahoitus mahdollistaisi sukkien kehittämisen. Tulevaisuudessa ne lähettäisivät signaalia digitapetille, jonka kuvio vaihtuisi asukkaan mielialan mukaan. Tai kun älypikkuhousut aistisivat tunnelman kuumenevan, ohjaisivat ne valaistuksen himmenemään…

”Mahdollisuuksia on rajattomasti. Ja sitä kaikkea voi ohjailla netissä.” Roope ei pystynyt hillitsemään innostustaan. Viimein joku oli nähnyt sen potentiaalin, joka älysukissa piili. Joku jolla oli syvät taskut.

Anun päätä särki. Jääkaapissa ei ollut muuta kuin viiniä, oliiveja, soijaa ja margariinia. Hän söi muutaman lakritsin, veti verhot makuuhuoneen ikkunaan ja meni täysissä pukeissa nukkumaan. Oli luksusta saada nukkua päivällä. Kun vertasi Siskon perheen menoon, elivät he Roopen kanssa hermoparantolassa. Iltaisin sai tehdä rauhassa töitä, katsoa leffoja ja käydä vaikka keskellä viikkoa Annankadun italialaisessa viinibaarissa. Ruokaakaan ei tarvinnut laittaa ellei tehnyt mieli.

Mutta tällä kertaa nokoset eivät rentouttaneet. Unessa äiti kysyi, tyytyisikö Anu tosiaan opetusministerin paikkaan.

”Eikö susta koulutus ole tärkeää”, unen Anu sanoi.

”On se sentään parempi kuin kulttuuriministeri”, äiti vastasi ja samassa Anu huomasi että Henrik käveli heitä kohti. Mutta mies vain jatkoi ohi eikä esittänyt tuntevansakaan. Miehen selkä näytti unessakin niin tutulta että ikävä viilsi. Juhlissa kaikki oli ollut ennallaan. Lämpö ja luontevuus. Kuin he eivät olisi olleet kuukausia erossa. Nyt hän vain käveli pois.

Kun Anu heräsi, varjot ulkona olivat pitkiä ja asunnossa tuoksui ruoka.

”Rouva unikekokin on pystyssä”, Roope sanoi.

Unista oli jäänyt apea jälkimaku. Suu oli tahmea. Anu mietti, oliko hän tämän vuorokauden puolella pessyt hampaita. Yöllä hotelliin palatessa se ei ollut mielessä. Matkalla hammaspesulle Anu muisti lähestyvän blogivuoron. Pitäisi muotoilla valmiiksi teksti, jossa perusteltiin tulevan hallitusohjelman työvelvoitetta. Että vaikka se saattoi kuulostaa hiukan perustulon vastakohdalta, olivat liberaalit neuvottelujen voittajia.

Anu nosti läppärinsä ruokapöydälle, kiinnitti laturin pistorasiaan, avasi kannen ja valmistautui aloittamaan, kun hän totesi, ettei hänellä ollut mitään käsitystä salasanasta. Sama sana jonka hän oli kirjoittanut lukitulle ruudulle ainakin satoja, todennäköisemmin tuhansia kertoja oli täysin kadonnut muistista. Sanassa oli iso M, sen hän muisti. Ja aivan varmasti se alkoi a:lla. Mutta mikään yritetyistä kirjainyhdistelmistä ei avannut konetta. Sen sijaan palmuranta-kuvan päälle tuli teksti ”Liian monta yritystä. Kone lukittu 15 minuutiksi”. Nykyään oli niin monia muistettavia numeroyhdistelmiä, pin-koodeja ja käyttäjätunnuksia. Mutta jos hetken puuhaisi muuta, niin pian tämäkin salasana palaisi mieleen. Näin oli käynyt ennenkin ja aina ne olivat palanneet. Mutta alitajunta viestitti, että tällä kertaa koodin palaset olivat harvinaisen hajallaan aivojen poimuissa. Tuntui että siinä kohdassa, mistä Anu haki, ei ollut mitään. Hylly oli tyhjä.

Anu lapioi hajamielisenä Roopen tekemää wokkia. Kuunteli Lontoon-matkasta ja esitti sen verran kysymyksiä, ettei puheenaihe vaihtuisi hänen omaan viikonloppuunsa. Rivien välistä hän antoi ymmärtää, että koko viikonloppu oli kulunut tiiviisti Siskon kanssa hotellilla. Silmäluomien alla hän näki itsensä tuolivarastossa. Henrikin kädet tuntuivat edelleen joka puolella.

Illallinen ei palauttanut salasanaa mieleen. Se tarkoitti, että aamulla olisi sännättävä aamutelevision haastattelun ja johtoryhmän kokouksen välissä vielä tekniseen tukeen. Herätyskello piti panna soittamaan erityisen aikaisin.

Vaan eipä olisi tarvinnut, sillä uni ei tullut. Kaikki kirittävä valvotti. Uutispimennossa vietetyn viikonlopun jälkeen Anu ei tiennyt, mitä neuvotteluista oli vuodettu ja mihin uutisotsikoihin toimittajat halusivat kommenttia. Hänhän ei herra paratkoon tiennyt edes kuka lauantain Ykkösaamussa oli ollut vieraana. Ja tietenkin kaikki vastaamattomat viestit, WhatsApp-keskustelut, blogikommentit ja Twitter-merkinnät. Avustajan kanssa pitäisi käydä läpi lähiviikkojen kalenteri. Sukat kertoisivat, että verenpaine oli noussut eikä askelia ollut kertynyt. Nyt ne herjaisivat myös huonosta yöstä. Instassa penättäisiin varmasti istutettavien puuntai­mien sertifikaattia.

Pian kello soisi ja edessä olisi sama ponnistelu kuin joka aamu: märkä tukka valuisi kylmänä harteille, ateriankorvikkeessa olisi tomunmakuisia kokkareita, oikeanpuoleinen silmänrajaus menisi vinoon ja pitäisi pyyhkiä pois ja vetää uusiksi, paitapuseron etupuolen silitys niin nopeasti kuin oli mahdollista itseään polttamatta, Rautatienkadun pakokaasut, toimittajien nauhurit samettiköyden takana… Siellä ne kurottelivat kuin pahantahtoiset lonkerot. Ahdistus karkotti unen yhä kauemmas.

Roope hengitti raskaasti parisängyn toisella puolella. Oliko hänen pakko? Rohina teki mahdottomaksi kuulla edes omia ajatuk­siaan.

Anu kurotti katsomaan Roopen puhelimen näyttöä. Kolmen tunnin päästä hänen pitäisi olla aamutelevisiossa. Sitten alkaisi hallitusneuvottelujen vapaapaini, jossa raivokas taisto piti piilottaa pokerinaamojen taakse. Se että piti kilpailla muita puolueita vastaan oli politiikassa väistämätöntä. Mutta verisimmät väännöt käytiin omien kanssa. Vallan määrä oli vakio ja taistelu paikoista todellinen. ”Pienin paha”, niin Anu mielessään kutsui liberaaleja. Mutta välillä usko horjui. Esimerkiksi aina kun Oton haukat saivat omia tiukennuksiaan läpi. Kuka puolustaisi Suomessa vapautta, jos Anun omakin puolue ajaisi yövartija-politiikkaa. Ministerinä onneksi pääsisi vaikuttamaan. Silloin olisi neuvonantajia, sihteeri ja erkkareita, erityisavustajia. Heille saisi varmasti sälytettyä somen päivityksenkin. Silloin avustajalle jäisi ehkä aikaa hommata seuraajille luvatut puuntaimet ja varmistaa niiden eettisyys.

Aamuyöllä Anu hyväksyi, ettei uni tulisi. Ei olisi edes järkeä enää edes nukahtaa, koska tunnit eivät kuitenkaan riittäisi. Hän hapuili yöpöydän paperipinoa ja otti sieltä yhden talteen leikatuista lehtileikkeistä. Reportaasi ihmisistä jotka olivat myyneet omaisuutensa ja lähteneet reppureissaamaan. Hän luki kaiken löytämänsä maailmanympäripurjehtijoista ja oravanpyörän jättäneistä. Aurinkoisissa kulttuureissa nämä downshiftaajat toteuttivat haavettaan rennosta elämäntyylistä. Pukeutuivat pesussa haalistuneisiin hellevaatteisiin. Kiire loisti poissaololla, samoin niuhotus. Palmusaarella ei netti toiminut.

Jossain vaiheessa Anu vaipui uneen, koska hän näki unta. Vapausviraston nainen piti hänen edessään nauhuria. ”Tämä on suora lähetys ja odotamme vastaustasi Anu Ventoniemi. Millaista vapautta sinä etsit?”

Silloin Roopen käsi ravisti hänet hereille. ”Sun täytyy rakas nyt nousta. Kello on jo melkein kuusi.”

Mutta kun Anu yritti vääntää suihkun päälle, hän ei pystynyt. Käsi ei noussut. Huimasi. Valvotut tunnit, edessä odottava työviikko ja merikylpylän tuolivarastossa nautittu siemaus vastuuttomuutta hyökyivät yli. Mitenkään hän ei jaksaisi lähteä Säätytalolle kamppailemaan. Pelkästään ajatus uusrenessanssiportaiden kipuamisesta ylös neuvotteluhuoneisiin tuntui täysin ylitsepääsemättömältä. Vilutti ja Anu veti kylpyhuoneen naulakosta pyyhkeen harteilleen. Kun Roope tuli vilkaisemaan mihin Anu oli jäänyt, tämä istui pyyhekasan alla kylpyhuoneen lattialla ja itki.

Roope soitti johonkin, mutta ääntä ei kuulunut. Anua palelsi ja hän toivoi näkevänsä unta. Oliko hän seonnut? Tai kuolemassa? Rintaa pisti. Anulla ei ollut aiemmin ollut sydänkohtausta. Tältäkö se tuntui? Mutta ambulanssia Roope ei saisi soittaa. Sen hän halusi sanoa. Suusta ei vain tullut mitään. Miten hän voisi nyt puhua aamutelkkarissa?

Kohta Esko kyykistyi Roopen viereen lat­tialle. Mistä hän oli tupsahtanut tänne? Missä Esko edes asui? Anu ei muistanut. Ehkä Punavuoressa, koska hänellä oli mukanaan Kanniston leipomon pussi. Esko oli ehkä tullut vain yllättämään heidät lämpimäisillä. Esko oli aina niin kiltti. Miehen näkeminen helpotti oloa hiukan. Anu antoi auttaa kylpytakin päälleen ja istui keittiöön. Esko kaivoi laukustaan Anun puhelimen, mutta ei ojentanut sitä hänelle. Tökki vain isolla etusormellaan puhelimen kalenteria ja pyyhkäisy pyyhkäisyltä tyhjensi sen menoista. Anu oli näkevinään Eskon olan yli kolminumeroisen luvun saapuneita sähköposteja. Kurkkua kuristi. Mutta hän skarppasi niin paljon kuin pystyi. Istui tuolissa ja esitti kuuntelevansa. Käyttäytyi normaalisti. Kukaan ei luottaisi hysteeriseen poliitikkoon.

Ovikello soi ja Pirkko astui keittiöön. Hän ei riisunut kenkiään tai takkiaan. Mutta Pirkko tietäisi mitä pitää tehdä. Pirkko ei antaisi hänelle lupaa kuolla. Rintakipu tuntui siedettävämmältä.

”Me sanotaan että sinä olet sairauslomalla. Kaikki vilustuvat joskus”, Pirkko sanoi.

”Työterveys voisi…”, Esko aloitti. Mutta elämän kivi-sakset-paperissa katutappelija voittaa paimenen. Pirkko vaiensi miehen.

”Kaksi päivää tekee ihmeitä. Salkkujako ei odottele kallonkutistajan lähetteitä”, Pirkko päätti ja nousi. ”Piristyhän nyt Anu.”

Anu vilkaisi oven pieleen. Eihän Roope ymmärtäisi Pirkon puheita ministerisuunnitelmista? Mutta miehen ilme näytti muuttumattoman huolestuneelta.

Roope suostui onneksi unohtamaan ambulanssin, mutta jäi itse kotiin vahtimaan. Anu yritti nukkua ja kun se ei onnistunut, he kävelivät mitään puhumatta Kaivopuiston rantaan ja takaisin. Sen jälkeen Anu meni takaisin sänkyyn itkemään. Sinne hän kuuli, kun Roopen puhelin alkuillasta soi. Roopen ääni kuulosti tekoreippaalta, kuten aina kun Mami soitti.

”Sillä on varmaan vain puhelin äänettömällä, kun niille tulee niin kauheasti toimittajien puheluita. Joo, pyydän soittamaan heti kun palaa”, Roope kuului sanovan. Anu hämmästyi miten luontevasti mies osasi valehdella.

Seuraavana yönä Anu nukkui Pirkon jättämillä unilääkkeillä. Mutta uni oli levotonta eikä olo aamulla ollut kohentunut. Puolenpäivän aikaan Anu vilkaisi kelloa ja tajusi ettei ollut vielä pukeutunut. Roope teki ruokaa, ripusti pyykit ja pakotti Anun ulos. Raitis ilma tekisi kuulemma mielialalle ihmeitä.

Kotikatu oli yleensä hiljainen yksisuuntainen kadunpätkä. Nyt Anusta tuntui kuin hän olisi seissyt moottoritien laidassa. Autot kaahasivat ja sähköpotkulaudat painelivat ohi. Puuskuttava äiti juoksi lastenvaunujen kanssa ja huusi potkupyöräilevää taaperoa odottamaan. Lähipuisto oli uuvuttavan kaukana. Anu käveli korttelin ympäri ja käänsi kulmakahvilan kohdalla tarkoituksella päänsä niin, ettei näkisi lööppejä. Niissä olisi varmasti jotain joka vaatisi kommenttia tai puolustautumista. Ulkomaailman vauhti, odotukset ja kritiikki hirvittivät.

Illalla he katsoivat sohvalla vanhoja Frendejä. Tuntui lohdulliselta kun tiesi mitä juonessa tapahtui. Eivätkä Ross ja Rachel vaatineet Anulta mitään, pyyteettömästi vain sanailivat ja hän sai katsella fleeceviltin alta. Ruokaa oli vaikea saada pureskeltua, mutta Roope oli hakenut kaupasta jäätelöä. Se ei maistunut miltään mutta valui sentään kurkusta.

Aamuyöllä paniikki vyöryi yli. Anu töni Roopen hereille. ”Eihän mun tarvitse mennä sinne huomenna?”

Roope halasi häntä. ”Nukutaan nyt vaan.”

Lettipäinen lääkäri kysyi, mikä Anua eniten ahdisti.

Sähköposti jonka pohja ei koskaan pilkota. Pelko että Oton porukat puukottaisivat selkään. Sosiaalisen median konfliktit. Syytökset näkymättömyydestä. Aamiaiskuvien jakaminen. Roopen turhat toiveet kahdesta viivasta raskaustestissä. Lasku someseuraajille luvatuista puuntaimista…

Luetteleminen laukaisi jälleen rintakivun. Vähän lohdutti, että lääkärikeskuksessa elvytystä saisi tarvittaessa nopeasti.

Sisko oli lähtenyt saattajaksi kun Roopen oli pitänyt päästä käymään pankissa. Anu ei ollut jaksanut lääkäriä varten pestä tukkaa tai vaihtaa leggins-asua huolitellummaksi. Näkipähän lääkäri hänet luonnontilaisena. Ja taktiikka toimi, sairauslomaa herui kaksi viikkoa. ”Näin aluksi”, oli harmaalettinen lääkäri sanonut ja käskenyt suhtautua lepäämiseen vakavasti.

”Voidaanko me istua hetki tässä?” Anu pyysi kun he pääsivät vastaanotolta odotushuoneeseen. Ahdistavien asioiden lista pyöri päässä. Hän oli kymmenelle tuhannelle äänestäjälleen velkaa sen, ettei perääntyisi. Ihmiset olivat antaneet ainoan äänensä juuri hänelle. Ja teknisestikin kansanedustajan määräaikaisuus oli sitovaa. Eduskunnasta ei hevin saanut vapautusta vaikka pyysi.

”Mulla ei ole mitään ulospääsyä. Mun on pakko olla poliitikko eläkkeelle asti”, Anu uikutti. Tuntui kuin olisi avaruusohjelman läpikäynyt astronautti joka on vuosien valmennuksen jälkeen juuri sinkautettu kohti kuuta. Kun syöksyy stratosfäärin läpi, ei voi enää hypätä kyydistä.

Sisko pani käden hänen olkapäälleen ja veti Anun kainaloon.

”Jättäydyt viimeistään ensi vaaleissa pois ja alat tekemään jotain muuta”

”Niinkun mitä muka?” Anu niiskaisi.

”Rupeat Kelan pääjohtajaksi tai menet Euroopan investointipankkiin. Mitä nyt entiset huippupoliitikot tekevät”, Sisko sanoi ja silitti Anun selkää.

”Mulla on väärät kromosomit, liian pieni puolue ja eikä muutenkaan natsat riitä. Mä en ole vielä käynyt edes maanpuolustuskurssia”, Anu kaiveli laukustaan nenäliinaa.

”Voisitko nyt lopettaa esittämästä työmarkkinoiden hylkiötä. Sä olet terve kantasuomalainen kansanedustaja. Tuolla on kuule metsät marjoja pullollaan ja vanhuksia kävelytettäväks…” Sisko väisti kun Anu heitti häntä nenäliinatollolla.

Vähän myöhemmin he söivät noutorameneita Anun keittiössä.

”Mitä mun elämästä jää, kun koko ajan pitää olla äänestettävä? Mihin mä voin mennä suojaan? Mä olen ihan kuin tehobroileri, jonka kanalassa on valot koko ajan päällä”, Anu sanoi.

Jasmin oli joskus kertonut vaikuttuneena siitä miten TV-kamerat tulivat Englannissa puoluekokouksiin. Silloin poliitikoille alettiin laatia valmiita repliikkejä. Thatcherin vuorosanoja sorvasi monikymmenpäinen käsikirjoittajajoukko. Ja samalla kun puoluekokouksesta tuli käsikirjoitettu esitys, niin todellinen keskustelu siirtyi kabinetteihin. Median läsnäolo ei lisännytkään läpinäkyvyyttä. Sama päti Anusta sosiaaliseen mediaan. Se oli muka avointa, sillä näkihän siellä mitä poliitikko söi aamiaiseksi ja mitä lausuntoja hän jakeli. Mutta todelliset keskustelut käytiin WhatsApp-ryhmissä. Siellä valta kimpoili räikeän vihreissä puhekuplissa. Ryhmissä, joihin vain valituilla oli pääsy.

Ja pakollisen someläsnäolon myötä julkinen elämä ja yksityiselämä sulautuivat yhteen. Jotta pysyi järjissään oli ihmisellä pakko olla niiden rinnalla salainen elämä. Tehobroileri pysyi elossa vain kuukauden. Sen ajan se söi, paisui ja taisteli elintilasta muiden kanssa. Sitten tilalle tuli seuraava sukupolvi.

Henrik oli ollut Anun varjoisa nurkkapöytä. Hänen salainen pakopaikkansa. Taikurin hattu. Kanin kolo. Hotelli Pasilan hississä Anun päälle valuu näkymättömyysviitta. Huoneessa vietettyjä tunteja ei ollut olemassa. Siellä ei tarvinnut ottaa selfieitä. Kohtaamisista ei voinut edes vihjata, ettei Henrikin vaimo näkisi. Ja miten banaalilta olisi tuntunut kertoa ”ihanasta iltapäivästä rakkaan kanssa”. Koko kokemus latistuisi ylisanoihin. Aivan niin kuin ”todella maukas ruoka” herättää epäilyn ettei ruoka ole niin hyvää kuin pelkkä ”maukas ruoka”. ”Hyvä ystävä”, aivan kuin olisi myös huonoja. Tai poliitikon pahin klisee ”aito kohtaaminen”.

Mutta nyt Henrik piti unohtaa. Puhelinluuri oli yöpöydän laatikossa ja siellä myös pysyisi. Paha maailma saisi turhaan yrittää morsettaa Anulle. Lähetellä kiihtyvällä tahdilla punaisia palleroita, joiden perässä hänen piti hyppiä. Yksi pallero sähköpostissa, hyppy sen perään. Toinen Twitterissä, nopea vilkaisu sinne. Kolme palleroa tullut sinä aikana Whats­Appiin… Vähän kuin tietokonepeli jonka hän oli hävinnyt aikaa sitten.

Sisko siivosi heidän lautasensa astianpesukoneeseen. Pani kahvin tippumaan. Nosteli keittiön pöydältä tyhjät vesilasit ja viikonlopun Hesarit. Paperipinojen välissä oli Moschinon potkupuku. Eihän Pirkko ollut nähnyt sitä? Luulisi vielä että Anun huonovointisuus johtui raskaudesta.

”Nämä tarjouskupongit saa varmaan panna pois”, Sisko kysyi.

Anu näytti tuskaiselta. Lähikaupan lähettämä kahvitarjous oli vanhenemassa, mutta hän ei jaksanut mennä kauppaan. Pelotti jos joku tunnistaisi. Hän ei ollut koko viikolla vilkaissutkaan uutisia. Luottanut vain Pirkon ja Eskon raporttiin, että kaikki oli aivan normaalisti.

”Mä en ollut tajunnut että teillä on rahat noin tiukilla”, Sisko sanoi ja hymyili vinosti.

”Se on just meidän vakikahvia. Olisi tyhmää, ettei hyödyntäisi kuponkia”, Anu sanoi.

”Tietenkin ne osaa mainostaa just sitä kahvia. Nytkin siellä algoritmit laskee, että huomenna teillä on kahvimaito loppu”, Sisko sanoi ja nosti kauramaidon pöytään. ”Eikö sua karmi, miten kauppakonsernit kerää tiedustelutietoa meistä. Todennäköisesti ne tietää enemmän meidän vessassa käynneistä, menkoista ja migreeneistä kun me itse.”

”Ehkei meidän menkat kiinnosta niitä niin kauheasti. ”

”Kai nyt kiinnostaa, kun ne sillä tavalla voi tyrkyttää meille siteitä ja suklaata. Etkö sä lukenut miten se menkkasovellus myi käyttäjiensä tiedot?”

”Musta on hyvä että kauppa pystyy palvelemaan paremmin. Olisi pelkkää paperin tuhlausta lähettää meille jotain lauantaimakkaramainoksia.” Anu oli pitkään haaveillut jääkaapista joka laatisi kauppalistan sen pohjalta, mikä on loppumassa ja tilaisi sen suoraan verkkokaupasta.

”Ja kaiken sen voisi kätevästi jakaa instassa seuraajille?” Sisko nauroi. ”Mutta sitten sun olisi pakko alkaa oikeasti ostaa niitä aamiaistarvikkeita.”

Sisko kertoi kuukautissovelluksesta, joka oli salaa myynyt 100 miljoonan naisasiakkaansa tiedot Googlelle ja Facebookille. Sovellukseen luottamuksellisesti merkityt raskaustoiveet, vuotopäivät ja kivut muuttuivat ”paremmaksi käyttäjäkokemukseksi” eli käytännössä tehokkaammiksi mainoksiksi. Ajatus oli Anusta epämiellyttävä, eikä vähiten aihepiirin vuoksi. Älypikkuhousut kertoivat että parhaillaan oli ovulaation aika.

Anu nosti potkupuvun pois näkyvistä ja laski sen yöpöydälle. Hän näytti Siskolle lohtulukemistoaan.

”Ymmärränköhän mä mikä elämässä on tärkeää? Mä en ole edes nähnyt miekkavalasparvea Atlantilla”, Anu kysyi ja osoitti pinon päällimmäistä. Siinä nelilapsinen perhe seilasi kohti Karibiaa.

”Mun muistaakseni sulle tulee huono olo jo Suomenlinnan lautalla”, Sisko sanoi. ”Mutta mun pitää kohta lähteä ja loppuviikon mä olen ihan kiinni. Pääsisiköhän sun mutsi tänne?”

Mieluummin Anu pärjäsi ilman. Luulkoon äiti että hän viipotti Säätytalolla. Anu muisti turhan hyvin äidin opin, ettei nainen saanut paljastaa heikkouksiaan.

Sisko solmi tennareita eteisessä.

”Raportoit sitten, miten seksibileissä meni”, Anu vannotti.

Sisko ei pystynyt peittämään hymyään. ”Mutta hei, sähän ehtisit nyt mukaan! Ne on Eyes wide shut -teemalla. Siellä ei kukaan edes tunnistaisi sua.”

Illalla Anu kaiveli laatikosta Eskon palauttaman kännykän. Hirvitti avata se ja todistaa ne kymmenet, ehkä jopa sadat yhteydenotot, jotka häntä odottivat. Mutta Siskon lupaama juhlakutsu houkutti.

Anu vilkaisi saapuneita viestejä. Viime päivinä niitä oli tullut yllättävän vähän. Henrikistä ei ollut kuulunut mitään.

Juhlakutsussa oli kultanaamioisen naisen kasvot lähikuvassa ja lupaus ikimuistoisesta illasta arjen ulottumattomissa. Salainen juhlapaikka kerrottaisiin vain kutsutuille.

Juuri tuollaisista jännittävistä seikkailusta Anu haaveili. Mutta mitä ihmiset sanoisivat tunnistaessaan kansanedustajan? Joku vielä vuotaisi kuvan hänestä juorulehdille. Anu sulki kännykän ja työnsi sen takaisin laatikkoon.

”Mitä mieltä sä olet parinvaihdosta?” Anu kysyi illalla Roopelta.

”Parinvaihto? Positiivista, kai. Haluaisitko sä sellaista?” Roopen ääni oli ystävällinen.

”En mä nyt oikein voi. Kunhan mietin, kun näin jonkun lehtijutun.”

Sairausloma helpotti. Päivä päivältä lasiseinä Anun ja ulkomaailman välillä oheni. Nyt hän oli vetänyt paitapuseron päälle, pakannut läppärin kassiin ja kävisi eduskunnassa hoitamassa unohtuneen salasanan. Muisti ei ollut vieläkään palauttanut sitä mieleen. Samalla hän aikoi piipahtaa Vapausvälityksessä. Kerrankin olisi aikaa perinpohjin selvittää, mikä kumma palvelu oli. Ehkä sellainen kurssi ei olisi aivan pöllö idea. Jos vaikka kesälomalla kokeilisi sitä vapausstarttia.

Mutta kivijalassa ei näkynyt enää laivastonsinisiä teippauksia. Ikkunoissa oli aaltopahvia. ”Tähän avaa pian tatuointisalonki Bläck.” Sisällä oli valot ja oven ikkunaruutujen läpi näkyi että tilassa liikuttiin.

Yllätys Vapausvälityksen katoamisesta haihtui pian. Kulmakahvilan ovessa olivat nimittäin päivän lehtiotsikot. Ne nähdessään Anu ymmärsi, miksi äiti oli niin pontevasti soittanut aamulla Roopen numeroon. Roope oli kiikuttanut luurin Anulle keittiöön, mutta hän ei ollut jaksanut vastata. Nyt hän tajusi, että olisi ehkä kannattanut.

Lööpissä luki kissankokoisilla kirjaimilla ”Huippupoliitikon katoamistemppu. Ystävä kertoo pitkään piinanneesta masennuksesta.” Valokuvassa oli nainen likainen tukka silmillä. Silmät olivat sumeat ja naisen legginssit näyttivät pitkiltä kalsareilta. Otos oli epätarkka, mutta lääkärikeskuksen ovesta luikahtava Anu oli helppo tunnistaa.

Poliitikko Anu Ventoniemi päättää palata hermolomalta tavoittelemaan ministerin paikkaa, mutta lehdistön paljastukset pistävät kapuloita rattaisiin. Poliittinen unelma uhkaa hautautua kohuotsikoihin. Toisaalta nyt Anu olisi viimein vapaa tekemään elämällään, mitä haluaa.

Roope oli keskeyttänyt teltan pystytyksen ja googlasi ohjeita kännykällä. Retki Nuuksioon pakoon kohua oli ollut hänen ideansa.

”Lähdetään nyt, niin voit itse kokeilla, millaista on hypätä oravanpyörästä.”

Anu tarttui tarjoukseen. Hän ei halunnut jäädä kotiin miettimään, miten hänen valiokuntapaikkojaan jo himoittiin. ”Kaikki halua­vat kalifiksi kalifin paikalle”, oli Pirkko joskus kuvannut politiikan tuolileikkiä. Ja vielä vähemmän Anu halusi pelätä ovikellon soivan ja toimittajan seisovan rapussa.

Metsässä olikin rentouttavaa. Kaikki muu unohtui, kun katseli satavuotiaita puita. Ne olivat olleet täällä jo silloin kun Anun isovanhemmat syntyivät ja seisoisivat täällä toivottavasti kauan heidän jälkeensä. Miten monta hallitusohjelmaa nämä röpelöiset rungot olivat nähneet ja miten vähän niitä hetkauttivat työvelvoitteet tai vaalitappiot.

Mutta toisin kuin Anun lehtileikkeissä, Nuuksiossa ei ollut trooppinen helle. Vaikka oli jo kesäkuu, ei lämpötila ollut kuin muutaman asteen plussan puolella. Onneksi älysukat olivat aistineet koleuden ja lämmittivät varpaita.

Roope selasi hermostuneena teltan kokoamisohjeita ja valitti ettei kännykän akku kestäisi niin kylmässä.

”Säkin olisit voinut kyllä ottaa puhelimesi. On turvallisuusriski jäädä tänne yöksi ilman akkua.”

”Mitenköhän 90-luvulla kukaan selvisi hengissä. Silloin ei ollut helteelläkään akkua”, Anu sanoi ja hörppäsi loput termoskannun kahvista.

Anu ei ollut halunnut omaa puhelinta mukaan. Sen jälkeen kun lööpit olivat kertoneet hänen hermoromahduksestaan, ei kukaan kollega ollut soittanut. Toimittajat senkin edestä.

Anu lähti katselemaan metsää. Kävellessä tuli lämpimämpikin. Sammaleelle oli kaatunut puunrunkoja. Anu astui jälleen yhden lahoavan rungon yli. Polkua ei näkynyt eikä hän ollut pian enää varma, missä oli. Hän eteni yhä pidemmälle metsään. Tuntemattomaan maastoon samoaminen tuntui vähän pelottavalta mutta kiehtovalta. Eduskunnassa tuntui välillä että ajatus oli hukassa, mutta Anu ei edes muistanut koska hän olisi viimeksi ollut fyysisesti teillä tietymättömillä. Avustaja tiesi yleensä tunnin tarkkuudella, missä Anu kulki. Nyt hän sai istua puunrungolla aivan rauhassa. Minnekään ei ollut kiire. Tällä tavallahan voisi vaikka paeta, hän mietti kun takaa kuului askelia.

”Mihin sä menet?”, kysyi Roope.

”Miten sä löysit mut? Katkenneista oksista jäljitit?”

Roopen katsoi Anun jalkoihin.

”Sukkien gps:stä tietenkin.”

Anu tuijotti häntä.

”Ja miten sä olet kuvitellut, että nämä muuten seuraisi käveltyjä askelmääriä?” Roope kysyi.

Ei Anu ollut erityisesti miettinyt. Hän ei ollut koskaan jaksanut tutkia, mitä dataa sukat nettiin keräsivät. Mutta oliko Roope pystynyt sukkien perusteella jo kuukausia seuraamaan hänen kulkemistaan?

”Älytekniikka my ass. Toi on ihan puhdasta vakoilutekniikkaa, mitä te kehitätte!” Anu huusi. Roope kääntyi kannoillaan ja paineli takaisin siihen suuntaan, josta hän oli tullutkin.

Illalla he söivät retkikeittimellä lämmitettyä parmigiana di melanzanea. Se maistui ihanalta, mutta tunnelma oli viileä.

”Mä haluan tietää yhden asian tosta sun hermoromahduksesta”, Roope sanoi kireällä äänellä. ”Liittyykö se niihin sun käynteihin hotelli Pasilassa?”

Anu oli hetken hiljaa. Roope siis tiesi. Miksi hän ei ollut sanonut mitään? Tiesikö hän, kenen kanssa Anu oli hotellissa ollut? Teki mieli lähteä teltasta mutta ulkona oli siihen liian kylmä. Ja mihin Anu hämärässä metsässä menisi? Bussi lähtisi vasta aamulla.

”Mä toivon vaan että sä mietit, mitä sä haluat. Mä haluan lapsen ja mä oon sitoutunut tähän hommaan. Mutta mä en odota enää pitkään”, Roope sanoi ja käänsi makuupussissa selkänsä.

Aamulla he palasivat kaupunkiin. Roope nappasi eteisestä läppärilaukkunsa ja lähti anorakissa ja vaelluskengissä suoraan työhuoneelle. Anu ehti tuskin purkaa kasseja ja panna kahvin tippumaan, kun ovikello soi. Se oli Mami.

”Kuka ihme oli se ystävä, jota Iltis oli haastatellut sun masennuksesta?” Mami kysyi ja nosti kassistaan kolme täytettyä patonkia ja päivän lehdet.

”Meidän entinen naapuri Laivurinkadulta. Mä en tiennyt edes sen etunimeä ennen kuin lehdestä luin”, Anu sanoi ja puhalteli teekuppiinsa.

”Oletko sä sitten masentunut?”

”Paperilla olen. Lääkärin oli pakko kirjoittaa niin, koska työuupumus ei oikeuta Kelan korvauksiin.”

”Mutta et oikeasti?” Mami näytti helpottuneelta. Anu tiesi hyvin, että hänen aikanaan kukaan ei uupunut vaikka silloin ei ollut valmisruokia eikä kotitalousvähennettäviä siivoojia.

”Mä kuljetin sut bussilla aamuisin mummille hoitoon, että pääsin sinne diplomaattikurssille”, oli Mami kertonut monta kertaa. Ja kun kurssi iltapäivällä loppui, mami teki makaronilaatikkoa ja katsoi puoli yhdeksän uutiset. Jos puhelimeen ei jaksanut vastata, saattoi aina sanoa olleensa juuri koiran kanssa ulkona.

”Olisiko teillä sitä hyvää kahvia?” Mami kysyi ja alkoi selata lehtiä.

Anu nousi keittämään.

”Hallitusohjelma on loppusilausta vaille valmis”, Mami luki. ”Otto Birn korostaa turvallisuutta hallitusneuvottelujen loppusuoralla.”

”Näytä mullekin!” Anu sanoi. Aukeama oli täynnä politiikantoimittajien analyyseja. Pelkkää spekulaatiota, mikä tarkoitti että mitään tietoja tai edes huhuja ei Säätytalolta ollut tihkunut. Se puolestaan viittasi siihen, että neuvottelut etenivät hyvässä hengessä. Ilmankos valmista alkoi tulla.

Anu tiesi, mistä Oton turvallisuusintoilu kumpusi. Viestintätoimisto oli tehnyt vaalien alla muistion nimeltä ”Vapaus on turvallisuudentunnetta”. Teema olisi kuulemma puhutellut niitä naisäänestäjiä, jotka pitivät liberaaleja kovina. Mutta puoluetoverit olivat tyrmänneet konsulttien visiot.

”Saatanan Orwellia! Seuraavaksi varmaan sota on rauhaa, maaseutu metropolia ja uskonto tiedettä” oli Pirkko pauhannut samana iltana baarissa ja tiivistänyt koko puolueen arvoliberaalin siiven kannan. Turvallisuuteen vetoaminen oli heistä juuri sitä, millä vapautta tehokkaimmin rajoitettiin.

”Mutta viina, se on terveyttä”, oli Jenna todennut ja suunnannut baaritiskille. Kun Anu muisti illat kollegoiden kanssa, hänen tuli kiihkeä ikävä töihin. Sinne missä tehtiin uutisotsikoita ja käytettiin valtaa. Sinne missä tapahtui. Hän halusi ykköskentälle, eikä jäädä katsomoon laatimaan vakioveikkausriviä. Hän halusi edistämään arvoliberaalia Suomea. Otto Birnistä ei selvästi ollut muuhun kun paviaanina toistelemaan viestintätoimiston sloganeita. Todennäköisesti epätoivoinen yritys naisäänestäjien suuntaan tarkoitti, että liberaaleiksi ministereiksi oli nousemassa ainoastaan miehiä. Varmaan Otto ja Jermu. Lehtitietojen mukaan salkut julkistettaisiin lähipäivinä. Juna oli lähdössä ja täällä Anu istui kotona villasukat jalassa.

”Saisinko mä lainata sun puhelinta?” Anu kysyi Mamilta.

”Mä haluan takaisin Säätytalolle”, hän sanoi hetkeä myöhemmin Pirkolle. ”Joo, ihan varma.” ”Eivät kai saaneetkaan kiinni kun mun puhelin on vielä tuolla laatikossa.” ”Ai olenko käyttänyt taksikorttia? Enhän mä ole missään käynytkään.” Anu aloitti, kunnes hän yhtäkkiä tajusi.

Puoluesihteeri kertoi, että päivälehden Minkkinen oli juuri soittanut. Tutkivien toimittajien ryhmä oli käynyt läpi hallitusneuvottelujen kuluja ja Anun kummallisen suuri taksikuitti oli herättänyt kiinnostuksen. Nettiuutinen olisi ulkona hetkellä millä hyvänsä. Ja siellähän se jo killui Päivälehden aloitussivulla. ”Ääniharava käski säästää valtion rahat tarvitseville, ajeli satasilla eduskunnan piikkiin.”

”Tyypillistä murveleille, me ollaan juuri päätetty kymmenistä miljardeista, mutta poru nousee parin sadan taksimatkasta”, Pirkko tuhahti. ”Mutta hiton huonolta tämä näyttää.”

Mami halasi lohduttavasti ja lähti. Kolmas patonki jäi pöydälle odottamaan Roopea. Anu kaivoi puhelimensa esille. Ministerikyselyitä ei ollut tullut. Sen sijaan kymmenen puhelua yhdestä ja samasta numerosta Minkkiseltä ja yksi haikaileva tekstiviesti Henrikiltä. Anu pisti puhelimen takaisin yöpöydän laatikkoon. Pöydällä tursuili lohtulukemistoa. ”Hallitsen viimeinkin omaa elämääni”, kuvaili nainen yhdessä niistä. Hän oli jättänyt nousujohteisen uran mennäkseen kohti sitä, mitä piti tärkeänä ja oli nyt eräopas. Ehkä taksikuitti oli vinkkaus universumilta. Nyt Anulla oli tilaisuus irtautua politiikasta ja lähteä vaikka maailman ympäri.

Seuraavana päivänä postiluukku kolahti. Kynnysmatolla on postikortti, jonka käsialan Anu tunnisti heti. Samalla käsialalla Eeva oli lähettänyt hänelle teininä kymmeniä Karvis-kortteja: ystävänpäivänä, jouluna, lomilta. Nyt Eeva oli ottanut selville osoitteen.

”Toivottavasti voit hyvin. Olisi kiva käydä kahvilla. Löydät minut arkisin työhuoneestani Unioninkadulta. Tai soita.”

”Oli kilttiä kirjoittaa se kortti”, Anu sanoi seuraavana päivänä kun he istuivat auringossa Kaisaniemen puistossa. Ohi suhahteli hölkkääjiä ja fillareita.

”Oli niin hauskaa törmätä pitkästä aikaa Klippanilla. Anteeksi että mä vetistelin”, Eeva sanoi.

”Anteeksi että mä olin humalassa.”

”Mä mietin vieläkin usein lukiota. Se aika oli niin huoletonta.”

”Todellakin. Ja vapaata. Muistatko sä, kun me liftattiin stadiin, kun sillä tavalla säästi seutulipun hinnan?”

”Ja viikonloput me oltiin aina keskenämme, kun porukat oli landella.” Perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan Anun talo oli tyhjä. Kukaan ei tiennyt, mitä nuoret puuhasivat. Ja jos vanhemmat joskus tavoittivatkin heidät lankapuhelimella, ei heille tarvinnut mainita, että takkahuoneessa istui puoli vuosiluokkaa hörppimässä omppuviiniä.

”Paitsi sen kerran kun naapurit soitti Krisan bileisiin poliisit”, Eeva sanoi.

Anu esitti, ettei nimen mainitseminen hätkähdyttänyt.

”Mun kaverin Siskon lapset on yläasteella ja auta armias, jos niiden puhelin ei joskus yhdistä. Sehän on varma merkki että ne on kilon paloina jätesäkeissä.”

”Tiedän tunteen. Mun lapsilla on jopa sellaiset jäljittimet puhelimissaan. Olisin pitänyt niitä ennen ihan Stasi-vanhemmuutena”, Eeva hymähtää. ”Itsehän mä kävelin jo tarhasta välillä yksin kotiin. Ei se ollut kun pari sataa metriä, mutta silti. Isä ei ehtinyt aina hakea, jos äiti oli lennolla”, Eeva muisteli.

”Ei tiedä nykylapset mitään siitä, kun hiihdettiin sudet kantapäitä näykkien”, Anu pelleili ääni väristen. ”Silloin ei oltu kypäräpäisiä pullamössöjä.”

Heidän nuoruudessaan vanhemmat olivat etäällä. He eivät hössöttäneet turhia, mutta eivät he kyllä tienneet lasten kuulumisiakaan. Anun äidille riitti, että kokeista tuli hyviä numeroita. Muusta ei kyselty. Niin kauan kun numerot eivät tippuneet, Anu ei ollut sortunut huumeisiin. Painajaisista, ahdistuksista tai sydänsuruista hän ei olisi kuuna päivänä kertonut Mamille ja isälle. Lääkärissä käytiin yksin, myös ne kerrat kun sinne meno pelotti. Eevan veljen Eeron käsi piti kerran käydä kesken koulupäivän tikkaamassa sairaalassa. Vanhemmat kuulivat siitä illalla, kun he palasivat töistä.

Mutta etäisten välien toinen puoli oli vapaus. Nuoret istuivat keskenään huoltorakennuksen katolla katselemassa auringonlaskua ja polttamassa tupakkaa, testasivat, koska jää kantoi kävellä lähiluodolle ja soutelivat kaislikkoon jääneellä vuotavalla puuveneellä. Nämä muistot tuntuivat nyt haaveunelta. Pelkästään se, että Anu istui tässä puistossa ilman puhelinta oli uskaliasta.

”Meidän autoon tuli vasta yläasteella turvavyötkin. Ihme, ettei kukaan kuollut”, Eeva jatkoi rupatteluaan.

”Mutta Krisa joutui sairaalaan”, Anu sanoi hiljaa. Tunnelma oli vanhoja muistellessa lämmennyt niin, että nimi lipsahti. Mutta Eeva ei näyttänyt olevan moksiskaan.

”Sehän oli silloin jo täysi-ikäinen. Enkä mä tiedä, olisiko sitä voinut estää.”

”Oletteko te myöhemmin jutelleet siitä?”

Eeva pudisti päätään. ”Oli tyhmää, että se rikkoi meidän välit”, hän katsoi Anua ja hymyili surumielisesti. ”Se ei ollut sen arvoista.”

”Oli outoa, että se onnistui. Me oltiin niin läheisiä silloin.”

Anua alkoi itkettää, kun hän muisteli, miten he makasivat Eevan parvella. Söivät Viennetta-jäätelökakkua ja puhuivat aivan kaikesta. Usein siitä millaiseksi halusivat isoina tulla. Cooleiksi johtajanaisiksi, joilla olisi niin hienot autot, että päät kääntyisivät. Poikaystävät saisivat istua pelkääjän paikalla. Eikä mitään lapsia takapenkillä, ikinä.

Silloin Anu muisti ajatuksen, joka merikylpylän juhlissa jutellessa oli livennyt. Hän oli aina tiennyt, ettei halunnut lasta. Hän oli sanonut niin jo lukiossa Eevan kanssa jutellessa. Ja sen hän oli kertonut Roopellekin silloin kun he tapasivat. Anu muisti sen selvästi. He kävelivät rakastuneina opiskelijoina kotiin Cafe Ursulasta ja Anu julisti, ettei todellakaan haaveillut äitiydestä. Roope oli vain nauranut ja halannut häntä. ”Ei kuule kotileikit paljon kiinnosta. Mä haluan leikkiä vaan sun kanssa.” Mutta Roopen mieli oli muuttunut. Ja siksi hän oli luullut Anunkin muuttuneen. Mutta jos Anu kerran oli kertonut Roopelle ajoissa, niin eihän hän silloin ollut tälle mitään velkaa. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Kunhan oli tullut vedetyksi mukaan miehen vauvakuumeeseen. Ja siitä Anu oli edelleen varma, että hän halusi mieluummin olla viileä johtaja kuin äiti.

Otsikot näyttivät pahalle. Minkkinen ja porukat olivat jatkaneet taksikuittiyön penkomista. Esiin oli kaivettu valvontakamerakuvia Anun karkumatkasta. Taksitolpan niukassa valossa näkyi selvästi ”huippupoliitikon” korkealle vyötärölle hilautunut hame ja miten hänen kätensä oli työntynyt syvälle hävittäjälobbarin housunkauluksen sisään. Kirottu valvontakapitalismi pilaisi hänen poliittisen uransa.

Anu valmistautui vetäytymään kaikista poliittisista luottamustehtävistään. Jääkenttäsäätiö, Altian hallintoneuvosto, Husin hallitus… Anu kaivoi puhelimen yöpöydän laatikosta. Ainoat yhteydenotot olivat taas Minkkiseltä ja parilta muulta toimittajalta. Muuten Anun ympärillä oli hiljaista kun haudassa. Kontrasti vaalien jälkeisten viikkojen honeymooniin ei olisi voinut olla selvempi. Kohupyörteen keskellä olisi kuullut nuppineulan putoavan. Erityisen äänettömiä olivat oman puolueen poliitikot. Pelkäsivät kai että skandaalinkäry tarttuisi kuin kuppa.

Maailmanympäripurjehtiminen voisi olla hauskaa. Palmusaarella tuntuisi varmaan vapaalta. Nomadia eivät normit painaisi.

Mutta muut olivat eri mieltä.

”Eroaisiko miehet tällaisen vuoksi?” Mami sanoi ja rutisti Anua. ”Siksihän me ollaan taisteltu, että naisetkin saa mokata ja sekstailla kenen kanssa haluaa.”

”Hitot sinä mitään vetäytymään rupea”, Pirkko sanoi ja muistutti, että toimittajat keskittyivät aina lillukanvarsiin: taksikuitteihin, viestintäkoulutuksiin tai homobileisiin ja vaativat sellaisista päitä vadille. ”Poliittisia mokia ne ei osaa paljastaa. Joutuisipa joskus joku leijonille siksi että se sössii valtiontalouden tai johtaa puoluetta päin helvettiä.” Viimeisen Anu arvasi viittaavaan Ottoon.

Ministeriksi Anulle ei enää ollut saumoja, mutta Pirkko arvioi puoluekokouksen kyllä antavan anteeksi aamuöiset toilailut.

Jasmin käski myöntää suoraan uupumus. ”Somessa toimii kalibroitu amatöörimäisyys. Harkittu ulostulo raskaasta arjesta. Musta tuntuu että sulla on nyt sen paikka.”

”Naisjäsenet tajuaa oikein hyvin, mitä sun päässä siellä taksitolpalla liikkui”, viestinnänkoordinaattori Linus käkätti.

”Ei meillä ole ketään muutakaan”, Pirkko katkaisi. ”Ja kaikkien poliittiseen kilpeen roiskuu jossain vaiheessa paskaa. Sulla se kävi nyt. Onneksi olkoon, tulikaste suoritettu. Nyt varaat kampaajan ja kirjoitat linjapuheen ja valmistaudut valloittamaan maailman puoluekokouksessa ensi viikonloppuna.”

Illalla Anu istui A-studion pehmeässä tuolissa. Ilman sukkien apuakin hän tiesi pulssinsa hakkaavan taivaissa. Kainalot olivat hiestä märät. Muissa tuoleissa istuivat uupumuksen takia edelliskaudella eronnut miesministeri ja Eeva. Toimittajalla oli kiltit silmät. Vaikka ei Minkkisestäkään olisi ulospäin arvannut, miten ovela hän oli. Jasmin oli käskenyt yrittää kääntää keskustelu suomalaiseen uupumisepidemiaan. Sairastunutta ei kehdattaisi arvostella, hän oli luvannut. Strategia sujui hyvin, kunnes aivan lähetyksen lopulla Eeva halusi lisätä vielä yhden huomion.

”Tämä on ensimmäinen seksuaalissävytteinen kohu, joka Suomessa kohdistuu naispoliitikkoon. Voi miettiä, kaataisiko vastaava mieskollegan uran.”

Kommentti räjäytti pankin. Ikinä Anu ei olisi uskonut, miten paljon tukea nettifeministit hänelle ilmaisivat. #JeSuisAnu he kirjoittivat ja jakoivat omia kokemuksiaan siitä, miten eri standardit arjessa oli naisille ja miehille.

Somessa tulvi sympatiaa ja uusia seuraajia. Iso osa uusista tukijoista oli uupumuksen partaalla keikkuvia naisia, jotka pelkäsivät menettävänsä kontrollin. Kun joku menetti sen julkisesti, mutta selvisi jaloilleen, antoi se vertaistukea. Anun keksityt aamiaiskuvat olivat pientä sen rinnalla, mitä moni muu oli tehnyt peitelläkseen burnoutiaan. Yhdeltä kommentoijalta oli stressin vuoksi kadonnut näkö toisesta silmästä. Hammasta purren hän jatkoi koeaikaansa rakennustarkastajana.

Moni uusista seuraajista oli huomannut Anun puulupauksen. ”Olisi ihana, jos voisit jakaa täällä vaikka kuvia niistä istutetuista taimista.”

Uupumus tuntui liippaavan läheltä joka toista vastaantulijaa. Puhelin kilahteli myöhään yöhön, kun kollegakansanedustajat avautuivat omista oireistaan. Julkisesti he eivät aiheesta puhuneet. Itkivät vain tyynyyn ja Anun puhelinvastaajaan.

Linjapuheessaan Anu muistutti, että lepääminen oli poliittista. Ei:n sanominen oli poliittista. ”Useampi kuin arvaammekaan kamppailee jaksamisen kanssa. Uupumuksesta ei saa mitään prinsessasatua, mutta olen toivottavasti oppinut romahduksestani jotain. Haluan Suomen, jossa kaikissa töissä jaksaa. Myös politiikassa.”

Hän vilkaisi eturiviin. Roope istui siinä.

Kaupoissa oli myynnissä Donna-lehti, jonka kannessa he poseerasivat yhdessä. ”Anu Ventoniemen puoliso startup-tähti Roope Virta oli ratkaiseva apu poliitikon toipumisessa.”

Roope kertoi tukevansa Anua aina ja että puettava teknologia helpotti kiireisten ihmisten hyvinvointia. ”Olemme molemmat intohimoihmisiä ja rakastamme töitämme. Jotta se ei menisi överiksi, on Second Soul -sukissa nyt toiminto, joka muistuttaa tauoista. Yhteistyökumppanina on mindfulnessyritys.”

”Kohu on selvästi jäänyt tässä kodissa taakse”, kirjoitti toimittaja. Hänellä olikin syytä olla mairea, sillä niin mehukkaan kansiotsikon oli haastattelussa saanut. Kysymykseen lapsitoiveista Roope oli vastannut etsivänsä lapselleen toista naista äidiksi. ”Anu ei halua lapsia, mutta rakastamme toisiamme ja olemme niin pitkään yhdessä, kun se tulevien lasteni äidille sopii. Toivottavasti ystävinä sen jälkeenkin.” Seuraavana päivänä Pride-festivaalilta soitettiin ja pyydettiin Anua tapahtuman suojelijaksi.

Naisäänestäjien tuki liberaaleille oli ennätyskorkealla. Se näkyi myös Anun sometilien seuraajamäärissä. ”Afrikkaan ei mahdu jalkaansa laskemaan, kun nämä puut istutetaan”, mutisi Pirkko.

Henrik oli lähettänyt valtavan kimpun ruusuja puheenjohtajavalinnan johdosta. Puhelimessa mies oli kertonut vaimon nähneen lööpit ja lähettäneen eropaperit. Koska Anu ehtisi Hotelli Pasilaan?

Mutta suhteen hehku oli himmennyt, kun salaisuus paljastui. Jos tarjolla oli treffit sinkkumiehen kanssa tämän lapsivapaalla viikolla, niin siinä tapauksessa Anua sytytti paljon enemmän neuvotella budjetista.

Ja salaperäiset Eyes Wide Shut -bileetkin kiihottivat. Mitä väliä sillä oli, jos joku tunnistaisi heidät? Jos Anu kerran edusti liberaaleja, niin sitten piti elää niin kuin opetti. Roope oli kaivanut smokkinsa esiin. ”Käyttöaste nousee, jos Linnan juhlien lisäksi tulee vielä toiset bileet.”

Sosiaaliseen mediaan Anu teki oman pysäytyskuvan. Sen taustalla oli iltapäivälehden salakuva hänestä samein silmin pitkissä kalsareissa menossa lääkäriin. Kuvatekstinä luki: Olen sometauolla, etten päädy taas tänne. Nähdään myöhemmin! Joka kerta kun hän postasi sen, kuva keräsi enemmän tyk­käyksiä kun mikään muu hänen tekonsa.

”Ne taimet oli yllättävän kalliita”, Pirkko sanoi ja mulkaisi Jasminia. ”Mä hommasin kaksi tuhatta halvinta mitä löytyi. Nyt odotetaan vaan, että joku Twitterin neropatti lähtee Sambiaan tarkastuslaskemaan puita.”

Anu käveli alakertaan auenneeseen tatuointiliikkeeseen.

”Hei, sehän olet sinä!”, hän tunnisti tiskin takana istuvan tumman naisen. Kirjoituspöytä oli sama, samoin laattalattia ja palmu. Mutta lomakkeet ja kaksikieliset virastojulisteet olivat kadonneet.

”Hei”, nainen sanoi ystävällisesti. Mikään valo hänen silmissään ei syttynyt sen merkiksi, että hän muistaisi aiemman tapaamisen.

”Minä kävin täällä edellisessä liikkeessä, siinä vapaustoimistossa”, Anu yritti.

Nainen näytti hämmentyneeltä. ”Me oltiin ennen kyllä Alppilassa. Muistaisin varmasti jos sinä olisit käynyt. Sä olet ollut uutisissa.”

”Anteeksi, minun täytyi erehtyä. Mutta haluaisin joka tapauksessa tatuoinnin”, Anu sanoi.

”Millainen sulla on mielessä?” Tumma nainen nyökkäsi rohkaisevasti.

”Siinä olisi sellaisen Vapausvälityksen logo.”

Lue myös:

• Julkkikset

  Äidin kuolema sai Riikka Suomisen muuttamaan takaisin isänsä Ilkan luokse – kolmen sukupolven huushollissa päivä käynnistyy jo aamuyöllä

• Viihde

  Virpi Hämeen-Anttilan mukaansatempaava jatkis nyt yhdessä osassa! Tuhkimo ei syntynyt saunassa kertoo seurapiirien naisista 1900-luvun alun Suomessa

• Viihde

  Lue Annan suosittu jatkis nyt yhtenäisenä tarinana! Ulla-Maija Paavilaisen Kuin muuttolinnut on lämminhenkinen kertomus arkisista unelmista